Mitä teen väärin elämäni suhteen?

Menen nyt. Hyvää yötä ja kiitos ja kumarrus. 

Ap

[quote author="Vierailija" time="18.03.2015 klo 01:14"]

Aa, olet filosofi etkä psykologi, se selittää mielestäni aika paljon...

[/quote]

En ole pelkkä filosofi, vaan kouluttautunut niin sosiaali- kuin terveysalalla. Olen neljän aineen aineenopettaja ja olen myös käynyt toimittajakoulutuksen. Psykologiaa olen lukenut ja luen jatkossakin.

Ap 

Hieman Takkirautamainen ote...hänkin on INTJ.

Luettuani koko viestiketjun, minusta ihan tuntuu, että tunnen sinut! Olet ihan samanlainen kuin minä itse, ja minä olen nainen, jolla on diagnoosina asperger. (En silti todellakaan väitä, että sinulla olisi asperger).

Mutta huomattuani niin paljon yhdenmukaisuutta, kerron hieman omista kokemuksistani. Olen noin 40-vuotias. Sain diagnoosin reilu vuosi sitten kuljettuani ensin monta vuotta terapiassa ja kuvittelin tietäväni psykologiastakin jo lähes kaiken, mutta silti kamppailin itseni kanssa. Olen myös asunut 5 maassa, minulla on ollut noin 30 työpaikkaa ja olen opiskellut paljon, yliopistossa Suomessa ja ulkomailla. Olen myös työskennellyt mallina ja tehnyt töitä muun muassa toimittajana, joten en ole "tyypillinen" asperger, joka ei uskalla katsoa toisia edes silmiin.

Naisten kohdallahan asperger on usein paljon hankalampi diagnosoida, kuin miehillä, sillä me opimme jo lapsena sosiaalisen käyttäytymisen malleja matkimalla muita ja pystymme myös imitoimaan tapoja, joilla tunteita ilmaistaan. Sitä kautta voimme kommunikoida paremmin ja saada ainakin näennäisesti yhteenkuuluvuuden tunnetta rakennettua. Pystymme myös "esittämään" sosiaalisempia kuin olemme ja tuntemaan myös aidosti empatiaa. Suuri virhe on kuvitella, että asperger ei pystyisi tuntemaan myötätuntoa, sillä aspergerit pyrkivät totuuteen ja vilpittömyyteen sekä aitouteen, juuri niin kuin sinäkin selvästi pyrit.

Minä elän välillä pitkiäkin aikoja omassa yksityisessä maailmassani, johon kuuluu paljon ajattelua ja kirjoittamista, pohdiskelua, jonka ääressä viihdyn päiväkausia. Pystyn omaksumaan suuria määriä tietoa hyvin nopeasti. Voin vaihtaa maisemaa ja ottaa haltuun uusia asioita, tietoja ja taitoja nopeasti, mutta jollain oudolla tavalla olen kuitenkin sosiaalisen kanssakäymisen tarkkailija ja harvoin tunnen olevani keskustelussa sillä tasolla, joka tyydyttäisi omia tarpeitani.

Minulla on tosin muutamia itseäni vanhempia hyviä ystäviä, joiden kanssa käyn rauhallisia uskomattoman antoisia keskusteluja, mutta en juuri viihdy ryhmissä, koska se kuormittaa minua ja vie energiaa, jonka vuoksi tarvitsen yksinoloa, josta todella nautinkin. Pelkään puhelinta kai siksi, koska en näe toista ihmistä, enkä pysty lukemaan toisen eleitä, enkä olemaan varma siitä, milloin on minun vuoroni puhua. Minulle on myös todella hankalaa yrittää puhua tunteistani...

Parasta asperger-diagnoosin saamisessa itselleni oli se, että silloin ymmärsin viimein, ettei minussa ole mitään vikaa. Ei minun tarvitse, enkä minä voi, muuttua. En minä pysty ottamaan vastaan rakkautta kuten muut, tai nauttimaan tyttöjen biletysilloista. Ja se on OK. Ei se todellakaan hyödytä, eikä ratkaise mitään, jos heittäydyn keinotekoisesti nauttimaan jostain villistä viinanhuuruisesta elämästä. (Olen kyllä yrittänyt!)

