Lue keskustelun säännöt.
Muita, joiden on vaikea löytää samanhenkisiä ihmisiä?
Olen jo nelikymppinen ja ihan perussosiaalinen ihminen. Tutustun helposti ja tuttuja on paljon. Mutta erittäin harvasta tulee läheisempi ystävä. Tunnen välillä olevani yksinäinenkin, koska läheisiä ihmisiä on vain muutama. Mutta en väkisinkään halua yrittää rakentaa syvempää ystävyyttä esim. harrastus- tai työkavereiden kanssa, jos ei tunnu luontevalta.
En siis valita tilannettani, onhan se hyvin pitkälti oma valinta, vaan lähinnä kyselen, että onko muita samanlaisia? Että kaipaisi ystäviä, mutta ei sitten kuitenkaan oikein löydy sellaisia, joiden kanssa kemiat natsaa ja löytyy syvempi yhteys?
Kommentit (334)
Iloittaudun porukkaan! Ai niin, eihän sellaista porukkaa olekaan. Kaikki maailman yli 7 miljardia muuta ihmistä ovat erimieltä kanssani!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niinhän se on, että jokaista maailmassa
Joku toinen voi pitää omituisena
Silloin kannattaa liittyä kerhoon tähän
Meitä ei olekaan aivan vähän
Omituisten otusten kerho
Omituisten otusten kerho Omituisten otusten kerho
Minulla on kaksi kauan tuntemaani ystävää, joihin pidän säännöllisesti yhteyttä.
Aikuisiällä yritykseni ystävystyä ovat ajautuneet karille. Tuntuu, että käsitys ystävyydestä, sen sisällöstä on ollut erilainen ja minusta on haettu ensisijaisesti tukihenkilöä. Minulle ystävyys on vastavuoroista ja toista kunnioittavaa.
Eräs ihminen pyysi käymään luonaan ja liki koko ajan oli kiinni puhelimessaan, ei edes pahoitellut, toista kertaa en mennyt.
Toinen, ihan viehättävä ja älykäs mies oli ystävänäni jonkin aikaa, mutta hän alkoi toivoa jotakin enemmän välillemme ja minä en.
Eräs nainen oli kiinnostunut samoista asioista ja tunsin, että muutenkin maailmankatsomuksemme kohtasivat. Hän vain oli kovin huono ottamaan itse yhteyttä ja ystävyytemme kesti vain sen ajan kun olin se aktiivinen osapuoli. Kuulin hänen myöhemmin ihmetelleen, että mihin olin hävinnyt.
Minulle tärkeää on viettää aikaa sen ystävän kanssa kahdestaankin, toiset haluavat olla mieluummin isommalla porukalla.
Tuttavia kyllä löytyisi, mutta kevyt jutustelu ei vaan kanna ystävyyteen asti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä nämä teidän "epämääräiset työtilanteet" sitten on, te edellisellä sivulla niin kertoneet nelikymppiset naiset?
Minuakin kiinnostaa.
Kukaan ei kerro.
Aika moni kirjoittaa että oma puoliso riittää ja et se on se paras kaveri. Aika riskialtista. Jos ero tulee nii pitää käydä aika hyvä tuuri jos tää puoliso jää ystäväksi. En siis manaa eroa kellekään, mutta ihmetyttää miksi jotkut eivät edes näe tarvetta kellekään muulle kun on jo se puoliso (tää kommentti saatto olla vähän ohis, ko kavereitahan ap kyseli, mutta tää ajatus vaa heräs lukiessa kommenttiketjua).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aika moni kirjoittaa että oma puoliso riittää ja et se on se paras kaveri. Aika riskialtista. Jos ero tulee nii pitää käydä aika hyvä tuuri jos tää puoliso jää ystäväksi. En siis manaa eroa kellekään, mutta ihmetyttää miksi jotkut eivät edes näe tarvetta kellekään muulle kun on jo se puoliso (tää kommentti saatto olla vähän ohis, ko kavereitahan ap kyseli, mutta tää ajatus vaa heräs lukiessa kommenttiketjua).
