Takana loistava tulevaisuus. Muita?

Vierailija kirjoitti:

Nyt tekee mieli tuoda jeesusteleva ääni tähän keskusteluun. Luuserius on nykymaailmassa yleinen asenne, sitä kun ei haluta sopeutua siihen että ollaan kuten muut, keskinkertaisuuksia. Yhdysvalloissa on henkilö, joka on ollut noin kuukautta vaille neljä vuotta maailman mahtavimman henkilön pallilla. Nyt hän viihdyttää maapallollista ihmisiä viikkoja kestäneellä äärettömän nololla ja häpeällisellä itkupotkuraivarilla sitä kun on niin kovin vaikeaa laskeutua tavallisten biljonäärien luuseriluokkaan. Mietin myös omaa luuseriuttani ja sitä että kuinka isossa osassa narsismini siinä mahtaa olla.

niin kuka tämä itkupoturaivaria harrasteleva hlö on usassa ollut? tulet vielä yllättymään moisen hlön taitoja..

Hassua lukea näitä kun itse ei ole, koulumenetyksestä huolimatta, koskaan haaveillut menestyksestä, rahasta, kunniasta. Tavoite on ollut tulla toimeen ja tehdä työtä joka ei ole kuolettavan tylsää. Mammonaa en ole kerännyt mutta pärjännyt ok. Koskaan en ole ajatellut että minun pitäisi olla jotain suurta, että se tekisi onnelliseksi.

Kyllä. Aina jankutettiin kuinka fiksu olen, fiksumpi kuin vanhempani. No kyllä luokallani oli aina monta itseäni fiksumpaa, jotka saivat kaikesta 10 ja ovat nyt jotain lääkäreitä. Itse olin vain sellainen n. 8,5 keskiarvon oppilas, mutta koulunkäynti oli suht helppoa hyvän muistin vuoksi. Olin kiltti, tunnollinen ja rauhallinen tyttö ja siksi kai odotettiin minustakin suuria. Ei minua kuitenkaan opiskelu tai tulevaisuus juuri kiinnostanut. Siksi kai annoin lukion jäädä kesken.. ja sen jälkeen amiksen.. ja sen jälkeen toisen amiksen.

Teini-iästä asti sairastamaani lievään masennukseen en saanut tarpeeksi ajoissa apua ja nyt se on kai siinä keskivaikean ja vaikean rajalla. Koulut käymättä. Työt tekemättä. Hieno tulevaisuus takana.

Aika harva täällä on varmaan tarkoittanut, että pitäisi olla jotain "suurta" vaan pikemminkin olen ymmärtänyt, että moni haluaisi vaan sen ihan tavallisen elämän, jonkunlaisen uran, ehkä perheen tai ylipäätään merkityksellistä sisältöä elämään. Sitä täällä surraan kun vastoin odotuksia mikään näistä ei ole onnistunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä myös toivonsa menettänyt ihan välkky ja oppivainen kolmekymppinen, jolla useita tutkintoja ja pelkkää pätkätyötä takana. Lainanmaksukyky heikko. Elämä on jokapäiväistä taistelua masennusta ja ahdistusta vastaan. Tuntuu etten onnistu missään vaikka kuinka yritän. Kaiken maailman valmennuspalvelut sun muut työllisyystoimenpiteet käyty läpi kyllä ja kaikesta yritetty oppia. Ylivoimaisesti suurin syy luuseritunteeseen on juuri pieleen mennyt työelämä. Ja kun miettii, olenko jotenkin valinnut väärin ja mitä voisin nyt tehdä toisin. Koska mitkään muutokset eivät ole auttaneet, itsetunto on ruvennut ottamaan osumaa: olen ruvennut etsimään itsestäni vikoja ihan naamasta lähtien ja paha olo vain syvenee. En kelpaa työelämässä enkä parisuhteissa. Tätä ei moni tuttu uskoisi, koska minua pidetään fiksuna ja kauniina ja kykenevänä. Todellisuus on ihan toisenlainen.

