Muita jotka ovat invalidisoituneet yksinäisyydestä lähes täysin?

Vierailija kirjoitti:

Olen yksinäisyyden lisäksi työtön niin aika lailla yksin vietän 99% ajastani. Kerran viikossa käyn harrastuksessa, jossa näen tunnin ajan ihmisiä, mutta muuten ihmiskontakteja ei sitten kaupan kassatyöntekijää lukuun ottamatta olekaan - ja näin on ollut jo kymmeniä vuosia.

En oikein osaa sanoa mitä tämä pitkittynyt yksinäisyys on psyykeelle ja terveydelle tehnyt, koska muutos on ollut hidasta ja muutenkin muutoksia itsessään on hankala huomata. Uskoisin kuitenkin, että olen muuttunut entistäkin oudommaksi tyypiksi, en kestä enää toisten ihmisten seuraa niin hyvin kuin ennen ja eristäytynyt elämäntyylini rappauttaa pikku hiljaa sosiaalisia taitoja ja ehkä tiedostamatta en enää mieti mitä sanon ja sanon mitä ajattelen ilman sensuuria. 

Lue se kirja, mikä viestissä ylempänä mainitaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te invalidisoituneet ette hakeudu harrastustoimintaan? Sitä on tarjolla joka kylässä.

Yksinäisen on vaikea tutustua kehenkään lähemmin. Harrastuksissa tulee ulkopuolinen olo.

No voi jee, tietysti kaikessa on aluksi ulkopuolinen olo, siksi sinne silti vaan mennään että päästään mukaan. Yksinäisyytesi syy on omassa käytöksessäsi: jäät yksin koska vetäydyt yksin eikä kukaan tule sinua sieltä kotoa hakemaan vaikka miten haluaisit.

Mukaan nyt vaan erilaisiin harrastustoimiin ja tunnustelemaan mikä niistä tuntuisi omalta.

Ja kyllä: sillä pitää käydä useita kertoja jotta tutustuu ja pääsee mukaan! Et voi ottaa nokkiisi siitä jos et heti ensi kerrasta pääse juttuihin vieraiden ihmisten kanssa.

Tämä. Ihmiset odottaa liian nopeita tuloksia. Kun lapset oli pieniä kävin mammakerhossa ja aluksi olin kuukausia siellä kuin orpo piru. Lopulta päädyin parin vuoden päästä vetämään kyseistä kerhoa yhden naisen kanssa. Ja oon oikeasti tosi introvertti ihminen.

Vierailija kirjoitti:

Enemmänkin erakoituminen vie siihen ettei enää osaa puhua, äidinkieltään ylipäätänsä ei osaa enää eikä edes halua mihinkäänlaiseen sosiaaliseen kanssakäymiseen. Jos on ihmisten ilmoilla luonnollismmat reaktiot ois eläimelliset reaktiot mallia muriseminen tai naaman silittely toista vastaan. Puhe ei enää kiinnosta eikä edes osaa ilmaista mitään kielellisesti.

Arjen pyöritys menee oikein hyvin jos on pyöriäkseen. Enemmänkin uskomattoman ärsyttäviä kaikki äänet tai keskeytykset.

Hyvä alku olisi se, että pyrkisi hankkimaan koulutuksen jolla voisi työllistyä. Tulisi sitten jonkinlaista ihmiskontaktia töiden kautta, ettei tuollaista erakoitumista tapahdu.

Vierailija kirjoitti:

Taas näitä ketjuja... kun valtio tai kunta ei toimita eteen, niin indvalidisoidutaan.

Jos sulla on ketään iäkästä perheenjäsentä joka on esim kokenut sota-ajan tai pula-ajan, niin keitä sille kahvit ja kuuntele häntä saat perspektiiviä.

Jokainen on itse vastuussa elämästään ja Suomessa on todella helppoa kuten muut ovat jo maininneet, kunhan lähtee ovesta ulos!

