Muita, joiden on vaikea löytää samanhenkisiä ihmisiä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä omituisempi olet, sen hankalampaa löytää yhtä outoja ystäviä.

Enpä usko. Olen omituinen ja ystävystyminen ei ole ollut erityisen vaikeaa. Ystävien ei tarvitse olla outoja eikä samanlaisia kuin itse. Kunhan pitää toisesta ja voi olla oma itsensä.

As-piirteisenä yhteydenpito on oma heikkouteni.

Olen näitä jotka eivät osaa ottaa vuorollaan yhteyttä. Toisessa ei ole mitään vikaa eikä syytä. En vaan aina kykene hallitsemaan vastavuoroista yhteydenpitoa. Onneksi nähdään harrastuksissa, ja parhaat ystävät tietävät.

Mulla on as-piirtteet, ja kaikilla muilla on ongelmia olla vastavuoroisesti tekemisissä. Jos minä en ota yhteyttä, ei ota kukaan heistäkään. Yhteydenpito on vahvuuteni.

Olipa tosi kivasti sanottu tuo "yhteydenpito on vahvuuteni". Tätä ei monesti tuoda esille, että se vaatii tietynlaista taitoa, keskittymistä ja vaivannäköä itsessään. Itselleni se on ehdottomasti heikkous, ei ajantajua tai objektipysyvyyttä (poissa silmistä, poissa mielestä), ai onko mennyt pari vuotta kun nähtiin, ettei ollut kk sitten?! Tai saatan ajatella ihmisiä, mutta en saa aikaiseksi ottaa heti yhteyttä ja unohdan. He elävät mielessäni vahvemmin kuin käytännössä, kuten monen asian suhteen on, enkä tajua että aika kuluu koko ajan. En halua tuottaa pahaa mieltä tai merkityksettömyyden tunnetta muille, mutta epäonnistun säännöllisessä yhteydenpidossa usein. Tuo, että joku tunnistaa sen (ehkä luonnolliseksi) vahvuudekseen, saa aikaan innon että voin kehittyä kys. taidossa vaikka se vaikeaa onkin. Se on taito ja voin parantaa, harjoitella, vaikkei onnistuisi heti. Se ei ole pakko olla joko-tai, monia asioita joutuu treenaamaan joissa ei luontaisesti vahvoilla. Ehkä alan kalenteroida tai kehitän jonkinlaisen apu-struktuurin.

Täällä on kohtalotoveri.

Sisaret ja ystävät ovat kyllä mielessä, mutta olen aivan surkea yhteydenpitäjä.

Lisämausteena vielä, että inhoan puhelimessa puhumista.

Itse olin lapsena ja koulussa aina se ulkopuolelle jäänyt. Yläasteella ystävystyin ekaa kertaa kunnolla ja silloin olin osa kolmen tytön porukkaa. Kolmikon kaksi muuta olivat ns. sydänystäviä ja minä se kolmas, joka jäi välillä ulkopuolelle. Tämä ei kuitenkaan haitannut, vaan olin siitäkin kiitollinen.

Vasta aikuisena olen löytänyt enemmän läheisiä ystäviä, joihin voisin vaikeuksissani tukeutua. Tällä hetkellä tällaisiksi ystäviksi lasken puolisoni lisäksi 6 henkilöä. Enempää ei elämääni oikein mahtuisi, koska ystävyyssuhteita pitää ehtiä myös ylläpitää. Lisäksi minulla on kaveriporukoita, joita tapaan tapahtumissa ja harrastuksissa.

Minusta on tärkeää löytää sellainen samalla tavalla ajattelevien tai samaa asiaa harrastavien ihmisten heimo ympärille. Sitä kautta olen kaikki ystäväni löytänyt. Omat ystäväni koostuvat harrastuksissani (tanssi, musiikki), entisillä työpaikoilla ja netissä yhteisen asioiden äärellä tavatuista ihmisistä. Kenenkään kanssa ei ole siis tarvinnut aloittaa ihan alusta, kun meillä oli jo jokin yhteinen jaettu juttu. Ilman tällaista onkin kyllä tosi vaikeaa tutustua kehenkään.