Olen tälläkin hetkellä osa-aikatyössä, mutta työtunteja on niin vähän ja palkka niin huono, etten tiedä onko kyse mainitsemisen arvoisesta asiasta edes. En ole houkutteleva työnantajille.

Tulevaisuus on pelkkää mustaa ja tuntematonta. En uskalla enkä osaa toivoa tai suunnitella mitään. Ei minulla koskaan nuorenakaan mitään suuria haaveita ollut, mutta en olisi uskonut elämän menevän näin. Olisin olettanut, että tämän ikäisenä eli aikuisena palikat olisi jossain järkevässä järjestyksessä mutta ei.

Ahdistus on kasvanut jo niin suureksi, että olen joutunut lääkitykselle.

Kuinkahan monella muulla masentuneella/ahdistuneella on samanlaista syytä taustalla?

Tähän päälle kun on vielä epäonnea rakkauselämässä toistuvasti, niin loppuu voimat ihan kokonaan. Olen ihmisraunio. Tsemppiä kaikille samassa suossa räpiköiville.

Huh... On kuin omaa tarinaa olisi lukenut. Jatkuva torjutuksi tuleminen niin työelämässä kuin ihmissuhteissa katkaisi ainakin tämän kamelin selän täysin lopulta. Mikään ei enää tuottanut iloa ja merkitystä elämään, ja loppujen lopuksi psykiatrialta hakemani apu (masennuslääkkeet oli se mitä tarjottiin) tuhosi terveyteni ilmeisesti pysyvästi.

Nykyään olen niin näkymätön ja merkityksetön kaikelle muulle maailmalle, että lähinnä koen suurta häpeää olla tuhlaamassa yhteisiä resursseja. Hukkaan meni yksi ainoa elämä, ja se on aina todellinen tragedia.

Olen tuo johon viittasit ja mulla tuli itku silmään kun luin kommenttisi. Halaisin jos pystyisin. Uskon ymmärtäväni miltä susta tuntuu.

Sitä haluaisi jotain merkitystä elämään, kokea olevansa tärkeä jossain ja jollekin. Niinhän me kaikki. Työelämä on erittäin iso osa tätä, mutta työttömyydenkin kanssa pärjää ainakin jonkun aikaa jos on muuta merkityksellistä elämässä, esim. rakastava parisuhde. Mutta kun ei ole mitään. Kaikki mitä yrittää rakentaa, hajoaa.

Jotkut ihmiset vieläkin luulevat, että esim. työttömät ovat vaan jotenkin tyhmiä ja osaamattomia. Tämä on erikoinen ennakkoluulo tai sitten tuo johtopäätös on vedetty jonkun yhden Veltto-Vellun perusteella. Sitä itsekin ihmettelen, että olen kova tekemään töitä, ajattelu- ja argumentointikykyinen, älykäs, utelias ja ystävällinen muille. Enkä kelpaa minnekään. En yksinkertaisesti tiedä enää mitä tekisin. Tuntuu kuin olisin joku sätkivä hyönteinen joka ei pääse ylös.

Meillä äiti kehitteli mielikuvitustarinoita, että lasten oltava jotenkin ihmeellisiä.  Kai nuo perustason asiat osattiin ajatella jo kouluikäisinä, josta asiasta äiti raivostuikin, mikset mene töihin - kysyin näin.  En jaksanut keskittyä saman aikaisesti kaikkeen, vaikka innostuin koulusta.  Äiti odotti saavansa apua, sitä kovemmin ihmiset hänet torjuivat.

Sanon näin, yksinkertaisesti monien tuntemani ihmisten energia on kulunut ilkeyden kestämiseen..  Aina uskoin itse olevani tavallinen, en ihmeellinen paljon missään.  Tätä tosiasiaa tahdottiin väistää viimeiseen asti 60-70-luvuilla.