Luitko sä edes koko aloitusta? Tää kommentti oli ihan täysin asian vierestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen yksinäisyyden lisäksi työtön niin aika lailla yksin vietän 99% ajastani. Kerran viikossa käyn harrastuksessa, jossa näen tunnin ajan ihmisiä, mutta muuten ihmiskontakteja ei sitten kaupan kassatyöntekijää lukuun ottamatta olekaan - ja näin on ollut jo kymmeniä vuosia.

En oikein osaa sanoa mitä tämä pitkittynyt yksinäisyys on psyykeelle ja terveydelle tehnyt, koska muutos on ollut hidasta ja muutenkin muutoksia itsessään on hankala huomata. Uskoisin kuitenkin, että olen muuttunut entistäkin oudommaksi tyypiksi, en kestä enää toisten ihmisten seuraa niin hyvin kuin ennen ja eristäytynyt elämäntyylini rappauttaa pikku hiljaa sosiaalisia taitoja ja ehkä tiedostamatta en enää mieti mitä sanon ja sanon mitä ajattelen ilman sensuuria. 

Lue se kirja, mikä viestissä ylempänä mainitaan.

Menepäs, Karla, muualle täältä. Täällä on oikeita ihmisiä ongelmineen.

"Karla Nieminen (s. 1988) on ihmissuhdekouluttaja, joka tietää miten kehittyä, koska on itse ollut niin huono. Hän on pitänyt ihmissuhdetaidoista luentoja ja kursseja vuodesta 2011 alkaen, auttaen ihmisiä nauttimaan elämästä."

Karl on ilmeisesti ollut "niin huono" tosi nuorena, kun on jo 23-vuotiaana ollut valmis kouluttamaan muita pois huonoudesta. Hän on oikein hyvännäköinen kolmikymppinen dippainssi, joka on perustanut yrityksen tälle hedelmälliselle huuhaa-alalle ja uskottelee nyt toisille - rahasta tietenkin - että omasta kurjuudestaan hän kertoo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Enemmänkin erakoituminen vie siihen ettei enää osaa puhua, äidinkieltään ylipäätänsä ei osaa enää eikä edes halua mihinkäänlaiseen sosiaaliseen kanssakäymiseen. Jos on ihmisten ilmoilla luonnollismmat reaktiot ois eläimelliset reaktiot mallia muriseminen tai naaman silittely toista vastaan. Puhe ei enää kiinnosta eikä edes osaa ilmaista mitään kielellisesti.

Arjen pyöritys menee oikein hyvin jos on pyöriäkseen. Enemmänkin uskomattoman ärsyttäviä kaikki äänet tai keskeytykset.

Hyvä alku olisi se, että pyrkisi hankkimaan koulutuksen jolla voisi työllistyä. Tulisi sitten jonkinlaista ihmiskontaktia töiden kautta, ettei tuollaista erakoitumista tapahdu.

Ihanko vaan että ois keskellä ihmisiä, kyl mä voin vaikka ostaa kavereita jos huvittaa. Se ettei tee töitä ei välttämöttä tee köyhäksi. Tai vaikka mennä viikoittain toistuviin tapaamisiin. Tämmöisiä tapaamisia on useita joskus käyny joo ravintoloihin viikoittain syömään sen pippuripihvin ja muutama lasi juomia päälle jutellessa.

sinä invalidisoitunut. miksi kenenkään pitäisi olla ystäväsi?

Vierailija kirjoitti:

sinä invalidisoitunut. miksi kenenkään pitäisi olla ystäväsi?

Mitä sinun ystäväsi näkevät sinussa, hyvä kyselijä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te invalidisoituneet ette hakeudu harrastustoimintaan? Sitä on tarjolla joka kylässä.

Yksinäisen on vaikea tutustua kehenkään lähemmin. Harrastuksissa tulee ulkopuolinen olo.

