Miten teillä isovanhemmat auttoivat vauva-aikana?

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli itselläni suuriakin ongelmia äitini kanssa. Mutta mummina hän oli maailman paras ja aina valmis auttamaan. Kiitos äiti. Lapseni rakasti mummiaan eikä olisi tullut mieleenikään pilata heidän hyvää suhdettaan valittelemalla, että äiti ei ollut kiva minulle.

Sama tilanne minulla. 

On välillä ollut vaikea olla sekaantumatta ja kysymättä että mistäs tämä hieno mummius nyt yhtäkkiä kumpuaa kun et meistä omista lapsista niin välittänyt kun elit omaa menestyselämääsi.

Mutta sitten tulee mieleen, että miksen soisi omalle lapselle hyvää mummia? Ja sitä paitsi:  minunhan pitäisi olla vaan iloinen, että sama ei-niin-hyvä-äiti on kuitenkin niin hirmu hyvä mummi!

Auttoivat ja auttavat edelleen ihan valtavasti. Ja pyytämättä. Toiset isovanhemmat tykkäävät tehdä enemmän hankintoja ja lapsi on kylässä useamman kerran kuussa muutamia tunteja. Omat vanhempani, etenkin äitini, hoitavat lasta viikoittain. Joskus päiväkotipäivän päälle, joskus viikonloppuna. Hakevat kylään, haluavat viedä harrastukseen (jumppaan) tai vaikka lomalla mökkeillä lapsen kanssa. Lapsi siis nyt 3v ja todella kiinteä suhde kaikkiin isovanhempiin, etenkin omaan äitiini. Ihana viedä ja jättää lasta hoitoon, kun tietää, että lapsi on kylässä kuin kotonaan. Rutiineista pidetään kylässäkin kiinni ja lapsen kanssa leikitään sekä puuhaillaan valtavasti.

Koen meidän kyllä olevan onnekkaita siinä, että pääsemme lähes poikkeuksetta viettämään miehen kanssa kahdenkeskeistä aikaa tai saamme lapsen hoitoon "pakkoraossa". Lapsen päiväkotipäivät pysyvät myös lyhyinä, kun joku pääsee hänet ajoissa nappaamaan kotiin tai kylään.

Ihan vauva-aikana saimme myös apua siivoamiseen sekä kauppareissuihin.

Ei mitenkään. Näin jälkikäteen mietittynä.

Esikoinen taisi olla kerran tai kaksi hoidossa. Kuopus kerran pakon edessä.

Eipä siinä, työelämässä yhä ovat. Huvittelua meidän on miehen kanssa turha miettiä, mutta jos on pakko saada hoitoon niin aina on onnistunut. Joitain vaatteita on mummo sponssannut.

Vierailija kirjoitti:

Kolme sektiota takana. Mitään apua en ole koskaan saanut isovanhemmilta toipilasaikana, vaikka kaikki lapset olleet kotihoidossa. En edes tajunnut silloin väsyneenä ja kipeänä pyytää/vaatia. Eivätpä kyllä tarjonneetkaan apua, vaikka mies palannut töihin aina 1-2 viikon isyysloman jälkeen.

Ja toiset isovanhemmat asuivat lähes naapurissa…

Eivät mitenkään

Joo, auttamiset voidaan laskea kahden käden sormilla. Tiedettiin kun lasta alettiin haaveilla, että itse saadaan hoitaa kaikki eikä apua ole tulossa. Silti ajoittain olin kateellinen sellaisille , joilla oli mummot ja papat hoitamassa ja viemässä puistoon tai tekemässä ihan mitä vaan. Kateellinen siis avusta ja lapsen puolesta harmissani. Nyt ajattelen että se oli heidän(isovanhempien) menetys. Onneksi pärjättiin ilman erityisiä apujakin.

Vierailija kirjoitti:

Joo, auttamiset voidaan laskea kahden käden sormilla. Tiedettiin kun lasta alettiin haaveilla, että itse saadaan hoitaa kaikki eikä apua ole tulossa. Silti ajoittain olin kateellinen sellaisille , joilla oli mummot ja papat hoitamassa ja viemässä puistoon tai tekemässä ihan mitä vaan. Kateellinen siis avusta ja lapsen puolesta harmissani. Nyt ajattelen että se oli heidän(isovanhempien) menetys. Onneksi pärjättiin ilman erityisiä apujakin.

Ja mä itse toivon, että jos musta tulee joskus mummo, että mä en ole samanlainen jääkaappi kun oma äitini. Vaan sellanen mummo jonka kanssa ois kiva touhuta

Toiset isovanhemmat asuvat ulkomailla, mutta he kyllä auttavat kotitöissä ja lasten kanssa sen pari kertaa vuodessa, kun käyvät.

