Lue keskustelun säännöt.
Olen muille aina kakkosluokan kaveri - muita?
11.12.2021 |
Onko palstalla muita, jotka ovat aina toisille ns. kakkosluokan kavereita? Olen niin kyllästynyt tähän tilanteeseen. Pidän joitakin ihmisiä ystävinäni ja he pitävät minua kakkosluokan kaverina eli tunne hyvästä ystävyydestä ei ole molemminpuolinen. Kun kuvittelen, että meillä on hyvät välit, niin eiköhän ystävä tokaise, kuinka hänellä on vain muutama todella läheinen ystävä (joihin minä en kuulu). Kun kuvittelen, että jaamme syvällisiä ajatuksia, niin toiselle tilanne ei olekaan samanlainen. Näiden tärkeämpien ystävien kanssa tehdään asioita yhdessä ja nähdään usein, minä olen se, jonka kanssa ei koskaan tehdä mitään erityistä ja nähdään hyvällä lykyllä muutaman kuukauden välein (jos tärkeiden ystävien kanssa nähdään viikottain). Joku saattaa laittaa tärkeälle ystävälle kylään tullessa pöydän täyteen herkkuja ja minun tullessa kylään kaivetaan kaapista pelkkä keksipaketti kahvin kaveriksi. Tärkeämpien ystävien luokse matkustetaan pitkänkin matkan takaa, minun luokseni ei viitsitä vaivautua juuri koskaan (olen asunut sekä lähellä että kaukana ystävistä muuttojen myötä, eikä se vaikuttanut näkemisen määrään). Itse matkustan toisten luo, huomioin, onnittelen merkkipäivinä jne.
Taas sain yhtä tällaista ystävää tavatessa kuulla, kuinka hän selitti minulle tärkeämmistä ystävistään. Esitteli minulle jopa hienoja joululahjoja, joita oli näille ystäville ostanut ja kertoi inside-jutuista lahjojen ostamisen taustalla. Minulle ystävä ojensi lähtiessä suklaarasian lahjana – lahja oli aivan eri luokkaa kuin tärkeämmille ystävilleen ostamat lahjat. En ymmärrä, miksi nuo ihmiset kertovat minulle, ns. kakkosluokan kaverille, juttuja tärkeämmistä ystävistään tai heidän huomioimisestaan. Noista jutuista tulee paha mieli, vaikka aikuinen jo olenkin. Lisäksi tulee olo, että miksi nuo ihmiset viettävät joskus aikaa kaltaiseni kakkosluokan kaverin kanssa? Siksi, että itse ylläpidän yhteyttä? Hyötyäkseen jotenkin?
Miten te muut jaksatte kakkosluokan kavereina oloa? Miten olette toimineet? Joku varmasti ehdottaa tuollaisten ystävien jättämistä ratkaisuksi. Siinä saisi sitten olla ihan yksin, kun muunkaanlaisia ystäviä ei ole.
Ap
Kommentit (89)
Mun yksi hartaimmista unelmista olisi löytää luovia ja kädentaitoisia ihmisiä ja muodostaa oma porukka jossa saisi keskustella tekemisestä ja jakaa omia prosesseja ja kuulla muiden kuulumisia ja ehkäp tehdä yhdessäkin jotain. Tutustuinkin tällaisiin ihmisiin mutta he on muodostaneet porukat keskenään. Kyllähän siitä tulee paha mieli kun kuulee mitä keskenään tekevät ja mietin enkö ole riittävän hyvä tai kiinnostava.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta saisi loistoystävän, jos vaan tajuaisi:
-Olen kiinnostunut toisen kuulumisista, kyselen ja kuuntelen. Kyselen niistäkin asioista, jotka eivät minua kiinnosta, mutta jotka ovat toiselle tärkeitä. Olen kiinnostunut myös ystävän perheen (mahd. puoliso/lapset) kuulumisista.
-Kerron myös omista kuulumisistani ja haluaisin, että voitaisiin puolin ja toisin olla läheisiä eli kaikesta voisi puhua. Keskustelut ovat luottamuksellisia eli ei tarvitse pelätä, että kertoisin juttuja eteenpäin.
