Lue keskustelun säännöt.
Muita, joiden on vaikea löytää samanhenkisiä ihmisiä?
Olen jo nelikymppinen ja ihan perussosiaalinen ihminen. Tutustun helposti ja tuttuja on paljon. Mutta erittäin harvasta tulee läheisempi ystävä. Tunnen välillä olevani yksinäinenkin, koska läheisiä ihmisiä on vain muutama. Mutta en väkisinkään halua yrittää rakentaa syvempää ystävyyttä esim. harrastus- tai työkavereiden kanssa, jos ei tunnu luontevalta.
En siis valita tilannettani, onhan se hyvin pitkälti oma valinta, vaan lähinnä kyselen, että onko muita samanlaisia? Että kaipaisi ystäviä, mutta ei sitten kuitenkaan oikein löydy sellaisia, joiden kanssa kemiat natsaa ja löytyy syvempi yhteys?
Kommentit (334)
Vierailija kirjoitti:
Tavallaan. Jotkut teeskentelevät ystävällistä ja sosiaalista, mutta eivät sitten ehkä oikeasti olekaan. Juttelevat, ovat iloisia ja positiivisia, tulevat toimeen kaikkien kanssa.
Jossain vaiheessa huomaa, että se ei olekaan aitoa. Sellainen small talk-persoona, joka on kiinnostunut lähinnä itsestään ja antamastaan vaikutelmaata.
Tiedän, mitä tarkoitat. He haluavat olla tietynlaisia, ja ovat ottaneet selvää, kuinka näytellä sitä. Pian kuitenkin paljastuu, tai alkaa tuntua siltä, että he ovat vain uteliaita, itsekeskeisiä, ja heillä on komplekseja. Ei siinä mitään, tämä selviää jo yhdellä kerralla kun satunnaisen vieraan kanssa enemmän juttelee, ja se on ok. Kaverina en jaksaisi. Siinä kävisi niin, että kalastelisivat itsetuntonsa pönkitystä ja minä olisin liian suorasanainen, jolloin ottaisivat nokkiinsa. Minä en jaksaisi näytellä, vaikka näyttelijä vaatii vastanäyttelijän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Millä mielellä vuoteen 2022?
Aion vältellä huonoa seuraa tänäkin vuonna.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Millä mielellä vuoteen 2022?
Aion vältellä huonoa seuraa tänäkin vuonna.
❤️
Ei vieläkään samanhenkistä kaveria.
En oikeasti jaksa enää uskoa löytyvänkään.
Minulla on selkeä syy asiaan.
Paloin nuorena loppuun ja jouduin pois urapolultani.
Olen siis älykäs, kouluttautunut, analyyttisesti ajatteleva ihminen, jolla ei kuitenkaan enää ole omaa sidosryhmäänsä. Enkä juuri tunnekaan muita akateemisia ihmisiä, kun en ole työelämässä. Kumpikaan exäni eivät pidä yhteyttä, mikä on ihan normaalia ja ok.
Kun aiemmin elin erilaista elämää, en tajunnut, miten harvinaisia akateemiset lopulta ovat, ainakin pääkaupunkiseudun ulkopuolella. Olin siis tietämättäni elänyt kuplassa, jossa kaltaiseni tutkijat olivat enemmistö. En koskaan suhtautunut vähemmän koulujakäyneisiin alentuvasti, mutta nyt olen joutunut huomaamaan, ettei näiden kanssa voi löytyä yhteistä kaikupohjaa ystävyydelle. Harrastuskaverina voi toki olla, mutta mitään läheisempää yhteyttä on mahdoton saavuttaa. Ei tämä ole kenenkään syy, eikä kumpaakaan voi moittia. Olemme vain perustavanlaatuisesti liian erilaisia.
Jos olisin jatkanut uraani, uskon, että minulla olisi montakin tuttavaa vähintään niistä ympyröistä. Aiemmin oli mm. seurustelukumppani ja aviopuoliso.
Ihmisenä en ole tietenkään muuttunut, mutta käytännön syistä en enää tapaa omanlaisiani ihmisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hämmästyin, koska luin näitä teidän kommentteja ja minusta ainakin vaikutti siltä, että minulla on tosi paljon yhteistä monen teidän kanssa. Mistä teidän tyylisiin ihmisiin sitten oikein tutustuu? Onkohan meissä nyt vaan se vika, että me ei jotenkin osata löytää toistemme luokse? :D
Miksi oletat, että olemme keskenämme samanlaisia?
Täällä on yksi, jonka on vaikeaa löytää samanhenkisiä kavereita. Tuntuu kuin olisin aina liikaa tai liian vähän jotakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suuri ulkopuolisuuden tunne tuli syksyllä, kun täytin 50v.