Tavallista puurtajaa kannattaa arvostaa eikä pilkata vanhemman tyhmyydestä.

Vierailija kirjoitti:

Tärkeintä on seurata sitä sydämensä ääntä niin kyllä se loistava tulevaisuuskin vielä koittaa.

Mihin tämä sinänsä hyvää tarkoittava mutta faktuaalisesti kyseenalainen tsemppiväite perustuu, muutoin kuin omaan kokemukseesi? 

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän meitä on. Olin hyvä koulussa, lukiossa, suoraan yliopistolle. Harmi vaan, että laitoksen johtaja oli autoritäärinen vanhan kansan jäärä, jonka mielstä naisopiskelijoiden olisi hyvä suuntautua opettajan hommiin, tai jopa poistua yliopistolta sairaanhoito-oppilaitokseen. Joten ei oikein opinnot lähteneet liitoon mulla sen puolesta. Tai kyllähän mä pärjäsin , mutta proffalta pyytämättä ja puskista saatu gradun aihe veti puihin. Toisaalta olin niin nuori ja kokematon, etten osannut itsekään kehittää mitään hyödyllistä ja kiinnostavaa aihetta.

Rupesin hanttihommiin siellä-täällä. 80-luvun lopussa oli ´kova nousukausi ja töitä sai mistä tahansa, kunhan käveli ovesta sisään ja kyseli että mistä vois aloittaa. Muistan kun Hesarin avoimet työpaikat-osio oli saman paksuinen kuin koko muu lehti...

Kun rahaa tuli, niin sen laitoin matkusteluun. Jäin töihinkin maailmalle ja keräsin kokemuksia.

Siinä kävi sitten niin, että sinä aikana, kun minä oli jossain bali-jaava-indonesia-akselilla, niin kurssikaverit verkostoitui, teki harjoitteluja jossain lääninhallituksissa ja tekivät sen gradunsa. Ja kun valtiolla oli siihen aikaa paljon rahaa, niin nehän sai vakivirkoja ihan helposti ja siellä kait ne vieläkin laskee kesälomapäiviä (joita on joka vuosi paljon), ja ekat alkaa jäädä jollekin varhaiseläkkeelle.

Minä en ikinä valmistunut. Tosin opin jotain erityistaitoja muuten, joita voin käyttää työllistymisessä. Olen kyllä töissä, mutta en lähelläkään mitään opiskelemaani aluetta.

En osaa sanoa, että olisinko sitten onnellinen jossain Rumpanperän kunnanvirastossa vakivirassa.

Toisaalta tämmöinen epäsäännöllinen elämäntapa jäi päälle. Lapset jäikin siinä seikkaillessa tekemättä kun en ollut suomessa miestä etsimässä ja joku ulkomaanystävistäni ei ollut isäainesta kyllä kukaan....

No, ehkä näin oli tarkoitus. En oikein tiedä. Välillä tuntuu että miks tämä näin piti mennä, välillä taas ei...

Ojjoi! Vanha minun itseni kirjoittama viesti. Pitää paikkansa täysin, huvin olin vetänyt yhteen opiskelut ja yhteiskunnan nousukaudet ja ajan kulumisen. Olen vakituisessa työssä, kohtuu hyvin palkattu, mutta joka on yksinkertaista ja väsyttävää. Olenkin satsannut vapaa-aikaan eli aikaisemmin kaukomatkoihin ja nykyään kakkosasuntooni maalla. Hankin lenmikin, rakensin kasvihuoneen, nautin maalla asumisesta.

Olen ottanut palkatonta vapaata työstäni ja keskittynyt noihin vapaa-ajan asioihin.

Onneksi varoja on sen verran että ei tarvitse tätä työtä tehdä tätä työtä ihan hengissä pysymiseksi.

En osaa enää kaivata mitään akateemisia ympyröitä. Hauskaa on ollut.

Äly, raha ja tausta eivät aina riitä.