No jaa, itselläni erossa ne ystävät valitsivat ex-mieheni puolen. Eli eivät jääneet ystäviksi ja piti aloittaa alusta.
Joka minua rakastaisi, antaisin hänelle sen mitä hän haluaa. Vain yksi voi tämän ymmärtää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika moni kirjoittaa että oma puoliso riittää ja et se on se paras kaveri. Aika riskialtista. Jos ero tulee nii pitää käydä aika hyvä tuuri jos tää puoliso jää ystäväksi. En siis manaa eroa kellekään, mutta ihmetyttää miksi jotkut eivät edes näe tarvetta kellekään muulle kun on jo se puoliso (tää kommentti saatto olla vähän ohis, ko kavereitahan ap kyseli, mutta tää ajatus vaa heräs lukiessa kommenttiketjua).
No jaa, itselläni erossa ne ystävät valitsivat ex-mieheni puolen. Eli eivät jääneet ystäviksi ja piti aloittaa alusta.
Olen pahoillani puolestasi. Yritä jaksaa muru
Olen joskus saanut kaksi (ei mitenkään kehumielessä sanottua) analyysia. Toinen oli että olen liian erikoinen ollakseni tavallinen, mutta samalla liian tavallinen ollakseni erikoinen. Toinen taas, että olen liian fiksu ollakseni tyhmä, mutta en kuitenkaan tarpeeksi ollakseni älykäs.
Tavallaan luulen näissä olevan osatotuus: olen eräänlainen väliinputoaja ja siitä seuraa vaikeutta löytää samanhenkistä ystävää. Samantyylisiä itsearviointeja oli keskusteluissa muillakin.
Itse en esimerkiksi ole kotonani seurassa, jossa harrastetaan detaljirunkkausta, mitä moni eri asioiden harrastaja tykkää tehdä. Eli vaikka olen kiinnostunut asiasta x, en jaksa sitä sellaista määrätöntä brassailua. Oli sitten kyseessä viherkasvit, hevimusiikki tai sarjakuvafilmatisoinnit. En myöskään jaksa olla aktiivinen, jos vain puhutaan raskaista, monimutkaisista ja vaikeista aiheista, ollaan olevinaan kauhean intellektuelleja ja halveksitaan kaikkea tavallista. Vaan tykkään höpötellä kevyempiä ja arkisempia juttuja usein. En kuitenkaan ole omassa ominaisuudessani jos pidempään jauhetaan pelkkää hömppää, vaan kyllästyn. Enkä erityisesti jaksa sitä, jos hömppäasiat (kuten ulkonäköön tai sisustukseen liittyvät asiat) otetaan liian tosissaan. Välillä on kiva parantaa maailmaa kunnolla tai analysoida asioita, mutta usein on kiva puhua kevyemmistä teemoista. Olen todella puhelias usein, mutta huomaan toisaalta helposti jääväni jalkoihin jos on enemmän ihmisiä paikalla. Mua ei enää kuunnella ja parhaimmillaan joku alkaa puhumaan päälleni, kuin mua ei olisikaan. Ehkä olen kuitenkin vain todella tylsä.
En kuitenkaan tajua miksi se loppujen lopuksi on niin vaikeaa löytää samanhenkistä seuraa. Omasta mielestäni en edes ole vaativa siinä mielessä, että olen kiinnostunut kovin monista asioista, netin mukaan en suinkaan ole uniikki lumihiutale ja periaatteessa kaltaisiani on paljon ja esim töissä tulen päällisin puolin juttuun melkein kaikkien kanssa. Tosin eräs mun pitkäaikainen (muualla asuva) ystävä aikoinaan sanoi, että todelliseen minuun olisi ollut jollain lailla vaikea tutustua. Että hänen oli aluksi vaikea saavuttaa ja ymmärtää millainen oikeasti olen ja miten mun pää toimii. Eli kai olen tahtomattani jollain lailla saippuainen ulkopuolelta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen joskus saanut kaksi (ei mitenkään kehumielessä sanottua) analyysia. Toinen oli että olen liian erikoinen ollakseni tavallinen, mutta samalla liian tavallinen ollakseni erikoinen. Toinen taas, että olen liian fiksu ollakseni tyhmä, mutta en kuitenkaan tarpeeksi ollakseni älykäs.