Usein työpaikoilla, harrasteporukoissa, yhdistyksissä ja muissa sidosryhmissä muistetaan tällaisena merkkipäivänä.
Kukaan ei huomioinut minua mitenkään.
Enpä tosin pitänyt itsestänikään melua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tavallaan. Jotkut teeskentelevät ystävällistä ja sosiaalista, mutta eivät sitten ehkä oikeasti olekaan. Juttelevat, ovat iloisia ja positiivisia, tulevat toimeen kaikkien kanssa.
Jossain vaiheessa huomaa, että se ei olekaan aitoa. Sellainen small talk-persoona, joka on kiinnostunut lähinnä itsestään ja antamastaan vaikutelmaata.Tiedän, mitä tarkoitat. He haluavat olla tietynlaisia, ja ovat ottaneet selvää, kuinka näytellä sitä. Pian kuitenkin paljastuu, tai alkaa tuntua siltä, että he ovat vain uteliaita, itsekeskeisiä, ja heillä on komplekseja. Ei siinä mitään, tämä selviää jo yhdellä kerralla kun satunnaisen vieraan kanssa enemmän juttelee, ja se on ok. Kaverina en jaksaisi. Siinä kävisi niin, että kalastelisivat itsetuntonsa pönkitystä ja minä olisin liian suorasanainen, jolloin ottaisivat nokkiinsa. Minä en jaksaisi näytellä, vaikka näyttelijä vaatii vastanäyttelijän.
Minä olen tuollainen small talk-persoona ja totta totisesti olen kiinnostunut itsestäni, sekä antamasta vaikutelmasta. Niiden kenen kanssa kemia ja vastavuoroinen ystävyys oikeasti toimii, olen erilainen ja kiinnostunut heidän jutuista. Mutta mitä se sinulta on pois? Tuskin tämäkään henkilö sinun kanssa kavereita haluaisi olla?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo eipä ole kuin oma mies ja siskot.. Siskotkin asuu toisella puolella Suomea.. Kouluaikoina oli kavereita mutta melkein kaikki puukottivat selkään tai jostain syystä vain hylkäsivät enkä edes tiedä miksi. Hankala luottaa ihmisiin enää.. Sitten jos tutustuu ihmisiin vaikka töissä niin porukassa on aina niitä kiinnostavampia ihmisiä ketkä vie kaiken huomion.. Jos kahdestaan juttelet jonkun kanssa ja tulettekin toimeen niin eiköhän siihen änkeä se super-ekstrovertti seuraan ja itse ainakin jättäydyn helposti taka-alalle. Niin kuluttavaa tutustu ihmisiin että parempi vain olla ilman näitä pettymyksiä..
Olen 30v ja vielä nuorempana hyvin yksinäinen, koska olin luonteeltani arka. Sellainen hissukka ja ujo. Päätin tietoisesti muuttua, kun yksin olo tuntui kurjalta, aloin olla hyvin ulospäin suuntautunut ja aloin pyytää ihmisiä syömään ulos, viettämään päivää rannalle ja katsomaan leffaa. Sain kavereita mutta koin nämä about neljä suhdetta vain ahdistavina. Lisäksi yhteydenpito stressasi.
Kaikissa leffoissa ja sarjoissa opetetaan, että elämäsi on hienoa, kun on kaveriporukka, mutta en ollut heidän kanssaan lainkaan samalla aaltopituudella. Tarkoituksella annoin välien hiipua, nyt vain joskus vaihdetaan viesteillä kuulumisia.
Toisaalta kaipaa seuraa mutta ei oikein mikään seura ole kivaa, tai sellaista, että siitä nauttisi.
Yksinäistä on, mutta ei kenenkään kanssa osaa olla...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä en ole hissukka, mutta small talk ja omasta mielestäni "tyhjänpäiväisyyksien" puhuminen on minulle kuin lähes täysin vieras kieli, josta en osaa kuin pari vaivaannuttavaa sanaa sinne päin. Muu menee tönköksi vääntämiseksi, johon kumpikin osapuoli tuskastuu. Itse väsyn todella nopeasti näistä tilanteista ja usein jo tunninkin pakko-osallistuminen tällaiseen saattaa aiheuttaa parin päivänkin kovan väsymystilan ja eristäytymisen tarpeen. Viihdyn erinomaisesti yksin, kun taas useat ihmiset aiheuttavat erilaista stressiä ja energian valumista hukkaan.
