Minulla on kiintymyssuhteen trauma, joka vaikuttaa omaan vanhemmuuteeni

Minulla on ollut saman tyyppistä ongelmaa oman äitini kanssa, ei millään saanut tunteita tunnistetuksi. Nämä rikkonaiset välit sattuivat niin paljon että ehdotin terapiaa mihin hän monesti lupautui mutta toteutuminen ei ikinä. Kun suutuin tästä niin hän suuttui takaisin. Se sattui älyttömästi, en ymmärrä täysin vieläkään miksi hän otti itseensä jos minä suutuin rikkoutuneista lupauksista. Nyt ajattelen ettei se ollut henkilökohtaista suuttumusta minua kohtaan. Kokeilin monesti puhua lapsuuden traumoista, rauhallisestikkin, muttei siitä tullut mitään. Ehkä olin joskus sylkenyt pahaa oloani niistä asioista niin lujaa että siitä jäi äidilleni ikuinen puolustus reaktio. Kuulin tänä vuonna toiselta henkilöltä  että hänellä meni isänsä kanssa välit teini ikäisenä ja kun hän koitti ottaa yhteyttä uudestaan ja nöyristyä anteeksi pyytäen niin isä oli vain sanonut että täytyy elää niin ettei tarvi pyytää anteeksi. Heidän välit jäi rikki ja äidilleni ilmeisesti trauma anteeksi pyytämisestä. Tämän kun kuulin niin olen pystynyt elämään paremmin muistojeni kanssa. Yleensä ihmisellä on syvempi syy käytökseensä vaikkei se olisi oikeutettu, mutta älä tee sitä virhettä että siirrät trauman lapsiisi.

Se on täysin sinun harteilla, ei äitisi.

Vierailija kirjoitti:

kuulostaa siltä että sun äidillä on omia pahoja traumoja mitkä on jatkunut sun kasvattamiseen asti. varsinkin jos ei suostu näkemään omaa käyttäytymistään ja virheitään niin voi olla että siitä olisi paha traumasta johtuva tunnelukko?

jos asia on niin ettei hän kiellä niitä asioita vain sinulta vaan myös itseltään, niin ethän sinä ole silloin syypää/ongelma teissä. hän ei voi myöntää asioita sinulle jos ei myönnä itselleen ja sinä et ole siitä vastuussa etkä ikävä kyllä asiaan hirveämmin voi vaikuttaa. olisi hyvä kun saisit itsesi tervehtymään ettei lapsesi joudu mummon tekemisistä kärsimään. minun isä aina pimahdettuaan itki kun oma isä oli ollut niin huono ja siksi toimii niin. mutta se sattui minua ja veljeäni ihan hirveästi, sysäsi oman vastuunsa pois. mietimme miksi siirtää kipuja meihin jos on oma kokemus siitä kuinka pahalta se tuntuu. ja mikään ei sattunut kovempaa kuin nämä mietteet pienen lapsen päässä

Mitä olisit toivonut isäsi sanovan? Jotenkin aina tuntuu, ettei näissä se vanhemman ajattelema viesti vain mene oikealla tavalla perille? En sano, että jos mun äitini ois sanonut, että hänen äitinsä ei pitänyt hänestä hyvin huolta, ja siksi hän on vihainen mulle, oisko se auttanut, mutta siis vanhempi voi olla oikeasti ihan keinoton siinä itsensä kanssa. Mä kritisoin omaa äitiäni vain siitä, että hän ei halunnut esiintyä keinottomana siinäkään tilanteessa, ei, tilanne oli hallinnassa ja sen aiheutin minä pahuudellani.

