Psyykelääkkeiden käyttö liian hyväksyttävää!

http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00412

Ylempi linkki liittyen siis tähän psyykenlääke-termiin...

[quote author="Vierailija" time="12.03.2015 klo 19:44"]Imovane ei ole mikään ensisijainen lääke jolla univaikeuksia hoidetaan, vaan tietyillä masennuslääkkeillä pienin annoksin. Toisilla ne toimii, toisilla ei.
[/quote] eiköhän kolme imovanea ollut parempi, kuin joku mömmökuuri :)

[quote author="Vierailija" time="12.03.2015 klo 19:53"]

Enemmän kuin nämä mielialalääkkeet, huolettavat minua lääkärinä kaikenlaiset nukahtamislääkkeet, bentrodiatsepiinit ja vahvat kipulääkkeet.

Itse olen melko tarkka depressiolääkkeissä. Esimerkiksi elämänvaihekriiseihin tai lyhytaikaisiin unettomuuksiin en määrää mitään lääkkeitä. Masennuslääkkeitä myös harkiten. Jos näen, että ihmisen ongelmat liittyvät hänen työhönsä, identiteettiinsä tai persoonaansa, ajattelen, ettei niitä pidä ensisijaisesti hoitaa lääkkeillä.

Valitettavan paljon mielenterveysongelmia ja kaikenlaisia monimuotoisia oirekuvia, kroonistuneita kipuoireita jne. hoidetaan rauhoittavilla lääkkeillä ja jopa huumausaineilla. Nuorilla ihmisillä saattaa nähdä pahempia lääkelistoja kuin vanhuksilla. Kaikenlaista vaivaa, eikä kukaan ole kunnolla keskittynyt miettimään, miksi ihminen oireilee niin paljon. Siksi ajattelen, että psyykettä pitää hoitaa tarpeen tullen. Tärkeää on myös pysyvä hoitosuhde eikä se, että ihmiset laukkaavat lääkäriltä toiselle vuosia, ja ongelmien perimmäinen syy jää hoitamatta.

[/quote]

No sepä, mutta kun "oma"lääkäi vaihtuu joka vuosi, ellei useammin. Rakenna siinä sitten luottamusta kertoa yhtään mitään syvempää, kun lääkäri on jo toinen jalka oven välissä. 

Siis onko tämäntyyppisten aloitusten kirjoittajalla tarkoitus a) provota, b) tahallaan loukata muita ja alleviivata omaa paremmuuttaan vai c) jokin muu, jota en nyt hahmota?

Ihan oikeasti ap, suksi suolle.

Itse kärsin voimakkaista ahdistusoireista vuosia, ennen kuin uskalsin mennä lääkärille. Tietoisesti halusin kokeilla lääkkeitä ja niitä sainkin. Lääkkeet olivat mulla se keino, jolla nimenomaan pääsin ylös sieltä sohvalta kierimästä. (Ennen lääkitystä olin kyllä aina esim. työasiat hoitanut "kunnialla", mutta siviilielämä oli täysin sekaisin ja elämänlaatu aika onneton.) Terapiaan en halunnut enkä edelleenkään halua mennä, koska rahallisesti kustannukset ovat niin suuret. Mielestäni se on ihmisten hädällä rahastamista, ja ajatus siitä, että ylipäänsä kertoisin ventovieraalle niitä kaikista henkilökohtaisimpia tuntojani, ei tunnu hyvältä.

Tällä hetkellä olen purkamassa lääkitystäni (melko pitkälle olenkin siinä jo päässyt). Uskoisin pärjääväni ainakin toistaiseksi ilman lääkkeitä, nyt kun olen tajunnut, ettei elämä niin paskaa olekaan, kuin miltä se ennen tuntui.

Loisistahan tuo on kiinni. Kannattaa edes terapeuttinen triali tehdä antibiooteilla, ja katsoa mitä tapahtuu. Sivuvaikutukset antibiooteista tai lääkkeistä johtuvat useinkin loisista. Mikäli mikrobikuormasto on mennyt liian suureksi, teille tulee virtsatieinfektioita tai poskiontelontulehduksia. Ja mikäli huono säkä käy, saatte lääkäreiltä fluorokinoloniantibiootteja, ja ne niin sanotusti räjäyttävät koko potin, eli siinä menee lopullisesti terveys. Kannattaa valita mikrobilääkkeensä tarkasti, sillä istutte dynamiittipötkökasan päällä, ja pötköt pitää räjäyttää yksitellen hallitusti, eikä niin että koko kasa lähtee kerralla ilmaan, se on vaan liikaa, eikä siitä tule mitään.

