Miltä teistä muista yli 50v. tuntuu vanheneminen?

Ihanalta. Olen 59v.

Elän 55-vuotiaana elämäni parasta aikaa. Ei rahahuolia, lapset omillaan ja pärjäävät, vanhemmat haudassa. Vuosikymmenen ja ylikin hoidin sairaita vanhempiani. Elämäni oli ihan liian rankkaa. Siinä samalla lapset ja työ, jota ei voinut jättää kokonaan työpaikalle. Nyt luen romaaneja, käyn uimahallissa, samoilen metsissä. On tullut pari diagnoosia, mutta sairaudet ovat hyvin hoidossa eivätkä vaikuta liikaa elämääni. Minulla on hyvä miesystävä eikä lasteni isä pysty enää kiusaamaan minua, kun yhteishuoltajuusaika on ohi. Tietysti ikä on vaikuttanut ulkonäköön, mutta se on luonnollista enkä ole koskaan ollut ulkoisesta olemuksestani tarkka. Hygienia, siistit vaatteet ja tarpeeksi liikuntaa riittävät ulkoisen hoitoon.

Vanheta voi niin monella tavalla. Nyt itsenäisyyspäivän aikaan kun näki taas entisten lottien ym. haastatteluja, voi vaan ihmetellä miten sellainen paperinryppykasvoinen valkohapsi on niin eläväinen ja terävä. Moni kuusikymppinen on fyysisesti paljon vanhentuneempi ja elähtäneempi. 

Vaikea sanoa, kun en ole varsinaisesti tuntenut itseäni vanhemmaksi sitten joskus 25v jälkeen.

M51

Vierailija kirjoitti:

Varsinkin naururypyt silmäkulmissa on somia. Sehän vaan osoittaa, että naurettu on. Karseeta kun joku missiemo neuvoo, ettei kannata hymyillä tai nauraa...

Todellakin, tyytyväinen hyväntuulinen ilme on kaikkien kaunistus/komistus. Eikö???

N60

No jos rypyttömyys on elämän pääasiallinen tavoite, niin silloin ei varmaankaan kannata hymyillä eikä nauraa 😅

Vaikka aina tätäkään ei pääse valitsemaan. Aito hymy ja nauru ovat oikesti aarre, ei niitä kaikille anneta.

Elämä sujuu kuten tähänkin asti, rautaa kääntyy, pulssi tuntuu puntissa, maailmaa kiertelen ja neitejä avittelen.

Itse olen puoliromanina tyytyväinen kun hiukset harmaantui jo 35v (nyt 50v.) Saa tehdä töitä rauhassa. Se harmittaa kun kestävyysurheilua olen harrastanut 35v, niin nyt huomaa että palautuminen ottaa aikaa enemmän ja treeni määrät on vähentynyt.

Ei miltään.Sama tyyppi olen,kuin aina ennenkin.

Rapistun pikkuhiljaa,mutta se on elämää se.

Vierailija kirjoitti:

Olen 54. Yritän elää terveellisesti, että olisi mahdollisimman paljon hyviä vuosia jäljellä. Vanhemmat kummatkin elivät aivoinfarktin jälkeen vielä pari vuotta, eikä elämän laatu silloin ollut kummoinen. Se avasi silmäni arvostamaan ja vaalimaan terveyttä. Yritän lisäksi elää jokaisen päivän niin, että tunnen eläneeni: tehdä asioita ja viettää aikaa ihmisten kanssa, jotka tuottava iloa.

Minä olen kohta 50 ja sellaista pientä siivousta olen elämässäni tehnyt etten enää väkisin ole sellaista ihmisten seurassa jotka eivät tuota minulle lainkaan iloa. Olen vaan vähentänyt yhteydenpidot sellaisiin aivan pakollisiin.

Elämääni mahtuu ainoastaan he joiden kanssa minulla on hyvä olla.

Hyvältä, varsinkin kun täyttää 60 vuotta niin huomaa oikeasti kuinka typeriä ihmiset ovat ja kuinka tyhmää juosta tavarapaljoudessa. Itse oppinut arvostamaan rauhaa ja eräänlaisia pieniä onnen ja ilon hetkiä. Esimerkiksi lumikiteen kimallus puun oksalla ihan kotona. Ei himota ajaa satoja kilometrejä laskettelemaan jonnekin. Sitäkin on tehty.

Kauneus rapistuu joten täytyy olla muuta.

