Erittäin vahva kemia kahden ihmisen välillä. Oletteko kokeneet?

Mieheni koki tuollaisen tunteen työkaverinsa kanssa. Olisi varmaankin mennyt pidemmälle jos olisi ollut mahdollisuus. Nainen muutti toiselle paikkakunnalle. Asia joka jäänyt kalvamaan on se, että meillä ei sellaista kemiaa ole. Jotenkin sen tietäminen ja tajuaminen että toinen on valmis pelaamaan selän takana ihastuksen tunteensa kanssa satuttaa. En luota enää meihin tai mieheeni. Jos näin käy ja paremmat mahdollisuudet taatusti satuttaa.

Elämä on joskus ihanaa kirjoitti:

Vaikka mies olenkin, niin tunneihminen kuitenkin ja aina joskus olen törmännyt samalla aaltopituudella oleviin naisiin, joiden kanssa on ollut sähköä ilmassa, enemmän tai vähemmän. Nuorena oma ulkoinen olemus varmaan edesauttoi asiaa.

Mieleenpainuvin kokemus oli vuosia sitten työkaverin kanssa. Työnantajan juhlissa vaihdetusta ensimmäisestä katseesta lähtien oli välillämme sellainen vetovoima että päädyimme kaksin ensin juttelemaan, sitten tanssimaan, jatkoille ravintolaan ja lopulta autoon suutelemaan. Tunne oli todella voimakas ja sanoin kuvaamaton kun koko muu maailma jää ulkopuolelle ja molemmat näkee, kuulee, haistaa ja maistaa vain toisensa. Suudellessa joskus oli tunne, että tästä ei voi irrottautua ollenkaan. Ilmeisesti feromonit loksahtivat kohdalleen.

Juttu kesti aikansa ja päättyi, molemmat olivat naimisissa, minulla vielä kaksi lasta ja ainakin minulle oli selkärankaan taottuna se ajatus, että perhettäni en voi jättää. Seksiä emme harrastaneet; se oli varmaan hyvä ja ehkä helpotti kaipuuta eron jälkeen.

Vähän myöhemmin päädyin suhteeseen toisen työkaverin kanssa, jolla oli aivan mieletön seksuaalinen vetovoima, tuntui että järki lähtee. Vielä kun mukana oli tunteita itselläkin ja toisella osapuolella tosi paljon, niin homma karkasi pahasti käsistä. Ikävä jäi tästäkin kaivertamaan molempia, niisk.

Sittemmin haavat nuoltuani olen koettanut ottaa rauhallisemmin, pikkuihastumisia on tietty matkalla ollut, mutta ne eivät ole johtaneet mihinkään. Asiaa auttaa kun tulee ikää ja massaa ja ryppyjä naamaan :)

Olen myös aina koettanut säästää puolisoni sotkuiltani ja näin vanhemmalla iällä kaikin tavoin häntä hemmotellen hyvittää nuoruuden toilailujani.

Näitä lukiessa ymmärrän kyllä, että ihmisillä saattaa joskus tunne viedä vaikka järki sanoisi mitä. Olo on jotenkin sellainen kuin heräisi horroksesta elämään jotain upean ihanaa kokemusta, vaikka se tapahtuisikin arkitodellisuuden keskellä. Itselle tuli tästä joskus mieleen elokuva "Heräämisiä".

Asiat eivät ole aina noin. Minäkin tiedän että miehelläni oli suhde työkaverinsa kanssa ja oli umpi ihastunut tähän. En tiedä mitä heille kävi mutta mies haikaili pitkään myös tämän perään kuten sinäkin mainitset. Mies ei tiedä, että tiedän. En halua hajottaa lasten perhettä mutta en usko mieheni rakkauteen tai siihen, että avioliittomme olisi enää pelastettavissa. Kun aika joskus on oikea haluan eron. Ei toista jota rakastaa hakua satuttaa ja loukata. Eikä se vähennä asiaa että tekee sen seläntakana. Se on pahempaa. Kuin puukottaisi selkään omaa kumppaniaan. Mies päätti olla kertomatta minulle missä mennään. Minä teen samoin.