Aspergerin aivot ovat virittyneet hieman eri tavoin. Itse kirjoitan paremmin kuin puhun. Ajattelen asioita kuvina ja olen erittäin luova ja kykenen ratkomaan ja hahmottamaan asioita laaja-alaisesti. Ihmisten kanssa oleminen kuitenkin kuormittaa minua ja vie paljon energiaa. Se johtuu aivojen erilaisuudesta. Olen itse myös kokenut, etten "saa" ihmisiltä tarpeeksi, sillä monille keskustelun sisällöksi riittää vaikkapa toisista ihmisistä juoruaminen, jota en voi ollenkaan sietää.

Kun luin viestiketjun, niin ajattelin, että sen täytyy tuntua epäreilulta, kun saat niin paljon kommentteja, joiden mukaan sinun täytyy muuttua ja tehdä kaikki toisin. Olet joidenkin mukaan kylmä, torjuva ja jopa sieluton(!). Minusta sinä olet rohkea, älykäs ja totuudenmukainen. Mutta myönnettäköön, hieman itseriittoisen kuuloinen siksi, että tiedät kaikesta niin paljon :-D Mutta pohdintasi on aitoa ja syvällistä ja pidän siitä. Itse olen saanut kuulla olevani muun muassa kaikkitietävä, vaikeasti lähestyttävä ja etäinen..

Mahdollisesti olet väsynyt siihen, että nyt aikuisena, kun kaikenlainen nuoruuden jännitys ja seikkailu on ohitse, olet jonkinlaisessa pysähtyneessä tilassa ja sinusta tuntuu, että kaikki on nähty? Niin kuin olisit elänyt jo 100 vuotta. Enää et jaksa lähteä valloittamaan maailmaa, mutta et tunne oloasi onnelliseksikaan.

Mutta voisiko olla kyse jostain sellaisesta, ettet vielä hyväksy itseäsi juuri sellaisena kuin olet, ajattelijana ja filosofina? Sinun ei tarvitse olla niin kuin muut, eikä muiden niinkuin sinä. Mitä sinä tarvitset muilta ihmisiltä? Et sinä mielestäni tarvitse ainakaan hyväksyntää muilta. Et tee hyväksynnällä mitään, jos kuitenkin koet, ettei sinua ymmärretä.

Olen itse löytänyt varsinkin lempeyttä itseäni kohtaan ja uusia persoonallisia ystäviäkin sen jälkeen kun sain tämän diagnoosin. Ymmärrän itseäni nyt paremmin, mutta se on ollut vaikeaa myöntää, etten koskaan tule nauttimaan muiden ihmisten seurasta täysin vapaasti, tunnen ajoittain kaipuuta sellaiseen.

Oletko horoskoopiltasi kauris?

Eräs viisas ihminen sanoi minulle kerran: jokaisen ihmisen sisällä on suuri tyhjä tila; sitä me täytämme kuka milläkin. AP:lla on nyt alkaneet entiset täyttämiskeinot käydä huonoiksi. Epäilisin myös, että elämän rajallisuus on alkanut tulla vastaan, mutta ajattelevana ihmisenä ap ei ala vääntämään sen täytteeksi muksuja, kuten useimmat ihmiset.

Olet ap niin kova analysoimaan, että oletko harkinnut siirtymistä tieteen puolelle? Siellä eivät älylliset haasteet lopu koskaan, eikä tarvitse paapoa toisia ihmisiä niin paljon, kun kaikki ovat älykkäitä.

Niin tuttua, niin tuttua. Tieteen puolellakaan ei muuten niin kauhean ihmeellistä ole, ainakaan itselleni. Kutsuisin tilannetta jonkin sortin kriisiksi. Itse lähdin ulkomaille ja moni asia helpottui. Ystävistä jäivät ne roikkujat ja avuntarvitsijat. Jossain vaiheessa ymmärsin, että näillä ystävillä oli kyllä useinkin kaikki hyvin, mutta iloja ei minun kanssa jaettu, roolini oli auttaa, toimia olkapäänä. Kolmenkympin kriisissä jäinkin yksin.

