Miksi niin moni nuori masentuu vaikka elämä edessä?

Tukka ei ole takana?

Internet on paljastanut kaiken valheellisuuden mitä vanhemmat horiskot eivät iltauutisia toljottamalla tajua. Ei tässä ole toivoa muusta kuin Kiinan mallin digiorjuudesta ja elintason laskusta.

Ymmärtävät nykyisen maailmantilanteen paremmin.

Tuntuu, ettei ole riittävä. Tarpeeksi fiksu, kaunis, menestyvä, osaava. Nykyään somen valheellinen maailma vaan entisestään tehostaa riittämättömyyden tunteita.

Nuorten elämästä on tullut niin kauhean vaativaa. Itse kun olin kasarin lapsi, niin ei silloin esim. koulumenestys ylettömästi kiinnostanut juuri ketään, ei stressiksi asti. Ei vanhemmatkaan niin kauheasti siitä piitanneet, esim. itseäni ei oikein koulu huvittanut eikä tullut kummoisia numeroita, niin vanhemmat vaan totesi, että ei kaikki ole lukuihmisiä, ja kyllä hyvälle työihmiselle löytyy töitä muutenkin. Nykyään maailma on muuttunut ja hyvälle työihmiselle ei Suomesta oikein tahdo löytyä elättävää työtä ilman mitään koulutusta. Siksi vanhemmat murehtii enemmän koulumenestyksestä, ja siitä tulee lapselle stressi. Kova kilpailu pärjäämisestä jo koulussa siinä iässä, kun itse lähinnä kapinoin koko pakkokoulua vastaan ja pidin hauskaa sen verran kuin siellä voi. 

Sitten on vielä nämä valtavat odotukset joita some, naistenlehdet yms. rummuttaa. Pitäisi olla kaunis, ulkoisesti lähes täydellinen. Lisäksi pitäisi herätä aikaisin, meditoida, olla siisti valkoinen somekoti, urheilla, olla supertehokas kaikessa mitä tekee. Kyllä siitä väsähtää.

Mistä hitosta sen tietää kun itsellä ei nuoria tai pieniä lapsia ole.Kai tuo 3 vuotta kornaa,etä opiskelut,rajotukset ymm.Kävi lapsiin,nuorin kuin aikuisin ja vanhuksiin?

Itseä on masentanut paineet keksiä joku ala mitä pitäisi opiskella, mutta kun ei tiedä mitä haluaisi tai osaisi oikeasti tehdä. Ne mitä oikeasti tykkäisi tehdä on aina olleet niin kilpailtuja, ettei sillä työllä voi elää jos ei ole tosi hyvä ja haluttu, eikä itsellä ole ollut tarpeeksi uskoa itseen, jotta uskaltaisi yrittää. Ne mistä saisi todennäköisemmin toimeentulon, on sellaisia mitkä ei kiinnosta lainkaan, jolloin ei ole opiskelumotivaatiota eikä motivaatiota yrittää edes pärjätä sellaisessa työssä.

Mitä vanhemmaksi tulee, sitä vaikeampia tulee ihmissuhteista, kaverien hankkimisesta ym. Lapsuuden kaverit hajaantuu muualle ja monet ei jaksa oikein pitää yhteyttä enää. Lapsena sai kavereita tyyliin menemällä leikkimään ja kysymällä "ooks mun kaveri". Vanhempana useimmat kattois oudosti ja naurais sulle jos tekisit samoin tai oudoksuis jos vaan menisit ja tunkeutuisit johonkin porukkaan.

Ulkonäköpaineita on enemmän kuin lapsena. Kiva jos päädyt johonkin laudalle missä arvostellaan sun percettä tms.

Kaiken lisäksi elämään tulee kaikenlaisia vastuita mitä pitää miettiä koko ajan.

Itse elin nuoruuteni 80-luvulla. Olihan se nuoruus stressaavaa, kun piti tehdä töitä ilman työkokemusta, piti opiskella, mutta ei päässyt mihinkään sisään.

Mikäs tässä nykyään on ollesssa, kun on varma työpaikka, taloudellinen selus turvattu, puoliso joka pitää huolta jos itse kaatuu, ja kun tuntee itsensä ja vahvuutensa, niin sisäisestikin on turvassa. Ja minulla on niin varma tunne, että elämä kyllä kantaa, mutta tämä tieto nousee vasta kokemuksesta.