Ymmärrän täysin, ap! Minulla on kyllä joitain kavereita, joiden kanssa on ihan kiva viettää aikaa silloin tällöin, tehdä vaikka juttuja yhdessä. Mutta sellaisia sydänystäviä, joiden kanssa oikeasti tuntuu, että saa olla aivan oma itsensä ja puhua mistä vain, ei ole oikeastaan yhtäkään. Olen luonteeltani mielestäni (joskus liiankin) syvällinen pohdiskelija. Kun monesti ihmisille riittää keskusteluksi se, että jaetaan omia mielipiteitä ja kokemuksia pintapuolisesti ja siirrytään taas seuraavaan aiheeseen, minä haluaisin uppoutua niihin syvemmälle. Miksi sinulla on tuosta asiasta juuri tuollainen mielipide? Miten se on muovautunut ajan saatossa, mitkä tapahtumat ja ihmiset ovat siihen vaikuttaneet? Perustuuko se enemmän loogiseen ajatteluun vai tunteeseen? Luuletko, että se pysyy aina samana, vai voiko se vielä muuttua? Ihmiset vähän hämmentyvät tai joskus ärsyyntyvät tästä, saan kuulla utelevani liikaa tai "En minä tiedä, en koskaan ajattele tuollaisia!" Ehkä muut sitten ajattelevat asiat suoraviivaisemmin kuin minä. Toistaiseksi en ole tavannut toista kaltaistani.

Täälläkin yksinäinen nainen. Minulla ei koskaan ole ollut suurta ystäväpiiriä. Minulla on muutama henkilö joiden kanssa pidän yhteyttä muutaman kerran vuoteen. Sukuunkin tulee pidettyä tosi harvoin yhteyttä. En kuitenkaan koe tätä yksinäisyyttäni pahaksi asiaksi. Se on minun tietoinen valinta. Vapaa aika kuluu liikunnan ja kulttuurin merkeissä tai ihan vaan kotihommia puuhastellessa. Pidän ihmisistä ja pidän myös keskusteluhetkistä, mutta en halua päästää ihmisiä liian lähelle. En kestä sitä, jos minulta vaaditaan jatkuvaa yhteydenpitoa. Olen nykyisellään varsin tyytyväinen omaan elämääni.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän täysin, ap! Minulla on kyllä joitain kavereita, joiden kanssa on ihan kiva viettää aikaa silloin tällöin, tehdä vaikka juttuja yhdessä. Mutta sellaisia sydänystäviä, joiden kanssa oikeasti tuntuu, että saa olla aivan oma itsensä ja puhua mistä vain, ei ole oikeastaan yhtäkään. Olen luonteeltani mielestäni (joskus liiankin) syvällinen pohdiskelija. Kun monesti ihmisille riittää keskusteluksi se, että jaetaan omia mielipiteitä ja kokemuksia pintapuolisesti ja siirrytään taas seuraavaan aiheeseen, minä haluaisin uppoutua niihin syvemmälle. Miksi sinulla on tuosta asiasta juuri tuollainen mielipide? Miten se on muovautunut ajan saatossa, mitkä tapahtumat ja ihmiset ovat siihen vaikuttaneet? Perustuuko se enemmän loogiseen ajatteluun vai tunteeseen? Luuletko, että se pysyy aina samana, vai voiko se vielä muuttua? Ihmiset vähän hämmentyvät tai joskus ärsyyntyvät tästä, saan kuulla utelevani liikaa tai "En minä tiedä, en koskaan ajattele tuollaisia!" Ehkä muut sitten ajattelevat asiat suoraviivaisemmin kuin minä. Toistaiseksi en ole tavannut toista kaltaistani.