Isäni on auttanut taloudellisesti paljon, on ostanut vaunuja ja muita isoja hankintoja sekä kun jäin kotihoidontuelle maksoi mulle viikkorahaa tilille. Sain häneltä myös asunnon käsirahan ennakkoperintönä. Ei hoida lapsia, mutta en sitä odottanutkaan, ei hoitanut minuakaan pienenä. Käy usein ja leikkii lasten kanssa.

Äitini katsoo lapsia ehkä ruokakauppareissun ajan, mutta ei tuntia pidempään. Viihdyttää lapsia jos teen kotitöitä tai palkkatöitäni kotoa käsin. On vähän katkera, koska en halunnut jättää lapsiani ihan pikkuvauvoina hoitoon yhtään kenellekään ja nyt ei halua ottaa vastuuta isommista lapsista.

Meillä ei kukaan vie lapsia ulkoilemaan, hoploppiin tai auta missään muussakaan työläämmässä asiassa. Kerran palkattiin ulkopuolinen lastenhoitaja, mutta pienempi lapsi (2,5v) oli itkenyt koko ajan, kun olimme poissa. Todettiin, että mieluummin tingitään omasta ajasta kuin toistetaan tämä.

Käytännössä lapsia hoitaa aina joko minä tai puolisoni. Tiedän, että olemne onnekkaita, koska lapset viihtyvät isovanhempien kanssa ja saamme taloudellista apua. Tuttavapiirissä on kuitenkin tavallisempaa, että lapset ovat mummolassa tyyliin kerran viikossa ja lisäksi isovanhemmat hoitavat lapset, kun vanhemmilla on omia harrastuksia. Joskus vähän väsyttää ja olen vähän kateellinen.

Vierailija kirjoitti:

Lähinnä aiheuttamalla stressiä. Tappelivat keskenään, mutta minä tietysti syyllinen ja epäreilusti kohtelin. Kantoivat kysymättä tavaraa sisälle ja kaikki "trendikäs" piti hankkia, että omille sisaruksille ja näiden lapsille (eli minun tädille ja serkulle) pääsi näyttämään pitkää nenää, miten on kaikki niin kuin kuuluukin. Vaikka olisin nauranut, jollekin tällaiselle trendituotteelle ennakolta, että aika turhakkeelta vaikuttaa, se oli pakko meille hommata. Ja sitten kiukuteltiin, kun en ollut tarpeeksi kiitollinen. Meidän asunto on todella pieni ja omiin ihanteisiin kuuluu mm. kestävä kehitys, minimalismi ja selkeys. Vaatteita kun toivat, aina vaaleita ja hankalasti pestäviä, samalla kauhea muistutus, että oikeilla ohjelmilla pitää pestä tai pilalle menee. Jatkuvia haukkumis- ja kiristämisviestejä, vittuilua ja muuta mukavaa. Äiti myös jaksaa kiukutella siitä, millä nimillä tulevat isovanhemmat kutsuvat itseään ja menevätkö ne reilusti, ketä saa tulla synnärille ja missä vaiheessa, miksen kutsunut tätä ja tuota babyshowereihini jne.

Anoppi myös keksinyt, kun ei vaaleista tykätä, ainoa äärimuoto on pääkallotuotteet. Vihaan pääkallokuosia ja sain sen tyrkyttämisestä jo teininä tarpeekseni, myös puoliso pitää typeränä. Ollaan kauniisti sanottu, ettei tarvita, mutta hän nähnyt jollain asiakkaallaan ja päättänyt, että pitää olla.

Haaveilen muutosta toiselle puolen Suomea tai itsemurhasta. En enää jaksa. Neuvola ei ota tosissaan huolta. Puoliso yrittää ja juttelee kyllä omalle äidilleen, mutta rajalliset ovat hänenkin keinonsa. Saatiin neuvo kirjoittaa kaikille läheisille yhteinen kirje meidän perheen tavoista ja toiveista. Eipä mennyt sekään putkeen, vaikka sävystä yritettiin saada kiitollinen ja kannustettiin, miten aika ja välittäminen ovat itsessään tärkeimmät ja tuetaan hei toisiamme!

Muistui mieleen vaateista. Anopilla on vanhanaikainen maku, eikä mitään käsitystä käytännöllisyydestä. Esim 3 kk vauvalle teki bleiserin, jossa ei ollut nappeja. Hän ei tykkää väreistä, teki lapsille vain beigeä tai ruskeaa. Monta kertaa sanoin että ei tule tuollaiset 7-luvun malleilla tehdyt ruskeat hirvitykset käyttöön,mutta mummu tietää paremmin.