Tavallaan luulen näissä olevan osatotuus: olen eräänlainen väliinputoaja ja siitä seuraa vaikeutta löytää samanhenkistä ystävää. Samantyylisiä itsearviointeja oli keskusteluissa muillakin.Itse en esimerkiksi ole kotonani seurassa, jossa harrastetaan detaljirunkkausta, mitä moni eri asioiden harrastaja tykkää tehdä. Eli vaikka olen kiinnostunut asiasta x, en jaksa sitä sellaista määrätöntä brassailua. Oli sitten kyseessä viherkasvit, hevimusiikki tai sarjakuvafilmatisoinnit. En myöskään jaksa olla aktiivinen, jos vain puhutaan raskaista, monimutkaisista ja vaikeista aiheista, ollaan olevinaan kauhean intellektuelleja ja halveksitaan kaikkea tavallista. Vaan tykkään höpötellä kevyempiä ja arkisempia juttuja usein. En kuitenkaan ole omassa ominaisuudessani jos pidempään jauhetaan pelkkää hömppää, vaan kyllästyn. Enkä erityisesti jaksa sitä, jos hömppäasiat (kuten ulkonäköön tai sisustukseen liittyvät asiat) otetaan liian tosissaan. Välillä on kiva parantaa maailmaa kunnolla tai analysoida asioita, mutta usein on kiva puhua kevyemmistä teemoista. Olen todella puhelias usein, mutta huomaan toisaalta helposti jääväni jalkoihin jos on enemmän ihmisiä paikalla. Mua ei enää kuunnella ja parhaimmillaan joku alkaa puhumaan päälleni, kuin mua ei olisikaan. Ehkä olen kuitenkin vain todella tylsä.
En kuitenkaan tajua miksi se loppujen lopuksi on niin vaikeaa löytää samanhenkistä seuraa. Omasta mielestäni en edes ole vaativa siinä mielessä, että olen kiinnostunut kovin monista asioista, netin mukaan en suinkaan ole uniikki lumihiutale ja periaatteessa kaltaisiani on paljon ja esim töissä tulen päällisin puolin juttuun melkein kaikkien kanssa. Tosin eräs mun pitkäaikainen (muualla asuva) ystävä aikoinaan sanoi, että todelliseen minuun olisi ollut jollain lailla vaikea tutustua. Että hänen oli aluksi vaikea saavuttaa ja ymmärtää millainen oikeasti olen ja miten mun pää toimii. Eli kai olen tahtomattani jollain lailla saippuainen ulkopuolelta.
Näen tässä kuvauksessa itseäni.
Toisaalta, sekalainen tausta on ehkäissyt samaistumasta mihinkään porukkaan.
Minusta kuulemma pidettiin työpaikoilla, mutta en ystävystynyt 10 vuoden palkkatyöurani aikana kuin yhden henkilön kanssa.
Ikään kuin jokin näkymätön seinä olisi minun ja muiden välissä.
Assburger kirjoitti:
Ikään kuin jokin näkymätön seinä olisi minun ja muiden välissä.
Tuntuun ihan samalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aika moni kirjoittaa että oma puoliso riittää ja et se on se paras kaveri. Aika riskialtista. Jos ero tulee nii pitää käydä aika hyvä tuuri jos tää puoliso jää ystäväksi. En siis manaa eroa kellekään, mutta ihmetyttää miksi jotkut eivät edes näe tarvetta kellekään muulle kun on jo se puoliso (tää kommentti saatto olla vähän ohis, ko kavereitahan ap kyseli, mutta tää ajatus vaa heräs lukiessa kommenttiketjua).
Aika riskialtista. Pitää käydä aika hyvä tuuri että parisuhteen aikaiset ystävät jää rinnalle eron jälkeen.