Minusta tämän tyyppisten aloitusten tavoite on saada ihmiset ajattelemaan omaa tilannettaan ja ajattelemaan asioita myös eri näkökulmista. Voi käydä itsetutkistelua ja miettiä, että koskeeko tämä minua, pitäisikö/ voisinko minun tehdä jotain toisin? Olenko miettinyt syitä miksi näin ja miten nyt sitten toimin jatkossa? 

En ymmärrä tuota loukkaantumista. Jos joku olisi kirjoittanut vastaavan tyylisen kirjoituksen vaikka lasten käyttämästä ajasta tietokoneella, alkaisin miettiä perheemme tilannetta. Jos kokisin, että kirjoitus ei meitä koske, antaisin asian olla, mutta jos huomasin, että tosiaankin lapseni istuvat koneella liikaa pyrkisin tekemään asialle jotain enkä alkaisi uhriutumaan ja haukkumaan kirjoituksen kirjoittajaa. 

[quote author="Vierailija" time="14.03.2015 klo 14:27"]

MENKÄÄ TÖIHIN JA LOPETTAKAA RYYPPÄÄMINEN JA HYVÄKSYKÄÄ SE ETTÄ VAIKEITA JA VITTUMAISIA PÄIVIÄKIN TULEE JA NE MENEE OHI. MISTÄÄN MUUSTA EI NÄISSÄ MIELENTERVEYSONGELMISSA OLE KYSYMYS. LASKEKAA ALAPEUKUT NIIN NÄETTE MITEN IHMISET EI VAAN USKALLA USKALTAA. VÄHÄN AIKA SE KIRPAISEE JA SITTEN OLETTE TAAS TERVEITÄ. URHEILU JA ISÄNMAA, JUMALA JA MIEHEN KYRPÄ NAISEN PILLUSSA SEN OLLA KUULUU! HAIL SUOMI FINLAND PERKELE!!!

[/quote]

:) Et voi olla todellinen henkilö. Oletko ufo? Näin hauskaa minulla ei ole ollut pitkään aikaan. Aivan fantastista!

Hienoa AP että olet onnistunut itse vaikuttamaan oloosi! Harmi ettei se ole kaikilla niin, jos olisi niin harvapa popsisi lääkkeitä. Olen ihan samaa mieltä siitä että lääkkeisiin tartutaan liian helposti, MUTTA en ole samaa mieltä siitä että lääkkeiden käyttämistä pitäisi tuomita. Suurin osa, elleivät peräti kaikki, masentuneet tuntevat paljon syyllisyyttä siitä millaisia ovat, eikä kenenkään parantumista masennuksesta edistetä tuomitsemalla.

Itse olen vasta hiljalleen alkanut parantumaan ja iso tekijä siinä oli se että opettelin itse antamaan itselleni anteeksi ja olemaan armollinen, ennen vaadin itseltäni mahdottomasti ja tuomitsin itseäni epäonnistumisistani loputtomiin. Pääasiassa tuomitsin itseäni juurikin yhteiskunnan aiheuttamien paineiden takia, tunsin etten ole hyvä ihminen jos en suorita tarpeeksi.

Toisille lääkkeet ovat oikeasti tarpeen ja heille lääkkeet suotakoon, niin kuin muillekkin ihmisille jotka sairastavat sairautta johon lääkehoito on tarpeellinen. Mutta lääkäreiden asennetta pitäisi muuttaa, kaikki ihmiset eivät tarvitse lääkkeitä, mutta silti ne ovat ensimmäinen asia mitä tarjotaan. Minä vaadin hoitoa vuosikaudet, mutta minulle työnnettiin vain lääkkeitä. Monesti lopetin lääkkeet ja väitin vastaan, sanoin etten halua niitä käyttää kun ei niistä ole mitään tehoa minulle, mutta lopulta sitten aina murruin paineen alla ja aloin käyttämään lääkkeitä uudestaan, en vaan jaksanut enää vääntää jokaisella lääkärikäynnillä samasta asiasta kun ei energiaa ollut mihinkään muuhunkaan.

Jossain vaiheessa lopetin taas lääkkeet ja tällä kertaa lopullisesti, totesin oloni olevan vain parempi ilman niitä, mutta tästä huolimatta minulle yritetään edelleen aina tuputtaa lääkkeitä. En ole vieläkään täysin parantunut, mutta menen koko ajan parempaan suuntaan ja sen takia jaksankin taas taistella vastaan kun lääkkeitä yritetään työntää väkisin. Ikinä en olisi edes aloittanut lääkeitä, jos niitä ei olisi minulle niin kovasti tyrkytetty.