-Olen mielestäni huumorintajuinen, tosin tykkään erityisesti kielellisestä huumorista.
-Muistan toisen tärkeät tapahtumat ja kysyn, miten menivät. Jos toinen on kipeänä, niin kysyn miten voi ja voinko auttaa jotenkin?
-Kaipaisin sitä, että toisen kanssa voisi käydä vaikka kävelyllä, kahvilassa, istuskella rauhassa kotona tai lähteä päiväreissulle jonnekin.
-Tykkään ilahduttaa pienillä jutuilla: laittaa vaikka postikortin, muistan synttärit ja joulut. Toisinaan saatan yllättää vaikka postittamalla toiselle suklaata tai hänen lempiherkkuaan.
Koen olevani hyvä ystävä, mutta valitettavasti ihmiset ympärilläni eivät tajua sitä. Paitsi ihana sukulaiseni, jonka muistisairas 90 v mies jopa muistaa usein sanoa, miten ihana olen, kun muistan heitä, kun kukaan muu ei muista. Laittelen siis heillekin postissa herkkuja ja valokuvia (kun eivät käytä nettiä).
Menen kyllä ystävänä aivan hukkaan, kun nykyisin pääsen tekemään näitä asioita harvoin, kun ei ystäviä juuri ole. :D
Vierailija kirjoitti:
Minusta saisi loistoystävän, jos vaan tajuaisi:
-Olen kiinnostunut toisen kuulumisista, kyselen ja kuuntelen. Kyselen niistäkin asioista, jotka eivät minua kiinnosta, mutta jotka ovat toiselle tärkeitä. Olen kiinnostunut myös ystävän perheen (mahd. puoliso/lapset) kuulumisista.
-Kerron myös omista kuulumisistani ja haluaisin, että voitaisiin puolin ja toisin olla läheisiä eli kaikesta voisi puhua. Keskustelut ovat luottamuksellisia eli ei tarvitse pelätä, että kertoisin juttuja eteenpäin.
-Olen mielestäni huumorintajuinen, tosin tykkään erityisesti kielellisestä huumorista.
-Muistan toisen tärkeät tapahtumat ja kysyn, miten menivät. Jos toinen on kipeänä, niin kysyn miten voi ja voinko auttaa jotenkin?
-Kaipaisin sitä, että toisen kanssa voisi käydä vaikka kävelyllä, kahvilassa, istuskella rauhassa kotona tai lähteä päiväreissulle jonnekin.
-Tykkään ilahduttaa pienillä jutuilla: laitta
järkyttävää, ettei tällaisille ihmisille löydy ystäviä. mikä ihmisiä vaivaa??
65 - itselleni tulee mieleen, että tämä henkilö saattaa olla ujo ja hänen ihanuutensa jää sen varjoon, eikä se pääse ikinä loistoonsa niin, että toinen ymmärtäisi sen. Itse olen tällainen ja ihmettelen myös, miksi aidosti luotettava, välittävä, huumorintajuinen ihminen ei vain kelpaa. Ja samaan aikaan joku narsistinen kökköIrma vetää ihmisiä puoleensa kuin magneetti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
65 - itselleni tulee mieleen, että tämä henkilö saattaa olla ujo ja hänen ihanuutensa jää sen varjoon, eikä se pääse ikinä loistoonsa niin, että toinen ymmärtäisi sen. Itse olen tällainen ja ihmettelen myös, miksi aidosti luotettava, välittävä, huumorintajuinen ihminen ei vain kelpaa. Ja samaan aikaan joku narsistinen kökköIrma vetää ihmisiä puoleensa kuin magneetti.
Minä olen tuo aiempi ihminen, joka kokee menevänsä hukkaan. En ole ujo. Olen aktiivisesti yrittänyt luoda ystävyyssuhteita ja olen tutustunut toisiin ihmisiin. Olen aina se, joka on ehdottanut yhteystietojen vaihtamista, näkemistä jne. Jostain syystä ihmiset eivät samalla tavalla lämpene minulle. Olen sellainen "varakaveri", jota ei huomioida samalla tavalla kuin toisia.
