Takana loistava tulevaisuus. Muita?

Tuli tätä ketjua lukiessa mieleen, että vaikka oma taustani on tyystin toisenlainen (kirjoitin aiemmin päinvastaisen tarinani) vaikeudet kasvattaa ja opettaa.

Samaa mieltä, ylenpalttinen tuki ja kannustus ei sekään ole näköjään hyväksi.

Nro 41, en tajunnut sun vastausta, voitko selventää?

Vierailija kirjoitti:

Saako kertoa ohiksena päinvastasen tarinan? Kerron silti. Musta ei ikinä odotettu yhtään mitään. Isä oli opiskellut yliopistossa ja keskiluokkaisessa työssä, mutta hän oli joku wannabe-kommunisti-työväenluokan tyyppi, joka halusi lapsistaan jotain taiteilija-luusereita. Ihan oikeesti! Sukulaiset katsoi meitä aina nenän vartta pitkin, että ollaan jotain roskasakia, ja kyllähän meillä oli tosi wt-imago. Minä menestyin hyvin koulussa, vaikka isän juopottelu ahdisti. Pääsin yliopistoon ja viime vuonna väittelin tohtoriksi luonnontieteelliseltä alalta. Suunnitelmissa post-doc -tutkimus ulkomailla. Näin, vaikka mulle sanottiin lapsena että mulla on kielipäätä, ei matikkapäätä. Voitteko kuvitella että samalla ihmisellä voi olla molempia, ihan vaikka olis tyttökin. Ja mun täti joskus sanoi, että musta ei tule lentoemäntää, koska siinä pitää osata kieliä. Eli kukaan ei ole koskaan minuun uskonut, ei ole kannustanut, ei ole näyttänyt mallia, jne. Silti olen sinnikkäästi rakentanut itseni näköisen elämän. On kyllä totta, että lentoemäntää ei minusta tule, koska pituus alle 165 cm. :)

Miinusta tuolla, etät taitelijat olisivat luusereita. Jos kaikki olisivat kovien tieteiden mestareita, kuka jaksaisi enää elää? Insinöörifaktaa ja harmaatabetoniseinätodellisuutta 24/7? Taide on ihmiskunna korkein ilmaisumuoto, mutta suomalaiset harmaat pökkelöaivot eivät tätä käsitä. Suomalaiset ovat vähän kuin kehitysmaalaisia täss suhteessa, 3.maailman vanhemmat haluavat aina lapsistaan lääkäreitä tai juristeja, koska muu on luuserioutta. Suomalaiset ovat vielä pikkuisen kehitymaalaisia sielultaan.

Tuossa oli selvää puoskarointia ja halveksuvaa mestarointia!

Joo. Mullakin oli aina lähelle kympin keskiarvo ilman, että edes yritin ja myös taideaineet sujuivat. Yliopistossakin pärjäsin hyvillä arvosanoilla. Mutta töitä en saa, koska kehitin jonkin masennuksen/ptsd:n kesken opintojen. Silloin kun opiskeluihin kykenin, sain hyviä arvosanoja ja tekstejä kehuttiin jne. Mutta niiden aikojen välissä on sairauslomakausia, joten työhistoriaa ei missään vaiheessa alkanut kertyä. Nyt olen jo yli 30 ja ollut ainoastaan pätkätöissä ja niiden välissä on cv täynnä tyhjää.

Enkä ole ihmisenäkään kauhean iloinen ja avoin, joten sekään ei auta töihinpääsyä. On minulla peruskäytöstavat, mutta jos muut ovat rentoja ja nauravaisia, niin ei sellaista pysty teeskentelemään. Nykyään tosin ei kutsuta edes haastatteluihin, joten vika on jo papereissa asti.

Lohduttavaa, että meitä on näin paljon, jokaisella vähän oma tarinansa. Minäkin kirjoitin lukiosta asialliset 6 laudaturia (niitä vanhoja, helpompia) ja keskiarvo oli 9,7. Pääsin muiden neropattien kanssa TKK:lle teknillisen fysiikan osastolle, mutta opinnoista ei tahtonut tulla mitään kun lukiossa olin oppinut niin laiskaksi. Lisäksi vaivasi epäonnistumisen pelko. Sitä vastaan voi taistella joko ylisuoriutumalla (lukio) tai sitten heittämällä läskiksi (TKK). Kun voi selittää itselleen, ettei kunnolla edes yrittänyt, niin ei tarvitse kokea epäonnistuneensa.