No voi jee, tietysti kaikessa on aluksi ulkopuolinen olo, siksi sinne silti vaan mennään että päästään mukaan. Yksinäisyytesi syy on omassa käytöksessäsi: jäät yksin koska vetäydyt yksin eikä kukaan tule sinua sieltä kotoa hakemaan vaikka miten haluaisit.

Mukaan nyt vaan erilaisiin harrastustoimiin ja tunnustelemaan mikä niistä tuntuisi omalta.

Ja kyllä: sillä pitää käydä useita kertoja jotta tutustuu ja pääsee mukaan! Et voi ottaa nokkiisi siitä jos et heti ensi kerrasta pääse juttuihin vieraiden ihmisten kanssa.

Jaha, tää "ei muutakun itse niskasta kiinni vaan" joka on lääke joka ongelmaan.

Jeps. Jossain vaiheessa siihen vaan loppuu usko, että nyt kun tämän kerran vielä otan itseäni niskasta kiinni ja teen sitä tai tätä niin tilanne kyllä muuttuu. 

Ei kukaan jaksa loputtomiin hakata päätään seinään vaan jossain vaiheessa se on vain pakko hyväksyä, ettei todellisuus muuksi muutu vaikka itse tekisi mitä sen eteen.

Sen jälkeen voi käyttää kaiken energiansa siihen, että hyväksyy yksinäisyytensä ja oppii elämään yksin sen sijaan, että jatkaa kaipaamasta elämäänsä jotain sellaista, mitä siihen ei ole saatavilla.

Toki niitä päiviä edelleen on, että toisen ihmisen seuraa ja ihan vaan juttelua kaipaa niin että rintaa puristaa eikä itkusta meinaa tulla loppua mutta enemmän on niitä päiviä kun sitä omaa yksinäisyyttään ei enää edes noteeraa tai ajattele vaan sitä menee automodella aamusta iltaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te invalidisoituneet ette hakeudu harrastustoimintaan? Sitä on tarjolla joka kylässä.

Yksinäisen on vaikea tutustua kehenkään lähemmin. Harrastuksissa tulee ulkopuolinen olo.

No voi jee, tietysti kaikessa on aluksi ulkopuolinen olo, siksi sinne silti vaan mennään että päästään mukaan. Yksinäisyytesi syy on omassa käytöksessäsi: jäät yksin koska vetäydyt yksin eikä kukaan tule sinua sieltä kotoa hakemaan vaikka miten haluaisit.

Mukaan nyt vaan erilaisiin harrastustoimiin ja tunnustelemaan mikä niistä tuntuisi omalta.

Ja kyllä: sillä pitää käydä useita kertoja jotta tutustuu ja pääsee mukaan! Et voi ottaa nokkiisi siitä jos et heti ensi kerrasta pääse juttuihin vieraiden ihmisten kanssa.

Jaha, tää "ei muutakun itse niskasta kiinni vaan" joka on lääke joka ongelmaan.

Aivot ovat elin, joka toistaa sitä levyä, jota on eniten soitettu. Eli masentuneella aivot toistavat levyä, jossa kaikki on huonosti, mitään ei kannata yrittää ja kaikki mitä yrität menee kuitenkin pieleen ja se sattuu. Siksi masennus ei parane sillä, että kokeilee tai yrittää kerran. Se paranee sillä, että tekee jotain juttua useammin ja säännööllisemmin kuin on tehnyt sitä juttua, joka johti negatiiviseen kierteeseen. Eli, jos tuntuu ettei jaksa mennä ovesta ulos ja aivot ovat jumittaneet toistamaan sitä levyä, niin sitten pitää vaikka pakolla lähteä ulos kerran päivässä. Ihan sama onko siellä 10 sekuntia tai minuutin, kunhan lähtee. Sitä sitten toistetaan kunnes aivoista, mielestä poistuu ajatus, että ulos ei voi mennä. Sitten otetaan seuraava askel. Lääkkeet auttavat tuossa prosessissa, mutta voi sen tehdä ilman lääkkeitäkin. Kikista vaikeinta on kuitenkin saada itsensä (aivonsa, mielensä) uskomaan siihen, että se toimii. houkutus alkaa uskoa että se ei toimi, on niin suuri.

