Keski-ikäinen nainen, miksi et enää haluaisi muuttaa uuden miesystävän kanssa yhteen?

Koska tykkään asua itsekseni ja puuhailla omia juttujani omien aikataulujeni mukaan. En halua tänne saman katon alle muita näkemyksiä kuin omani.

Kahdesta pitkästä suhteesta eronneena voin sanoa, että vaikka käsi sydämellä vannotaan tasapuolisen työnjaon nimiin niin minullehan ne loppujen lopuksi valuivat. En jaksa eikä kiinnosta alkaa siivota enää muiden sotkuja.

Seurustelusuhteita on ollut, mutta nekin päättyneet koska miehet ovat alkaneet vaatia liikaa aikaa ja huomiota omilla ehdoillaan. Sitten vastaavasti, kun minä olen kertonut omista tarpeistani niin ne on jätetty huomiotta. Minun puolestani voisin seurustella ja tapailla vaikka vain viikonloppuisin.

Ei jaksa passata, siitä tulee vaan itelle paha mieli.Parempi asua erikseen niin ei tartte seurata kuin toinen taantuu lapsen tasolle ja kuvittelee että mun velvollisuuksiin kuuluu sen jälkien siivoaminen ja sille kokkaaminen. En edes päästäis ovesta sisälle enää sellaisia. Mieluummin tapailisin vaan kahvilassa tms.

Nyt keräillään vain rusinat pullista. Ja tietenkin pidetään omat asunnot.

En halua altistaa lapsiani sellaiselle ”onnistuisiko tämän kanssa, ai ei, no ehkä seuraavan kanssa” elämälle. Vasta yhteenmuutto näyttää millainen ihminen oikeasti on, enkä vaan halua lapsilleni ihmisiä jotka ei ehkä pysykkään. Isänsä hyppäsi suoraan uusperhe-elämään joten parempi että on edes yksi koti, jossa asiat pysyy ennallaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

What?!

"Ja ellei ole miljonääri, onhan se taloudellinenkin kysymys, kun täytyy pitää kahta asuntoa."

Mikä tässä ihmetyttää? Ennen eroa asuin 4h+k asunnossa pk-seudulla, samoin nykyinen mieheni. Eron jälkeen meillä molemmilla on oma 4h+k asunto. Maksaa ihan helkkaristi tällainen asumismuoto verrattuna siihen, että asuisimme molemmat saman katon alla. Mutta en tästä syystä kuitenkaan muuta kenenkään kanssa yhteen. Mutta on se perhana melkoinen taloudellinen kysymys monelle ainakin täällä Kehä III sisäpuolella ja ymmärrän että varmasti ajaa monet ihmiset saman katon alle.

Tuo että muuttaa jonkun kanssa yhteen taloudellisista syistä onkin sitten sellainen kiva loukko, että siitäpä ei niin vaan lähdetäkkään. Antaa kivan pikantin lisän suhteeseen, kun vaihtoehtoa erikseen asumiseen ei ole. Kyllä kannattaisi fiksata omat asumiskuvionsa vaan ihan niin että on vara asua itsekseenkin ja ihan muista syistä yhteenmuutot.

Kun kummallakin on oma koti, ei kumpikaan voi alkaa kohdella toista kuin jotakin itsestäänselvyyttä. Yhteiselämä valitettavan usein ajautuu sellaiseksi, että toinen aina vähintään kantaa päätösvastuun esim. siitä mitä syödään, milloin siivotaan jne. ellei sitten ajaudu tekemään yksin lähes kaikkea ärsyttävää ja jokapäiväistä. Ja yhteisessä kodissa muodostuu myös kaikenlaisia odotuksia toista kohtaan sekä toiseen tottumisen myötä välillä melko piittaamatontakin käytöstä.

Yleensä se ensimmäinen liitto on kariutunut juuri niistä syistä, joita haluaa uudessa suhteessa välttää pitämällä oman asunnon ja omaa vapautta. Ei liikaa arkea ja tylsyyttä eikä toisaalta liikaa riippuvuutta toisesta halua enää toista kertaa kokea, ellei ole pakko. Ei se ekalla kerrallakaan toiminut.

Seksuaalinen kipinä säilyy paremmin, kun arkea ei jaa jatkuvasti toisen kanssa. Ja mulle toimiva, hyvä seksielämä on tärkeää, iso voimavara.

Oon neljä vuotta sitten tapahtuneen eron jälkeen seurustellut nyt pari vuotta. Käytännössä vietetään aikaa yhdessä joka toinen viikko jomman kumman luona.

Lapsen asumisjärjestelynä vuoroviikko, jolloin sitten ei muita ole paikalla kuin käymässä. Koen, että lapsikin on sen ajan ja huomion noin ansainnut, kun ei voi olla molempien vanhempiensa kanssa joka viikko.