Olet nyt räpistellyt vuosikausia (itsehoito)kirjallisuuden parissa ja käynyt terapiassa ja joogannut yms, eikä mikään auta, vaikka osaatkin analysoida itseäsi ja maailmaa. En usko että tulet koskaan löytämään mitään suurempia vastauksia elämäsi tyhjyyteen ja läheisyyden puutteeseen, ainakaan pohdiskelujen kautta. Se tie olisi avannut sinulle tyytyväisyyttä elämää kohtaan, jos se sieltä olisi löydettävissä, eikä niin ole tapahtunut. On myös kyseenalaista, pystytkö koskaan asettumaan ihmissuhteeseen niin, että se täydentäisi tyhjyyden kokemustasi. 

"Mä ainakin voin tuntea empatiaa Ap:ta kohtaan. Kun vaan ajattelen, että on kasvanut ilman vanhempia, niin epävarmuus kasvavana lapsena ja nuorena on varmasti ollut suurta ja samalla on ollut suuri tarve rakentaa elämään itse jokin perusturva. Ehkä Ap:n turvattomuus on viime kädessä yhtä suurta kuin hänen (minun silmiini välittyvä) tarpeensa hallita elämää kaikilta osin. Me ihmiset ollaan erilaisia ja ilmaistaan tai peitetään omia tarpeitamme jokainen omalla tavalla"

Mä myös ajattelen samoin. Jotenkin tuntuu, ehkä ap on ilman omia juuriaan, ilman sukua, omia vanhempiaan ja isovanhempiaan, tätejä, enoja, serkkuja jne. suvun antamaa läsnäoloa tai tietoisuutta siitä,  jota ei suinkaan korvata miehellä, lapsilla, seksillä, näin oli ainakin omalla kohdallani, vaan tyhjyyden tunne säilyi elämässä.

Hyvä Ap. kiitos mielenkiintoisesta keskustelusta, on ilo lukea kommentejasi, ne antavat paljon ajattelimisen aihetta. Minä olen kokenut vähän vastaavaa, vaikka kaikki oli ulkopuolisten silmissä erinomaisesti, mutta jotakin puuttui ja elämässä oli tyhjyyden tunnetta. Minua auttoi siinä elämän vaiheessa tutustua omiin sukujuuriini, tein sukututkimusta, leikekirjoja jne. useamman vuoden ajan ja näin sain linkitettyä itseni sukupolvien ketjuun, joka antoi mielenrauhan ja turvan.

[/quote]

Minusta 285 kommentti oli hyvä siitä huolimatta että onko ap Asperger vai ei.

Asiaa voisi tarkastella myös siltä kannalta, että ap:n kulkema polku on tallattu loppuun ja vastauksia voisi hakea toisaalta.

INTP on vastakohtani; sikäli kyllä hupaisaa, että itsekin olen myös suht analyyttinen. Tosin koen elämän tarkoitukselliseksi ja minulla on syviä ihmissuhteita.

Minusta ap:n kannattaisi keskittyä elävöittämään tunne-elämäänsä, koska syvin yhteys syntyy siitä, että uskaltaa avata itsensä toiselle ihmiselle tuntevana ihmisenä, ei jumalattoman fiksuja jaaritellen.

Ap: Mikä koskettaa sydäntäsi? Mikä saa sydämesi laulamaan ilosta, mikä soittaa sielusi syvyyttä? Kun löydät vastauksen, elät hetkessä etkä enää kysele elämän mielekkyyttä.

Minusta ap on malliesimerkki ihmisestä, joka ei näe metsää puilta. Hän on kapula omissa rattaissaan. Jos kerran traumat on setvitty vuosien terapioissa, estettä onneen ei olisi, jos ei itse seisoisi sen tiellä.

Ap:lla on pätevyys moneen hyväpalkkaiseen työhön, mutta hän saa pientä palkkaa. Suuressa älykkyydessään hän lienee niin hankala besserwisser, että häntä ei haluta esim opettajaksi (mihin hänellä olisi pätevyys).

Kaikki kiertyy yhteen asiaan: Ap ei rakasta itseään. Jos hän oppisi rakastamaan itseään vailla mitään suoritustavoitteita, mitään ongelmaa ei olisi. Silloin hän voisi myös kohdata hyvän elämänkumppanin, ei sitä ennen.

Olen itse introvertti vaikka sosiaalisissa tilanteissa sosiaalinen, ihmissuhteiden järkeistäjä, ihmisiä tietyllä etäisyydellä pitävä, auttamistyössä, ollut yksin kauan, ihmissuhteissa ollut pettymyksiä nuorempana, ero- ja päihdeperheestä lähtöisin, kouluttautunut useampaan ammattiin alallani, ap:ta vanhempi ja en ole rikaskaan.