Minä tunnen yhden tällaisen ihmisen ja voin kertoa mikä siinä ärsyttää. Se tuntuu siltä kuin olisi terapiassa, kun pakotetaan miettimään kaikkea syvällisemmin juuri siinä kohtaa. Ihmiset avautuvat jos he ja kun he haluavat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän täysin, ap! Minulla on kyllä joitain kavereita, joiden kanssa on ihan kiva viettää aikaa silloin tällöin, tehdä vaikka juttuja yhdessä. Mutta sellaisia sydänystäviä, joiden kanssa oikeasti tuntuu, että saa olla aivan oma itsensä ja puhua mistä vain, ei ole oikeastaan yhtäkään. Olen luonteeltani mielestäni (joskus liiankin) syvällinen pohdiskelija. Kun monesti ihmisille riittää keskusteluksi se, että jaetaan omia mielipiteitä ja kokemuksia pintapuolisesti ja siirrytään taas seuraavaan aiheeseen, minä haluaisin uppoutua niihin syvemmälle. Miksi sinulla on tuosta asiasta juuri tuollainen mielipide? Miten se on muovautunut ajan saatossa, mitkä tapahtumat ja ihmiset ovat siihen vaikuttaneet? Perustuuko se enemmän loogiseen ajatteluun vai tunteeseen? Luuletko, että se pysyy aina samana, vai voiko se vielä muuttua? Ihmiset vähän hämmentyvät tai joskus ärsyyntyvät tästä, saan kuulla utelevani liikaa tai "En minä tiedä, en koskaan ajattele tuollaisia!" Ehkä muut sitten ajattelevat asiat suoraviivaisemmin kuin minä. Toistaiseksi en ole tavannut toista kaltaistani.

Minä tunnen yhden tällaisen ihmisen ja voin kertoa mikä siinä ärsyttää. Se tuntuu siltä kuin olisi terapiassa, kun pakotetaan miettimään kaikkea syvällisemmin juuri siinä kohtaa. Ihmiset avautuvat jos he ja kun he haluavat.

Niin. En kyllä odota keneltäkään mitään "avautumista", olen vain kiinnostunut ihmisten mielen liikkeistä ja tavasta ajatella. Mutta ymmärrän kyllä, että joillekin se tuntuu liian henkilökohtaiselta tai hankalalta, siksi hillitsen itseni muiden seurassa ja puhun niistä arkisemmista asioista.

lumihiutale ei voi löytää toista samanlaista

Voi kyllä! Näin aspergerina olen liian kummallinen useimpien ihmisten mieleen ja minun mielestäni taas monesti nk. normi-ihmiset ovat (anteeksi nyt vaan) tylsiä. :D Luojan kiitos tuli lukiossa tutustuttua muutamaan tyyppiin, joilla ei kulmat kohoa jos rikon tajuamattani jotain sosiaalisia hienosäädöksiä. Ja iso suku estää yksinäisyyttä, vaikka peruskoulussa olisi kyllä ollut kiva jos olisi ollut kavereita.

Samaa henkeä yritin kysellä muttei löytynyt.

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu, että itsessäni on jotenkin "vaikea" yhdistelmä piirteitä, vaikka en ole mitenkään todella erikoinen. Olen tosi laiska ja kiinnostumaton kaikesta sen tyyppisestä häsellyksestä kuin sisustuksesta ja ruuan laitosta, joten kosketuspintaa ihan niistä peruspuheenaiheesta ei yllättäen välttämättä saa. Tykkään musiikista ja kulttuurista, mutta ehkä aika kapeasta alasta loppujen lopuksi. En ole tarpeeksi menestynyt hyvin pärjäävien ihmisten seuraan, enkä osaa/jaksa pukeutua ja käyttäytyä tarpeeksi etiketin mukaisesti. Hipeille olen liian trendikäs, materialistinen ja kova arvoiltani. Hipsteri olisi ehkä aika lähellä, mutta olen arvoiltani heidän silmissään vähän juntti, koska en usko esim ekologiseen elämäntyyliin sillä vakauksella, ja itse inhoan muutamaa hipsterien suosimaa musiikkigenreä sekä semmoista tietynlaista teennäisyyttä. Maalaisten makuun olen liian erikoinen, kaupungistunut eivätkä he ymmärrä tyyliäni ja heittojani. Taiteilija en varsinaisesti ole, koska en ole saavuttanut mitään silläkään saralla ja taideihmisissäkin on älyttömästi usein rastapäistä, ärsyttävän teennäistä menijää. Päihteistä en koe juuri iloa, joten sellaisille omistautuneidenkaan kanssa ei ole ainakaan sitä asiaa yhteisenä. Kai vika on eniten itsessäni, kun on vaikea kiinnostua niin juuri kestään, mutta puolustuksekseni, itse kyllä annan toisten olla enkä tuomitse pitsantäytteitä, rahankäyttöä tai tapaa kierrättää, jos toinen ei myöskään anna ymmärtää, että minun pitäisi muuttua. Toisaalta aina välillä harvoin löytää ihmisen, jolla on samanlainen huumori, samanlaisia kiinnostuksen kohteita, ja joka on samoista asioista puolestaan välinpitämätön, ja se on aina ilo. Kyllä niitäkin kuitenkin on.