Juu, koen yhä, 15 v avioliittoa myöhemmin. En vähemmällä fiiliksellä naimisiin menisikään.

Jep.koettu on. Kamala tunne. Ihan holtitonta touhua hetken ennen kun saa järkeistettyä asiat itselleen ennen ku sössi kaike.

Vierailija kirjoitti:

Mieheni koki tuollaisen tunteen työkaverinsa kanssa. Olisi varmaankin mennyt pidemmälle jos olisi ollut mahdollisuus. Nainen muutti toiselle paikkakunnalle. Asia joka jäänyt kalvamaan on se, että meillä ei sellaista kemiaa ole. Jotenkin sen tietäminen ja tajuaminen että toinen on valmis pelaamaan selän takana ihastuksen tunteensa kanssa satuttaa. En luota enää meihin tai mieheeni. Jos näin käy ja paremmat mahdollisuudet taatusti satuttaa.

Kirjoitat, ettei mies mennyt varattuna pidemmälle. Sehän kuulostaa sinut huomioonottavalta, asiallisesti hoidetulta tilanteelta. Tunteiden heräämiselle ei mitään voi, mutta toinen asia on, antautuuko tekoina niiden vietäväksi.

Onhan nuita muutamia tilanteita.

Kerran tapasin baarissa miehen, jonka kanssa pelkästään katseiden välillä kipinöi. Taisimme jotain tanssiakkin. Seuraavalla viikolla olin Prismassa ja kävelin käytävää pitkin kohti kassoja, kunnes tämä mies käveli vastaan. En ollut yhtään varma oliko se sama tyyppi. Kun hän meni ohi, käännyin hetken päästä katsomaan taakseni ja hän juuri samalla hetkellä kääntyi taaksensa katsomaan minua! 😂 Molemmille nousi vieno hymy kasvoille ja saimme kyllä molemmat varmistuksen että toinen oli kuka oli.

Mutta kyllä kohtaamisia on sattunut eri miesten kanssa, en tiedä miksi niin paljon kipinöi monenkin kanssa molemmin puoleisesti. :D

Olen. Ainakin yhden työpaikan miehen kanssa ja tiedän, että tunne on molemminpuolinen. Yhdessä vaiheessa mies oli vielä varattu ja osuimme työpaikalla samaan hissiin. Tuijotettiin vaan hypnoottisesti toisiamme hissin PEILIN kautta kuin mitkäkin teinit koko hissimatkan ajan ja muuten oltiin hiljaa :D Vaikka ikää oli jotain 30 molemmilla. Kemia hänen kanssaan on käsinkosketeltavaa ja tunnelma on latautunut koko ajan, kun näemme, kirjoittelemme tai puhumme puhelimessa. Se on muuten jännä, että kemiaa joko on tai ei ole. Mikäli kemiaa on, se ei koskaan katoa.

Vierailija kirjoitti:

14 jatkaa. Tosiaan piti mainita, että se "magneettisuus" mitä tämän miehen ja minun välillä oli, oli jonkinlainen erittäin vahva seksuaalisen latauksen, tunneyhteyden ja uteliaisuuden sekoitus. Tavallaan sellainen tunne että olisin halunnut puhua miehen kanssa tuntikausia, päiviä - ihan mistä vain ja tavallaan että olisin halunnu vain halunnut suudella häntä ja unohtaa kaiken muun.

Tällaiset kokemukset - kun tapaa ensi kertaa ja on tunne, että olemme vanhoja tuttuja sekä läheisiä sellaisia - saa ajattelemaan, ettemme elä vain kerran.

Olette tunteneet aiemmin ja tapaatte taas joskus, jossain, oikeissa olosuhteissa. Tämä elämä on vain ensin "suoritettava" mahdollisimman hyvin.

Itselläni on ollut useitakin tällaisia kohtaamisia. Silloin vain tietää, että nyt ei ole "meidän yhteinen aikamme", mutta se tulee joskus. Tai se on ollut, ja kohtaaminen tässä elämässä herättää tuon hyvän (tai ehkä pahankin) muiston.