Olen itse lähivuosina menettänyt entisen parhaan ystäväni hänen tutustuttua uusiin, ilmeisesti parempiin ystäviin. Olen suosiolla vetäytynyt taka-alalle, mutta viime viikonloppuna lähdin samassa porukassa vähän terassikierrokselle. Saldona se, että toista uutta ystävää haukuttiin koko ilta hänen selän takana hieman moraalittomasta toiminnastaan ja toisen kanssa he ylistivät toisiaan, kuinka ihanaa on, kun on kohdannut aikuisiällä sielunsiskon, että he ovat niin samiksia joka asiassa. Että näin, ihan helvetin paha mieli jäi. Ja ihan keski-ikäisiä naisia ollaan ja me oltiin tosiaan tuon ystävän kanssa ihan bestiksiä teini-iästä lähtien, yli kolkyt vuotta siis. Olen tätä yrittänyt nyt muutaman vuoden jotenkin käsitellä, mutta en ole paljon alkua pidemmälle päässyt, joka kerta ikään kuin palaa samaan alkupisteeseen kun tulee jotain uutta vastaavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Annoin itse äskettäin palautetta tällaiselle kaverille, joka puhuu yhdessä menemisistä ja tekemisistä, jotka eivät toteudu koskaan. Kertoi esim. innoissaan peruttuaan suunnittelemamme kaupunkireissun, kuinka onkin lähdössä ulkomaille frendinsä kanssa..Kerron, etten pidä tavastaan puhua ja suunnitella, kun toiset tärkeämmät jutu menevät ohi. Muutenkin näkemiset olleet viime aikoina tosi harvoin.
Joo olen. Nuorena olin kyllä ykkönenkin. Nykyään poistelen ns kavereita Facessa ja Ig:ssä, en halua nähdä mitä tekevät, kun heitäkään ei kiinnosta minun tekemiseni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsellä nyppii, kun nämä kakkosluokan kavereita pitävät eivät näe omassa käytöksessään mitään vikaa. Kyllähän minä sen tajuan, jos whasapp-viesteihini vastaamisessa kestää toista viikkoa ja minun kanssani nähdään ehkä 3-4 kertaa vuodessa. Edes kesälomalla ystävällä ei ollut aikaa nähdä, asumme 40 minuutin ajomatkan päässä toisistamme.
Tämäkin ystävyys olisi jo täysin jäänyt, jos emme olisi toistemme lasten kummeja...
Vierailija kirjoitti:
Tuttu tunne. Varsinkin nuorena häiritsi kun itse luulin, että olen jonkun kanssa parhaat tai ainakin hyvät kaverit - ja sitten mulle selvisi, että onkin mua "parempi" kaveri. Ja siitä "Minnasta" myös puhuttiin paljon; Minna sitä ja Minna tätä. Jotenkin siihen sisältyi outoa tunnelmaa, että älä sä luule olevasi mulle tärkeä. Nää kaverit on kaikki sittemmin jäänyt. Yksi puhui mulle häistään, joita suunnitteli ja luulin raukka, että mut kutsutaan. Eipä kutsuttu. Vastaavia sattui, enkä jaksanut enää yrittääkään olla yhteydessä. Mieluummin olen nykyään yksin kuin jonkun kakkoskaverina kuuntelemassa kuinka tärkeä ystävä kulloinenkin "Minna" on.
Tää "älä sä luule olevasi mulle tärkeä" kiteytti asian hienosti. Mulle on myös usein tuotu tämä epäsuorasti esiin. On kerrottu mitä kaikkea kivaa on niiden parempien kavereiden kanssa tehty tai mitä haluttais tehdä. Kun ilmaisen, että muakin kiinnostaisi, niin joko ollaan hiljaa, vaihdetaan puheenaihetta tai sanotaan suoraan, että "me ollaan kyllä puhuttu Minnan kanssa, että mentäis sinne reissuun / kokeiltais asiaa X". Miksi sitten kertoa mulle, jos ei ole tarkoituskaan ottaa mua mukaan?