Näin on kaikilla. Kaikkia ihmisiä jännittää jossain määräin tavata uusia ihmisiä tai mennä yksin johonkin tilaisuuteen. Siihen vain ei pidä jämähtää, tai jos jämähtää, niin sitten pitää ymmärtää kokeilla uudelleen.

Jooh. Kaikkia jännittää, yrität vaan tarpeeks monta kertaa. Entä kun yrität ja yrität ja koskaan sitä hyvää lopputulosta ei tule? Voin mennä ulos, voin vaikka puhua ihmisillekin. Ongelma on, että siellä ulkona ei ole minulle mitään. Mikä minua siis motivoisi tähän toimintaan?

Muutenkin, sanoisitko jollekin, jolla on toinen jalka poikki, että kaikkien mielestä juokseminen on vähän rankkaa? Sama se on kuin sanoa sosiaalisista peloista kärsivälle, että kaikkia jännittää uudet ihmiset.

luit tekstini liian suurilla tulkintavapauksilla. Mitä odotat, että siellä ulkona pitäisi olla, jotta sinne meno tuntuisi hedelmälliseltä? Siis yritän kysyä, että miksi koet, että ulkona ei sinulle ole mitään? Minä nautin ulkona olemisesta esimerkiksi sateen jälkeisestä raikkaasta ilmasta, tai siitä että voin nähdä linnun, joka välillä tulee parvekkeeni kaiteelle kerjäämään auringonkukan siemeniä jne. En tykkää mennä kavereiden kanssa lenkille, koska yksikään heistä ei tajua miten en muka voi tai halua puhua lenkillä ollessani. minulla kun on tapana mennä ylikeskittyneeseen tilaan lenkillä enkä halua rikkoa sitä oloa puhumalla.

En tietenkään sanoisi yksijalkaiselle, että kaikkien mielestä juokseminen on hiukan rankkaa. HÄneltä puuttuu jalka, masentunut ei ole aivoton eikä häneltä puutu puolet aivoista, vaan hänen mielensä on jumittunut yhdelle ja samalle radalle. Isoisäni oli sokea ja hän aina sanoi, että ei koe olevansa sokea, hän näkee vain tällä hetkellä hiukan eri tavalla: hän siis koki, että sokeanakin voi nähdä (hänellä oli myös siihen vertailupohjaa, koska oli aiemmin ollut näkevä). Hän myös kuvaili joskus miten näkee ja minusta se oli huikeaa. Olin siihen mennessä oppinut, että sokeat eivät voi pärjätä. hänen läsnäolonsa ja avoimuutensa kertoa selviämisestään opetti minut näkemään asiat laatikon ulkopuolelta. Olen itsekin ollut masentunut, mutta en niin, että se olisi vakavaa, että olisin esim. ollut itsetuhokierteessä.

Kauheaa uhriutumista täällä. Olen huomannut, että yksinäisyyttä valittavilla on yhteinen piirre: he ovat jollain tapaa hankalia persoonia. Itsekeskeisyyttä, puheripulia, takertumista, valittamista, saamattomuutta, arvostelua tms. Eikä ruikuttaminen ainakaan paranna asiaa.

Vierailija kirjoitti:

Minä osoitan teille myötätuntoni yksinäisyytenne vuoksi. Perustakaa joku Facebook ryhmä yksinäisille, jos sellaista ei vielä ole.

Tämä on kyllä huvittavaa kun ehdotetaan aina jotain vastaavaa. Tein instagramin. Pyysin sinne tuttuja ja yritin ehdottaa heille sitä. He eivät halunneet. Ehdotin tapaamisia, mutta aina kaikilla on niin kiire. Ruuhkavuodet nääs. Järjestin juhlia, mutta aina oli muilla juuri jotain muuta silloin. Soitin ihmisille, mutteivät he vastanneet. Eivätkä soittaneet takaisin. Kirjoittelen viestejä ja niihin vastataan jotain lyhyttä.