.

Tämä tässä kuulostaa jokseenkin itseltäni. Poikkeuksena juhlimisvietti on vielä läsnä (32v. mies). Tulen helposti kaikkien kanssa toimeen, mutta useasti en täysin selvinpäin jaksa ihmisiä joten sosialisoin sitten muutaman huurteisen kera. Onko minussa jotain vikana?😀

Oli mulla joskus pienenä muutama ystävä, mutta seurusteleminen etäännytti heidät pois. Nyt aikuisena ei ystäviä ole löytynyt ja jos jotain muka ystävyuttä, niin he on yrittäneet hyötyä minusta ja ystävyys on loppunut kokonaan. Kaikkein onnellisin on ihminen, joka ei joudu pettymään ystävään. Yksin on hyvä olla.

Aikuisena ei ystäviä ole löytynyt ja mieheni menehdyttyä tuo korostui entisestään, koska sukuakaan ei ole. Lähinnä uudet ihmiset ovat jollain lailla käyttäneet hyväksi ja ns. uuden uhrin löydyttyä olen jäänyt taas yksin. Eli mieluummin erakkona elän, kun joudun jatkuvasti pettymään etten taaskaan kelvannut persoonana vaan hyödykkeenä. En sitten tiedä missä varsinaisesti on vika, mutta jotain autismia varmaankin on ja se on naiselle jotain hyvin ei-toivottua. Jää ulkopuoliseksi ihan kaikesta ja sisältö elämään on pitänyt löytää muusta kuin ihmisistä.

N45

Mikähän siinä on, että on tällainen keskustelupalsta, jossa ihmiset voivottelee tuollaista, mutta silti juuri samanmieliset ei voi täälläkään olla muuta kuin yhtä mieltä -irtaallaan.

Mutta on oltava samaa mieltä. On vaikea löytää samanmielisiä ihmisiä, ja kun sitten löytää, toinen kietoutuu ympärille kuin mustekala, jonka otteesta pitää luikerrella irti. Se jotenkin unohtuu, että samanmielisyys ei tarkoita automaattisesti psykofyysistä fuusioitumista. Joten sitä pitäytyy mielellään henkisen kädenmitan päässä, mieluimmin jopa viestimen takana.

Kun sitten on kiinnostunut jostain, vaikkapa asiasta, monella suomalaisella on todella vaikeaa kommunikoida ja kanssakäydä niin, että uskaltavat olla selkeästi omaa mieltään jostain. Jos mistä ovat, ovat hiljaa, tai sitten jos oletkin eri mieltä, se otetaan loukkauksena. Siinä on jotain niin turhauttavaa, että en viitsi edes tutustua, koska jos pelkää omia mielipiteitään, tai loukkaantuu toisten näkemyksistä, se on merkki itsetuntemuksen puutteesta tai itsetunnon ongelmista, tai molemmista, ja se johtaa lähes aina kietoutumisen yrityksiin tai salakaunojen hautomiseen. Mitä järkeä siis?

Ei voi olla liian vaikeaa olla itse. Mutta koska se näköjään on, sen takia, ja uskoisin monen tunnistavan tämän, on helpompi olla itsekseen. Draamacountteri nakuttaa nollaa, kun kukaan ulkopuolinen ei ole siinä kokemassa jäävänsä jostain paitsi.