Tässä siis kaino pyyntö teille, joilla on ykköskavereita, mutta jotka kuitenkin tapaatte silloin tällöin näitä kakkosia: nauttikaa kaikin mokomin näistä ykköskavereistanne, mutta älkää pliis kakkosten kuullen suitsuttako heitä. Se nimittäin sattuu. Varsinkin, jos on tehnyt paljon ollakseen jollekin tärkeä, eikä silti koskaan pääse ykköseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nämä kakkosluokan kaverina pitävät saattavat olla myös sellaisia että joskus harvoin kun nähdään, silloinkin on kiire lähteä tapaamisesta nopeasti eivätkä oikein jaksa jutella.
Vierailija kirjoitti:
Minulla on aiemmin paljon kavereita, joista osaa luulin ystäviksi. Pikku hiljaa huomasin että olin aina se joka otti yhteyttä. Yhteydenotosta oltiin tosi ilahtuneita mutta siihen se jäi. Päätin jossain vaiheessa että saa olla - hiljaista on ollut.
Olin nuorempana ns. miellyttäjä ja tulin huonommista oloista kuin muut . Nyt minulla menee hyvin sekä taloudellisesti ja ammatillisesti että yksityiselämässä. Ehkäpä minusta ei ole enää heille hyötyä ja eivät voi tuntea paremmuutta. Ilkeästi sanottu, tiedän.
Olen avoin ja positiivinen ihminen; tällaista palautetta olen saanut mm. töissä. Ystäväksi minusta ei jostain syystä kuitenkaan ole.
Tämä on tosi terapeuttinen ketju. Olen kommentoinut jo muutamaa kohtaa, kun tuntuu, että kolahtaa. Mullakin on ollut näitä ystäviä, jotka on olleet ilahtuneita yhteydenotoista ja lähteneetkin juttuihin, jos minä olen ehdottanut. Kuitenkaan mulle ei koskaan ehdoteta mitään, ei edes laiteta somessa / WhatsAppissa viestiä ja kysytä mitä kuuluu. Tällaista käytöstä toisinaan perustellaan introversiolla, että "kyllä ne välittää, mutteivat vain osaa näyttää sitä". Itse pidän tuota laiskuutena ja välinpitämättömyytenä. Jos joku on ensin vuosia ollut aktiivinen eikä hänestä nyt ole muutamaan vuoteen kuulunut, olisiko sen introvertinkin aika laittaa viestiä ja ehdottaa tapaamista? Tai vähintään kysyä miten menee. Se ennen aktiivinen ystävä saattaa vaikka sairastaa syöpää, mutta sinähän et sitä tiedä, jos et koskaan saa aikaiseksi edes laittaa sitä yhtä viestiä.
Niin, ja en halua dissata introverttejä. Ainoastaan näitä sosiaalisesti passiivisia, joiden välinpitämättömyys puetaan introversioon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisin AINA mieluummin kakkosystävä kuin ykkösystävä. Omaan historiaani pohjautuen.. Vaikka siis toki tilanteita monia, ja kommenteissa paljon todella tökeröitä tilanteita ja hyväksikäyttöäkin :(. Mutta kolikolla toinenkin puoli joissain tapauksissa.