Jotenkin tuntuis, että jos vanhempi ois syyttänyt siitä äitiään, niin vanhemman keinottomuus ois ollut silti näkyvämpää.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Minulla on ollut saman tyyppistä ongelmaa oman äitini kanssa, ei millään saanut tunteita tunnistetuksi. Nämä rikkonaiset välit sattuivat niin paljon että ehdotin terapiaa mihin hän monesti lupautui mutta toteutuminen ei ikinä. Kun suutuin tästä niin hän suuttui takaisin. Se sattui älyttömästi, en ymmärrä täysin vieläkään miksi hän otti itseensä jos minä suutuin rikkoutuneista lupauksista. Nyt ajattelen ettei se ollut henkilökohtaista suuttumusta minua kohtaan. Kokeilin monesti puhua lapsuuden traumoista, rauhallisestikkin, muttei siitä tullut mitään. Ehkä olin joskus sylkenyt pahaa oloani niistä asioista niin lujaa että siitä jäi äidilleni ikuinen puolustus reaktio. Kuulin tänä vuonna toiselta henkilöltä  että hänellä meni isänsä kanssa välit teini ikäisenä ja kun hän koitti ottaa yhteyttä uudestaan ja nöyristyä anteeksi pyytäen niin isä oli vain sanonut että täytyy elää niin ettei tarvi pyytää anteeksi. Heidän välit jäi rikki ja äidilleni ilmeisesti trauma anteeksi pyytämisestä. Tämän kun kuulin niin olen pystynyt elämään paremmin muistojeni kanssa. Yleensä ihmisellä on syvempi syy käytökseensä vaikkei se olisi oikeutettu, mutta älä tee sitä virhettä että siirrät trauman lapsiisi.

Se on täysin sinun harteilla, ei äitisi.

Äitini siihen vaikuttaa omalla pahuudellaan, älä yritä sössöttää, että olisin paha, kun itsekin kärsin, kun lapseni saavat osansa tästä. Ymmärrän, etten voi äitiä saada auttamaan, en oletakaan niin. Silti hän on syyllinen nykyisiin ongelmiin. Jos on sitä koska on itsekin uhri, milloin ottaa siitä vastuun? Nyt syyttää omasta toiminnastaan minua, kun mä olen saanut kärsiä. Eikö mene jo jakeluun? Älä sano minusta että mä tekisin lapsilleni pahaa vaikka voisin muuttua. Ei pidä paikkaansa!

Ap

Mutta ei mun äitini olekaan iso ongelma, vaan kaikki kiusaajat, jotka mussuvat, miten olen paha jos lapseni kärsivät siitä, mitä äitini on tehnyt. En ole paha, lopettaisin heti kaikki ongelmat, jos tietäisin, miten! Ja siis vanhemmalla itselläänkin pitää olla hyvä olla, sen takia ohjeet vanhampana olosta eivät auta. Mä kyllä tiedän täydellisen hyvin, miten kuuluisi olla hyvä vanhempi, mihin olisin tyytyväinen siis. Mutta se ei toteudu ja sillä kamala.

Ap

Ap, ehkä sinäkin olet narsisti. Paljon mahdollista. Ja toinen narsisti, äitisi, on uhrisi. Sinä tarvitset häneltä tankkausta narsistiseen vajaukseesi ja se on sinulle pakkomielle, koskan ilman sitä et ole mitään. Sinulla ei ole minuutta vaan rakennut peilikuvana lähteesi rakkaudesta, joka on sinulta evätty ja siksi olet sekaisin ja yksin.

Oletko miettinyt, että äitisi on yhtä kyvytön kuin sinäkin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaadit sellaista asiaa, mitä et voi vaatimalla saada.

Monesti myös, jos käyttäytyy toista kohtaan katkerasti ja syyttelevästi, voi toisella mennä defenssit päälle. Jos et ota ollenkaan hänen näkökulmaansa huomioon tai anna mitään armoa vaatimisissasi, niin toinen ei osaa muuta tehdä kuin puolustautua hyökkäystäsi vastaan kieltämällä sinun näkökantasi.

Eikö sulle merkitse sun oma mielipide mitään ? Jos koet tämän asian tuolla tavalla, että äitisi on tehnyt väärin ja ollut ilkeä, niin silloin se sinun näkökulmastasi on niin vaikka kuinka äitisi tai muut sanoisivat muuta.

Kaikilla on omat mielipiteensä ja ne ovat saman arvosia keskenään.

Arvosta itseäsi sen verran että sinun on mielipiteesi riittää sinulle.

