Muita, joiden on vaikea löytää samanhenkisiä ihmisiä?

Selkeästi olisi tarvetta sellaiselle ystävä-Tinderille, jossa voisi etsiä samanhenkisiä ystäviä.

Vierailija kirjoitti:

Itselle on tullut tämä ongelma vasta yli 40v että on vaikea kiinnostua toisista ihmisistä. Arkielämästä juttelu alkaa jo tympiä ja syvälliset jutut tuppaavat menemään ryppyotsaisiksi ja opettavaisiksi latteuksiksi. Enkä siis itse kuvittele olevani sen kiinnostavampi. Päin vastoin, keskustelu tuntuu usein väkinäiseltä. Tämä surettaa. Nuorena oli niin hyviä keskusteluja kavereiden kanssa, unelmia ja intoa.

Totta! Meitä oli lukiossa 5:n tytön porukka, vietettiin "tyttöjeniltoja" takkahuoneessa ja siinä oli tosiaan unelmia ja intoa.

Jos ihmistä arvostaa, hänen kanssaan jaksaa puhua mistä vain! Tärkeintä on kiinnittää huomiota siihen, kuinka sitoutunut toinen on kuuntelemaan... ja jatkaa sen mukaan. Välillä sitä saattaa innostua puhumaan - mutta hyvä jos silläkin on väliä, kiinnostaako toista. Heh.

Vierailija kirjoitti:

Selkeästi olisi tarvetta sellaiselle ystävä-Tinderille, jossa voisi etsiä samanhenkisiä ystäviä.

Siis ihan ehdottomasti. Se olisi maailmanluokan bisnes.

"Psykologisointi, runous, taide, retkeily, survival, yksin reissaaminen, luova kirjoittaminen, maailmankaikkeus, abstraktit asiat, retkeilyvarusteet, roadtripit, amatöörimäinen valo- ja videkuvaus, sanojen alkuperä.... "

Tuossa on paljon hyviä aiheita, mutta runoudesta et saisi minusta keskustelukaveria. Valokuvaan ja piirrän, mutta runoihin en koe tarvetta. En myöskään pidä erikoisista kielellisistä ilmaisutavoista (usein käytettynä), jos asian voi yksinkertaisesti esittää.

En edes tiedä, mitä on luova kirjoittaminen. Jos se on hypoteesien kirjoittamista, aihe on kiehtova! Ja miksei lastensadutkin. Novellit...? Minulla ei ole mielikuvitusta sellaiseen.

Maailmankaikkeudestakin keskustelu jäisi kai lyhyeksi - tai sitten minä vain kuuntelisin siinä aiheessa!

Muuten kyllä.

Minä. Ne, joista itse pidän, harvemmin välittävät minun seurastani. Olen tylsä ja muutakin sosiaalista ”vikaa” todennäköisesti löytyy - eikä ole karismaa. Parisuhteen löytäminen on aina ollut minulle helpompaa kuin ystävien. Olen yrittänyt lukuisia kertoja ystävystyä, olen kiinnostunut toisen asioista ja olen empaattinen, kehitän itseäni, esim. luen monipuolisesti eri aiheista, seuraan ajankohtaisia elokuvia ja sarjoja ja opettelen aika ajoin uusia asioita, että olisi jutunjuurta, mutta ei vaan onnistu. Kuten joku kirjoitti, niin ne suositummat ihmiset menevät aina edelle minua, ”ihan ok” ei kelpaa kaveriksi. Ja enää ei jaksa yrittää, kun olen jo nelikymppinen.

Minulla on joitakin ystäviä, mutta samanhenkisen yhteyden tunnen lähinnä vain aikuisiin lapsiini. Meillä on paljonkin yhteistä ja ymmärrämme tietyt ajatukset, sekä meillä on samanlainen suhtautuminen moneenkin asiaan.

Kyllä on. Pidän aidoista ihmisistä, joilla ei ole tarvetta esittää mitään. Kuitenkin tuntuu, että suurimmalla osalla ihmisistä on joku omituinen feikkaus tai esitys päällä. En viihdy teennäisten ihmisten seurassa.