Itsehän olen ollut tilanteessa, että minua (jopa parhaana) ystävänään pitäviä on ollut ihan liikaa introvertin sielulleni ja vuosia olin ahdistunut ystävien liiasta määrästä. Minulle siis riittäisi nähdä jotakuta ehkä kerran kuussa, mutta tilanne oli se, että sain viestejä ja puheluita päivittäin ja näitä yhteyttä tiiviisti pitäviä oli ehkä joku +10 ja päälle kaikki ne ystävät, jotka ottivat yhteyttä harvemmin. Eikä mulla ole mitään yhtä kaveripiiriä ja suurin osa ystävistä ei tunne toisiaan. Pyrin aina joskus soittamaan näille harvemmin yhteyttä pitäville, mutta jäi ehkä kerran vuodessa-tasolle, kun en nyt ketään aktiivisesti yhteyttä pitävää ghostaamaankaan halunnut ruveta, ja kaikki aika ja energia meni noihin vastapalloihin, kun mulle soiteltiin ja viesteiltiin päivittäin. Kerran yksi lähes päivittäin soitteleva otti puheeksi yhteydenpidon yksipuolisuuden. Tilanne hänen kanssaan siis se, että hän soitti minulle lähes päivittäin ja minä terapioin :D. Sanoin tuolloin hänelle kohteliaasti, että enhän nyt mitenkään edes ehtinyt kokea tarvetta soittaa hälle kun hän piti yhteyttä niin tiiviisti. Ja just että olin introvertti enkä kokenut tarvetta jatkuvaan yhteydenpitoon. Hänen mielestään en ollut introvertti, koska hän tiesi somen kautta, että mulla oli paljon ystäviä. Ja syytti mua juurikin jotenkin noin kun tossa yhessä kommentissa lukee, että olin vain välinpitämätön ja käytin introverttiyttä tekosyynä. Ja tottakai olin välinpitämätön nimenomaan häntä kohtaan, vaikken keneenkään toiseen ystävään käyttänyt yhtä paljoa aikaa kuin hänen ongelmiensa ratkaisuun.
En valehtele, mutta sosiaalinen elämä poltti mut lähes loppuun. Olin superahdistunut. Sitten tuli iiiiiiiiiiiihana korona ja pelasti enkä nähnyt yhtäkään ystävää yli vuoteen! En halua kuulostaa mitenkään ilkeältä ja ystävät ihan oikeasti rakkaita, mutta tilanne ajautui sietämättömäksi omalle jaksamiselleni. Jotkut ystävistä alkoi just vertailla että oon enemmän jonkun toisen ksnssa ja koko ajan ois pitänyt olla jossakin. Ahdisti kun mua tägäiltiin someen, kun etenkin yksi tyyppi laskeskeli aina jotain päiviä milloin näin ketäkin ja omaa osuuttaan suhteessa. Myöskin siksi ahdisti kun kieltämättä ne somekuvat antoi tunteen että oon koko ajan jossakin ja nautin sellasesta sosiaalielämästä, ni ehkä siksikin pyydettiin kaikkialle koko ajan. Oikeasti oisin halunnu olla vaan yksin, mutta sellanen pyörä vaan pyöri ja oisin rusentunut sen alle ilman korona-aikaa. Sain korona-aikaan kirjoiteltua, näin äitiä ja seurustelukumppania. En muita. En nyt ihan oikeesti ollut koronahysteerikko, mutta yhtäkkiä mun tarvetta olla yksin ymmärrettiin ton syyn turvin, ja vaikka joku tais suuttuakin, en enää välittänyt. Korona oli jotenkin myös itelle semmonen syy jonka saattoi sanoa selkä suorana, kun ei sitä introverttiyttä kukaan tuntunut ymmärtävän tai uskovan. Eikä siis läheskään kaikki ystävät ollu tolla lailla vaativia, mut muutama oli, ja ehkä just he oli niitä jotka eniten voimia vei.
Ja koronan jälkeen oon myös saanut olla, kumma kyllä, aika lailla rauhassa. Nyt nään ihmisiä just sopivaan tahtiin eli ehkä kerran kuussa jotakuta. Ystävät on yhtä rakkaita kuin ennenkin, mut enää ei tee mieli vaan karjua kun puhelin soi viidettä kertaa päivässä. Ei soi. Viestiä tulee ehkä kerran-pari viikossa joltain, ja nyt se tuntuu jo ihan kivalta :).
Vierailija kirjoitti:
Olisin AINA mieluummin kakkosystävä kuin ykkösystävä. Omaan historiaani pohjautuen.. Vaikka siis toki tilanteita monia, ja kommenteissa paljon todella tökeröitä tilanteita ja hyväksikäyttöäkin :(. Mutta kolikolla toinenkin puoli joissain tapauksissa.