Jos toinen ei ymmärrä pyytää anteeksi, se ei ole sinun ongelmasi pohjimmiltaan, vaan sen toisen.

Et tajua. Et tajua, että äitini kanssa keskustellessa varsinkin lapsuudestani siinä ei ole kaksi tasaveroista aikuista keskustelemassa. Äitini ei siis ota asiaa niin. Hän on aina mielestään ylivoimainen minuun nähden ja kaikki mitä mä sanon on vain valitusta, aivan, kuin en puhuisi faktoja ja totta hänen käytöksestään.

Siinä ei todellakaan ole sellainen tilanne että mä en ottaisi hänen näkökulmaansa huomioon! Lisäksi, mikä näkökulma se voisi olla? Mikä on hyväksyttävä syy kohdella lastaan satuttaen? Jos siis henkilö ei aio myöntää syyllisyyttään? Ja kokee, että häntä ei saa syyttää mistään? Että jos mä koin niin, että hän on satuttanut, häntä ei hetkauta? Millaista psykoa ei hetkauta se, että hänen käytöksensä on satuttanut hänen omaa lastaan?

Tästä kohdasta olen erityisen kiinnostunut.

Onko susta siis ihan normaalia ihmisyyttä, etä oman lapsen satuttaminen ei herätä myötätuntoa? Eihän se ole syytös, jossa tarvii olla defenssit päällä, vaan tilanne, josta lapsi kertoo!

Ap

Ap

Ap rakas, huomaatko, että vastasit jo itse omaan kysymykseesi, kun sanoit ”siinä ei ole kaksi tasaveroista aikuista keskustelemassa”? Miksi yrität keskustella, kun jo näet, että se on tuomittu epäonnistumaan? Esim. hyvin narsistiset henkilöt ovat tunne-elämältään ikään kuin pienen lapsen tasolla. He ovat keinottomia ja kyvyttömiä näkemään toisen todellisuutta ja etenkin kun kyseessä on asia, jossa he ovat tehneet toiselle pahaa. Narsistin hauras itsetunto ei kestä mitään negatiivista itsessään, joten he kieltävät kaiken yhä uudelleen ja kääntävät kaiken negatiivisen aina siihen uhriin.

Ymmärrän kyllä sinua hyvin, itsekin jossakin vaiheessa yritin selittää asioita ja toivoin vain, että jos vaan keksisin jonkun tavan selittää heille asian, niin ehkä he ymmärtäisivät. Sitten tutustuin narsismiin ja aloin ymmärtää narsismin kieroutunutta logiikkaa ja mistä käsin he katsovat maailmaa, itseään ja muita ihmisiä. Suosittelen luopumaan keskusteluyrityksistä, rikot vain itseäsi enemmän. T. narsistin lapsi

No ei olekaan, mutta tarkoitin, että minä en pärjännyt hänelle.

Silti kun nyt kirjoitit, aloin miettiä, että tavallaanhan tilanteen voi nähdä myös niin, että se ei ollut siksi tasaveroista, että hän ei ollut aikuinen, vaikka hänen PITI olla ja minä kyllä koko lapsuuteni ajan ajattelin niin. Että hän suhtautuu kuin aikuinen.

Minulle on alkanut valjeta vasta nyt, että mitä, eikö hän olekaan toiminut aikuisen tavoin? Miten aikuinen sitten olisi toiminut? En tiedä.

Jos lapsi olettaa, että epäkypsästi käyttäytyvä aikuinen toimii oikein, ei ole lapsen syy, jos hän pitäytyy samanlaisissa malleissa. Niistä pitää tietenkin päästä pois, mutta se on sata kertaa helpommin sanottu kuin tehty.

Ajattelen itse, että vaaditaan ahaa-oivallusta. Syvempää tilannekuvaa siitä miksi se aikuinen olikin epäkypsä, ettei korjausta tarvitsisi tehdä teko teolta, vaan jonkinlaisena isompana vapautumisena siitä väärästä ohjauksesta, jossa on siihen saakka ollut.