Miksi sitten olen onnellinen eikä elämä tunnu tyhjältä? Minussa lienee jotain vikaa.

Jo0tkut osaavat olla tyytyväisiä siihen mitä on, tuntevat kiitollisuutta, osa taas ei koe itseään tyytyväiseksi vaikka olisi mitä, aina puuttuu merkitys elämästä. Merkityksellisyyttä voi tuntea kun saa toteuttaa itseään ja tuntee yhteyttä toisiin ihmisiin. Kaikki muu on korviketta. 

Sä tarttisit ap kunnon sienitripin. Sellaisen avulla saa alitajunnasta purkautumaan tietoisuuteen sellaiset syvimmät haaveet ja pelot jne, joita yleensä tietoinen mieli ei uskalla kohdata tai päästää tietoisuuteen. Amsterdamissa tai vaikka Ibizalla tuollaisen tripin voi ottaa ihan laillisestikin.

Meidän optimistien on vaikea asettautua sellaisen ihmisen asemaan jolla on lähtökohtaisesti se kuppi aina puolityhjä. 

Ehkä ap voisi yrittää luopua sellaisesta elämän hahmotuksesta, että kaikki kanssakäyminen perustuu auttamiseen. Toki apua pitää antaa ja saada, mutta onhan elämässä plajon muutakin joka tuo merkityksen. Ilo ja huumori, kauniiden asioiden jakaminen toisten ihmisten kanssa tai niistä nauttiminen aivan yksin. Kun tulee se tilanne missä toinen kertoo huoliaan, niitä voi yhdesä ihmetellä ilman että kuuntelijan velvollisuudeksi jää keksiä auttamismenetelmä tai ratkaisu.

Kaunokirjallisuutta kannattaa myös lukea. Ja liikkua luonnossa ja muutenkin, haastaa itseään fyysisesti. Silloin ei eksy liikaa oman päänsä sisäiseen analyysiin kun antaa keholle töitä. Luonnossa liikkuminen ja puutarhanhoito ovat myös mitä parhainta itsehoitoa.

Kun noin keskittyy itseensä ja omaan olotilaan ja tyhjyytensä analysoimiseen, ei tilaa löydy aistiselle kokemiselle ja olemassaolon ihmettelylle, läsnäololle kokonaisena, tuntevan olentona. Ehkä musiikin harrastaminen auttaisi aivopuoliskojen yhteistoimintaa vahvistumaan, ja saamaan paremman kosketuksen ympäröivään maailmaan ja itseensä. Myös tunnetasolla. 

[quote author="Vierailija" time="18.03.2015 klo 10:47"]

Olen itse introvertti vaikka sosiaalisissa tilanteissa sosiaalinen, ihmissuhteiden järkeistäjä, ihmisiä tietyllä etäisyydellä pitävä, auttamistyössä, ollut yksin kauan, ihmissuhteissa ollut pettymyksiä nuorempana, ero- ja päihdeperheestä lähtöisin, kouluttautunut useampaan ammattiin alallani, ap:ta vanhempi ja en ole rikaskaan.

Miksi sitten olen onnellinen eikä elämä tunnu tyhjältä? Minussa lienee jotain vikaa.

[/quote]

Samantapainen mulla. Olen nelikymppinen, ei miestä ei lapsia. Koulut jääneet kesken, mutta teen sen alan perushommia jota pari vuotta yliopistossa opiskelin. En ole rikas muteen köyhäkään. Minulla ei ole ihmissuhteita, mutta 1 koira löytyy. Ja olen valtavan onnellinen vain elossaolemisen tunteesta ja hetken aistimuksista. En kaipaa mitään, en vaikka kaikki toitottaa että pitäisi muka tarvita ihmissuhteita ja milloin mitäkin. Olen onnellinen ilman.

