Miksi pitää suuttua oikein kunnolla ennen kuin lapsi uskoo mitään?

Tuntuu nyt siltä, että yritätte olla liian fiksuja ja aikuisia. Ja pidätte pientä lasta liian isona esim lässyttämällä hassutteluun.

Vierailija kirjoitti:

Se ei ap auta lastasi yhtään, jos et pysty myöntämään ette teistäkin on ollut jotain vikaa. Tuo sokeus omalle toiminnalleen pitää täysin paikkaansa. Joku ulkopuolinen näkee toimintanne täysin eri silmin. Onko ketään sellaista jolle voisit puhua?

Tietenkin olen valmis myöntämään virheeni. Pidän itseäni huonona äitinä kun joudun huutamaan. Ja itseäni haluan muuttaa. Mutta johdonmukainen olen ollut aina, siinä en ole virhettä tehnyt. Monessa muussa varmaan olenkin. Ap

Auttaisiko , jos selittäisi miksi näin tehdään? Leluja ei saa heitellä , koska….., rukkaset puetaan koska…., kiroilla ei saa koska….., koulutehtävät on tehtävä koska…. Jne. Näin meillä tehtiin , lapset aikuisia, järkeviä koulutettuja. Ei koskaan ongelmia koulussa tai kavereiden kanssa tai kotona.

Vierailija kirjoitti:

Auttaisiko , jos selittäisi miksi näin tehdään? Leluja ei saa heitellä , koska….., rukkaset puetaan koska…., kiroilla ei saa koska….., koulutehtävät on tehtävä koska…. Jne. Näin meillä tehtiin , lapset aikuisia, järkeviä koulutettuja. Ei koskaan ongelmia koulussa tai kavereiden kanssa tai kotona.

Niin… kuten olen tänne kirjoittanut niin meillä kyllä aina on tehty näin. Ja vielä varmistettu että lapsi ymmärtää syyn ja perustelut.

Ap

Pienellä lapselle ei ole kehittynyt rationaalista mieltä käsitellä ja jäsennellä asioita samoin kuin aikuisella. Heillä tunne-eläminen on yli kaiken. Hätääntyneessä tilassa ei lapsi eikä aikuinen pysty käyttämään etulohkoaan ajatteluun. Se viha ja suuttuminen on hätääntynyt tila, siinä ei ole turvallinen olo olla ja siinä astuu kehiin psykologia ja ihan eri dynamiikka ja työkalut pois siitä tilasta kuin aikuisen rationaalinen puhe. Vasta turvallisen olon jälkeen voidaan edes yrittää kouluttaa lasta toimimaan johdonmukaisesti.

Vierailija kirjoitti:

Pienellä lapselle ei ole kehittynyt rationaalista mieltä käsitellä ja jäsennellä asioita samoin kuin aikuisella. Heillä tunne-eläminen on yli kaiken. Hätääntyneessä tilassa ei lapsi eikä aikuinen pysty käyttämään etulohkoaan ajatteluun. Se viha ja suuttuminen on hätääntynyt tila, siinä ei ole turvallinen olo olla ja siinä astuu kehiin psykologia ja ihan eri dynamiikka ja työkalut pois siitä tilasta kuin aikuisen rationaalinen puhe. Vasta turvallisen olon jälkeen voidaan edes yrittää kouluttaa lasta toimimaan johdonmukaisesti.

Anteeksi nyt en ymmärrä miten tämä liittyy meidän tilanteeseen. Lapsi ei lle hätääntyneessä eikä suuttuneessa tilassa aloitukseeni liittyvissä tilanteissa. Eikä aikuinenkaan suuttuneessa tilassa alussa ollenkaan. Kyse oli siitä että lapsi ei usko mitään ellei hänelle suutu. Lapsi ei hätäänny jos aikuinen suuttuu, hän lähinnä yllättyy.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu nyt siltä, että yritätte olla liian fiksuja ja aikuisia. Ja pidätte pientä lasta liian isona esim lässyttämällä hassutteluun.

Mistä teit sen johtopäätöksen että meillä ei hassuteltaisi lapsen kanssa?