Ap

"...siksi tasaveroista, että hän ei ollut aikuinen, vaikka hänen PITI olla ja minä kyllä koko lapsuuteni ajan ajattelin niin. Että hän suhtautuu kuin aikuinen.

Minulle on alkanut valjeta vasta nyt, että mitä, eikö hän olekaan toiminut aikuisen tavoin"

Juurikin näin. Hyvää pohdintaa.

Vierailija kirjoitti:

Oletko miettinyt, että äitisi on yhtä kyvytön kuin sinäkin?

Miksi mä mietin jo ETUKÄTEEN, ahdistuvatko lapseni, jos mä kasvatan heitä ja sattuuko heihin? Missä se toiminta äidilläni oli????????? Missä se oli, kun puhuin hänelle hänen toiminnastaan parikymppisenä????? Missä se on edelleeen????????? Hän on PILANNUT mun kokemukseni vanhempana, koska mä saan koko ajan pelätä, että satutan lapsiani!!!!!!!!! Ja mä olen siinä UHRI, en syyllinen!!!!!!!!!!! Missä myötätuntonne??????????

Ap

Vierailija kirjoitti:

Mutta ei mun äitini olekaan iso ongelma, vaan kaikki kiusaajat, jotka mussuvat, miten olen paha jos lapseni kärsivät siitä, mitä äitini on tehnyt. En ole paha, lopettaisin heti kaikki ongelmat, jos tietäisin, miten! Ja siis vanhemmalla itselläänkin pitää olla hyvä olla, sen takia ohjeet vanhampana olosta eivät auta. Mä kyllä tiedän täydellisen hyvin, miten kuuluisi olla hyvä vanhempi, mihin olisin tyytyväinen siis. Mutta se ei toteudu ja sillä kamala.

Ap

Sut nähdään pahana, koska ihmiset näkevät vain pintapuolen: sen että huudat, raivoat ja syyttelet.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä tässä on sellaista näkemättä jäämisen kokemusta. Kun ne äidin mielipiteet olivatkin aina faktoja. Niin mitäs väliä minun tunteillani, mielipiteilläni tai millään oli.

Eikä mulla ole toimintatapaa äitini toiminnan sijaan. Siinä missä äitini ampui minua riidoissamme, ja oli tyytyväinen itseensä, mä en voi tehdä samoin. Mä voin kyllä viallisuuksissani ”ampua” lastani, eli sanoa jotain satuttavaa ja väärää, mutta se ei ole oikeasti mulle toimintakeino, kuten se oli äidilleni. Tilanteen ratkaisu sen jälkeen on = ? Koska se on tosi nuivaa, jos sanotaan, että pyydät lapselta anteeksi. Aha? Eli lapselta voi ottaa oikeuden pois tämän omiin tunteisiin ja mielipiteeseen, kunhan vain muistaa pyytää anteeksi? Ei se niin hoidu. Mutta en tiedä miten. Niin, että on samalla hyvä kasvattaja, joka haluan olla, tai mikä on minulle tärkeää lasten kanssa.

Ap

Anteeksi pyytäessäsi lapseltasi et mitätöi hänen kokemustaan tai tunteitaan vain päinvastoin myönnät ne todeksi. esim. "pelottiko sinua kun äiti huusi sinulle? Pyydän anteeksi, huutaminen ei ole kiva tapa ratkaista riitoja tai kiireitä, minäkin pelkäsin lapsena kun äitini huusi minulle". Voit kertoa, että ensi kerralla kun äidin tekee mieli huutaa menet yksin toiseen huoneeseen huutamaan ja se on sallittua myös lapselle, jos suututtaa niin paljon että tekee mieli hutaa toiselle tai mitä kiukun hallinta keinoja te keksittekin. Kunhan sen purkaa yksin tai hallitusti, eikä muihin. Voit myös kertoa lapselle, että muistutappa ensi kerralla äitiä että vaihtaa huutamisen laulamiseksi tällaisessa tilanteessa. Sit vaan hoilaat "Jos meille haluat tulla nyt niin takuulla yllätyt..." Huumori toimii myös joskus vaikeissa tilanteissa. Kun pahin stressi on lauennut niin muistutat lasta, että nyt vielä nopeasti ulkovaatteet pukemalla voit tienata raksin eteisen seinällä olevaan ruudukkoon, mistä tienaa 10min ruutuaikaa ja ensi kerralla sit vielä lähtö nopeammin ja rauhallisemmin.