Opinnot jäivät kesken ja tein tehdastöitä ennen naimisiinmenoa. Pian jäin äiityslomalle ja hoitovapaalle enkä sen jälkeen ole päässyt oikein kunnolla työelämään kiinni. Ei auttanut edes aikuisena suoritetut AMK-opinnot, kun en onnistunut pääsemään kesätöihin. 

Luin jostain artikkelin, jossa kuvattiin USA:ssa olevia siirtolaisia. Nämä koulutetut, maahanmuuttaneet siirtolaiset joutuvat omalla kohdallaan hyväksymään sen, etteivät he enää ikinä pääse sellaisiin työpaikkoihin, joissa olivat lähtömaissaan, vaan joutuvat tyytymään siivoukseen tai hampurilaisten paistoon. Mutta he panostavat sitten lapsiinsa, korostavat koulutuksen tärkeyttä ja kannustavat heitä menestymään omassa elämässään. Minulla on juuri tuo sama asenne. Peli on omalta kohdaltani menetetty, mutta yritän pelastaa edes lapseni. Ja sen puolesta näyttää hyvältä, mikä tuo edes jotain lohtua. Ei sen niin väliä että tämä oma elämä meni vituiksi, kun lapsen elämä näyttää olevan mallillaan.

Miten tulevaisuus voi olla takana?

Mulla on vähän sama tilanne.

Äitini oli hyvin kunnianhimoinen, opiskeli työn ohessa juristiksi 70-luvulla ja luuli, että minussa on samaa ainesta.

Minä kuitenkin olin parempi kielissä ja myös taideaineet kiinnostivat. Kotona niitä ei kuitenkaan kovin paljon arvostettu.

Opiskemin yliopistossa FM-tutkinnon. Olin ujo ja oli huono itsetunto. Yliopistossa huomasin, ett vaikka kielet sujuivat, minulla ei ollut riittävää tyylitajua kaunokirjallisuuden kääntämiseen. Minulla osoittautui olevan myös hyvin lyhyt pinna, tuskastun ja ahdistun äkkiä tehtäviin, jotka tuntuvat liian vaikeilta ja vaativilta. Haasteet eivät innosta minua, päinvastoin.

Sain töitä aivan toiselta alalta. Nykyinen työni on talouden ja lainsäädännön rajapinnassa. Vanhempani ovat olleet siihen tyytyväisiä mutta itse en. Teen siinä tavallisia perustehtäviä, koska luonteeni ja kiinnostukseni ei riitä ylenemään tehtävissä.

Olen huono sosiaalisissa tilanteissa enkä aina ymmärrä muiden ihmisten huumoria.

Nuoruuden haaveeni oli kirjoittaa ja julkaista omia kertomuksia ja runoja.

Lukion opettajani luulivat, että minusta tulisi joku kielten tutkija tms.

Tosin täytyy sanoa, että nykyään en enää jaksa harmitella tätä niin paljon kuin aiemmin. Olen jo yli 50-vuotias. Kuitenkin pitkään minulla oli sellainen olo, että olen ollut erityisesti äidilleni pettymys.

Minä. En vain työllisty vaikka ihsn hyvä tutkintokin on. Asun kyllä kaupungissa missä muutenkin kova työllisyystilanne mutta ihmettelen silti. Opidkelujen ohella en saanut hankittua työkokemusta näköjään tarpeeksi. Siksi hieman harmittaa kun te vanhemmat tyypit valittelette kuinka olette epäonnistuneet vaikka töissä olette aina olleet. Työttömyys syö ihmistä niin sisältä!

Vierailija kirjoitti:

Minä. En vain työllisty vaikka ihsn hyvä tutkintokin on. Asun kyllä kaupungissa missä muutenkin kova työllisyystilanne mutta ihmettelen silti. Opidkelujen ohella en saanut hankittua työkokemusta näköjään tarpeeksi. Siksi hieman harmittaa kun te vanhemmat tyypit valittelette kuinka olette epäonnistuneet vaikka töissä olette aina olleet. Työttömyys syö ihmistä niin sisältä!