Ap

AP:lle kaikki sympatia, koska tämä on kuin minun kynästä. Saman ikäinen lapsi ja aina ollut erittäin haastava. Lohduttaa myös tieto ettei kyse ole ainoastaan itseni äitinä tekemistä virheistä, koska sisarus on täysin eri maata. Meillä tilanteet ovat juurikin sitä, että lapsi tekee jotain kiellettyä esimerkiksi paukuttaa pikkuautolla lattiaa ja vaikka kuinka kieltää ja varmasti tietää tekevänsä väärin niin tekee kaikkensa, että saa toimittaa asiansa loppuun. Paljon on auttanut fyysinen väliintulo, jossa otetaan hänet itse pois tilanteesta väkisin syliin... Tästä suututaan entistä enemmän, mutt lopulta usein selviää että on tylsää, ikävä, paha mieli jostain. Hieman on lähiaikoina alkanut helpottamaan päin, mutta kyllä se vaan siitä kovapäisyydestä johtuu. Tsemppiä ja koita ajatella niin, että se periksiantamattomuus voi myös olla joskus voimavara

Onpas pönttöjä vastauksia ap saanut.

Vierailija kirjoitti:

Älä loukkaa tahallaan lapsia kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerron esimerkin. Jos lapsi vaikka heittelee leluja niin hänelle sanotaan selvästi ja jämäkästi että leluja ei saa heittää. Ja varmistetaan että lapsi kuuli ja ymmärsi. Heittää uudelleen. Silloin sanotaan tiukemmin että leluja ei saa heittää ja jos et nyt usko, niin lelut otetaan pois. Varmistetaan että kuuli ja ymmärsi. Heittää uudelleen. Lelut otetaan pois. Tämä voi toistua vaikka kuinka monta kertaa eikä lapsi usko yhtään, ei vaikka ne lelut olisi pois viikon niin että hän näkee ne koko ajan kirjahyllyssä pois laitettuina.

Jos taas toisen heittämisen jälkeen lapselle suuttuu, siis niin että lapsi huomaa aikuisen olevan vihainen, niin hän uskoo eikä enää uudelleen toiste heitä leluja. Näyttää kuitenkin varsin yllättyneeltä että miksi aikuinen suuttui hänelle.

Ap

Lapsi heittää leluja kun on vihainen jostain syystä tai kun on suuttunut tai häntä on pahasti loukattu . Oletko loukannut hänen ihmisyyttä jotenkin .

Ei hän vihainen ole heittäessään. Tylsistynyt ehkä. Mutta tylsyyttä on opeteltava välillä sietämään. Ap

Sä kerrot tässä mikä ongelma on: tylsyys. Varsinkin jos on fiksu lapsi. Joo tylsyyttä on opittava sietämään, mutta teidän täytyy opettaa keinot siihen. Näyttäkää ja neuvokaa konkreettisesti miten esim. leikkiä voi muuttaa kiinnostavammaksi, tai tekemistä saa vaihtaa jos tylsistyy. Varsinkaan pienet ei ihan oikeasti aina hoksaa tällaista vaan jumittaa siinä mitä ovat aloittaneet. Mukaan ottaminen onkin täällä jo mainittu ja klassikko "anna lapsen päättää" (vaikka päätös olisi oikeasti merkityksetön) antaa lapselle tärkeyden tunteen.

Meillä ainakin lapset ovat alkaneet riekkua juuri silloin kun vanhemmat puuhaavat jotain muuta. Kun pysyt mukana lapsen toiminnassa, vaikka vain huutelemalla "miten sujuu, aijaa, vautsi!", niin lapsi tuntee tekevänsä jotain merkityksellistä. Mutta jos hänelle tulee olo että on vain sysätty pois tieltä puuhaamaan jotain, alkaa aika nopeasti lelut lennellä, jos temperamentti sen mukainen.

Meillä lapsi samanlainen ja ollut vauvasta asti todella itsepäinen ja vaativa. Toivottavasti tästä persoonallisuuden piirteestä on joskus jotain hyötyäkin. Meillä tilanne pysyy siedettävänä vain, kun arki on todella ennakoitavaa ja turvallista. Lisäksi kerta toisensa jälkeen pitää huomioida ja palkita oikeanlaisesta käyttäytymisestä. Negatiivinen palaute ja huutaminen ei vain toimi näin itsepäiselle lapselle, vaikka toki meilläkin tulee ärähdeltyä.