Pyytäessäsi lapseltasi anteeksi opetat samalla, että kaikki ihmiset tekevät virheitä ja voivat ottaa niistä opikseen ja muuttaa käytöstään. Anteeksi pyyntö on tärkeää aina ja opetat anteeksi pyytämistä omalla mallillasi. Jopa vanhemmat tekevät joskus virheitä ja niitä on pyydettävä anteeksi ja mietittävä miten ne eivät toistu. Tämän kaiken voi kertoa lapselle ja harjoitella näitä taitoja yhdessä. Ole itsellesi armollinen siinä kohtaa, että saatat joskus vaikean lapsuuden vuoksi olla "lapsen tasolla" tunteiden hallinnassa ja ratkaisujen löytämisessä. Mutta nyt sinulla on hyvä tilaisuus kasvaa ja harjoitella näitä yhdessä lastesi kanssa terapeutin ja pt:n tuella. Lasten tunnetaitokirjat yhteisiksi iltasaduiksi ja voitte pohtia yhdessä voisitteko ottaa kirjan hahmoilta mallia oman perheenne tilanteissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaadit sellaista asiaa, mitä et voi vaatimalla saada.

Monesti myös, jos käyttäytyy toista kohtaan katkerasti ja syyttelevästi, voi toisella mennä defenssit päälle. Jos et ota ollenkaan hänen näkökulmaansa huomioon tai anna mitään armoa vaatimisissasi, niin toinen ei osaa muuta tehdä kuin puolustautua hyökkäystäsi vastaan kieltämällä sinun näkökantasi.

Eikö sulle merkitse sun oma mielipide mitään ? Jos koet tämän asian tuolla tavalla, että äitisi on tehnyt väärin ja ollut ilkeä, niin silloin se sinun näkökulmastasi on niin vaikka kuinka äitisi tai muut sanoisivat muuta.

Kaikilla on omat mielipiteensä ja ne ovat saman arvosia keskenään.

Arvosta itseäsi sen verran että sinun on mielipiteesi riittää sinulle.

Jos toinen ei ymmärrä pyytää anteeksi, se ei ole sinun ongelmasi pohjimmiltaan, vaan sen toisen.

Et tajua. Et tajua, että äitini kanssa keskustellessa varsinkin lapsuudestani siinä ei ole kaksi tasaveroista aikuista keskustelemassa. Äitini ei siis ota asiaa niin. Hän on aina mielestään ylivoimainen minuun nähden ja kaikki mitä mä sanon on vain valitusta, aivan, kuin en puhuisi faktoja ja totta hänen käytöksestään.

Siinä ei todellakaan ole sellainen tilanne että mä en ottaisi hänen näkökulmaansa huomioon! Lisäksi, mikä näkökulma se voisi olla? Mikä on hyväksyttävä syy kohdella lastaan satuttaen? Jos siis henkilö ei aio myöntää syyllisyyttään? Ja kokee, että häntä ei saa syyttää mistään? Että jos mä koin niin, että hän on satuttanut, häntä ei hetkauta? Millaista psykoa ei hetkauta se, että hänen käytöksensä on satuttanut hänen omaa lastaan?

Tästä kohdasta olen erityisen kiinnostunut.

Onko susta siis ihan normaalia ihmisyyttä, etä oman lapsen satuttaminen ei herätä myötätuntoa? Eihän se ole syytös, jossa tarvii olla defenssit päällä, vaan tilanne, josta lapsi kertoo!