Näitä viestejä kun lukee, niin ei voi kuin harmitella miten paljon taitoa on jäänyt käyttämättä työelämässä!

Itse olen pitänyt itseäni oman elämäni alisuoriutujana. Olisi ollut älyä opiskella korkeammalle ja menestyä paremmin aineellisesti. Valitsin kuitenkin sydämmellä alan joka työllistää, mutta työn arvostus ei palkassa koskaan tule näkymään....

Toisaalta, minulla on puoliso, jonka kanssa yhteistä matkaa yli 20 vuotta. Myös kaksi lasta, joiden kasvun myötä olen kipuillut ja kasvanut samalla ihmisenä itsekin.

Teidän kirjoitustenne ansiosta muistan arvostaa omaa elämäni jokaista päivää hitusen enemmän. Samalla toivon, ettei kukaan teistä menettäisi täysin toivoaan. Elämän mielekkyys ja arvo voi löytyä yllättävistä asioista kun sille antaa mahdollisuuden...

Minä olen huippuarvosanojen ylioppilas ja yliopiston drop-out juuri nyt matkalla töihin -siivoamaan.

Karme karhunpalvelus lapselle on hehkuttaa hänen esinomaisuuttaan ja lahjakkuuttaan päivästä toiseen. En tietenkään tarkoita, että ei saisi kehua lastaan saati sitten että pitäisi lytätä lastaan. Kohtuus tuossakin. Joskus vanhemmilla nousee hattuun se lapsen lahjakkuus ja aletaan hehkua itse lapsen valossa. Narsisimin muoto sekin. 

Enpä tiedä kuitenkaan. Että miten sitä sitten mittaa. Toiset on tosiaan valmistuneet yliopistoltaan ja päätyneet tosiaan vakituiseen virkaan jonnekin kunnan tai valtion virastoon. Palkka ei häikäise, mutta niukasti kuluttaen ha lomamatkat lähinnä viroon suunnaten kyllä sillä pärjää. Ura pysyy siinä ja kesälomat on pitkät, eikä työt juuri rasita. Kyllä kait se siinä menee.

Jätin ihan sietämättömän laitoksen johtajan takia sen pzkan kesken. Joku entinen ihmelapsi, joka oli väitellyt melkein heti luokion jälkeen, ihan täynnä itseään.

Lähdin siis maailmalle, aasiaan ja ausseihin. Monenlaista on tehty ja nähty.

Nyt 60 vee takaisin täällä, keikkahommia ihan hyvin palkattuja. Perin vanhan talon, asun siinä, pikku remppaa ja talonpitoa.

Ei kyllä harmita yhtään etten parhaillaankaan ryynää jossain virastokolossissa, avokonttorissa, näkymätöntä työtä nysväämässä, netto joku 1800€. Tämä meni paremmin näin!

No en ole ollut lahjakas, mutta muistan kuinka kaikki aina sanoi, että sinä teet varmaan jotain todella yllättävää elämässäsi. No en ole tehnyt, olen ajelehtinut sairauteni takia. No meni se elämä näinkin, omatunto on ainakin puhdas.

Mitä elämän pitäisi sitten olla?

Vierailija kirjoitti:

Näitä viestejä kun lukee, niin ei voi kuin harmitella miten paljon taitoa on jäänyt käyttämättä työelämässä!

Itse olen pitänyt itseäni oman elämäni alisuoriutujana. Olisi ollut älyä opiskella korkeammalle ja menestyä paremmin aineellisesti. Valitsin kuitenkin sydämmellä alan joka työllistää, mutta työn arvostus ei palkassa koskaan tule näkymään....

Toisaalta, minulla on puoliso, jonka kanssa yhteistä matkaa yli 20 vuotta. Myös kaksi lasta, joiden kasvun myötä olen kipuillut ja kasvanut samalla ihmisenä itsekin.