Jaksaisin puhua tuntikausia itseäni kiinnostavista asioista, jotka useimmat laittavat kategoriaan energiasyöppö, liian raskas, tai tuolla ei ole elämää. Minulla tuo toimii juuri tismalleen toisin päin. Valitettavasti nuo oman energiasyöppö-kategorian puheenaiheet ovat juuri niitä, josta suurin osa ihmisistä haluaa puhua. Alla muutama esimerkki:
-Lapsiperhearki (ei lapset, vaan se arjesta valittaminen), ylipäätään valittamalla valittaminen, juoruilu, naapureiden tai tuttujen asiat, minun asiat joita yritetään udella epäsuorasti (esim. kuinka paljon tienaan), vaatteet poislukien retkeilyvaatteet, musta tuntuu -fiilikset esim. telkkariohjelmista, reality-skeida, baarijutut, mitä joku sanoi tai oli sanomatta, some-elämä, muu teeskennelty elämä, parisuhdevalitus joka ei johda mihinkään, oma työ tai työkavereiden asiat.
Kavahdan eritoten ihmisiä, ketkä ripottelevat puheeseensa tylsä-sanaa. He kaipaavat hölinää ja viihdykettä. Samoin minua alkaa nopeasti ahdistamaan liian hyökkäävät ja kylläminätiedän-äänenpainolla julistavat ihmiset. Lisäksi olen huomannut vanhemmiten karttavani useimpia ääri-ekstrovertteja. Monesti rakastavat vain hölistä ihan mitä tahansa, mutta eivät osaa kuunnella toista ja usein sen hölinän tarkoitus on vain joko energisoida pelkästään ekstroverttia, tai se on heidän keinonsa päästä vaan hölisemään hölisemisen takia. En myöskään luota ekstrovertteihin aina, sillä myös juoruilu tuppaa olevan monien ekstrojen valtti saada huomiota. Lisäksi oma kiroukseni on nähdä ihan hirmu nopeasti ihmisen kuoren läpi, enkä jaksa yhtään feikkaamista. On kuin joutuisi puhumaan jollekin vajavaiselle pahvinukelle ihmisen senhetkisellä käsityksellä omasta itsestään, eikä sille todelliselle ihmiselle sen pahvinuken takana.
Omat aiheet, joista jaksaisin puhua, mutta jotka eivät tunnu kiinnostavan ketään:
-Psykologisointi, runous, taide, retkeily, survival, yksin reissaaminen, luova kirjoittaminen, maailmankaikkeus, abstraktit asiat, retkeilyvarusteet, roadtripit, amatöörimäinen valo- ja videkuvaus, sanojen alkuperä....
Tiedän olevani itse myös rasittava näine ominaisuuksineni. Siksi olen päättänyt alta 40 vee asua ja elää loppuelämäni yksin. Pari pitkää suhdetta ja avioliitto takana ja en ikinä ole elämässäni ollut yhtä pahasti stressaantunut, kuin siinä jatkuvassa selviytymistaistelussa toisen vaatimusten ja toiveiden ristitulessa ja pelkässä toisen läsnäolon aiheuttamassa energiavuodossa. Nuo meinasi oikeasti viedä hengen.
Mulla on hyviä ystäviä, mutta he asuvat kaikki kaukana. Haluaisin enemmän ystäviä läheltä, mutta ei löydy, kun olen liian erilainen.
Lisäksi olen koko ikäni ollut ulkopuolinen sen takia, kun en sovi sukupuolirooli-odotuksiin.
En ole ikinä ollut sellainen kuin tytön ja naisen "kuuluu". Monet sanovat suoraan etten ole nainen. Se ei haittaisi mua, koska en koe tarvetta olla nainen. Haluaisin olla ihminen, ilman, että on pakottava tarve esim siivota keittiönkaapit ja ikkunat yöllä ennen juhannusta. Kuurata koko asunto aina lauantaina, vihaisena. Ja olla kiinnostunut pelkästään lapsista, jos joku on kiinnostunut jostain muusta kuin lapsista: se tuomitaan turhaksi ja typeräksi.
Olis kiva löytää kavereita, joille sukupuolirooli-stereotypiat ei sanele koko elämää. Vain vähän tuntuu olevan sellaisia ihmisiä olemassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulle on aivan tuskaa tällaiset tilanteet kuten esimerkiksi kesälomalla istua miehen kesämökillä hänen kavereidensa tai vielä pahempaa sukulaistensa kanssa jauhamassa tuntitolkulla jotain aivan täysin yhdentekevää paskaa. Kellää ei ole aikomustakaan liikauttaa persettään vaan se leukojen louskuttaminen tuntuu olevan ykkösjuttu. Jos lähden soutamaan tai kävelylle ja tulen takaisin se tyhjänpäiväinen paskajengi istuu edelleen siinä puhumassa! Ei ole mikään ihme jos perse levenee kun harrastukset on tuollaisia.