Erityisen tärkeää oli, että anoppi ei nähnyt mun lasten päällä mitään, jonka mun äiti oli lapsille ostanut. Ihan hirveä marttyyrikohtaus... Välillä ihan piruuttani sanoin anopille uudesta vaatteesta, että se on äitini ostama, jotta pääsisi anopista nopeammin eroon sillä kertaa. Anoppi on todella mustasukkainen äidilleni kaikesta. Näkevät toisiaan kahdesti vuodessa lasten synttäreillä, ja tunnelma on jäätävä.

Meillä ei välimatkan vuoksi arkisissa asioissa paljon ole voitu apua pyytää. Lasten sairastumiset, hoidot, vanhempien pakolliset menot yms. on hoidettu itse.

Mutta vaatteita ovat käydessään (pari kertaa vuodessa) tuoneet, tehneet pyykkiä, siivonneet keittiön tai tuoneet omat ruokansa.

Heille maalle mentäessä olemme voineet jättää illaksi hoitoon jotta olemme päässeet esim. Syömään tai elokuviin.

Toki, anoppini jaksaa huokailla aina kuinka kova väsy hommasta jäi, enkä aina luota että todella katsovat lasten perään. Vahingot kun usein sattuneet heillä.

Oma äitini rakastaisi lastenhoitoa ja häneen luottaisin 110%, mutta hänen jaksamisensa on kortilla sairastumisen vuoksi eikä oma moraalini anna kuluttaa äitiäni loppuun lastenhoidolla..

Jos olisimme rahaa tarvinneet, olisimme saaneet kyllä. Korvaamatonta remonttiapua saimme kotia laitettaessa.

Itselläni on käynyt tosi hyvä onni isovanhempien kanssa. Tytär oli hoidossa anopilla siitä lähtien kun menin äitiysloman jälkeen töihin siihen saakka kun tyttö meni kouluun. Avioerokin tuli tässä välissä mutta hoitojärjestelyt eivät muuttuneet.

Oma äiti jäi eläkkeelle tässä vaiheessa ja otti hoitovastuun koska asui lähellä. Itse tein kolmivuorotyötä ja tämä hoitoapu oli korvaamatonta. Molemmat ovat jo kuolleet mutta lämpimiä ja kiitollisia ajatuksia sinne pilven reunalle.

Omat vanhemmat asuvat eri paikkakunnalla ja miehen vanhemmat samassa kaupungissa. Meillä just taaperoiän ylittänyt erityislapsi ja ei olla saatu mitään apua. Ainoastaan omat vanhemmat ovat olleet apuna kun olen matkustanut kotipaikkakunnalle. Täytyy sanoa, että olen ollut tähän tosi pettynyt ja tajunnut turvaverkkojen tärkeyden vasta nyt lapsen syntymän jälkeen. Olen huomannut, että yhteiskunnan turvaverkot ovat myös ihan olemattomat. Monesti olen perjantai-iltana tirauttanut kyyneliä, kun olen miettinyt miten selviän viikonlopusta.

Jos olen jotain päättänyt niin omia lapsiani kohtelen sataprosenttisesti eri tavoin kuin appivanhemmat ja minun äitini meitä vanhempina.

Aivan järkyttävää käytöstä! Painajaismaista häiriköintiä äidiltäni ja appivanhemmat täydellisen välinpitämättömiä. Kälyt kaikki kaikessa, poikansa on täysin ilmaa. Rahaa kyllä kinutaan koko ajan.

Vierailija kirjoitti:

Itselläni on käynyt tosi hyvä onni isovanhempien kanssa. Tytär oli hoidossa anopilla siitä lähtien kun menin äitiysloman jälkeen töihin siihen saakka kun tyttö meni kouluun. Avioerokin tuli tässä välissä mutta hoitojärjestelyt eivät muuttuneet.

Oma äiti jäi eläkkeelle tässä vaiheessa ja otti hoitovastuun koska asui lähellä. Itse tein kolmivuorotyötä ja tämä hoitoapu oli korvaamatonta. Molemmat ovat jo kuolleet mutta lämpimiä ja kiitollisia ajatuksia sinne pilven reunalle.

Minulla on sama kokemus appivanhemmista. Ero tuli pojastaan mutta jäimme lasten kanssa heidän avustuksellaan asumaan omakotitaloon anoppilan naapuriin ja lapseni olivat heille maailman tärkein juttu. Auttoivat ja hoitivat paljon. Saivat onneksi elää niin, että näkivät lasten kasvavan ja menestyvän opinnoissaan ja muutenkin.

Olen appivanhemmilleni ikuisesti kiitollinen. 🥰

Vanhempani eivät auttaneet milläänlailla,äitini arvosteli lastani kun oli leikki-ikäinen..raskasta oli.Nyt kun poikani täysi-iläinen asiat paremmin,johtuu varmaa siitä kun erosimme lapsen isän kanssa.Miehestäni eivät koskaan tykänneet,oli välillä yhtä helvettiä.Etäisyyttä siis paljon otin ja halusin elää omaa elämääni.Opin tästä sen,että sitä tuskaa en pojalleni,hänen tulevalle perheelleen,toivottavasti saan lapsen lapsen ,koskaan aiheuta.