Teidän kirjoitustenne ansiosta muistan arvostaa omaa elämäni jokaista päivää hitusen enemmän. Samalla toivon, ettei kukaan teistä menettäisi täysin toivoaan. Elämän mielekkyys ja arvo voi löytyä yllättävistä asioista kun sille antaa mahdollisuuden...

Sori, mutta mielestäni sinun elämäsi ei ole mennyt lainkaan huonosti. On perhe ja työ, josta pidät, etkä muutenkaan puhu mistään pettymyksistä, et edes siitä, että joutuisit sinnittelemään rahan takia, vaikkei sinulla luksuspalkkaa olekaan. Vaikuttaa siltä, että kuitenkin tulet ihan hyvin toimeen. Se, ettei saa tuhansien eurojen palkkaa, ei tarkoita ollenkaan sitä, että sinun osalta taitoa on jäänyt käyttämättä työelämässä. 

Olet ilmeisesti 40-50-vuotias. Mietipä elämääsi ilman puolisoa, lapsia ja tutkintoa tuon ikäisenä. Tulisiko silti reteesti kertomaan, että elämän mielekkyys ja arvo voi löytyä yllättävistä asioista?

Itselläni oli aivan mahtava elämä. Oli kiva koti, kiva duunipaikka, paljon kavereita ja oli varaa tehdä kaikkea mitä halusin. Perustin perheen naisen kanssa, jolla mielenterveyshäiriöitä, muutimme hänen kotipaikkakunnalleen lähemmäs turvaverkkoja. Onneksi tajusin lopulta ottaa eron, mutta entinen elämä toki menetetty... Nyt on toki lapsi, joka on ihan parasta, mutta erosta johtuen lainat, elatusmaksut ym. tuo aikamoisen stressitekijän arkeen. Ex-puoliso täysin työkyvytön ja itselleni kasaantuu näin ollen takkaa taloudellisesti paljon. Tarinan opetus - älä ikinä sekaannu ihmiseen, jolla mielenterveystaustaa. Elämä on tällä hetkellä aikamoista raatamista eikä siltikään ole oikein varaa mihinkään extraan. Yhteiskuntamme on tässä suhteessa aika epäreilu, että ahkerammalta viedään ja ihmisiä, jotka eivät kanna vastuuta silitellään päähän. 

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän meitä on. Olin hyvä koulussa, lukiossa, suoraan yliopistolle. Harmi vaan, että laitoksen johtaja oli autoritäärinen vanhan kansan jäärä, jonka mielstä naisopiskelijoiden olisi hyvä suuntautua opettajan hommiin, tai jopa poistua yliopistolta sairaanhoito-oppilaitokseen. Joten ei oikein opinnot lähteneet liitoon mulla sen puolesta. Tai kyllähän mä pärjäsin , mutta proffalta pyytämättä ja puskista saatu gradun aihe veti puihin. Toisaalta olin niin nuori ja kokematon, etten osannut itsekään kehittää mitään hyödyllistä ja kiinnostavaa aihetta.

Rupesin hanttihommiin siellä-täällä. 80-luvun lopussa oli kova nousukausi ja töitä sai mistä tahansa, kunhan käveli ovesta sisään ja kyseli että mistä vois aloittaa. Muistan kun Hesarin avoimet työpaikat-osio oli saman paksuinen kuin koko muu lehti...

Kun rahaa tuli, niin sen laitoin matkusteluun. Jäin töihinkin maailmalle ja keräsin kokemuksia.

Siinä kävi sitten

Tämähän olen minä. Jään kohta varhaisemme mahdolliselle eläkkeelle mitä jostain voin saada. Se siitä työelämästä sitten. Pitäisi keksiä jotain kivaa ja päiviä täyttävää tekemistä sitten, mieluiten pienellä rahalla. Onko ehdotuksia?

Upp! Onko muita?

Uppendaal. Olisi hyvä lukea lisää näitä. Nimittäin keski-iän kriisiä pukkaa.