Henkeni haisee.

En jaksa pitää kaveripiirissäni sellaisia ihmisiä, joiden kanssa ei ole paljoa yhteistä. Olen mieluummin tekemisissä vain niiden parin kanssa, joiden kanssa jutut oikeasti natsaa.

Olisi mukavaa, jos olisi ystävä jonka kanssa mökkeillä, reissata, pelailla (vaikka sulkapalloa tai lautapelejä), käydä tapahtumissa ja syömässä, ts. tehdä asioita, joita yksin ei voi (pelata) tai viitsi (käydä yksin baarissa). Puoliso ei ole mainituista aktiviteeteista kiinnostunut.

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu, että itsessäni on jotenkin "vaikea" yhdistelmä piirteitä, vaikka en ole mitenkään todella erikoinen. Olen tosi laiska ja kiinnostumaton kaikesta sen tyyppisestä häsellyksestä kuin sisustuksesta ja ruuan laitosta, joten kosketuspintaa ihan niistä peruspuheenaiheesta ei yllättäen välttämättä saa. Tykkään musiikista ja kulttuurista, mutta ehkä aika kapeasta alasta loppujen lopuksi. En ole tarpeeksi menestynyt hyvin pärjäävien ihmisten seuraan, enkä osaa/jaksa pukeutua ja käyttäytyä tarpeeksi etiketin mukaisesti. Hipeille olen liian trendikäs, materialistinen ja kova arvoiltani. Hipsteri olisi ehkä aika lähellä, mutta olen arvoiltani heidän silmissään vähän juntti, koska en usko esim ekologiseen elämäntyyliin sillä vakauksella, ja itse inhoan muutamaa hipsterien suosimaa musiikkigenreä sekä semmoista tietynlaista teennäisyyttä. Maalaisten makuun olen liian erikoinen, kaupungistunut eivätkä he ymmärrä tyyliäni ja heittojani. Taiteilija en varsinaisesti ole, koska en ole saavuttanut mitään silläkään saralla ja taideihmisissäkin on älyttömästi usein rastapäistä, ärsyttävän teennäistä menijää. Päihteistä en koe juuri iloa, joten sellaisille omistautuneidenkaan kanssa ei ole ainakaan sitä asiaa yhteisenä. Kai vika on eniten itsessäni, kun on vaikea kiinnostua niin juuri kestään, mutta puolustuksekseni, itse kyllä annan toisten olla enkä tuomitse pitsantäytteitä, rahankäyttöä tai tapaa kierrättää, jos toinen ei myöskään anna ymmärtää, että minun pitäisi muuttua. Toisaalta aina välillä harvoin löytää ihmisen, jolla on samanlainen huumori, samanlaisia kiinnostuksen kohteita, ja joka on samoista asioista puolestaan välinpitämätön, ja se on aina ilo. Kyllä niitäkin kuitenkin on.

Teet itse asiosta vaikeita kun takerrut mitättömiin muotoseikkoihin. Ei mikään niistä ole oikeasti este millekään eikä kukaan muistuta täydellisesti ketään muuta ihmistä. Pitää osata tulla toisia vastaan.

Asian ohi, mutta miten jotkut valitsevat harrastuksiltaan ja kiinnostuksenkohteiltaan aivan erilaisen puolison kuin itse ovat?

Miten koko suhde on aikanaan saanut alkunsa kun oikein mikään yhteinen ei oikein natsaa yksiin.

Minua sinkkuna joskus riepoo kun on todellisuutta ettei ole sitä kumppania johonkin tapahtumaan tai menoihin.

Sitten monella on se kumppani kotona, mutta eivät tee oikein mitään yhdessä ja haluavat sinkkukavereita "kavereiksi" aina silloin kun tuntevat olonsa yksinäisiksi tai haluavat esiliinaksi johonkin mihin on kurja yksin mennä.