Minäkään en osaa pitää epäonnistuneena ihmistä, joka on kuitenkin päässyt töihin. Onhan se nyt sentään jotain! Vaikkei olisi niin hehkeää ja kiinnostavaa, niin kyllä näin työttömän näkökulmasta menestyjiä on ne, joilla on työpaikka. 

48

itselleni taas on aina sanottu että olen tyhmä ja laiska joten ei yllätä yhtään.

Minuun kohdistui paljon odotuksia. Olin lahjakas oikeastaan kaikessa mihin keskityin, todella opea noppimaan, aina porukan parhaimmistoa niin harrastuksissa, kuin koulussakin.

Sitten elämäni mureni lomareissulla. PTSD, koko elämä täysin palasina. Tuntui, että kognitiiviset kykyni katosivat täysin, kävin niin pohjalla, etten osannut edes lukea. Järkyttävässä ahdistuksessa pakenin itseäni ja elämääni. Muutin kahdeksi vuodeksi pois Suomesta, hanttihommiin maatilalle. Vähitellen rakentelin itseäni. En edelleenkään pysty kunnolla kuvailemaan, mitä olen näiden viimeisten vuosien aikana käynyt läpi.

Mutta, kaiken tämän keskellä eteenpäin vei ajatus siitä, että pystyn korjaamaan elämäni, pystyn paranemaan, kunhan yritän tarpeeksi. Vähitellen, pienin askelin olen saanut elämääni oikeaan suuntaan. Olen rakentanut identiteettini uudestaan. On ollut uskomattoman vaikeaa uskaltaa olla minä. Mutta mitä pidemmälle etenee, sitä helpommaksi se muuttuu.

Vuosi sitten tiesin mitä haluan elämälläni tehdä. Keväällä ostin psykologian valintakoekirjat ja aloin lukemaan. Lukunopeuteni oli alussa noin viideosa aiemmasta, jouduin lukemaan ääneen, tavuttamaan sanoja jne. Matematiikka tuntui käsittämättömältä, tuntui etten osannut edes tavallisimpia kertolaskuja.

Vähitellen kaikki kuitenkin alkoi sujua. Yllätyksekseni pääsin opiskelemaan ja olen pärjännyt opinnoissani erinomaisesti. Edelleen huomaan ongelmia kognitiivisissa kyvyissäni ja tästä on vielä paljon matkaa siihen, että olisin täysin parantunut, mutta olen aidosti onnellinen ja tyytyväinen elämääni.

Eli läheltä piti omalta osaltani. Tai eihän sitä vielä tiedä miten tässä käy... Ja jos joku nyt miettii, etten sovellu psykologiksi menneisyyteni takia, niin en aio suuntautua kliiniseen työhön. :)

Minä. Lapsinero, joka osasi kaiken lapsena. Soitin pianoa, urheilin, lauloin kisoissa, todistusten keskiarvot läheni kymppiä. Lukiokin meni lukematta läpi ällärivistöllä. Suoraan yliopistoon siitä. Sitten iski laiskuus, itsekurin puute jne. Yliopistosta ulos keskinkertaisin paperein umpitylsälle alalle, jossa alisuoritin 10 vuotta täysin vailla kiinnostusta alaan. Tein minimit ja yritin vaan selvitä päivästä toiseen.

Sen jälkeen ryhdistäydyin, hakeuduin erittäin vaikeapääsyiselle alalle lukemaan uuden, kiinnostavan tutkinnon. Tottakai pääsin. Mulla on loistotodistukset lukiosta ja aina olen osannut olla hyvä tuollaisissa hakutilanteissa. Valmistuttuani sieltä olen tajunnut, että olen vanha ja liian erikoinen. Pätkää, pätkää. Nuoremmat keskinkertaisuudet menee ohi. Olen edelleen lahjakas, yleissivistykseni on poikkeuksellinen, ajattelen paljon asioita jne. En vaan pysty hyödyntämään niitä mitenkään kuin kotikeskusteluissa. Olen monesti miettinyt, että poliitikon homma sopisi minulle, koska pitäisi tietää kaikesta jotain ja olla nokkela. Toisaalta en kestäisi sitä itsensä myymistä ja kritiikkiä, jota on pakko sietää.