Täällä yksi tunnistaa itsensä tuosta " liian erikoinen ollakseen tavallinen, mutta liian tavallinen ollakseni erikoinen".
En jaksa enää ihan mitäänsanomatonta seurustelua sisustuksesta, omista töistä ja lasten harrastuksista.Ihailen ihmisessä filosofisuutta ja taiteellisuutta. Ja ovatpa vähäiset ystäväni kehuneet minua hyväksi keskustelijaksi. Erikoisemmat ihmiset eivät kuitenkaan minusta koskaan kiinnostu ja hekin ovat usein vähän ääri-ihmisiä. Heistä olen varmaan juntti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen joskus saanut kaksi (ei mitenkään kehumielessä sanottua) analyysia. Toinen oli että olen liian erikoinen ollakseni tavallinen, mutta samalla liian tavallinen ollakseni erikoinen. Toinen taas, että olen liian fiksu ollakseni tyhmä, mutta en kuitenkaan tarpeeksi ollakseni älykäs.
Tavallaan luulen näissä olevan osatotuus: olen eräänlainen väliinputoaja ja siitä seuraa vaikeutta löytää samanhenkistä ystävää. Samantyylisiä itsearviointeja oli keskusteluissa muillakin.Itse en esimerkiksi ole kotonani seurassa, jossa harrastetaan detaljirunkkausta, mitä moni eri asioiden harrastaja tykkää tehdä. Eli vaikka olen kiinnostunut asiasta x, en jaksa sitä sellaista määrätöntä brassailua. Oli sitten kyseessä viherkasvit, hevimusiikki tai sarjakuvafilmatisoinnit. En myöskään jaksa olla aktiivinen, jos vain puhutaan raskaista, monimutkaisista ja vaikeista aiheista, ollaan olevinaan kauhean intellektuelleja ja halveksitaan kaikkea tavallista. Vaan tykkään höpötellä kevyempiä ja arkisempia juttuja usein. En kuitenkaan ole omassa ominaisuudessani jos pidempään jauhetaan pelkkää hömppää, vaan kyllästyn. Enkä erityisesti jaksa sitä, jos hömppäasiat (kuten ulkonäköön tai sisustukseen liittyvät asiat) otetaan liian tosissaan. Välillä on kiva parantaa maailmaa kunnolla tai analysoida asioita, mutta usein on kiva puhua kevyemmistä teemoista. Olen todella puhelias usein, mutta huomaan toisaalta helposti jääväni jalkoihin jos on enemmän ihmisiä paikalla. Mua ei enää kuunnella ja parhaimmillaan joku alkaa puhumaan päälleni, kuin mua ei olisikaan. Ehkä olen kuitenkin vain todella tylsä.
En kuitenkaan tajua miksi se loppujen lopuksi on niin vaikeaa löytää samanhenkistä seuraa. Omasta mielestäni en edes ole vaativa siinä mielessä, että olen kiinnostunut kovin monista asioista, netin mukaan en suinkaan ole uniikki lumihiutale ja periaatteessa kaltaisiani on paljon ja esim töissä tulen päällisin puolin juttuun melkein kaikkien kanssa. Tosin eräs mun pitkäaikainen (muualla asuva) ystävä aikoinaan sanoi, että todelliseen minuun olisi ollut jollain lailla vaikea tutustua. Että hänen oli aluksi vaikea saavuttaa ja ymmärtää millainen oikeasti olen ja miten mun pää toimii. Eli kai olen tahtomattani jollain lailla saippuainen ulkopuolelta.
Minusta kuulostat ihan normaalilta perusfiksulta ihmiseltä.