Täältäkin tunnistan helposti jo muutamasta kommentista, että tuon kanssa voisin jutella. Joidenkin kanssa voisi revetä joku psykoverbaalinen seikkailu asioista ja maailmasta juopuen jopa yömyöhään näkemyksiä ja ymmärrystä pyöritellen, mutta ne monipuoliset ja henkisesti elastiset täysipäiset ovat niin harvinaisia, että niitä ei lopulta tapaa edes kuin jokusen elämässään. Itse olen tavannut vain muutaman, ja yhden kanssa vaihdan ajatuksia tuon tuosta juuri kaikista jo mainituista syistä ja olen kiitollinen siitä ihmisestä.

Ja mikään tässä ei yhtäaikaa tarkoita, että kuvittelen olevani jotenkin parempi ketään yhtään missään.

Tällaisten sanominen yleensä kimmottaa juuri niitä reaktioita -ja todistaa, mitä sanoin.

Kyllä.Työ yhtesöni on ollut aina mies voitoista. Parhaat kamuni miehiä.Naisten maailma en sovelu.Kyse olen vaihdevuodet ohittannut. Joissa paikoissa missä käyn on aina 1 mätä muna joka änkee seraan.Ei ole muta puhutavaa kuin selkään pukotus henkilöistä jotka ei paikalla ja kuitenkin kun ovat paikalla on mielin kielin.Vastaavan henkilön kanssa katkasin välit viikolla.Ei kinosta kunella koko ajan toisita naisita negativiset puheet,joita en tunne.Minulle ei ne kuulu.Ehkä siksi juuri jauhaa kakka,kun tiedän henkilöt en tunne.

Keskusteluja selatessa aloin itse miettiä onko minulla ollutkaan koko elämän aikana saman henkistä ystävää? Ehkä yksi tai kaksi.

Alle kolmekymppisenä laaja piiri biletyskavereita, aina joku valmis lähtemään jonnekkin. Näiden joukossa pari ihmistä, joiden kanssa ystävyys oli syvempää kuin muun porukan. Sitten vakiinnuttiin, osa muutti muille maille. Nyt lähestytään kaikki eläkeikää ja joskus sattumalta tavataan, mutta entiset fiilikset ovat kuihtuneet. Yhden luona kävin kahvilla ja päädyin kuuntelemaan juttuja työpaikan ilmapiiristä,  lapsista ja lapsenlapsista. Olisin halunnut keskustella maailmanmenosta, jaksamisesta, hyvistä kirjoista. Lähettelimme tämän jälkeen muutaman viestin ja hyvät joulut.

Iän karttuessa olen todennut, että en varmaan enää löydäkkään saman henkistä ystävää. Mielenkiinnon kohteeni ovat aika suppeaa kategoriaa. Huomaan työpaikan kahvipaussillakin puhuessamme jostain aiheesta ja kommentoin sitä omalta kannaltani, niin suurin osa on täysin ulkona siitä mitä sanon. Onneksi kollegani toiselta paikkakunnalta omaa samanhenkisyyttä kanssani ja voin välillä puhelimessa purkaa turhautumistani.

Elämä ei ole tylsää tai yksinäistä tämän vuoksi. Puolisoni omaa samat kiinnostuksen kohteet. Lasteni kanssa voin käydä leffassa, kahvilla, oluella tai keikalla, jos menottaa. Yksi vanha tuttukin on taas ilmaantunut, meillä ei ole mitään muuta yhteistä kuin hyvä ruoka, mutta menen mielelläni pari kertaa vuodessa hänen kanssaan ulos syömään, koska hänen tiukka ravintolakritiikkänsä on lystikästä kuunneltavaa.

Todellakin. En osaa enää tutustua ihmisiin ja kukaan ei muutenkaan välitä minun seurasta. Niin miksipä edes yrittää löytää samanhenkistä seuraa.