Sitte taas vetäydytään siihen parisuhteen helmoihin kun siellä on mukava ja helppo olla.

Kun sinkku joskus tarvitsisi seuraa niin usein vastaus on: en nyt okein voi lähteä/et voi tulla kun tuon Kallen kanssa on ajateltu...

Sitten kun "Kalle " josku on poissa kotoa kyllä äkkiä puhelin pirisee ja seura kelpaa. "Kuule kun Kalle nyt lähti xxxx niin voisinko tulla teille kun on niin tylsää".

Voin olla kaveri yhtä hyvin sinkun kuin perheellisenkin kanssa. Mutta en tykkää kun sinkku otetaan vain silloin esiin kun perheellinen kaipaa seuraa tai hylätään kun seuraa on omasta takaa.

Minä taas en halua löytää saman ikäisiä ihmisiä enkä muitakaan. Omassa rauhassa haluan olla aina :)

Vierailija kirjoitti:

Minä taas en halua löytää saman ikäisiä ihmisiä enkä muitakaan. Omassa rauhassa haluan olla aina :)

Siis saman henkisiä enkä muitakaan

:)

Vierailija kirjoitti:

Asian ohi, mutta miten jotkut valitsevat harrastuksiltaan ja kiinnostuksenkohteiltaan aivan erilaisen puolison kuin itse ovat?

Miten koko suhde on aikanaan saanut alkunsa kun oikein mikään yhteinen ei oikein natsaa yksiin.

Minua sinkkuna joskus riepoo kun on todellisuutta ettei ole sitä kumppania johonkin tapahtumaan tai menoihin.

Sitten monella on se kumppani kotona, mutta eivät tee oikein mitään yhdessä ja haluavat sinkkukavereita "kavereiksi" aina silloin kun tuntevat olonsa yksinäisiksi tai haluavat esiliinaksi johonkin mihin on kurja yksin mennä.

Sitte taas vetäydytään siihen parisuhteen helmoihin kun siellä on mukava ja helppo olla.

Kun sinkku joskus tarvitsisi seuraa niin usein vastaus on: en nyt okein voi lähteä/et voi tulla kun tuon Kallen kanssa on ajateltu...

Sitten kun "Kalle " josku on poissa kotoa kyllä äkkiä puhelin pirisee ja seura kelpaa. "Kuule kun Kalle nyt lähti xxxx niin voisinko tulla teille kun on niin tylsää".

Voin olla kaveri yhtä hyvin sinkun kuin perheellisenkin kanssa. Mutta en tykkää kun sinkku otetaan vain silloin esiin kun perheellinen kaipaa seuraa tai hylätään kun seuraa on omasta takaa.

Seurusteluaikana voi olla niin erilaista eli käydään yhdessä vaikk opiskelijatapahtumissa ym. Sitten vuosien päästä toinen ei enää innostukaan mistään ja toinen haluaisi harrastaa tai käydä jossain. Samaa mieltä kyllä olen, että sinkkuystävä ei ole mikään hyllyltä otettava hätävara mutta usein tuo on tahatonta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä omituisempi olet, sen hankalampaa löytää yhtä outoja ystäviä.

Enpä usko. Olen omituinen ja ystävystyminen ei ole ollut erityisen vaikeaa. Ystävien ei tarvitse olla outoja eikä samanlaisia kuin itse. Kunhan pitää toisesta ja voi olla oma itsensä.

As-piirteisenä yhteydenpito on oma heikkouteni.

Olen näitä jotka eivät osaa ottaa vuorollaan yhteyttä. Toisessa ei ole mitään vikaa eikä syytä. En vaan aina kykene hallitsemaan vastavuoroista yhteydenpitoa. Onneksi nähdään harrastuksissa, ja parhaat ystävät tietävät.

Mulla on as-piirtteet, ja kaikilla muilla on ongelmia olla vastavuoroisesti tekemisissä. Jos minä en ota yhteyttä, ei ota kukaan heistäkään. Yhteydenpito on vahvuuteni.

