Lue keskustelun säännöt.
Muita jotka ovat invalidisoituneet yksinäisyydestä lähes täysin?
18.11.2021 |
Pystyn pyörittämään arkea mutta en mitään muuta. Vapaa-aika menee haahuillessa, en saa mitään tehtyä, en pysty aloittamaan mitään. Koko ajan mielessä on vaan yksinäisyys ja tarve sosiaalisille kontakteille. Tarve on ollut jo niin pitkään että siitä on kasvanut jättiläinen joka nielee kaiken muun.
Kommentit (80)
Mieleen on jo hiipinyt, ettei tämmöinen "elämä" ole elämisen arvoista.
Itse olen lähes aina yksin, mutta se ei tarkoita, että saan olla rauhassa.
Koronan ja työttömyyden takia paljon asukkaita on päivätkin kotona. Yhdellä kuulostaa olevan verstastoimintaa kerrostaloasunnossa, toinen on taksikuski, joka käy lähinnä yökeikoilla ja elää siis öisin.
Mitään kotirauhaa ei ole. Se onkin kauheinta yksinäisyyttä: itse olet aina yksin, mutta toiset häiriköivät minkä ehtivät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siis eikö niitä ihmiskontakteja saisi menemällä mukaan erilaiseen toimintaan? Ei kai siellä tarvi yli ystävä olla muiden kanssa, mutta esim. joku harrastustoiminta. Kai sieltä voisi sitten parhaassa tapauksessa jotain tuttujakin tulla, mutta pointtina se että pääsisi mukaan ihmisten joukkoon. Kielikurssit, ruokakurssit, kansalaisopiston tarjonta, urheiluseurat... Varsinkin tekemiseen osallistumalla takuulla saa tuttavia. Monissa urheiluseuroissa olis valtavat määrät talkootyötä tarjolla.
Hommaa kumppani jos noin ahdistaa. Alennat niitä vaatimuksia.
En voi sanoa olleeni invalidisoitunut, mutta alemmalla toimintakyvyllä kyllä olen ollut joskus. Yksinäisyyteen minut ajoi niinkin surkuhupaisa asia kuin se, että en käytä alkoholia niin kuin tyypillinen suomalainen, olen nelikymppinen sinkku enkä ole halunnut lapsiakaan tehdä.
Se tyypillinen suomalainen sitten karsastaa minua milloin mistäkin syystä. On esimerkiksi jätety joukon ulkopuolelle, koska on pelätty että olen sinkku, koska metsästän varattuja (ja sen ulkopuolelle jättäjän mielestä hänen omaansa) miehiä, että oikein vaanin tilaisuutta päästä vikittelemään varattuja miehiä ja se toimii, koska paikkani eivät ole venyneet synnytyksissä ja sen ihmisen mies on kehunut minua toimintatavoistani yhdessä asiassa (olen siis ihan kuullut tällaisen syyn). Tai sitten, että eivät kehtaa juoda, jos olen paikalla, koska silloin minulle paljastuisi miten paljon he juovat. Mitä milloinkin. Ei sitä sitten enää jaksanut edes yrittää, kun tiesi, että kuuluu kansaan, jossa mitä ilmeisemmin pidetään kaikenlaista sairaalloista päihdekäyttöä normaalina. Jotenkin vain tunne ulkopuolisuudesta kasvoi ja kasvoi vuosien myötä ja lopulta olin ihan vapaaehtoisesti elämässä omassa ympyrässäni ilman sosiaalisia kontakteja. Kävin kyllä aktiivisesti erilaisissa tilaisuuksissa, mutta ei niissä oikein sosiaalisia kontakteja tule, kun kaikki tuntuivat siellä aina olevan vain oman pienen kaveripiirinsä kanssa (ja osa tilaisuuksista oli sen luontoisia ettei sinne tultu sosialisoitumaan, kuten vaikka joku yleisöluento). Tässä suhteessa ymmärrän hyvi miehiä, jotka valittavat ettei naisiin pääse oikein tutustumaan baareissa, kun he istuvat aina vain kavereiensa kanssa eikä sinne kutsuta tai anneta tilaa toisille tulla mukaan.
En osaa sanoa kärsinkö hirveästi tuosta tilanteesta, koska olen luonteeltani kuitenkin hieman introvertimpi, enkä sillä lailla ahdistu, jos joudun olemaan yksin, mutta lähdin kuitenkin sitten pikkuhiljaa etsimään uusia ystäviä, kun tajusin, että joskus olisi kiva mennä ihan vaikka kaverin kanssa teatteriin ja sen jälkeen kahville juttelemaan näytöksestä, tai vaikka pitää leffailta kotona. Mietin esin miten suuren (tai oikeammin pienen) ystäväpiirin tahtoisin ja sitten vain sinnikkäästi eteenpäin sillä ajatuksella etten ladannut mitään odotuksia minkään tilanteen suhteen.