Tapaat puolituttuja kadulla, he ilmaisevat kuinka häiritsevää se on kun joku pysähtyy kysymään kuulumisia.

Menet harrastuksiin ja asenne on, että tänne on tultu harrastamaan, ei leikkimään kavereita. Kaikilla on aina kiire kotiin mahdollsimman nopeasti jne.

Olen todella onnekas koska minulla on mies ja lapset. Joka tosin on paljon työmatkoilla. Muuten olisin aivan yksin. Olen ekstrovertti ja meidänlaisia inhotaan aika huolella. Olemme niitä jotka kälättävät, puhuvat turhia, nauravat liikaa, vievät tilaa, ovat yli innostuneita ym. Olen siis kaikella tavalla väärä ja seuraani ei haluta. En vaan osaa olla muuta. En osaa olla se oikealla tavalla introvertti. Se, jonka seura on juuri se oikeanlainen. Hiljaisen vaatimaton.

Otin yhteyttä kerran kuukaudessa, siis 12 kertaa vuodessa. Sekin vaikuttaa olevan monelle ihan liikaa ja ahdistavaa.

Puhuisin juuri siitä mistä toinen haluaa. Hänestä, minusta, maailmanmenosta, mutta ei.

Mutta olen oppinut ymmärtämään, että se suurin vapaus on juuri yksinäisyydessä. Saan olla juuri sellainen kuin olen. Kukaan ei sano kuinka vääränlainen olen. Voin mennä ihan minne haluan, katsoa juuri sen elokuvan kun tahdon ja puhua itseni kanssa juuri mistä tykkään. Voin valittaa ja itkeä tunteja putkeen tai nauraa hauskoja meemeja tuntikausia. Eikä kukaan arvostele tai vaadi minua muuttumaan ilman pelkoa, että jään yksin.

Yksinäisyyden ei kannata antaa vangitsemaan itseään kotiin, vaan iloita pienistäkin lauseista, jotka joku sinulle kohdistaa.

Joskus kyselen ihan vaan vaikka myyjiltä jotain huvin vuoksi tms.

Se luo tunteen, että kuuluu edes jotenkin yhteiskuntaan. Kun juttelee edes joskus, vaikka sitten niitä näitä.

Vierailija kirjoitti:

Kauheaa uhriutumista täällä. Olen huomannut, että yksinäisyyttä valittavilla on yhteinen piirre: he ovat jollain tapaa hankalia persoonia. Itsekeskeisyyttä, puheripulia, takertumista, valittamista, saamattomuutta, arvostelua tms. Eikä ruikuttaminen ainakaan paranna asiaa.

Hankalia persoonia= ei sellaisia kun täydelliset ihmiset ovat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuntuu, että tuo "sosiaalisten taitojen puute" ei ole useimmilla edes mikään varsinainen syy yksinäisyyteen. Useimmilla tuntemillani yksinäisillä on huonoja kokemuksia ihmissuhteista, jolloin syystäkin alkaa vetäytymään kuoreensa. Se ei ole aina edes mitenkään tiedostettua toimintaa.

Siltä se varmaan voi tuntua, jos ei ole itse koskaan yksinäisyyttä ja yksin jäämistä kokenut. Kokeile olla kaksi vuotta keskustelematta tosielämässä kenenkään ystävän kanssa. Havainnoi sitten, mitä kokeilu on tehnyt ihan jo suullisen ilmaisun taidoillesi, kun yhtäkkiä joku tuleekin juttelemaan tai yrität sitä itse. Saatat yllättyä. Tai sitten ihmiset ei vaan oikeasti täälläkään tajua yksinäisyyttä ja että se on todellisuutta joillekin ihmisille, että ei ihan oikeasti juttele koskaan kenellekään.