Minulle kävi näin kerran yhdessä muutaman kuukauden työsuhteessa, mutta tässä ei vain ollut mitään seksuaalista. Mies oli minua yli 20 vuotta vanhempi neljän lapsen isä, joka oli vasta eronnut pitkäaikaisesta avioliitosta (oli ollut ns. kaapissa oleva piilo homo tai bi). Keskustelu ei ole varmaan kenenkään kanssa ollut niin helppoa kuin hänen kanssaan, huumori välillämme oli aivan hervotonta ja naureskelimme koko ajan toistemme jutuille.

Jännä juttu, että työkaverit tuntuivat vain ajattelevan, että tässä olisi jotain seksuaalista ja suhteestamme juoruttiin ja sitä paheksuttiin. Olimm aivan ihmeissämme näistä puheista, sillä seksi ei ollut kummallakaan käynyt edes mielessä. Jouduimme pitämään hyvin viralliset välit loppuajan. Sääli sillä hän oli aivan loistavaa seuraa. Aika raadollista huomata, että miehen ja naisen välille ajatellaan aina automaattisesti seksiä.

"Kemia" voi olla myös älyllistä säkenöintiä.

Pari kertaa olen aikuisiällä tuon kokenut. Ensimmäisen kerran mieheni kanssa (vuosia ennen kuin aloitimme suhteen), kun tapasimme illanistujaisissa. Molemmat vain pelkästä katseesta koimme vetoa toisiimme ja olisin halunnut olla hänen vierellä koko illan. Tuolloin emme vielä päätyneet yhteen ja hyvä niin, olin todella nuori. Pari vuotta myöhemmin kohtasimme uudelleen ja se oli menoa. Meidän välillämme valitettavasti vuodet ovat tehneet tehtävänsä ja persoonina sovimme huonosti yhteen, joten huuma on todellakin hiipunut. Lapsia on, joten olemme edelleen yhdessä. Toki arvostamme toisiamme, mutta luulen että ilman lapsia eroaisimme. Ehkä tämän hiipumisen vuoksi olenkin kokenut tuon selittämättömän kemian uudelleen toisen miehen kanssa. Ensimmäisellä kerralla kohtasin tämän miehen kaupassa, kun hän pysähtyi katsomaan minua ja minä häntä. Tunnelma oli todella latautunut, täysin järjen selitystä vailla, mutta jatkoimme molemmat matkaamme. Emme vaihtaneet sanaakaan. Hetki kesti varmasti vain alle kaksi minuuttia, mutta painui mieleeni todella vahvasti, sillä en ollut koskaan ennen tavannut kyseistä miestä ja en pystynyt ajattelemaan tuon jälkeen mitään muuta kuin häntä. Hänen katseensa oli niin intensiivinen, etten voinut kuin jähmettyä sen edessä. Myöhemmin, ehkä noin puoli vuotta, menin ostamaan torin kautta yhtä asiaa joltain tuntemattomalta mieheltä ja hämmästyksekseni kyseinen mies oli myymässä sitä. En saanut sanaa suustani eikä kyllä tämä mieskään. Vieläkin mietin, että kuvittelinko tuon vetovoiman välillemme. Minulla oli jalat mennä alta. Jos tuo mies ottaisi jotain kautta yhteyttä tai kohtaisin hänet kolmannen kerran ja hän osoittaisi tunteita minua kohtaan, niin ihan rehellisesti sanottuna en tiedä mitä tapahtuisi. Se on kamalasti sanottu, kun olen parisuhteessa, mutta se on totuus. Kaksi niin lyhyttä kohtaamista, että kaiken järjen mukaan minun ei pitäisi edes muistaa koko miestä.

Ihastumisia toki on tullut aikuisiällä, mutta niitä on helpompi kontrolloida kuin tuollaista järjenvastaista vetovoimaa ja huumaantumista toisesta. Noissa on jotain todella alkukantaista tunnetta. Tyyliin kohtaat savannilla miehen ja annat vieteille ja tunteille vallan miettimättä asiaa järjellä. Nainenhan on aikoinaan joutunut ottamaan samalla ison riskin, sillä synnytys on ollut vaarallista naiselle ihan eri tavalla kuin nykyään. Ehkä se selittää osittain sitä, että tuollaisen vetovoiman tullessa vastaan, ei käyttäkään järkeä samalla. Se on ollut ihmislajin jatkuvuudelle välttämätöntä, ettei mieti liikoja ja antaa tunteille vallan.