Olen nelikymppinen ja huomannut saman. Itse tunnen vähän joka porukassa olevani se "erilainen", eikä kyse ole vain omista fiiliksistä, vaan olen aina jossakin suhteessa poikkeava. Olen tullut siihen tulokseen, että ihmiset vain ovat niin kovin erilaisia, joten monellekaan ei löydy seuraa, joka tuntuisi "sielunkumppanilta". Mitä "erikoisempi" on, esimerkiksi mitä poikkeavammat taustat ja kiinnostuksen kohteet, niin sitä hankalampaa se on. Jos taas on kiinnostunut samoista asioista kuin ihmiset keskimäärin, niin sopivan seuran löytäminen on helpompaa. Itse en esimerkiksi seuraa mitään urheilua, joten tällaisesta tavanomaisesta aiheesta ei voi kanssani keskustella. Toki me kaikki varmaan löydämme ihmisiä, joiden seurassa voi oleskella tai harrastaa, mutta tarkoitan, että sellaiset ihmiset joiden kanssa voi todella keskustella mielenkiintoisia asioita ja joiden kanssa tuntee olevansa samalla aaltopituudella, ovat harvassa. Ja kun katson vanhempiani, niin huomaan, että heillä sama juttu. Sosiaalisten taitojen puutteesta ei ole kyse, osaamme kyllä tulla ihmisten kanssa toimeen ja monet ihmiset hakeutuvatkin seuraamme, vaan kyse on oman pään sisällä olevasta fiiliksestä.

Kyllä,mutta myös tuttuja on vaikea löytää.Töissä olen pidetty,mutta ei sieltäkään yhtään kaveria vapaa ajalle ole löytynyt.

 Kun monesti ihmisille riittää keskusteluksi se, että jaetaan omia mielipiteitä ja kokemuksia pintapuolisesti ja siirrytään taas seuraavaan aiheeseen, minä haluaisin uppoutua niihin syvemmälle. Miksi sinulla on tuosta asiasta juuri tuollainen mielipide? Miten se on muovautunut ajan saatossa, mitkä tapahtumat ja ihmiset ovat siihen vaikuttaneet? Perustuuko se enemmän loogiseen ajatteluun vai tunteeseen? Luuletko, että se pysyy aina samana, vai voiko se vielä muuttua? Ihmiset vähän hämmentyvät tai joskus ärsyyntyvät tästä, saan kuulla utelevani liikaa tai "En minä tiedä, en koskaan ajattele tuollaisia!" Ehkä muut sitten ajattelevat asiat suoraviivaisemmin kuin minä. Toistaiseksi en ole tavannut toista kaltaistani.[/quote]

Tämä. En tiedä, onko kyse (suomalaisesta) keskustelukulttuurista vai sen puutteesta. Lapsuudestani muistan, että aikuiset (olin usein ainoa lapsi paikalla) keskustelivat asioista syvällisesti, nykyisin on vaikeaa löytää seuraa tähän. Toki tietynlaisissa tilanteissa keskustellaan pinnallisesti, mutta kun vain muutama ihminen istuu ruokapöydän ääressä usean tunnin ajan, siinä voitaisiin oikeasti keskustella eikä vain pysytellä pinnallisuuksissa. Mikään ei ole niin ärsyttävää kuin se, että kysytään kysymisen vuoksi, ei edes kuunnella vastausta, jos tulee keskeytys niin ei palata aiheeseen... ja jos jotakin kerrot niin tiedät, että kuuntelijat eivät muista vastaustasi enää hetken kuluttua, eikä kukaan kysy tarkentavia kysymyksiä, vaan tuntuu, että kaikki oma sanomisesi pitäisi tiivistää äärimmilleen... Toki myös ylenpalttinen jaarittelu on rasittavaa, kun aloitetaan tarinan kertominen muinaisista foinikialaisista, mutta onneksi ei tarvitse mennä äärimmäisyyksiin. Usein tuntuu, etteivät suomalaiset osaa keskustella (kokemusta on muistakin keskustelukulttuureista).