Otin lähinnä kantaa siihen, että monet ei-yksinäiset sosiaaliset hölöttäjät eivät itsekään ole aina mitään huomaavaisia ja taitavia keskustelukumppaneita. Sosiaaliset taidot on aivan eri asia kuin sosiaalinen luonne.

Joo, siis onhan sosiaaliset taidot oikeastaan joukko hyvinkin erilaisia vuorovaikutukseen liittyviä taitoja, eikä ne tosiaan ole mikään sellainen, että on tai ei ole. Mutta siis ihan tavallinenkin vuorovaikutustilanteenkin hoitaminen luontevasti vaatii aika monta erilaista taitoa: pitää muistaa erilaisia fraaseja ja kommentoida niillä toisten kertomia juttuja oikein ja sopivasti (ne kaikki "niinpä", "katsos vaan" etc.), pitää tulkita erilaisia ihmisten käyttämiä kiertoilmaisuja, pitää tulkita toisen eleitä, äänensävyä ja ilmeitä ja niin edelleen. Nämä ei pysy yllä sillä, että lukee vain kirjoja tai selailee nettiä. Ja niiden tärkeyden oikeasti huomaa vasta sitten, kun ne on unohtuneet. Toinen sanoo sinulle jotain, etkä miettimälläkään keksi, mitä siihen sanoisi.

En tiedä mitä tehdä tälle. En ole autistinen ja huomaan kyllä, että ihmiset eivät koe oloaan mukavaksi seurassani.

Voin samaistua. Oma siskonikin liukenee luotani puolen tunnin kohteliaisuusajan jälkeen silloin kun käy muutaman vuoden välein vierailulla. En osaa keskustella luontevasti, taidot rapistuvat vuosi vuodelta.

Aloita opiskelu vaikkapa aikuislukiossa tai avoimessa yliopistossa. Varmasti tulee kivoja ihmiskontakteja.

Minä lenkkeilen (kävelen) viisi kertaa viikossa n. 7 km/kerta. Se ihmeesti lievittää yksinäisyyden tunnetta.

Yksinäisiä näkyy lenkkeilevän muitakin. Paljon naisia. Joskus ani harvoin pariskuntia, tai yksinäisiä miehiä.

Tuntuukin, että mieluummin kuljetaan yksin, kuin jonkun muun seurassa.

m.64

Mun on vaikea samaistua, kun itselle on vain helpotus, ettei ole ylläpidettäviä ihmissuhteita (kavereita) oman perheen lisäksi. En millään jaksaisi, ja yksinolemisesta saa voimia. Moikkailen sujuvasti naapurit ja kaupankassat, mutta ajatuskin esim. puhelusta jonkun tuttavan kanssa on uuvuttava. Onneksi ei tarvitse. Niin me ollaan erilaisia, toivottavasti sinulla, ap, helpottaa tilanne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te invalidisoituneet ette hakeudu harrastustoimintaan? Sitä on tarjolla joka kylässä.

Yksinäisen on vaikea tutustua kehenkään lähemmin. Harrastuksissa tulee ulkopuolinen olo.

No voi jee, tietysti kaikessa on aluksi ulkopuolinen olo, siksi sinne silti vaan mennään että päästään mukaan. Yksinäisyytesi syy on omassa käytöksessäsi: jäät yksin koska vetäydyt yksin eikä kukaan tule sinua sieltä kotoa hakemaan vaikka miten haluaisit.

Mukaan nyt vaan erilaisiin harrastustoimiin ja tunnustelemaan mikä niistä tuntuisi omalta.

Ja kyllä: sillä pitää käydä useita kertoja jotta tutustuu ja pääsee mukaan! Et voi ottaa nokkiisi siitä jos et heti ensi kerrasta pääse juttuihin vieraiden ihmisten kanssa.