Kaksi kertaa kokenut tuollaista kemiaa elämässäni. Ensimmäisellä kerralla ikäeroa oli hieman liikaa, joten lähdin kyseisestä paikasta. Kyseinen mies ei ulkonäöllisesti vastannut yhtään "miesmakuani", mutta jostain syystä katseiden kohdatessa tuntui kun salama olisi lyönyt läpi. 

Toisen kerran tunsin vastaavaa kemiaa asuessani vuoden ulkomailla. Tämä mies taas oli ikäiseni ja vastasi ulkonäöllisesti täysin miesmakuani. Tämä hullu kemia sai meidät molemmat käyttäytymään todella epäkypsällä tavalla. Kävimme treffeilläkin, mutta jostain syystä suhteemme oli täynnä väärinkäsityksiä. Semmoista vuoristorataa kyllä tämän henkilön kanssa oli, että en tiedä oliko suhde edes kovinkaan terve. Nyt asumme eri maissa, mutta kahdenkin vuoden jälkeen ajattelen häntä lähes päivittäin.

Kyllä. Emme lopulta päätyneet yhteen. Tavallaan toivon, etten olisi tavannut kyseistä henkilöä sillä nyt en enää pysty tyytymään ns. normaaliin suhteeseen.

Olen kokenut, mutta ihmetyttää mikä teinien ketju tämä on. Arvostan rakasta puolisoani valtavasti, eikä kyllä koskaan tulisi mieleenkään aikuisena ihmisenä toimia millään tavoin ihastuksen tai vetovoiman eteen. En koe mitään tarvetta alkaa hihittämään, vaihtamaan pitkiä katseita tai mitään muutakaan kenenkään seurassa omista tunteista huolimatta. Sitä sanotaan vastuullisuudeksi. Lähinnä pistän tunteeni merkille, hyväksyn ne, ehkä jopa nautin niistä yksikseni ja sitten jatkan normaalia olemista ja käyttäytymistä. Enkä todellakaan pyri hakeutumaan vastapuolen seuraan tai mitään muutakaan typerää.

Kannattaa myös muistaa, että toiset kokevat tunteita voimakkaammin ja herkemmin kuin toiset, myös ns. kemiaa, ja toiset ovat epävakaampia persoonia kuin toiset. Jokin, mitä itse koet, ei myöskään välttämättä vastapuolella tunnu samalla tavoin, vaikka saatat niin luullakin. Kyse ei ole mistään kohtalosta tai muustakaan yliluonnollisesta. Jotkut jäävät tunne-elämältään kyllä ihan lapsen tasolle. Siihenkin toki on monia syitä, mutta aikuisena täytyy osata ottaa vastuu omasta olemisestaan.

Vierailija kirjoitti:

Olen kokenut, mutta ihmetyttää mikä teinien ketju tämä on. Arvostan rakasta puolisoani valtavasti, eikä kyllä koskaan tulisi mieleenkään aikuisena ihmisenä toimia millään tavoin ihastuksen tai vetovoiman eteen. En koe mitään tarvetta alkaa hihittämään, vaihtamaan pitkiä katseita tai mitään muutakaan kenenkään seurassa omista tunteista huolimatta. Sitä sanotaan vastuullisuudeksi. Lähinnä pistän tunteeni merkille, hyväksyn ne, ehkä jopa nautin niistä yksikseni ja sitten jatkan normaalia olemista ja käyttäytymistä. Enkä todellakaan pyri hakeutumaan vastapuolen seuraan tai mitään muutakaan typerää.

Kannattaa myös muistaa, että toiset kokevat tunteita voimakkaammin ja herkemmin kuin toiset, myös ns. kemiaa, ja toiset ovat epävakaampia persoonia kuin toiset. Jokin, mitä itse koet, ei myöskään välttämättä vastapuolella tunnu samalla tavoin, vaikka saatat niin luullakin. Kyse ei ole mistään kohtalosta tai muustakaan yliluonnollisesta. Jotkut jäävät tunne-elämältään kyllä ihan lapsen tasolle. Siihenkin toki on monia syitä, mutta aikuisena täytyy osata ottaa vastuu omasta olemisestaan.