Itsellä aikoinaan lapsuusajan traumat nousivat esiin nuorena ja siitä masentui. Se että oli erilainen eikä vanhemmat yhtään tukeneet missään. Nuorena kuitenkin seurustelu toi hyviä kokemuksia elämään ja tulevaisuus näytti valoisammalta.

Nykymaailmassa on paljon suuria huolenaiheita ja paineita, mitkä varmasti vaikuttavat nuorten jaksamiseen ja mielialaan. Toisaalta uskon myös, että nykyään ajatellaan liiankin helposti, että elämän murheista ja kriiseistä ei voi selvitä ilman ammattiapua diagnooseja ja lääkitystä. Ei osata elää ikävien tunteiden ja pettymysten kanssa, eikä ymmärretä, että suru, kriisit ja kuolema ovat ihan normaali osa kaikkien meidän elämää, ja että elämän ei kuulukaan olla vain kivaa ja mukavaa koko ajan. Masentuminen on oikeasti myös muodikasta.

Ilmastonmuutos, mikromuovia joka paikassa, Ukrainan sota siihen lisäksi. Kiihtyvä inflaatio, massatyöttömyys jne syitä löytyy. Enkä ole edes nuori ja tuntuu melkoista maailmantuskaa. 

No musta ainakin tuntuu, että oon katkera että mun vanhemmat edes teki mut tällaiseen maailmaan. Ainoa mitä oikeasti haluaisin olisi elää jotenkin mahdollisimman luonnonmukaisesti yhteiskunnan ulkopuolella. Mutta siihenkin tarvisi ensin jonkunlaisen talon sieltä syrjästä ja sellaisia taitoja joita mulla ei kaupunkilaiskakarana ole. Luin Hesarista jutun siitä sademetsässä elävästä suomalais-perulaisesta aktivistista ja ajattelin että tuo olisi elämää, kalastella ja keräillä ja vain elää, ilman tarvetta ajatella niin paljon että pää hajoaa ja murehtia kaikesta.

Mutta sen sijaan mut on pistetty jo pienenä päiväkotiin, joka oli helvetti maan päällä herkälle ja hiljaisuutta rakastavalle lapselle joka olin. Melua, kaaosta, ärsyttäviä kakaroita, komentavia aikuisia, pakkosääntöjä ja rutiineita. Toivoin että koulu olisi parempaa. Oli se ehkä vähän. Mutta taas se sama, ettei mun yksilöllisyyttä huomioida mitenkään vaan kaikkien pitää mennä saman oppimankelin läpi, ihan kuin lapset olisi vaan jotain raaka-ainemassaa joka tungetaan tuotantolinjan alkupäähän ja sitä prosessoidaan niin kauan kunnes lopputuote on riittävän yhdenmukaisia tuotteita. Menin koulun läpi keskitasoisena oppilaana, vastahakoisesti mutta jotenkin. Lahjoja olisi varmaan ollut enempäänkin, mutta kun ei ollut oikein motivaatiota. 

Sitten tuli murrosikä ja tajusin olevani "ruma". Tai siis semmoinen tavallisen näköinen. Se ei riitä nykyään mihinkään. Minua kiusattiin ja naurettiin ja selvisi, että poikia en ainakaan tule poikakavereiksi saamaan. Somehommia ei edes kannata harkita, ne on nättien tyttöjen juttuja. Tavikset joutuu siellä raaemmin kiusatuiksi kuin missään. Jopa kauniiden ihmisten Instassa näkyy julmaa arvostelua heidän ulkonäön yksityiskohtiaan kohtaan. 

Jatko-opiskelut ja työelämä. En oikein tiedä mitä haluaisin tehdä. Mikään ammatti ei kiinnosta erityisemmin, enkä tiedä miten saan motivoitua itseni opiskelemaan vuosia jotain mikä ei kiinnosta. Sitten vielä päällä ilmastonmuutos ahdistaa ja Ukrainan sota ahdistaa ja tuntuu että tässä eletään jonkinlaisia ihmiskunnan hyvien aikojen lopun aikoja, niin sekin syö motivaatiota. Haluaisin vaan päästä ulos tästä koko paskasta.