Miksi olet jatkanut johdonmukaista kasvatusta kun se ei selvästikään toimi?

Jos lapsesi ei esim opi koulussa kirjoittamaan mitä sinusta opettajan pitäisi tehdä? Hänen pitää löytää niin monta kertaa uusi tapa opettaa, että lapsi oppii.

Eli sinun pitää löytää kasvatukseen uusi taktiikka.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Älä loukkaa tahallaan lapsia kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerron esimerkin. Jos lapsi vaikka heittelee leluja niin hänelle sanotaan selvästi ja jämäkästi että leluja ei saa heittää. Ja varmistetaan että lapsi kuuli ja ymmärsi. Heittää uudelleen. Silloin sanotaan tiukemmin että leluja ei saa heittää ja jos et nyt usko, niin lelut otetaan pois. Varmistetaan että kuuli ja ymmärsi. Heittää uudelleen. Lelut otetaan pois. Tämä voi toistua vaikka kuinka monta kertaa eikä lapsi usko yhtään, ei vaikka ne lelut olisi pois viikon niin että hän näkee ne koko ajan kirjahyllyssä pois laitettuina.

Jos taas toisen heittämisen jälkeen lapselle suuttuu, siis niin että lapsi huomaa aikuisen olevan vihainen, niin hän uskoo eikä enää uudelleen toiste heitä leluja. Näyttää kuitenkin varsin yllättyneeltä että miksi aikuinen suuttui hänelle.

Ap

Lapsi heittää leluja kun on vihainen jostain syystä tai kun on suuttunut tai häntä on pahasti loukattu . Oletko loukannut hänen ihmisyyttä jotenkin .

Ei hän vihainen ole heittäessään. Tylsistynyt ehkä. Mutta tylsyyttä on opeteltava välillä sietämään. Ap

Sä kerrot tässä mikä ongelma on: tylsyys. Varsinkin jos on fiksu lapsi. Joo tylsyyttä on opittava sietämään, mutta teidän täytyy opettaa keinot siihen. Näyttäkää ja neuvokaa konkreettisesti miten esim. leikkiä voi muuttaa kiinnostavammaksi, tai tekemistä saa vaihtaa jos tylsistyy. Varsinkaan pienet ei ihan oikeasti aina hoksaa tällaista vaan jumittaa siinä mitä ovat aloittaneet. Mukaan ottaminen onkin täällä jo mainittu ja klassikko "anna lapsen päättää" (vaikka päätös olisi oikeasti merkityksetön) antaa lapselle tärkeyden tunteen.

Meillä ainakin lapset ovat alkaneet riekkua juuri silloin kun vanhemmat puuhaavat jotain muuta. Kun pysyt mukana lapsen toiminnassa, vaikka vain huutelemalla "miten sujuu, aijaa, vautsi!", niin lapsi tuntee tekevänsä jotain merkityksellistä. Mutta jos hänelle tulee olo että on vain sysätty pois tieltä puuhaamaan jotain, alkaa aika nopeasti lelut lennellä, jos temperamentti sen mukainen.

Se tavaroiden heittely tylsällä hetkellä oli vain yksi esimerkki, ei kannata juuttua siihen. Ohjaan kyllä useinkin leikkejä alkuun jos lapsella tylsää. Tai juttelen hänen kanssaan vaikka samalla ompelisin housunnappia tms. Tylsyys ei ole nyt se ongelma. Lapsi ei usko ilman suuttumista muutenkaan mitään. Koskee esim tilannetta että ulkoillessa ei saa juosta autotielle. Metsässä retkellä saa kerätä kiviä mutta ei helttää niitä kenenkään päälle. Ruoalla ei saa leikkiä vaan ruoka on syömistä varten. Saunatilan oven alta ei saa suihkuttaa vettä pukutiloihin. Jne. Esimerkkejä olisi valtavasti erilaisia. Niitä ei yhdistä tylsistyminen mitenkään. Ap

Vierailija kirjoitti:

AP:lle kaikki sympatia, koska tämä on kuin minun kynästä. Saman ikäinen lapsi ja aina ollut erittäin haastava. Lohduttaa myös tieto ettei kyse ole ainoastaan itseni äitinä tekemistä virheistä, koska sisarus on täysin eri maata. Meillä tilanteet ovat juurikin sitä, että lapsi tekee jotain kiellettyä esimerkiksi paukuttaa pikkuautolla lattiaa ja vaikka kuinka kieltää ja varmasti tietää tekevänsä väärin niin tekee kaikkensa, että saa toimittaa asiansa loppuun. Paljon on auttanut fyysinen väliintulo, jossa otetaan hänet itse pois tilanteesta väkisin syliin... Tästä suututaan entistä enemmän, mutt lopulta usein selviää että on tylsää, ikävä, paha mieli jostain. Hieman on lähiaikoina alkanut helpottamaan päin, mutta kyllä se vaan siitä kovapäisyydestä johtuu. Tsemppiä ja koita ajatella niin, että se periksiantamattomuus voi myös olla joskus voimavara

Kiitos sinulle sympatiasta! Ja paljon tsemppiä myös sinulle. On totta että sinnikkyys on myös voimavara kunhan sen saisi kanavoitua vähän viisaammin. Ap

Luen että aloituksessa kysytään, mikä lapsessa on vikana sen sijaan, että mietittäisiin mikä omassa toiminnassa ei onnistu.

Onko lapsi ehkä oppinut hakemaan huomiota negatiivisin keinoin? Ei se huutaminen kivaa ole, mutta huomiota se silti on; leluja heittämällä aikuiselta tulee reaktiota.

Suosittelen kinnittämään asiaam vähemmän huomiota. Kun lapsi heittää niin kielletään, otetaan tavara heti pois, ja ohjataan lapsi toiseen hommaan. Eli ei anneta mennä huudoksi. Vielä jos haluaa hifistellä, niin lapsen ikätason mukaan siinä tuhon hetkellä voi arvailla ääneen lapsen tunnetilaa jne; "no voi sentään, eikö se auto pysynyt siinä radalla, alkoiko harmittamaan, laitetaan se tänne hyllylle hetkeksi ja kokeillaan kohta, muistathan että ei saa heittää, tavarat menee rikki..."

Tätä sitten toistona päivästä ja viikosta toiseen. Jossain kohden hän oppii. Lisäksi positiivista huomiota muilla keinoin.

Vierailija kirjoitti:

Miksi olet jatkanut johdonmukaista kasvatusta kun se ei selvästikään toimi?

Jos lapsesi ei esim opi koulussa kirjoittamaan mitä sinusta opettajan pitäisi tehdä? Hänen pitää löytää niin monta kertaa uusi tapa opettaa, että lapsi oppii.

Eli sinun pitää löytää kasvatukseen uusi taktiikka.

Joo, uusi taktiikka sopii. Olisiko ideoita? Itsellä pää lyö tyhjää. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Älä loukkaa tahallaan lapsia kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerron esimerkin. Jos lapsi vaikka heittelee leluja niin hänelle sanotaan selvästi ja jämäkästi että leluja ei saa heittää. Ja varmistetaan että lapsi kuuli ja ymmärsi. Heittää uudelleen. Silloin sanotaan tiukemmin että leluja ei saa heittää ja jos et nyt usko, niin lelut otetaan pois. Varmistetaan että kuuli ja ymmärsi. Heittää uudelleen. Lelut otetaan pois. Tämä voi toistua vaikka kuinka monta kertaa eikä lapsi usko yhtään, ei vaikka ne lelut olisi pois viikon niin että hän näkee ne koko ajan kirjahyllyssä pois laitettuina.

Jos taas toisen heittämisen jälkeen lapselle suuttuu, siis niin että lapsi huomaa aikuisen olevan vihainen, niin hän uskoo eikä enää uudelleen toiste heitä leluja. Näyttää kuitenkin varsin yllättyneeltä että miksi aikuinen suuttui hänelle.

Ap

Lapsi heittää leluja kun on vihainen jostain syystä tai kun on suuttunut tai häntä on pahasti loukattu . Oletko loukannut hänen ihmisyyttä jotenkin .