Olipa tosi kivasti sanottu tuo "yhteydenpito on vahvuuteni". Tätä ei monesti tuoda esille, että se vaatii tietynlaista taitoa, keskittymistä ja vaivannäköä itsessään. Itselleni se on ehdottomasti heikkous, ei ajantajua tai objektipysyvyyttä (poissa silmistä, poissa mielestä), ai onko mennyt pari vuotta kun nähtiin, ettei ollut kk sitten?! Tai saatan ajatella ihmisiä, mutta en saa aikaiseksi ottaa heti yhteyttä ja unohdan. He elävät mielessäni vahvemmin kuin käytännössä, kuten monen asian suhteen on, enkä tajua että aika kuluu koko ajan. En halua tuottaa pahaa mieltä tai merkityksettömyyden tunnetta muille, mutta epäonnistun säännöllisessä yhteydenpidossa usein. Tuo, että joku tunnistaa sen (ehkä luonnolliseksi) vahvuudekseen, saa aikaan innon että voin kehittyä kys. taidossa vaikka se vaikeaa onkin. Se on taito ja voin parantaa, harjoitella, vaikkei onnistuisi heti. Se ei ole pakko olla joko-tai, monia asioita joutuu treenaamaan joissa ei luontaisesti vahvoilla. Ehkä alan kalenteroida tai kehitän jonkinlaisen apu-struktuurin.

Olen kusipäinen ihminen, ja täten myös täysin hyväksynyt sen että tulen olemaan kuolemaan asti yksin. Ei vaan jaksa muut ihmiset kiinnostaa niin paljon että niitä viitsii ruveta mielistelemään. 

Ei ole tämän 27-vuoden aikana löytynyt yhtäkään saman henkistä kaveriksi, eli kyllä on vaikeaa. Kavereita kyllä on, mutta kaikissa on jotain missä olemme täysin erilaisia, tietenkin sitten osassa asioista myös samaa mieltä kun kavereita olemme.

Syvää henkistä yhteyttä en ole ikinä saanut kehenkään.

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan kuule ihan täysin.

ihmiset on erilaisia, mullekin on kavereita ollu tuppaamassa, mutta aina joku polttaa ja minä en, tai juo paljon viinaa, minä en,

tai ovat uskovaisia ja tahtovat tilaisuuksiinsa, en jaksa,

tai ovat sottaisia, minä en, tai ovat aina tinkaamassa auton kyytin tai rahaa,

onhan niitä samankaltaisiakin, mutta kai harvassa

Täällä. Muutamia samanhenkisiä ihmisiä on elämän aikana tullut vastaan, mutta sitten olen pilannut kaiken ihastumalla heihin. Siksi olen päätynyt ystävystymään täysin sopimattomien henkilöiden kanssa, joista en ole edes pitänyt. Pahinta on että pitkäaikaisin kestänyt ystävyys paljastui lopulta täysin psykopaattiseksi teeskentelijäksi. Kymmenien vuosien ajan minä ja moni muu ajatteli hänen vain olevan omanlaisensa ja vahingossa sanovan kaikenlaista ilkeää ja häiriintynyttä, kun muuten hän kuitenkin osasi teeskennellä normaalia matkimalla muita naisia. Lopulta keski-iässä häneltä nopeasti hämärtyi, millainen käytös on normaalia, eikä hän enää edes peitellyt manipulointiyrityksiään ja pahantahtoisuuttaan. Nyt sitten ihmettelen, onko sellainen persoonallisuushäiriöisyys tavallisempaa kuin väitetään, vai otanko uusiin ihmisiin tutustuessa riskin, että joutuisin taas samanlaisen vaikutuspiiriin.

Huonomminkin voisi olla. Yksi vähän samanhenkiseltä vaikuttanut ohimenevä tuttavuus elää nykyään suon keskellä ja kulkee kaavuissa. Ainakin vältyin sellaiselta haastavalta elämäntavalta.