Ainan yksi syy lienee hyvin yksinkertainen: hedonistinen aikamme etsii maksimaalista mielihyvää, joka aivokemian kannalta on onnellisuuden jopa vastakohta? Mielihyvän hysteerinen tavoittelu johtaa lopulta lähes aina addiktioon eikä mikään enää tunnu oikein miltään? Esim. uusi iPhone tekee "onnelliseksi" ehkä parin viikon ajan, tai silleen...

On sitä tapahtunut ennenkin. Nuorten maailma on aika mustavalkoinen. Melkein kaikki esittää jotain mitä he eivät oikeasti ole. Pitäisi olla hienoja saavutuksia jo parikymppisenä ja kaiken lisäksi ne pienetkin saavutukset kuten opiskelupaikat ja työpaikat ja seurustelusuhteet jakaantuu hyvin epätasaisesti. Siinä ympäristössä on helppo kokea itsensä epäonnistuneeksi.

Vierailija kirjoitti:

Ilmastonmuutos, mikromuovia joka paikassa, Ukrainan sota siihen lisäksi. Kiihtyvä inflaatio, massatyöttömyys jne syitä löytyy. Enkä ole edes nuori ja tuntuu melkoista maailmantuskaa. 

Puhumattakaan setämiesten vihapuheesta joka pahimmassa tapauksessa vie vähemmistöiltä viimeisetkin ihmisoikeudet. Hyvä esimerkkinä saamelaisten ja karjalaisten tilanne.

Pojatkin incelöityy mukavaa vauhtia 🤗

Hyvä pointti tuo koulumenestys.

Nyt jo alakoululaisilla on merkkivaatteita, instahiukset ja pitää olla huippu koulussa ja sitä seurataan ja vertaillaan.

Muistelen, että juntilla 90 luvun alkuvuosina huono koulumenestys oli jopa ylpeilyn aihe :D

1. Suomessa nuorilla ei ole varaa unelmoida, hyvä kun pääsevät edes harjoittelijatason töihin.

2. Palkat surkeat, tuet surkeat, vanhemmat eivät elätä, stressi siitä selviytyykö itsenäisesti.

3. Kiusaaminen, lyttääminen.

4. Vanhemmat eivät ole koskaan kannustaneet, vaatineet ja tsempanneet. Ei voittajan mentaliteettia.

>> Turha unelmoida, koska unelmat eivät yleensä toteudu.

>>Turha edes yrittää mitään, koska on kasvatettu araksi ja vetäytyväksi ihmiseksi, joka menee sieltä mistä aita on matalin.

Vierailija kirjoitti:

Ainan yksi syy lienee hyvin yksinkertainen: hedonistinen aikamme etsii maksimaalista mielihyvää, joka aivokemian kannalta on onnellisuuden jopa vastakohta? Mielihyvän hysteerinen tavoittelu johtaa lopulta lähes aina addiktioon eikä mikään enää tunnu oikein miltään? Esim. uusi iPhone tekee "onnelliseksi" ehkä parin viikon ajan, tai silleen...

No kyllä mulla ainakin on mielihyvät aika vähissä eikä jotkut uudet iPhonet mielihyvää tuo. Usein noissa hankinnoissa ei ole niinkään kyse mielihyvän tavoittelusta vaan kauhun tasapainosta, ettei joutuisi syrjityksi ja saisi kuulua johonkin kaveriporukkaan johon haluaa. Minusta tuntuu että sellainen aito hedonistinen mielihyvä on vähentynyt niistä ajoista joista minun äitini puhuu nuoruusaikoinaan. Että se oli rentoa aikaa, jolloin juhlittiin ja oli poikakavereita ja käytiin festareilla ja konserteissa ja nautittiin. Nykyään esim. ei uskalla edes juoda alkoholia, kun täytyisi pitää itsensä kovaa kilpailua varten skarppina, hoikkana jne. Ja tekemistenkin pitäisi olla jotenkin kehittäviä ja auttaa verkostoitumaan oikeanlaiseen porukkaan. 

Mikä elämä?

80 vuotta orjana töissä kaiket ajat ilman kunnollista palkkaa?

Ei taloa, ei autoa, ei perhettä, ei terveydenhuoltoa, ei vapaa-aikaa... VTT MIKÄ UNELMA.

Vautsi.