Vierailija kirjoitti:

Kun kummallakin on oma koti, ei kumpikaan voi alkaa kohdella toista kuin jotakin itsestäänselvyyttä. Yhteiselämä valitettavan usein ajautuu sellaiseksi, että toinen aina vähintään kantaa päätösvastuun esim. siitä mitä syödään, milloin siivotaan jne. ellei sitten ajaudu tekemään yksin lähes kaikkea ärsyttävää ja jokapäiväistä. Ja yhteisessä kodissa muodostuu myös kaikenlaisia odotuksia toista kohtaan sekä toiseen tottumisen myötä välillä melko piittaamatontakin käytöstä.

Yleensä se ensimmäinen liitto on kariutunut juuri niistä syistä, joita haluaa uudessa suhteessa välttää pitämällä oman asunnon ja omaa vapautta. Ei liikaa arkea ja tylsyyttä eikä toisaalta liikaa riippuvuutta toisesta halua enää toista kertaa kokea, ellei ole pakko. Ei se ekalla kerrallakaan toiminut.

Tässä on hyvin kuvailtu tilanne. Ajauduin aiemmassa parisuhteessa olemaan enemmän kotitalouskone, kuin kumppani. 

En enää koskaan salli sellaista, ja parhaiten tämän päätöksen saa pidettyä kun pitää oman asunnon. 

Usein on tilanne että naiset pärjäävät oikein hyvin ilman miestä. Miehistä moni kaipaa sitä että joku tulisi ja passaisi. Näin kun ei ole mulle koskaan tehty, niin pääsen vähemmällä kun laitan itse ruokaa vain itselleni.

Aloittaja tekee lähtöoletuksen, että erilläänasuminen tarkoittaa sitä että pidetään kumppani erillisenä saarekkeena muusta elämästä.

Mutta eihän se sitä tarkoita! Ei minulla esimerkiksi omat iäkkäät vanhemmat, aikuistuneet poismuuttaneet lapset, läheiset ystävät jne ole hekään 'erillisiä saarekkeita muusta elämästä', vaikka emme saman katon alla asukaan.

Miesystävä asuu omassa asunnossaan ja viestittelemme päivittäin, välillä vietämme pitkiä aikoja jommankumman luona. Joskus taas on molemmilla yksinolon ja oman rauhan tarvetta, ja silloin on hyvä vetäytyä omaan kämppään möllöttämään. No, ehkä jos olisi varaa isoon ok-taloon voisi sitä omaa aikaa viettää yhdessä erikseen, mutta pienituloisia kun ollaan, niin sitä vaihtoehtoa ei ole.

Minä päädyin muuttamaan yhteen muutaman vuoden seurustelun jälkeen ja perustamaan uusperheen. En tunnista täällä mainittuja ongelmia. Ehkäpä vain löysin sielunkumppanini tai jotain sinne päin, mutta ei meillä riidellä kotitöistä tai sängyn petaamisista. Mies tekee enemmän kuin osansa. Jopa vuorokausirytmi passasi suoraan yhteen kummankaan sitä muuttamatta. Vaikka on yhteinen koti, asuntolainat ovat omat. Yhteinen koti ei tarkoita automaattisesti symbioosia. Ollaan molemmat johtavassa asemassa ja hyvätuloisia, joten mitään taloudellista pakkoa muutolle ei ollut eikä kukaan loisi kenenkään lompakolla. Molemmat tekevät tarvittaessa pitkää päivää, joten edes siitä emme naputa.

Harkitsen yhteenmuuttoa siinä vaiheessa, kun löydän sen ihanan adoniksen, joka tekee suhteessa kaiken sen, mitä yleensä nainen tekee, lähtien siivouksesta, ruuanlaitosta ja ylipäätään arjen junailusta ja suunnittelusta. Itse otan iisisti ja harrastelen omia juttujani. Muuten en näe syytä vaivautua.

Sitä odotellessa.

Vierailija kirjoitti:

Minä päädyin muuttamaan yhteen muutaman vuoden seurustelun jälkeen ja perustamaan uusperheen. En tunnista täällä mainittuja ongelmia. Ehkäpä vain löysin sielunkumppanini tai jotain sinne päin, mutta ei meillä riidellä kotitöistä tai sängyn petaamisista. Mies tekee enemmän kuin osansa. Jopa vuorokausirytmi passasi suoraan yhteen kummankaan sitä muuttamatta. Vaikka on yhteinen koti, asuntolainat ovat omat. Yhteinen koti ei tarkoita automaattisesti symbioosia. Ollaan molemmat johtavassa asemassa ja hyvätuloisia, joten mitään taloudellista pakkoa muutolle ei ollut eikä kukaan loisi kenenkään lompakolla. Molemmat tekevät tarvittaessa pitkää päivää, joten edes siitä emme naputa.