Vierailija kirjoitti:
Suurin tekijä ystävyyden rakentamisessa on kuitenkin ollut se, että olen aktiivisesti treenannut itseni hyväksymistä ja rakastamista. Olen ymmärtänyt, että olen katsonut maailmaa linssien läpi, jossa kaikki ovat enemmän tai vähemmän minua vastaan. Olen kokenut oloni vieraaksi ja epätoivotuksi paikasta ja ihmisistä riippumatta. Tämä on varmasti jonkinlaista perua lapsuusvuosilta, kun jouduin niin monta kertaa porukan ulkopuolelle. Vieläkin tunnistan näitä ajatuksia ja ennakko-oletuksia itsessäni, kun havahdun kuuntelemaan omia ajatuksiani. Usein minusta tuntuu, että ihmiset eivät oikeasti pidä minusta, vaikka viettäisivätkin kanssani aikaa. Tähän on auttanut psykoterapia ja erilaiset itsensä rakastamiseen kehitetyt työkalut, kuten peiliaffirmaatiot. Suosittelen erityisesti Louise Hayn Mirror Work -kirjaa.
Tulipas sekava teksti, mutta ehkä tästä on apua jollekin.
Olen ollut kouluaikoina todella epäsuosittu eikä minulla joinain ikävuosina ollut yhtään ketään kavereita. Tästä jäi itselle sellainen automaattinen oletus, että olen siis sellainen ihminen, josta ei pidetä ja jota muut eivät halua joukkoonsa. Tajusin vasta aivan muutama viikko sitten murehtiessani ainaista yksinäisyyttäni, että hetkonen, miksi yhä ajattelen pidän yllä tällaista mielikuvaa itsestäni. Kouluajoista on kuitenkin jo yli 20 vuotta. Ehkä olen siis nämä pari viime vuosikymmentä katsonut maailmaa vääristävien linssien läpi, antanut kouluaikojen tapahtumien vaikuttaa havaintoihini ja tehnyt virhetulkintoja muista ihmisistä. Olen ehkä vahingossa itse karkottanut potentiaalisia ystäviä pois luotani näillä omilla ajatuksillani itsestäni.
Vierailija kirjoitti:
Olen samanikäinen ja olen tuntenut itseni yksinäiseksi lukuisista tuttavistani huolimatta koko ikäni johtuen älykkyydestäni. Olen korkeasti koulutettu ja ammatiltani tutkija, mutta tuttavapiiristäni huolimatta tunnen täydellistä eksistentiaalista yksinäisyyttä. Naisena minun on myös ollut mahdotonta löytää kumppania siitä huolimatta, että miehet pitävät minua viehättävänä.
Koska olet viehättävä nainen oletko kokenut miesten taholta vähättelyä tai mitätöintiä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen samanikäinen ja olen tuntenut itseni yksinäiseksi lukuisista tuttavistani huolimatta koko ikäni johtuen älykkyydestäni. Olen korkeasti koulutettu ja ammatiltani tutkija, mutta tuttavapiiristäni huolimatta tunnen täydellistä eksistentiaalista yksinäisyyttä. Naisena minun on myös ollut mahdotonta löytää kumppania siitä huolimatta, että miehet pitävät minua viehättävänä.
Koska olet viehättävä nainen oletko kokenut miesten taholta vähättelyä tai mitätöintiä?
Pikemminkin kuulostaa siltä, että hän pitää itseään niin paljon muita älykkäämpänä ettei kerta kaikkiaan tule toimeen kenenkään kanssa.
Vuosi sitten meni kaverin kanssa "poikki" kun en totellut ja vastannut odotuksia. Ihana vapaus!
Juu ei ole helppoa ystävystyä enää aikuisena. Taitaa myös olla tämän ajanjakson ilmiöitä ettei ystävyyssuhteita ole helppo ylläpitää kun ihmisten odotukset eivät kohtaa ja arjen vaatimukset kasvaa koko ajan työelämässä ja perhe ym. muutenkin, se sitten ulottuu vapaa ajalle ja muihin ihmissuhteisiin saakka. Noita tuttuja tulee ja menee mutta harvemmin pääsee syvemmälle tasolla kenenkään kanssa ystävyydessä enempi tuttavuuksia syntyy. Ne harvat ketkä ovat ystävinä pysyneet ja löytyneet niistä saa pitää kiinni ettei jää ihan yksin.
Up