On narsistia ihmisiä,kokemusta on,siis oma äitini,joka tuomitsi milloin mistäkin jos hän ei sattunut asiasta pitämään,henkistä väkivaltaa,kiusaamista joka lähinnä kohdistui minuun,koska minunhan se sattui enemmän kun olin lähin sukulainen.Terapiassa olen joutunut käymään ja vieläkin n 55 v kipuilen ajoittain pahasti.Etäisyyden ottaminen parasta tuossa tilanteessa parasta.Todellakin ei elämä ole aina yhtä hymyä ja HYVYYTTÄ.

Omat vanhemmat asuvat tunnin matkan päässä, käyvät kahvilla pari kertaa vuodessa. Koskaan eivät ole yhtäkään lapsista pyytänyt/ottanut hoitoon. Toiset isovanhemmat asuvat toisella puolella Suomea joten heitäkään ei montaa kertaa ennätä vuodessa näkemään. En ole kade niille joilla on isovanhemmista hoitoapua, mutta olen surullinen lasten puolesta etteivät hekään ole saaneet viettää aikaa isovanhempiensa kanssa, kuten en itsekään lapsena ja olisin kovasti halunnut lapsena käydä "mummolassa". Jotenkin kuvittelin, että omat lapset saisivat "mummolan" kun äiti niin aina kovasti odotti lapsenlapsia, mutta sitten kun niitä tuli niin eipäs näyttänytkään kiinnostavan kuin titteli jolla kehuskella töissä. Toivon, että saan kierteen katkaistua ja olen hyvä äiti ja jonain päivänä ihana mummo 😊

Vauvallamme oli paha koliikki niin kävivät välillä vähän ravistamassa.

Jäätävää katkeruutta täällä kun ihmiset haluavat elää omaa elämäänsä, eikä pyhittää loppuelämäänsä olemalla ilmaisia lastenvahteja tai pankkiautomaatteja, ei voi muuta kun ihmetellä. Omat kun on hoidettu ei ole mitään velvollisuuttaa hoitaa enää ketään tehkää sellainen määrä lapsia että jaksatte itse hoitaa lastenhoito kun ei kuuluu kenelekkään muulle kuin vanhemmille.  Palkkaatte lastenhoitajan siinä on yksi ratkaisu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun lukee näitä nykyäitien vaatimuksia isovanhemmille, niin ihmetyttää todellakin. Harvalla työelämässä olevilla isovanhemmilla on aikaa ja jaksamista, ja eläkeläisillä usein on jo ikää ja vaivoja, ettei kykene auttamaan viikottain tai päivittäin.

70-luvulla olin itse mummolla hoidossa kesäisin, mutta ei se ollut sellaista jatkuvaa viihdytystä ja huomiota mitä nykyisin vaaditaan. Elettiin normielämää ja lapset oli siinä mukana. Silti rakastin kesälomaa mummolassa.

Olen täti ja kummitäti, ja olen yrittänyt antaa paljon huomiota veljen perheelle ja auttaa lasten kanssa, mutta en nyt sentään siivoamaan ole mennyt. Vauva-ajan alussa oli tiukka vierailukielto, ei saanut mennä aikoihin häiritsemään tuoretta perhettä. Tietysti välimatkaakin on, mutta tuntui se silti oudolta ettei saanut edes pikaiseen käydä tervehtimässä uutta tulokasta. Niin ne ajat ja tavat muuttuu....

Mitähän vaatimuksia ne nyt muka?

Tädit ja kummitädit on nykyään kyllä ihan helvetistä. Naama norsun vituilla, loukkaantumiskynnys miinuksella ja mikään ei kelpaa ja kaikkea ihmetellään. Ja jatkuvaa solvaamista selän takana.

Siskoni oli just tuollainen täti from hell veljeni perheelle.

Ihan vaan tämän ketjun hurjimpia vaatimuksia (jatkuva lastenhoito ja avoin lompakko). Ilmeisesti kommentoija ei osaa lukea tai ymmärtää lukemaansa kun kerroin, että olen tätinä hoitanut lapsia ja auttanut perhettä parhaani mukaan, mutta kun on työelämässä ja asuu toisella paikkakunnalla, ei voi aina auttaa. Ihan tavallinen naama on, enkä pienestä loukkaantui, ihmettelin vain kuinka paljon tavat ovat muuttuneet. Itse toimin juuri niin kuin lasten äiti toivoo ja kysyn, jos en jotain tiedä. Koitahan rauhoittua mom from hell, toivoo täti from heaven 😉