Jaa. Nyt ei kuitenkaan kysytty "miksi muutit" vaan "miksi et muuta". Henkilökohtaisesti muiden parisuhteet ja järjestelyt ei minua juuri liikuta, mutta koska ap:ta jostain syystä etillisuhteen perustelut kiinnostaa, niitä on kerrottu.

Sielunkumppani on se, jolla on samat toiveet isoista asioista, kuten siitä asutaanko yhdessä vai erikseen, kumpi se päätös sitten onkaan.

Lapseni ovat teinejä, jotka asuvat vuoroviikoin minun ja isänsä luona. Asuntoni on kolmio, tässä on kummallekin lapselle oma huone ja itse majailen olohuoneessa. Vuoroviikoin kotini on hiukan ahdas, ja liian iso.

Asunto on kuitenkin pieni siihen että siinä asuisi vielä yksi aikuinen. Lisäksi mun mielestä lapseni ansaitsevat sen, että vaikka seurustelen niin heidän elämänsä ei tässä enää järky. Kukaan ei voi etukäteen ennustaa mitä tuleman pitää ja miten tämä seurustelusuhde kantaa. Olisi teinille ehkä liian rajua vanhempien avioeron lisäksi joutua kärsimään toisesta erosta.

Kumppanini tulee hyvin toimeen lasteni kanssa, mutta mun mielestä ei ole lapsia kohtaan oikein että heidän pitäisi sopeutua uusperhe-elämään uuden kumppanin ja mahdollisesti hänen lastensa kanssa. He eivät ole voineet asiaa valita, mutta minä voin valita niin että he voivat elää ilman mitään uusperhehelvettiä.

Mitä pienemmät lapset, sitä todennäköisemmin lapset sopeutuvat uusperheen kuvioihin. Mutta teinit - eiköhän siinä murrosiän myllerryksessä ole ihan riittämiin ilman mitään huoneiden jakamisia tuntemattomien toisten teinien kanssa. Edes välillä.

Erosin pitkästä liitosta kesällä. Pikku hiljaa minusta tuli se suhteen vetäjä ja kotitalouskone. Käy aika raskaaksi kun pitää vuodesta toiseen olla organisaattori, joka hoitaa että kotona tapahtuu edes jotain. Joka päivä saa siivota aikuisen ihmisen jäljet. Pidemmän päälle tämä alkaa syömään suhdetta, kun toinen menee vapaamatkustajana siitä huolimatta että asiasta muistetaan kerta toisensa jälkeen. Sitten vielä pitäisi hoitaa petipuuhat tämän päälle. No aika selkeää on, se puoli näivettyy tuolla menolla myös pidemmän päälle. Ei vaan jaksa hoitaa ihan kaikkea...

Nautin niin paljon olostani tällä hetkellä. Ei tarvitse huolehtia ja huomautella ja koti pysyy siistinä. Ihanne olisi jos löytyisi mies jota voisi tapailla muutaman kerran viikossa. Tai jos hän oikeasti olisi aikuinen ja kotihommat hoituu jne. voisin vielä harkita yhteenmuuttoa. Muuten en.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä päädyin muuttamaan yhteen muutaman vuoden seurustelun jälkeen ja perustamaan uusperheen. En tunnista täällä mainittuja ongelmia. Ehkäpä vain löysin sielunkumppanini tai jotain sinne päin, mutta ei meillä riidellä kotitöistä tai sängyn petaamisista. Mies tekee enemmän kuin osansa. Jopa vuorokausirytmi passasi suoraan yhteen kummankaan sitä muuttamatta. Vaikka on yhteinen koti, asuntolainat ovat omat. Yhteinen koti ei tarkoita automaattisesti symbioosia. Ollaan molemmat johtavassa asemassa ja hyvätuloisia, joten mitään taloudellista pakkoa muutolle ei ollut eikä kukaan loisi kenenkään lompakolla. Molemmat tekevät tarvittaessa pitkää päivää, joten edes siitä emme naputa.

Jaa. Nyt ei kuitenkaan kysytty "miksi muutit" vaan "miksi et muuta". Henkilökohtaisesti muiden parisuhteet ja järjestelyt ei minua juuri liikuta, mutta koska ap:ta jostain syystä etillisuhteen perustelut kiinnostaa, niitä on kerrottu.

Sielunkumppani on se, jolla on samat toiveet isoista asioista, kuten siitä asutaanko yhdessä vai erikseen, kumpi se päätös sitten onkaan.

Totta. Syyhän ne aiheettomat pelotkin on.

Vierailija kirjoitti:

Harkitsen yhteenmuuttoa siinä vaiheessa, kun löydän sen ihanan adoniksen, joka tekee suhteessa kaiken sen, mitä yleensä nainen tekee, lähtien siivouksesta, ruuanlaitosta ja ylipäätään arjen junailusta ja suunnittelusta. Itse otan iisisti ja harrastelen omia juttujani. Muuten en näe syytä vaivautua.