Itsehän olen ollut tilanteessa, että minua (jopa parhaana) ystävänään pitäviä on ollut ihan liikaa introvertin sielulleni ja vuosia olin ahdistunut ystävien liiasta määrästä. Minulle siis riittäisi nähdä jotakuta ehkä kerran kuussa, mutta tilanne oli se, että sain viestejä ja puheluita päivittäin ja näitä yhteyttä tiiviisti pitäviä oli ehkä joku +10 ja päälle kaikki ne ystävät, jotka ottivat yhteyttä harvemmin. Eikä mulla ole mitään yhtä kaveripiiriä ja suurin osa ystävistä ei tunne toisiaan. Pyrin aina joskus soittamaan näille harvemmin yhteyttä pitäville, mutta jäi ehkä kerran vuodessa-tasolle, kun en nyt ketään aktiivisesti yhteyttä pitävää ghostaamaankaan halunn
Kiinnostava näkökulma. Huomaat varmaan itsekin, että sinun ongelmasi on paljon helpommin ratkaistavissa kuin kakkoskaverin. Aina voi kieltäytyä tapaamisista tai jättää vastaamatta puhelimeen / viesteihin "kiireeseen" vedoten. Kyllä useimmat ihmiset jossain vaiheessa tajuavat lopettaa pommituksen, ja näinhän kävi sinullekin.
Kakkoskaverista ykköskaveriksi nouseminen onkin sitten kinkkisempi juttu. Tässäkin ketjussa moni on kokeillut siinä onnistumatta. On oltu kiinnostuneita ystävien kuulumisista, toivotettu tsemppiä tärkeän tilaisuuden alla ja kysytty jälkeenpäin miten meni, on yllätetty pikku muistamisilla postitse. Sillti, kaikesta epäitsekkyydestä ja välittämisestä huolimatta on pysytty kakkosina.
Vierailija kirjoitti:
Nämä kakkosluokan kaverina pitävät saattavat olla myös sellaisia että joskus harvoin kun nähdään, silloinkin on kiire lähteä tapaamisesta nopeasti eivätkä oikein jaksa jutella.
Tai siinä kahvilla ollessa näpytetään jatkuvasti viestiä näille tärkeämmille ihmisille ja jokaiseen puhelimen kilahdukseen on reagoitava just samantien ja vaikka kesken lauseen. Sitten toinen ei kuule mitään ja korkeintaan ynähtelee ja lopulta on, että niin mitä sä siis sanoit ja sori kun en yhtään keskittynyt blaablaablaa..
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olisin AINA mieluummin kakkosystävä kuin ykkösystävä. Omaan historiaani pohjautuen.. Vaikka siis toki tilanteita monia, ja kommenteissa paljon todella tökeröitä tilanteita ja hyväksikäyttöäkin :(. Mutta kolikolla toinenkin puoli joissain tapauksissa.
Itsehän olen ollut tilanteessa, että minua (jopa parhaana) ystävänään pitäviä on ollut ihan liikaa introvertin sielulleni ja vuosia olin ahdistunut ystävien liiasta määrästä. Minulle siis riittäisi nähdä jotakuta ehkä kerran kuussa, mutta tilanne oli se, että sain viestejä ja puheluita päivittäin ja näitä yhteyttä tiiviisti pitäviä oli ehkä joku +10 ja päälle kaikki ne ystävät, jotka ottivat yhteyttä harvemmin. Eikä mulla ole mitään yhtä kaveripiiriä ja suurin osa ystävistä ei tunne toisiaan. Pyrin aina joskus soittamaan näille harvemmin yhteyttä pitäville, mutta jäi ehkä kerran vuodessa-tasolle, kun en nyt ketään akti
Juuri näin. Tahdoin kertoa oman kokemuksen, koska tota näkökulmaa harvemmin nousee missään esille. Ja koska en tahtonut loukata ketään/yhtäkään ystävääni, omalle mielenterveydelle ois käynyt huonosti ilman koronaa ja ns. 'oikeaa syytä' ottaa omaa tilaa. Juuri se, että joskus välinpitämättömyys voi johtua ihan oikeasti siitä, että on liikaa asioita tai ihmisiä elämässä. Ei vaan ehdi. Itse olin burn outin partaalla.