Jaha, tää "ei muutakun itse niskasta kiinni vaan" joka on lääke joka ongelmaan.

Aivot ovat elin, joka toistaa sitä levyä, jota on eniten soitettu. Eli masentuneella aivot toistavat levyä, jossa kaikki on huonosti, mitään ei kannata yrittää ja kaikki mitä yrität menee kuitenkin pieleen ja se sattuu. Siksi masennus ei parane sillä, että kokeilee tai yrittää kerran. Se paranee sillä, että tekee jotain juttua useammin ja säännööllisemmin kuin on tehnyt sitä juttua, joka johti negatiiviseen kierteeseen. Eli, jos tuntuu ettei jaksa mennä ovesta ulos ja aivot ovat jumittaneet toistamaan sitä levyä, niin sitten pitää vaikka pakolla lähteä ulos kerran päivässä. Ihan sama onko siellä 10 sekuntia tai minuutin, kunhan lähtee. Sitä sitten toistetaan kunnes aivoista, mielestä poistuu ajatus, että ulos ei voi mennä. Sitten otetaan seuraava askel. Lääkkeet auttavat tuossa prosessissa, mutta voi sen tehdä ilman lääkkeitäkin. Kikista vaikeinta on kuitenkin saada itsensä (aivonsa, mielensä) uskomaan siihen, että se toimii. houkutus alkaa uskoa että se ei toimi, on niin suuri.

Näin on kaikilla. Kaikkia ihmisiä jännittää jossain määräin tavata uusia ihmisiä tai mennä yksin johonkin tilaisuuteen. Siihen vain ei pidä jämähtää, tai jos jämähtää, niin sitten pitää ymmärtää kokeilla uudelleen.

Kun menet ulos, niin keskimäärin kuinka monta kaveria saat? Entä ostoskeskukseen? Tuletko sieltä ulos sekä ystävien, että ostosten kanssa? Ihmisillä on kovat vaatimukset ystäville. Yksikin pieni vika ja seuraasi ei haluta. Puhut liikaa, puhut vääristä aiheista, olet raskas, olet väärän ikäinen, et juo tarpeeksi, olet liian köyhä, olet sosiaalisesti taitamaton, käyttäydyt väärin, olet outo.

Luuleeko joku, että nuo on muutettavissa ja samalla mahdollista pysyä omana itsenään ilman feikkaamista kaikille?

Määrättyjä ihmisiä ei tulla koskaan hyväksymään ystäviksi omina itseinä ja jos he yrittävät olla jotain muuta, se ei joku onnistu tai sekin tuomitaan teennäisyytenä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te invalidisoituneet ette hakeudu harrastustoimintaan? Sitä on tarjolla joka kylässä.

Yksinäisen on vaikea tutustua kehenkään lähemmin. Harrastuksissa tulee ulkopuolinen olo.

No voi jee, tietysti kaikessa on aluksi ulkopuolinen olo, siksi sinne silti vaan mennään että päästään mukaan. Yksinäisyytesi syy on omassa käytöksessäsi: jäät yksin koska vetäydyt yksin eikä kukaan tule sinua sieltä kotoa hakemaan vaikka miten haluaisit.

Mukaan nyt vaan erilaisiin harrastustoimiin ja tunnustelemaan mikä niistä tuntuisi omalta.

Ja kyllä: sillä pitää käydä useita kertoja jotta tutustuu ja pääsee mukaan! Et voi ottaa nokkiisi siitä jos et heti ensi kerrasta pääse juttuihin vieraiden ihmisten kanssa.

Tämä on jonkun pääkaupunkilaisen kirjoittama ehdotus. Siellä on ehkä kymmeniä tai satoja erilaisia harrastuksia mistä valita.

Harrastuksia on paljon ja monenlaista kulttuuria.

Mutta mistä löydät luotettavan kumppanin? Sellainen on kultaakin kalliimpi. Kun teillä joillakin sellainen on, vaalikaa sitä!