Olen nykyään jonkin asteinen luuseri. Nelikymppinen pätkätyöläinen matalan tason töissä.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos, gradumotivaatio heräsi taas tätä lukiessa. Tsemppiä! Ei kaikkien kuulu tai tarvitse edetä samaa kaavaa noudattaen. Tai menestyä ulkoisesti muiden mieliksi. Tehkää elämästä mieluummin niin mukavaa ja itsenne näköistä kuin osaatte, jokainen ansaitsee sen vaikka elämä menisikin eri lailla kuin nuorena ajatteli.

Koen olevani menestynyt, kun olen henkisesti yhtenä kappaleena eikä lähimmäisten tarvitse kärsiä vuokseni. Elämän peruspalikat on muutenkin järjestyksessä. Tiedän, että lapseni tulevat pärjäämään ja tuskin heillä on suurempaa möykkyä hampaankolossa vuokseni. Työelämässä tms menestyminen on tietenkin tärkeää, mutta sittenkin toissijaista. Kunhan on työ. Senkin saaminen on usein ihan muissa kuin omissa käsissä, enkä pitkänlinjan pätkätyöläisenä osaa ottaa suurtakaan pulttia yt:istä tms.

Ja olen ihan siivooja, vaikka myös tiskari/kokki/yo. #56.

Täällä myös yksi, joka oli hyvä koulussa ja jolta odotettiin menestyksekästä elämää. Masennuin lukiossa, piilottelin asiaa muilta ja jopa itseltänikin ja olin aika hukassa. Edelleen 10 vuotta myöhemmin olen suunnilleen samassa tilanteessa, identiteetti hukassa ja masennus seuralaisena. Olen tehnyt vähän sitä sun tätä, en mitään merkityksellistä ja mitään korkeakouluopintoja en ole saanut loppuun eikä työkokemusta ole kuin hanttihommista. Yrittänyt vain suoriutua, osoittaa olevani edes jollain tapaa "kunnollinen" ja sopeutua kulloisenkiin seuraan ja ympäristöön. Nyt olen alkanut epäilemään tuleeko tästä elämästä yhtään mitään, kun tunnun vaan olevan liian herkkä, epävarma ja avuton. Tiedän, että joudun varmasti laskemaan tavotteitani (en oikeastaan tiedä ovatko ne omiani vai muilta omaksuttuja), jotta voisin edes jollain tasolla oppia olemaan tyytyväinen. Ehkä mulle sopisikin paremmin joku vaihtoehtoinen elämäntapa kuin se kuuluisa oravanpyörä. Jos rohkeus riittää. 

Noh, terapiaan menossa. Ei vielä heitetä kirvestä kaivoon. 

OT, mutta selittäkää: tässä ketjussa on käytetty PTSD:tä viittaamatta mihinkään traumaan. Mitä tarkoitatte?

Wikipedia:

Traumanjälkeinen stressihäiriö, joka tunnetaan myös nimellä posttraumaattinen stressihäiriö (engl. post-traumatic stress disorder, PTSD), on ahdistuneisuushäiriöihin luokiteltu psykiatrinen häiriö, joka saattaa kehittyä traumaattisen tapahtuman (äkillinen, itsestä riippumaton ja tunteita, mm. avuttomuus ja pelko, herättävä) kokemisen tai todistamisen seurauksena. Traumaattisella tapahtumalla tarkoitetaan tässä tilannetta, jossa henkilön tai hänen läheistensä henki, terveys ja/tai fyysinen koskemattomuus on uhattuna, esimerkiksi sotatila, luonnonkatastrofi, liikenneonnettomuus tai perheväkivalta. 

Tuossa yhdessä viestissä ainakin luki vain, että "elämä mureni lomareissulla. PSTD, koko elämä palasina." Eikös siitä voi päätellä, että lomareissulla tapahtui jotain traumaattista?

Up