^

[quote author="Vierailija" time="12.03.2015 klo 17:08"]

Taas ketiponor-aiheinen aloitus. Ennen sitä essitalopraami, mirtatsapiini, ssri:t..

Psyykelääkkeistä on tullut kuin vitamiinipillereitä. Ihmisillä ei ole mitään kynnystä mennä kinuamaan lääkäriltä nappeja. Ja resurssipulasta johtuva kyvyttömyys kauaskantoisempaan hoitoon, esim. terapiaan, aiheuttaa sen, että reseptejä kirjoitellaan melko kevein perustein.

Lisäksi on tullut sosiaalisesti aivan liian hyväksyttäväksi käyttää psyykelääkkeitä. Edes sosiaalisen häpeän pelko ei enää saa ihmisiä punnitsemaan omaa tilannettaan uudestaan ennen lääkärille marssimista.

Itsellä on ollut lukuisia kausia elämässä, jolloin on tuntunut, että elämä on ollut sysimustaa ja olen sisimmissäni halunnut hypätä sillalta. Silti olen koonnut selkärankani, noussut joka päivä sohvan pohjalta, mennyt sinne töihin, hoitanut ne kunnialla, töiden jälkeen mennyt harrastuksiin kuten ennenkin ja täyttänyt päiväni toiminnalla niin, ettei ole ollut aikaa jäädä märisemään. Kirjoittanut paperille ahdistavat ajatukset. Keskustellut läheisten kanssa. Kohta olo on taas alkanut normalisoitumaan ja pian elämä on taas tuntunut hyvältä. Näin ollen "Fake it till you make it", pätee mielenterveyteen, sikäli kun kyse ei ole psykoottisesta oireesta. 

Silloin kun ajatukset alkavat kiertää kehää, kroppa tuntuu painavan sohvan pohjalla tonnin, pakotan itseni ylös ja vedän lenkkarit jalkaan. Kyse on vain tahdonalaisesta liikkeestä, jota psyyke ei voi estää niin kauan kuin hermosto toimii. Juoksen niin lujaa ja niin kauan, ettei päässä ole jäljellä enää yhtään ajatusta. Tämä vastaa minulle sitä päivittäistä lääkitystä. Enkä ole eläessäni tarvinnut kemikaaleja aallonpohjista (jotka ovat olleet sysimustia ja syviä) nousemiseen.

Yhteiskunta ei odota yksilöltä enää lainkaan itsekuria, selkärankaa. Silitellään päälaelle, että voi sinua ressukkaa ja annetaan helpotus tablettimuotoisena. Sitten nämä ihmiset menevät takaisin kotiin sohvan pohjalle, nappaavat tabletin ja odottavat että jotain tapahtuu. Että elämänilo palaa heidän luokseen, yrittämättä itse mennä elämänilon luokse.

Mitä tällä saavutetaan: ehkä hetkellinen helpotus, se, että alkuperäinen ongelma ja elämäntavat jäävät niille sijoilleen, koska yksilö ei liikauta sormeakaan niiden korjaamiseksi, ja kohta ollaan taas aallonpohjassa. Ja sosiaali- ja terveysmenot senkun kasvavat koska ihmiset heittaytyvät uhreiksi eivätkä itse yritä edistää mielenterveyttään.

[/quote]

Hirveen kiva tsemppi sellaisille jotka ei koskaan ole kärsineet vakavista mielenterveyden häiriöistä.

Miksi psyykenlääkkeiden käyttö ei olisi hyväksyttävää?

Mitäs sitten, kun omin neuvoin selviämistä sen vitun liikunnan ja itsensä kasaamisen avulla on kokeiltu 5 vuotta, ja se viimeinen oljenkorsi ennen lopullista ratkaisua on resepti kouraan?

Entä, kun psykoterapiassa on käyty 3 vuotta ilman tuloksia?

Jos se ainoa, mikä auttaa edes vähän, on lääkkeet, siitäkin huolimatta että niillä on vitulliset sivuvaikutukset jotka omalta osaltaan tuhoaa sun elämän? Uskon, että kukaan ei lääkkeitä ihan huvikseen syö.

Kerro ihmeessä lisää hyviä neuvoja. Mä lopetan lääkkeet saman tien kun löydän toimivan ratkaisun niiden tilalle..

Moro.2007 aloitettu ketipinor lääkitys.Nyt olen ketipinor zombie.