Niin, kunnes se ihminen tulee vastaan. Kuka tahansa pystyy pitämään pokan jos haluaa, mutta kauanko kannattaa valehdella itselleen, kunhan kulissit pysyy "vastuullisesti" pystyssä?

Occamin partaveistä soveltaen: feromonit! :D

Olen kokenut ja koen päivittäin tuota käsittämätöntä kemiaa esimieheni kanssa. Meillä ei ole paljoa mahdollisuuksia olla keskenämme, mutta kun se tapahtuu, ilma on tosiaan sakeaa. Luen häntä kuin avointa kirjaa ja kunnioitan häntä, myös sen vuoksi, että hän pystyy kontrolloimaan itsensä niin hyvin.

Hetkittäin tuntuu, kun aika pysähtyisi kun hän katsoo minuun, sitten heräämme ja kiirehdimme takaisin työasioiden pariin.

Olemme molemmat varattuja ja mitään ei tule tapahtumaan, mutta mieheni kanssa kipinää ei ole eikä juuri ole ollutkaan. Hän on kuitenkin hyvä ihminen enkä haluakaan lähteä kokeilemaan, mitä voisi firman juhlissa tapahtua. Olen kiitollinen siitä, että tunnen vielä ihmisenä jotain, ja koen olevani arvostettu, viehättävä ja naisellinen. Kotona meillä ei ole kuin yhteinen arki, ja esimieheni on päiväuneni, joka ei koskaan toteudu.

Toisaalta, miksi tällaisista tilanteista pitäisi kävellä vain ohi? Voisihan sitä tervehtiä ja tutustua toiseen, mielenkiintoiseen ihmiseen. Miksi tällaisia harvoja kohtaamisia pidetään jotenkin kiellettyinä? Eihän normaali ihminen pistä ranttaliksi koko elämää puolituntemattoman takia, mutta ainahan voi toiseen tutustua, silleen kuin uuteen ihmiseen.

Vierailija kirjoitti:

Olen kokenut, mutta ihmetyttää mikä teinien ketju tämä on. Arvostan rakasta puolisoani valtavasti, eikä kyllä koskaan tulisi mieleenkään aikuisena ihmisenä toimia millään tavoin ihastuksen tai vetovoiman eteen. En koe mitään tarvetta alkaa hihittämään, vaihtamaan pitkiä katseita tai mitään muutakaan kenenkään seurassa omista tunteista huolimatta. Sitä sanotaan vastuullisuudeksi. Lähinnä pistän tunteeni merkille, hyväksyn ne, ehkä jopa nautin niistä yksikseni ja sitten jatkan normaalia olemista ja käyttäytymistä. Enkä todellakaan pyri hakeutumaan vastapuolen seuraan tai mitään muutakaan typerää.

Kannattaa myös muistaa, että toiset kokevat tunteita voimakkaammin ja herkemmin kuin toiset, myös ns. kemiaa, ja toiset ovat epävakaampia persoonia kuin toiset. Jokin, mitä itse koet, ei myöskään välttämättä vastapuolella tunnu samalla tavoin, vaikka saatat niin luullakin. Kyse ei ole mistään kohtalosta tai muustakaan yliluonnollisesta. Jotkut jäävät tunne-elämältään kyllä ihan lapsen tasolle. Siihenkin toki on monia syitä, mutta aikuisena täytyy osata ottaa vastuu omasta olemisestaan.

Elämä ei ole pelkää tahdolla ja järjellä puskettavaa, selitettävissä.olevaa puurtamista. Ketään et omista, ja joskus vaan tapahtuu suhteessakin se, että löydät sen itsellesi sopivamman ja klik. Miksi sitä pitäisi hävetä? Tunne-elämäänsä, johon kaikki vapaaehtoiset ihmissuhteet perustuvat?

Miksi olette menneet yhteen ja perustaneet perheen henkilön kanssa jonka kanssa teillä ei ole ollut "kemiaa"? Sitten marttyyreina haihattelette paremman perään. Lapset ja asuntolainat ovat tekosyitä.