Eipakollinenole kirjoitti:
Omat aiheet, joista jaksaisin puhua, mutta jotka eivät tunnu kiinnostavan ketään:
-Psykologisointi, runous, taide, retkeily, survival, yksin reissaaminen, luova kirjoittaminen, maailmankaikkeus, abstraktit asiat, retkeilyvarusteet, roadtripit, amatöörimäinen valo- ja videkuvaus, sanojen alkuperä....
Tuossahan on useita aiheita joista itse jaksaisin keskustella tuntikausia myös, tosin lähinnä noista kulttuurisista ja henkisistä aiheista jotka listasit. (Toisaalta taide ja runouskin ovat niin laajoja aihepiirejä että yhtymäkohtia ei välttämättä aina löydy.) Mutta olen sillä tavalla aidosti utelias ja keskustelutaitoinen että kuuntelen mielelläni jos joku selittää retkeilyvarusteista vaikkei itsellä ole niistä paljon sanottavaa. Harmi että samoista aiheista kiinnostuneet ovat hajaantuneet ympäriinsä sillä tavalla etteivät löydä toisiaan.
No kuule aniharvalla niitä läheisiä ystäviä on muutamaa enempää. Nykyajan somehelvetissä tämä todellisuus toki varmasti vääristyy, kun "kavereita" on satoja, tuhansia...
Mullakaan ei ole ystäviä tai mitään. Nuorena olin todella ujo ja jotain muutakin häikkää on kun ei ole koskaan tehnyt mieli lähteä bilettämään. Liian itsekriittinen ehkä.
Pari ihastusta ollut joiden kanssa jopa juttelu oli todella mukavaa. Normaalisti en oikein edes viihdy kenenkään seurassa, välillä pakotan itseni menemään seuraan yms mutta usein on vain vaivaannuttavaa.
Nyt yli nelikymppinen ja on kyllä surkea elämä ollut. Vain töitä ja tvtä. Ei yhtäkään parisuhdetta vaan ihastuksistakin on seurannut vaan pahoja sydänsuruja. Korona-aikana ollut taas yksipuoleinen ihastus, ja olo on aivan kaamea. Tuskin kykenisinkään suhteeseen kun ei ole edes kavereita, mutta harmittaa älyttömästi. Eipä tämä elämä tästä taida muuttua.
Itselle on tullut tämä ongelma vasta yli 40v että on vaikea kiinnostua toisista ihmisistä. Arkielämästä juttelu alkaa jo tympiä ja syvälliset jutut tuppaavat menemään ryppyotsaisiksi ja opettavaisiksi latteuksiksi. Enkä siis itse kuvittele olevani sen kiinnostavampi. Päin vastoin, keskustelu tuntuu usein väkinäiseltä. Tämä surettaa. Nuorena oli niin hyviä keskusteluja kavereiden kanssa, unelmia ja intoa.
Vierailija kirjoitti:
Ei vieläkään samanhenkistä kaveria.
En oikeasti jaksa enää uskoa löytyvänkään.Minulla on selkeä syy asiaan.
Paloin nuorena loppuun ja jouduin pois urapolultani.
Olen siis älykäs, kouluttautunut, analyyttisesti ajatteleva ihminen, jolla ei kuitenkaan enää ole omaa sidosryhmäänsä. Enkä juuri tunnekaan muita akateemisia ihmisiä, kun en ole työelämässä. Kumpikaan exäni eivät pidä yhteyttä, mikä on ihan normaalia ja ok.Kun aiemmin elin erilaista elämää, en tajunnut, miten harvinaisia akateemiset lopulta ovat, ainakin pääkaupunkiseudun ulkopuolella. Olin siis tietämättäni elänyt kuplassa, jossa kaltaiseni tutkijat olivat enemmistö. En koskaan suhtautunut vähemmän koulujakäyneisiin alentuvasti, mutta nyt olen joutunut huomaamaan, ettei näiden kanssa voi löytyä yhteistä kaikupohjaa ystävyydelle. Harrastuskaverina voi toki olla, mutta mitään läheisempää yhteyttä on mahdoton saavuttaa. Ei tämä ole kenenkään syy, eikä kumpaakaan voi moittia. Olemme vain perustavanlaatuisesti liian erilaisia.
Jos olisin jatkanut uraani, uskon, että minulla olisi montakin tuttavaa vähintään niistä ympyröistä. Aiemmin oli mm. seurustelukumppani ja aviopuoliso.
Ihmisenä en ole tietenkään muuttunut, mutta käytännön syistä en enää tapaa omanlaisiani ihmisiä.
Minulla on samoja ajatuksia ystävyydestä.
Asun Turussa. Mutta samanhenkinen ystävä kelpaa mistä vain!
Sama. Tosin nää niin kutsutut ystävät tiesivät mieheni pettävän minua selkäni takana eikä kukaan kertonut minulle. Joutivatkin jäädä keskenään.