Sitä odotellessa.

Minä löysin tällaisen adoniksen. Exä ei sellainen ollut. Onneksi en antanut kokemuksen avioliitosta exän kanssa määritellä tulevaisuuttani. Olen nykyään ihan superonnellinen, yhteenmuutto aikoinaan vaan paransi suhdetta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole mikään ongelma asua erillään. Haluan nukkua yksin, juoda aamukahvini yksin, haluan puuhailla kotonani yksin ja sisustaa sen ilman miesten hirveitä medialaitteita ja johtokasoja.  En myöskään halua enää tarjota kodinhoidollisia palveluita enkä ole kiinnostunut seksistäkään. En myöskään perustää lääppimisestä ja nuolemisesta, en naaman enkä alapään.

Jep, mutta tämä taisi olla kysymys niille, joita miehet ja parisuhteet yleensä kiinnostaa?

Saisiko miesnäkökulmaakin ketjuun, vaikka naisille suunnattu ketju onkin? Heissäkin on introvertteja ja isä-ihmisiä ja katkeroituneita eronneita/leskejä kuten meissä naisissakin? Mutta pääsevätkö he jotenkin paremmin jollain tasolla eron yli kun kykenevät vielä uusiin vakaviin suhteisiin vanhalla iälläkin? Monihan jopa haaveilee huomattavasti nuoremmista naisistakin, ja jopa lapsia heidän kanssaan vaikka ovat jo isejä itsekin ja ovat nyt jo vaari-iässä itsekin? Se on eri ketju, miten nämä nuori-nainen-haaveet toteutuu mutta valmius olisi vaikka uuden perheen perustamiseen, naisilla taas ei edes yhteenmuuttoon? Suuri ero miehissä ja naisissa yleisellä tasolla.

Minäkin voisin haluta muuttaa asumaan paikkaan, jossa minulla on palveluskuntaa kuten kokkaus, pyykkäys ja siivous. En missään nimessä haluaisi muuttaa minnekään palveluskunnaksi. Siinä se ero saattaa olla.

Ihan vaan ajatuksena:

Mieheni erosi exästään, koska ex-vaimo on alkoholisti. Tämän ketjun logiikan mukaan hän sanoisi: En halua enää koskaan muuttaa naisen kanssa yhteen, koska en jaksa katsoa toisen juomista. Kaikki naiset on sellaisia.

Tässä ketjussa perustelu nimittäin on, että kaikki miehet ovat laiskoja ja/tai vonkaajia enkä jaksa enää ketään passata. Ja tämä päätelmä on vedetty edellisestä avioliitosta.

Sinänsä kyllä ketju on vastannut hyvin ap:n alkuperäiseen kysymykseen.

Vierailija kirjoitti:

Ihan vaan ajatuksena:

Mieheni erosi exästään, koska ex-vaimo on alkoholisti. Tämän ketjun logiikan mukaan hän sanoisi: En halua enää koskaan muuttaa naisen kanssa yhteen, koska en jaksa katsoa toisen juomista. Kaikki naiset on sellaisia.

Tässä ketjussa perustelu nimittäin on, että kaikki miehet ovat laiskoja ja/tai vonkaajia enkä jaksa enää ketään passata. Ja tämä päätelmä on vedetty edellisestä avioliitosta.

Sinänsä kyllä ketju on vastannut hyvin ap:n alkuperäiseen kysymykseen.

Kuinka monessa parisuhteessa Suomessa nainen on alkoholisti ja kuinka monessa taas päävastuussa perheen arjesta? Lukuja ei tarvitse laittaa prosentin tarkkuudella, joten lähimpään viiteen prosenttiin pyöristettynä riittää. Kiitän jo etukäteen vastauksesta.

Olen ollut erillissuhteessa lapsettoman miehen kanssa kohta kymmenen vuotta, itselläni on kaksi teiniä. Meillä on kyllä suunnitelmissa muuttaa yhteen aikanaan, mutta ei niin kauan kun lapseni ovat kotona. Kumppanini siis tosiaan odottaa reilusti yli 10 vuotta. Jos se ei ole ongelma hänelle, miksi se olisi ongelma muille? Olen useinkin törmännyt siihen ajatukseen, että suhde ei ole oikea suhde, jos ei asuta yhdessä. Meidänkin suhdettamme on usein kuvailtu "kevyenä tapailusuhteena", joka "varmasti päättyy kun toinen löytää jotain parempaa." Jostain syystä ihmisillä on tosi joustamattomia parisuhdemalleja. Itse luulen, että ne heijastavat enemmän heidän omia pelkojaan.