Pikkuhiljaa sitten saavutin tavoitteeni.
En nyt tiedä yhtään auttoiko tämä kirjoitus sinua mitenkään, mutta haluaisin tsempata sinua uskomaan, että vaikka suomessa ystävien saaminen voi olla hankalaa, niin se kyllä onnistuu. Pidät vain itse huolta siitä, että jos vaikka joka päivä koittaisit tehdä jotain sosiaalista. Se voi olla vaikka niin yksinkertaista, että viet roskat ulos ja siinä yhteydessä kierrät korttelin (tässä on ideana se, että lähtee pois niistä omista ympyröistään joka päivä, jos jo nyt kävelet päivittäin, niin keksi tuohon joku muu aktiviteetti). Jos yskinäisyytesi on mennyt niin pahaksi, että koet, että pelkäät ihmisiä tai ahdistut heidän seurassaan, niin aloita sitten vaikka siitä, että jos kerran päivässä käyt lenkillä, niin sillä lenkillä katsot vähintään kerran toisen ihmisen silmiin - siitä huolimatta katsooko hän takaisin tai ei.
Itsellä kanssa elämä tylsää, olen erakoitunut useastakin syystä. Ihana olisi löytää toinen samanmoinen, niin olisi ymmärrystä toisillemme. Mutta, eipä tule mitään tehtyä asian suhteen ja haaveet eivät elätä, ehkä kannattelevat hieman...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo hep, paitsi että en pysty oikein enää pyörittämään arkeakaan.
Miksi te invalidisoituneet ette hakeudu harrastustoimintaan? Sitä on tarjolla joka kylässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi te invalidisoituneet ette hakeudu harrastustoimintaan? Sitä on tarjolla joka kylässä.
Yksinäisen on vaikea tutustua kehenkään lähemmin. Harrastuksissa tulee ulkopuolinen olo.
Miten sen nyt kukin näkee. Minä en pysty poistumaan asuinpaikastani sen vuoksi, että selkäni saattaa pettää ihan varoittamatta, ja kun niin tapahtuu, on päästävä makuulle. Koska en voi makailla esimerkiksi kadulla, minun on paras olla menemättä sinne. Olen viimeksi poistunut täältä reilu vuosi sitten, kun kävin ambulanssilla päivystyksessä.
Tapaan sosiaaliohjaajan noin viiden viikon välein. Hän käy istumassa parinkymmenen minuutin ajan ja tarkistamassa itsetuhoisuuteni asteen (ei hän sitä tietenkään minulle kerro, enkä ole tietävinäni). Hän on ainoa kontaktini. Puhun kyllä itsekseni, mutta en yleensä ole kovin riemastuttavaa seuraa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No vähän aktiivisuutta. Mukaan ystävätoimintaan. Joko ensin itse asiakkaana tai sitten suoraan ystävänä.
Lenkittämään kiireisen koiraa vaikka pari kertaa viikossa.
Jos talossa vanhuksia tai perheellisiä, niin ulkoiluseuraksi vanhukselle tai lapsille.
Voihan vetää pihalla vaikka jumpan kerran viikossa. Hittoako sitä yksin nyhjää?
Ja joo. Ei huvita. Ei. Kalenteri seinään. Siihen ensin kerran viikkoon ruksi, että käy jossain. Parin viikon päästä tavoite 2x/vko. Siitä 3x/vko. Sitten vielä enemmän, jos nappaa.
Ei pidä odottaa, että joku on aina se moottori. Olkaa itse omia moottoreitanne ja vähän sitten muillekin. Ei ehkä heti onnistu, mutta ei se märehtimällä parane.
Hopi hop!
T: Itsensä masennuksesta taistellut 💪
Ymmärrätköhän ap mitä invalidisoituminen oikeasti tarkoittaa? Et todellakaan.
T oikeasti invalidi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No vähän aktiivisuutta. Mukaan ystävätoimintaan. Joko ensin itse asiakkaana tai sitten suoraan ystävänä.
Lenkittämään kiireisen koiraa vaikka pari kertaa viikossa.
Jos talossa vanhuksia tai perheellisiä, niin ulkoiluseuraksi vanhukselle tai lapsille.
Voihan vetää pihalla vaikka jumpan kerran viikossa. Hittoako sitä yksin nyhjää?