Ei hän vihainen ole heittäessään. Tylsistynyt ehkä. Mutta tylsyyttä on opeteltava välillä sietämään. Ap

Sä kerrot tässä mikä ongelma on: tylsyys. Varsinkin jos on fiksu lapsi. Joo tylsyyttä on opittava sietämään, mutta teidän täytyy opettaa keinot siihen. Näyttäkää ja neuvokaa konkreettisesti miten esim. leikkiä voi muuttaa kiinnostavammaksi, tai tekemistä saa vaihtaa jos tylsistyy. Varsinkaan pienet ei ihan oikeasti aina hoksaa tällaista vaan jumittaa siinä mitä ovat aloittaneet. Mukaan ottaminen onkin täällä jo mainittu ja klassikko "anna lapsen päättää" (vaikka päätös olisi oikeasti merkityksetön) antaa lapselle tärkeyden tunteen.

Meillä ainakin lapset ovat alkaneet riekkua juuri silloin kun vanhemmat puuhaavat jotain muuta. Kun pysyt mukana lapsen toiminnassa, vaikka vain huutelemalla "miten sujuu, aijaa, vautsi!", niin lapsi tuntee tekevänsä jotain merkityksellistä. Mutta jos hänelle tulee olo että on vain sysätty pois tieltä puuhaamaan jotain, alkaa aika nopeasti lelut lennellä, jos temperamentti sen mukainen.

Voi Jeesus, näin niitä nykyajan adhd mielikuvituksettomia häirikkövajakkilapsia luodaan. Lapsen nimenomaan tulee kokea tylsyyttä, ja lapsen nimenomaan tulee ratkoa tilanteet omalla mielikuvituksella, mihin normaali lapsi on kautta ihmiskunnan historian pystynyt - se mielikuvitushan on juuri lapselle tunnusomaista.

Tekee oikein pahaa lukea miten sunlainen mammuli oikein valistaa että kyllä lapsi tarvitsee jatkuvaa toiminnanohjausta ja hyysäystä vanhemmalta. Siis juuri päinvastoin, lapsi tarvii tylsyyttä ja sen omatoimista ratkomista kehittyäkseen. Vihdoin olen kohdannut sen mammulin joka kirjaimellisesti itse myöntää tuhoavansa pershedelmänsä kehityksen sillä että ”pysyy mukana lapsen toiminnassa vaikka huutelemalla”. Sääliksi käy kakaraasi ja eniten säälin hönen opettajiaan.

Vierailija kirjoitti:

Luen että aloituksessa kysytään, mikä lapsessa on vikana sen sijaan, että mietittäisiin mikä omassa toiminnassa ei onnistu.

Onko lapsi ehkä oppinut hakemaan huomiota negatiivisin keinoin? Ei se huutaminen kivaa ole, mutta huomiota se silti on; leluja heittämällä aikuiselta tulee reaktiota.

Suosittelen kinnittämään asiaam vähemmän huomiota. Kun lapsi heittää niin kielletään, otetaan tavara heti pois, ja ohjataan lapsi toiseen hommaan. Eli ei anneta mennä huudoksi. Vielä jos haluaa hifistellä, niin lapsen ikätason mukaan siinä tuhon hetkellä voi arvailla ääneen lapsen tunnetilaa jne; "no voi sentään, eikö se auto pysynyt siinä radalla, alkoiko harmittamaan, laitetaan se tänne hyllylle hetkeksi ja kokeillaan kohta, muistathan että ei saa heittää, tavarat menee rikki..."

Tätä sitten toistona päivästä ja viikosta toiseen. Jossain kohden hän oppii. Lisäksi positiivista huomiota muilla keinoin.

Ei lapsessa se vika ole, luit aloituksen väärin. Vaan minussa ja lapsen isässä jos jossain.

Lapsi osaa ikäisekseen erittäin hyvin tunnistaa ja nimetä tunteitaan ja tekee sitä oma-aloitteisesti usein. Eikä kyse noissa heittelytilanteissa ole useinkaan mistään harmituksesta.

Itsestäni sen verran että en suutu helposti vaan olen varsin pitkäpinnainen ihminen ja jos joudun jollekin suuttumaan niin uuvun siitä suuttumisesta pahasti.

Lapsi taas vaikuttaa siltä kuin hän haluaisi jotenkin väkisin ärsyttämällä saada minut suuttumaan. Kuin tarvisi johonkin aikuisen voimakkaita reaktioita. Hän ei siis säikähdä suuttumisista vaan tuntuu rauhoittuvan niistä jopa. Outoa kyllä.