Eipakollinenole kirjoitti:

Minä en ole hissukka, mutta small talk ja omasta mielestäni "tyhjänpäiväisyyksien" puhuminen on minulle kuin lähes täysin vieras kieli, josta en osaa kuin pari vaivaannuttavaa sanaa sinne päin. Muu menee tönköksi vääntämiseksi, johon kumpikin osapuoli tuskastuu. Itse väsyn todella nopeasti näistä tilanteista ja usein jo tunninkin pakko-osallistuminen tällaiseen saattaa aiheuttaa parin päivänkin kovan väsymystilan ja eristäytymisen tarpeen. Viihdyn erinomaisesti yksin, kun taas useat ihmiset aiheuttavat erilaista stressiä ja energian valumista hukkaan. 

Jaksaisin puhua tuntikausia itseäni kiinnostavista asioista, jotka useimmat laittavat kategoriaan energiasyöppö, liian raskas, tai tuolla ei ole elämää. Minulla tuo toimii juuri tismalleen toisin päin. Valitettavasti nuo oman energiasyöppö-kategorian puheenaiheet ovat juuri niitä, josta suurin osa ihmisistä haluaa puhua. Alla muutama esimerkki: 

-Lapsiperhearki (ei lapset, vaan se arjesta valittaminen), ylipäätään valittamalla valittaminen, juoruilu, naapureiden tai tuttujen asiat, minun asiat joita yritetään udella epäsuorasti (esim. kuinka paljon tienaan), vaatteet poislukien retkeilyvaatteet, musta tuntuu -fiilikset esim. telkkariohjelmista, reality-skeida, baarijutut, mitä joku sanoi tai oli sanomatta, some-elämä, muu teeskennelty elämä, parisuhdevalitus joka ei johda mihinkään, oma työ tai työkavereiden asiat.

Kavahdan eritoten ihmisiä, ketkä ripottelevat puheeseensa tylsä-sanaa. He kaipaavat hölinää ja viihdykettä. Samoin minua alkaa nopeasti ahdistamaan liian hyökkäävät ja kylläminätiedän-äänenpainolla julistavat ihmiset. Lisäksi olen huomannut vanhemmiten karttavani useimpia ääri-ekstrovertteja. Monesti rakastavat vain hölistä ihan mitä tahansa, mutta eivät osaa kuunnella toista ja usein sen hölinän tarkoitus on vain joko energisoida pelkästään ekstroverttia, tai se on heidän keinonsa päästä vaan hölisemään hölisemisen takia. En myöskään luota ekstrovertteihin aina, sillä myös juoruilu tuppaa olevan monien ekstrojen valtti saada huomiota. Lisäksi oma kiroukseni on nähdä ihan hirmu nopeasti ihmisen kuoren läpi, enkä jaksa yhtään feikkaamista. On kuin joutuisi puhumaan jollekin  vajavaiselle pahvinukelle ihmisen senhetkisellä käsityksellä omasta itsestään, eikä sille todelliselle ihmiselle sen pahvinuken takana. 

Omat aiheet, joista jaksaisin puhua, mutta jotka eivät tunnu kiinnostavan ketään: 

-Psykologisointi, runous, taide, retkeily, survival, yksin reissaaminen, luova kirjoittaminen, maailmankaikkeus, abstraktit asiat, retkeilyvarusteet, roadtripit, amatöörimäinen valo- ja videkuvaus, sanojen alkuperä....  

Tiedän olevani itse myös rasittava näine ominaisuuksineni. Siksi olen päättänyt alta 40 vee asua ja elää loppuelämäni yksin. Pari pitkää suhdetta ja avioliitto takana ja en ikinä ole elämässäni ollut yhtä pahasti stressaantunut, kuin siinä jatkuvassa selviytymistaistelussa toisen vaatimusten ja toiveiden ristitulessa ja pelkässä toisen läsnäolon aiheuttamassa energiavuodossa. Nuo meinasi oikeasti viedä hengen. 

Olenkohan ikinä nähnyt toiselta noin samaa luonnehdintaa tässä asiassa, että noinkin pitkässä tekstissä otanta nappaa asiasta toiseen toistuvasti oikein, ja se on jo ajatukselleen niin täysin samaa kuin itse olisin tuon kirjoittanut. Aikamoista, se on pakko sanoa.

Tästähän sitten pääsemmekin siihen, miksi meidän kaltaiset ei kovin usein kohtaa. Ei tarvitse.