Ja joo. Ei huvita. Ei. Kalenteri seinään. Siihen ensin kerran viikkoon ruksi, että käy jossain. Parin viikon päästä tavoite 2x/vko. Siitä 3x/vko. Sitten vielä enemmän, jos nappaa.
Ei pidä odottaa, että joku on aina se moottori. Olkaa itse omia moottoreitanne ja vähän sitten muillekin. Ei ehkä heti onnistu, mutta ei se märehtimällä parane.
Hopi hop!
T: Itsensä masennuksesta taistellut 💪
Taisi olla aika pintapuolinen masennus.
Ja olen tuo nro 11 vielä.
Ei pidä odottaa, että itsekin mieli maassa oleva jaksaa kuunnella toisen marinaa koko ajan. Se on todella raskasta puuhaa. Tuntuu, että osa oikein odottaa ihmisiä, jotka tekevät kaiken puolesta ja kuuntelevat vain kitinää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No vähän aktiivisuutta. Mukaan ystävätoimintaan. Joko ensin itse asiakkaana tai sitten suoraan ystävänä.
Lenkittämään kiireisen koiraa vaikka pari kertaa viikossa.
Jos talossa vanhuksia tai perheellisiä, niin ulkoiluseuraksi vanhukselle tai lapsille.
Voihan vetää pihalla vaikka jumpan kerran viikossa. Hittoako sitä yksin nyhjää?
Ja joo. Ei huvita. Ei. Kalenteri seinään. Siihen ensin kerran viikkoon ruksi, että käy jossain. Parin viikon päästä tavoite 2x/vko. Siitä 3x/vko. Sitten vielä enemmän, jos nappaa.
Ei pidä odottaa, että joku on aina se moottori. Olkaa itse omia moottoreitanne ja vähän sitten muillekin. Ei ehkä heti onnistu, mutta ei se märehtimällä parane.
Hopi hop!
T: Itsensä masennuksesta taistellut 💪
Taisi olla aika pintapuolinen masennus.
Nopea oli ainakin sinun diagnoosisi 😄
Ei, ei ollut pintapuolista. Vaati useita vuosia todella jämäkkää otetta. Välillä taas romahti. Askel kerrallaa. Edelleen listaan kaiken kalenteriin ja sillä jaksan
Oletteko orpoja? Tai eikö teillä todellakaan ole ketään sukulaista joka kävisi teidän luonanne edes vastuullisuudentunteesta jos ei muuten? Sisaria, serkkuja.
Enemmänkin erakoituminen vie siihen ettei enää osaa puhua, äidinkieltään ylipäätänsä ei osaa enää eikä edes halua mihinkäänlaiseen sosiaaliseen kanssakäymiseen. Jos on ihmisten ilmoilla luonnollismmat reaktiot ois eläimelliset reaktiot mallia muriseminen tai naaman silittely toista vastaan. Puhe ei enää kiinnosta eikä edes osaa ilmaista mitään kielellisesti.
Arjen pyöritys menee oikein hyvin jos on pyöriäkseen. Enemmänkin uskomattoman ärsyttäviä kaikki äänet tai keskeytykset.
Vierailija kirjoitti:
Siis eikö niitä ihmiskontakteja saisi menemällä mukaan erilaiseen toimintaan? Ei kai siellä tarvi yli ystävä olla muiden kanssa, mutta esim. joku harrastustoiminta. Kai sieltä voisi sitten parhaassa tapauksessa jotain tuttujakin tulla, mutta pointtina se että pääsisi mukaan ihmisten joukkoon. Kielikurssit, ruokakurssit, kansalaisopiston tarjonta, urheiluseurat... Varsinkin tekemiseen osallistumalla takuulla saa tuttavia. Monissa urheiluseuroissa olis valtavat määrät talkootyötä tarjolla.
Ei pitkän kroonistuneen yksinäisyyden jälkeen enää pysty, ainakaan minä. Alan olla jo sosiaalisilta taidoiltani ja ulosanniltani aivan jäässä, ja sosiaalisten tilanteiden pelkokin on astunut mukaan kuvioihin.
Minä osoitan teille myötätuntoni yksinäisyytenne vuoksi. Perustakaa joku Facebook ryhmä yksinäisille, jos sellaista ei vielä ole.
Vierailija kirjoitti:
Hommaa kumppani jos noin ahdistaa. Alennat niitä vaatimuksia.
Itseasiassa ainakin mun pitäisi osata nostaa niitä vaatimuksia rutkasti.
sivusta
Tiedän tunteen. Nyt alkaa jo tuntua ihan turhalta tämä tunnollinen arjen pyörittäminenkin.