Kehun häntä joka päivä ja hän saa minulta kyllä voimakkaita positiivisia reaktioita mutta ne ei tunnu olevan se mitä hakee.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Tiedän ap tarkalleen, mistä puhut. Minulla on kaksi samalla tavalla kasvatettua lasta, joista toinen on juuri tuollainen kuin kuvaat. Erittäin fiksu ja ihana lapsi, mutta todella kovapäinen eikä juuri mikään mene jakeluun ilman, että hänelle suuttuu. Koulussa ja muualla kodin ulkopuolella on saanut kyllä aina palautetta hyvästä käytöksestä, eli opit menevät kyllä selvästi perille, mutta vanhemmilta ei halua ottaa mitään ohjeita eikä pyyntöjä vastaan.

Jos kyseessä olisi ainoa lapseni, olisin varma, että olen jotenkin epäonnistunut kasvattajana. Mutta toinen lapseni on ihan erilainen: kuuntelee ohjeet ja jopa teini-iän myrskyjen keskelläkin tekee, mitä pyydetään.

Eli kyse voi tosiaan olla ihan lapsen persoonasta. Tsemppiä! Meillä kovapäisyys on iän myötä kyllä helpottanut hieman eli toivottavasti teilläkin.

Kiitos tästä! Olin pitkään hyvin epäluuloinen äidinlahjojeni suhteen, koska meidän ainoa on samanlainen. Nyt 11-vuotiaana hän alkaa olla todella kiva tyyppi. Ei haasta enää kotitöistä juuri lainkaan, mutta pitkä tie on kuljettu. 

Tuossa neljä-viisivuotiaana jätkä kaivoi näyttävästi nenää aina julkisissa tilanteissa, kotona ei koskaan. Lopulta älysin kysyä, tekeekö hän sitä tahallaan siinä toivossa että lähdettäisiin nopeammin kotiin. JJUUH, sanoi sälli. Oikein ilahtuneena, kun tyhmä kerrankin ymmärsi. Tätä episodia muistellaan meillä vieläkin, puhun nykyisin hänen kanssaan arvostavasti tästä hänen antisosiaalisesta viihteestään, mutta sitten myös on tehty selväksi, missä tilanteissa sitä ei tarvitse esittää ja missä tilanteissa on maailman arvokkain taito pitää päänsä ja laittaa kampoihin. 

Pari vuotta sitten oli tilanne, jossa hymyilin epäuskoisena kun pojalla meni jästivaihde päälle, että ei kai se tämmöisessä tilanteessa nyt voi alkaa. Hän hymyili itse takaisin ja oletin siksi, ettei hän ollut tosissaan vaan testasi minua leikillään. Suutuin, kun tajusin ettei näin ollutkaan vaan sälli alkoi oikeasti ottaa kierroksia kun en antanut hänen luikkia aivan hölmöstä tilanteesta saalis hampaissa. Sälli sitten tuohtuneena ihmetteli, että eihän hän ajatellut minun olevan tosissani kun kerran hymyilin. Piti selittää epäuskoisen hymyn ja sallivan hymyn ero. Ja jos asia oli minulle tärkeä niin miksi en sitten alun perin tehnyt sitä selväksi - tämä häntä oikein hämmästytti. Selitin, että ihmisillä nyt on odotuksia silloinkin vaikka niitä kaikkia ei sanota ääneen, ja jos niitä ei viitsi ennakoida vaan heittäytyy laiskana odottamaan ehdotonta kieltoa, saattaa töpätä aika komeasti.  

Voisiko tällainen selittää aapeen tilannetta jotenkin? Lapsi tulkitsee ristiriitaisia viestejä opportunistisesti? 

Kuuntele itseäsi ja usko omia tuntemuksia, olet lapsesi paras asiantuntija.

Tuo on tod.näk. lapsen luonne, tunnistan paljon samaa kuin esikoisessani. Jos taas sinusta tuntuu, että ei olla enää "normaalin" rajoissa, lähde hakemaan apua. 

En varsinaisesti lähde neuvomaan, mutta mitä pidempään olen ollut äitinä, sitä vähemmän uskon tiukkoihin sääntöihin ja pakottamiseen. Turvallisuussäännöt totta kai, muuten motivaation toivottavaan käytökseen täytyy läheä lapsesta itsestään. Paljon keskustelua, vivahteita, iloa ja ilmeikkyyttä.