Olen sinua kymmenisen vuotta nuorempi, mutta voisin kuvitella kymmenen vuoden päästä olevan samassa pisteessä kuin sinä. Tai sitä pelkään. Tausta samantyyppinen, äiti kuollut jo kun olin lapsi ja 15v lähdin isän uuden perheen luota, on siis pakko ollut olla itsenäinen. En osaa antaa itsestäni 'läheisille' ihmisille kaikkea, he kyllä kertovat minulle ja olen sinun tapaan auttanut paljon muita. Samanlainen tunne siitä, että jotain puuttuu vaikka elämä menee mallikkaasti noin ulkoapäin katsottuna. Olen koittanut täyttää sitä puutetta kiertämällä maailmaa yksin, hakenut miehiltä huomiota jne. Toivon että löydän elämänkumppanin jolle pystyn avautumaan, ihmisen jonka kanssa voin olla oma itseni.

[quote author="Vierailija" time="18.03.2015 klo 00:30"][quote author="Vierailija" time="18.03.2015 klo 00:25"]

Ap, en ymmärrä ongelmaasi. Täällä sinulle on tarjottu ihan oikeita, järkeenkäypiä avaimia tilanteeseesi, mutta koska ne eivät sovi sinulle, hylkäät ne yksin tein antamatta niille välttämättä minkäänlaista arvoa. Vastaat kyllä ystävällisesti ja avoimesti viesteihin, jotka sinulle sopivat, mutta et reagoi välttämättä lainkaan provosoivampiin, vaikka niissä saattaisi olla totuuden siemen. Tavallaan se onkin ymmärrettävää, onhan kyseessä sinun ketjusi, jota voit hallita niin kuin parhaaksi näet. Et ehkä kuitenkaan tule huomanneeksi, että toimit todennäköisesti elämässäsi samalla tavoin: näet vain sen, mitä haluat nähdä. Jos haluat todella kehittyä ja päästä eteenpäin, sinun on astuttava pois omalta mukavuusalueeltasi, jonne tunnut nyt linnoittautuneen.

[/quote]

Täällä on niin paljon viestejä, etten millään ehdi vastata kaikkiin tai edes huomaa kaikkia ja ehkä minä en ole tunnistanut niistä provoista itseäni. Niissä ei ole ollut minun kannaltani mitään rakentavaa, mihin tarttua. 

Olen istunut tässä kahdesta asti ja alkaa uni maittaa. 

Omalta mukavuusalueeltani olen ollut jo liikaakin tämän elämän aikana poissa. Uskon hyppyjä on tullut harrastettuja niin paljon, etteivät ne enää kauheasti tunnu miltään. 

Ap
[/quote]

Itseasiassa elämäsi kuulostaa jotenkin valheelliselta, kuten joku aikaisempi kirjoittaja sanoi. Olet kolmekymppinen, silti olet asunut lukemattomissa eri osoitteissa, tehnyt ainakin 50 eri työtä, opiskellut, terapoinut muita ja hankkinut siihen jonkun pätevyyden (korjaa jos muistan väärin), ollut vapaaehtoistyössä siellä sun täällä, kokeillut lukemattomia eri tyylejä, lukenut ja ajatellut pääsi puhki, saanut joitakin ihmissuhteitakin. Miten tämä in mahdollista, koska vuorokaudessa on rajallinen määrä tunteja ja tosiaan, pitäisi nukkuakin välistä. Tämä juttu haiskahtaa ja pidän tätä epäuskottavana. Vaikka aika on suhteellinen käsite, me ihmiset elämme tietyn aikakäsityksen mukaan. Anteeksi, mutta en voi uskoa sinua, tämä on suhteutettuna aikaan liian epätosi ja mahdoton tarina.

[quote author="Vierailija" time="18.03.2015 klo 01:18"][quote author="Vierailija" time="18.03.2015 klo 01:14"]

Aa, olet filosofi etkä psykologi, se selittää mielestäni aika paljon...

[/quote]

En ole pelkkä filosofi, vaan kouluttautunut niin sosiaali- kuin terveysalalla. Olen neljän aineen aineenopettaja ja olen myös käynyt toimittajakoulutuksen. Psykologiaa olen lukenut ja luen jatkossakin.

Ap 
[/quote]

Ei vain voi olla mahdollista. Lukuisia eri ammatteja, lukuisia asuinpaikkoja, yli 50 eri työpaikkaa, ikää vasta 30 vuotta. Jo pelkästään kaikki nuo sinun ammattisi vaativat aikaa, jota sinulla ei ole voinut olla enempää, kuin se sama 24 tuntia vuorokaudessa. Eikö kukaan muu ihmettele tätä samaa asiaa?