Vierailija kirjoitti:

Hyvältä, varsinkin kun täyttää 60 vuotta niin huomaa oikeasti kuinka typeriä ihmiset ovat ja kuinka tyhmää juosta tavarapaljoudessa. Itse oppinut arvostamaan rauhaa ja eräänlaisia pieniä onnen ja ilon hetkiä. Esimerkiksi lumikiteen kimallus puun oksalla ihan kotona. Ei himota ajaa satoja kilometrejä laskettelemaan jonnekin. Sitäkin on tehty.

Lentokoneella pääsee. Lapissa nyt. Haluan ulkomaille viimeksi 2019. Osaa nauttia myös pienistä asioista.

Just heräsin ja odotan jo iltaa että pääsis nukkumaan, ihan väsynyt!

Muista en tiedä, itse olin täydessä vauhdissa silloin kaikin puolin, kuten  vuosia myöhemminkin. 50v  iässä perustin uuden yrityksen . Kilpaurheiluakin harrastan vielä. Tietty  pidemmän palautumisajan vaatii nykyään

Ihanan paljon positiivisia kommentteja täällä!

Itsellä lähinnä ajatus, että tässäkö tämä nyt oli. Kuvittelin nuorempana, että kovasti töitä tekemällä ja yrittämällä olisi 55 vuotiaana taloudellisesti siinä määrin riippumaton, että voisi jättäytyä työelämästä. Olin väärässä. Vielä pitäisi jaksaa tässä muuttuvassa työelämässä kymmenisen vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun läheinen äitini kuoli 88-vuotiaana ja pitkä ihmissuhde siis päättyi, aloin oivaltaa konkreettisesti, että kaikki ihmissuhteet päättyvät kuolemaan. Tämä on fakta.

Siihen voi suhtautua kahdella tavalla. Joko se vie arvon kaikelta, koska kuitenkin kuolema korjaa. Tai se nostaa ihmissuhteet todella arvoonsa: pitää tarttua hetkeen ja elää hyvin muita kohtaan.

Myös se, että tietyt elämänvaiheet ovat jääneet peruuttamattomasti taakse kuten.. no, nuoruus, tuntuu haikealta. Tai lapset pieninä, niisk.

Parisuhteessa olevien kannattaisi muistaa, että parisuhdetta voi kehittää vain silloin kun molemmat vielä elävät. Sitten kun toinen poistuu näyttämöltä, game is over, eikä mitään voi enää anteeksi pyytää, anteeksi saada, puhua selväksi tms.  Vaikka silloin tavallaan selvästi näkee, mitä olisi pitänyt tehdä suhteen kehittämiseksi. Usein ihmiset kuitenkin elävät kuin aikaa olisi rajattomasti, vaikka niin ei ole.

Mä uskon elämään kuoleman jälkeen, siis että "taivas on totta", äidin kanssa sovittiin että mikä täällä jää kesken niin jatketaan sitten kun taivaassa tavataan, se on ainut lohtu kun äiti on nyt poissa.

En tiedä, tapaanko äitini taivaassa, mutta joskus hän yllättäen katsoo peilistä, kun hymyilen. Sukupiirteet ovat alkaneet tulla näkyviin.

Sama täällä. Äiti katsoo peilistä aika usein, nyt kun olen 60v. Se on jotenkin ihmeellistä, miten ulkonäkö iän mukana muuttuu. Lapsena kaikki aina sanoivat, että näytän isältäni.  Nyt isästä muistuttavat enää silmät/silmien malli, kaikki muu on äitiä.

Kamalalta. Ei kumppania ja pelottaa yksinäinen loppuelämä.

Olen 50-vuotias mies. Hyvää elämää saanut viettää ja olisin valmis lähtemään täältä. Ei minun mielestäni ole elämän pituus mikään mittari hyvälle elämälle. Olen matkustellut ja opiskellut pari ammattia ja nauttinut elämästäni. Nyt voisin lähteä.

Valmis lähtemään kirjoitti:

Olen 50-vuotias mies. Hyvää elämää saanut viettää ja olisin valmis lähtemään täältä. Ei minun mielestäni ole elämän pituus mikään mittari hyvälle elämälle. Olen matkustellut ja opiskellut pari ammattia ja nauttinut elämästäni. Nyt voisin lähteä.

vähän aikaisin haaveilet pois pääsystä. Vielähän sinulla 20 vuotta ainakin hyvää aikaa olisi tarjolla.

Mutta ymmärrän pointin. Ei se vuosien määrä vaan laatu.

Prinssi Philip sanoi, ettei mikään olisi kamalampaa kuin elää 100 v. Toivon, että en eläisi kutsumalla 80-90 v. En haluaisi olla siinä kunnossa, etten enää oma nimeäni muistaisi. Valitettavasti sukuni naisilla on Alzheimerin, kuten äidilläni.