Ei silti tarkoita, että tahtoisin sivuuttaa jotakin. Päinvastoin. Kokemukset tässä ketjussa on sydäntäsärkeviä eikä mikään oikeuta ilkeään käytökseen. Joissain kommenteissa vaikuttaisi olevan kyse ihan hyväksikäytöstä, jostain pelistä, ajattelemattomuudesta ja/tai ilkeydestä. :( Mutta joskus on kyse vain siitä, ettei kaksi maailmaa kohtaa, tai ihan väärinkäsityksestä. Tai sitten vain ymmärtämättömyydestä suuntaan tai toiseen sen toisen osapuolen tilanteesta.
Ystävä ei saisi oloasi tuntumaan pahalta ja arvostaisi sinua. Mielestäni olisi parempi olla yksin kuin huonossa seurassa.
Vierailija kirjoitti:
Ystävä ei saisi oloasi tuntumaan pahalta ja arvostaisi sinua. Mielestäni olisi parempi olla yksin kuin huonossa seurassa.
Juuri näin ajattelen minäkin. Ei kannata tuhlata aikaa huonoon seuraan, joka syö myös itsetuntoa.
Itse irtisanoin nämä kakkoskaveruudet joku aika sitten. Meillä oli nuorena koottu kaveriporukka. Tällaisissa porukoissa jokaisella on usein jokin nuoruudessa saatu rooli. Minun roolini oli olla se porukan syntipukki, jolle saattoi sanoa muita ilkeämmin. Kun ikää tuli, niin minulle alkoi riittää. Nämä ns. ystävät eivät millään halunneet nähdä, että olin kasvanut ulos päähän potkittavan nynnyn roolista ja itse asiassa pärjään nykypäivänä keskivertoa paremmin, kuin nämä minut tähän rooliin asettaneet porukan jäsenet. Jossain vaiheessa illan istujaisissa totesin, että tämä oli nyt tässä, poistuin wa-ryhmästä sanaakaan sanomatta. Ei ehkä kaikkein hedelmällisin tapa, mutta en nähnyt mitään syytä yrittää selittää ihmisille, jotka toimivat näin. Saunareissulla mm minun perseeni oli huomion keskipisteenä, koska se oli liian pieni :D. Muut daamit olivat vähän keränneet fyllinkiä ympärilleen. Ja oli väärin, että minä en. Myöskään se ei ollut kivaa, että tykkään käydä suihkussa. Jos se on ihmisiltä pois, että minä käyn aamuin ja illoin suihkussa, niin voi harmillista sentään.
Olin tosi allapäin vuoden päivät. Silti tiesin, että toimin ihan oikein. En tarvitse tällaisia "ystäviä".
Nyt kaikki on hyvin ja sain mahtavan oppiläksyn tulevaa varten. Olin ollut ujoudessani ja kaverin tarpeessa aivan liian rajaton. En ole enää.
Nyt sitten laitoin kaverihakuun ilmoituksen, jonka kautta tapasinkin yhden ihan ok ihmisen. Alusta asti kuitenkin tuli fibat, että meistä ei ystäviä tule. Ajattelin kuitenkin, että joskus voisi käydä kävelyllä tai kahvilla. Mutta tämä uusi ystävä taas selvästi olisi halunnut minusta ystävän. Ja sitten alkoi järkyttävä viestipommitus. En voinut muuta, kuin vetäytyä taka-alalle.
Mutta sinulle ap. Kaikkien kanssa ei tarvitse olla se kaikkein parhain kaveri. Voi olla myös niitä ei niin parhaita ja silti viihtyä yhdessä. Mutta siis, suosittelen etääntymistä niistä ihmisistä, joiden kanssa ajatus ystävyyden laadusta ei kohtaa. Jos sinä haluat olla ykkönen ja olet vasta sijalla 5, niin sinusta tulee ajan myötä kitkerä ihminen, jos jäät roikkumaan tällaisiin suhteisiin. Jatka siis etsimistä. Voi olla, ettet löydä koskaan ketään tai sitten nämä nykyiset suhteet verottavat sinua niin, että joku hyvä ihminen jää ns. näkemättä. Ja lopuksi, yksin on ihan hyvä olla. Tiedän sen. Mielummin yksin kuin huonossa seurassa.