Ap

Ap

Ap rakas, huomaatko, että vastasit jo itse omaan kysymykseesi, kun sanoit ”siinä ei ole kaksi tasaveroista aikuista keskustelemassa”? Miksi yrität keskustella, kun jo näet, että se on tuomittu epäonnistumaan? Esim. hyvin narsistiset henkilöt ovat tunne-elämältään ikään kuin pienen lapsen tasolla. He ovat keinottomia ja kyvyttömiä näkemään toisen todellisuutta ja etenkin kun kyseessä on asia, jossa he ovat tehneet toiselle pahaa. Narsistin hauras itsetunto ei kestä mitään negatiivista itsessään, joten he kieltävät kaiken yhä uudelleen ja kääntävät kaiken negatiivisen aina siihen uhriin.

Ymmärrän kyllä sinua hyvin, itsekin jossakin vaiheessa yritin selittää asioita ja toivoin vain, että jos vaan keksisin jonkun tavan selittää heille asian, niin ehkä he ymmärtäisivät. Sitten tutustuin narsismiin ja aloin ymmärtää narsismin kieroutunutta logiikkaa ja mistä käsin he katsovat maailmaa, itseään ja muita ihmisiä. Suosittelen luopumaan keskusteluyrityksistä, rikot vain itseäsi enemmän. T. narsistin lapsi

No ei olekaan, mutta tarkoitin, että minä en pärjännyt hänelle.

Silti kun nyt kirjoitit, aloin miettiä, että tavallaanhan tilanteen voi nähdä myös niin, että se ei ollut siksi tasaveroista, että hän ei ollut aikuinen, vaikka hänen PITI olla ja minä kyllä koko lapsuuteni ajan ajattelin niin. Että hän suhtautuu kuin aikuinen.

Minulle on alkanut valjeta vasta nyt, että mitä, eikö hän olekaan toiminut aikuisen tavoin? Miten aikuinen sitten olisi toiminut? En tiedä.

Jos lapsi olettaa, että epäkypsästi käyttäytyvä aikuinen toimii oikein, ei ole lapsen syy, jos hän pitäytyy samanlaisissa malleissa. Niistä pitää tietenkin päästä pois, mutta se on sata kertaa helpommin sanottu kuin tehty.

Ajattelen itse, että vaaditaan ahaa-oivallusta. Syvempää tilannekuvaa siitä miksi se aikuinen olikin epäkypsä, ettei korjausta tarvitsisi tehdä teko teolta, vaan jonkinlaisena isompana vapautumisena siitä väärästä ohjauksesta, jossa on siihen saakka ollut.

Ap

Kypsä aikuinen ihminen pystyy keskustelemaan tasavertaisesti eli mm. antamaan toiselle vuoron ja tilaa kertoa ajatuksistaan, kuuntelemaan rauhassa keskeyttämättä, pysymään rauhassa myös kritiikin edessä, ymmärtämään toisen ihmisen kokemusta ja ilmaisemaan myötätuntoa ja pyytämään anteeksi, mikäli on tehnyt toiselle väärin. Tasavertainen keskustelu ei siis ole esim. huutamista, manipulointia, vähättelyä, painostusta, sanelua, komentelua, päälle puhumista, toisen ohittamista ja kykenemättömyyttä ottaa vastaan kritiikkiä ja pyytämään anteeksi.

Et tarvitse ”syvempää tilannekuvaa siitä miksi aikuinen olikin epäkypsä”, vaan riittää, että huomaat nyt näin olevan. Juurisyillä tai diagnooseilla ei tässä kohtaa ole merkitystä. Syyllisten etsintäkin on tarpeetonta paranemisesi kannalta. Vaikka mainittakoon vielä, että lapsi tai kaltoinkohtelun uhri ei ole koskaan syyllinen kaltoinkohteluun. Siitäkin huolimatta tämä uhri tai aikuinen lapsi on itse vastuussa omasta paranemisestaan, sillä kukaan muu kuin ihminen itse ei voi paranemisprosessia tehdä. Siihen ei auta edes pahantekijän anteeksipyyntö, koska lapsen kehitykseen haitallisesti vaikuttaneet teot ovat jo tapahtuneet ja tällöin aikuisen lapsen elämänmittaiseksi tehtäväksi jää vaurioiden korjaus ja kehittyminen aikuiseksi ihmiseksi psyyken kaikilta osin.

Esim. en nyt sano, että tämä vanhemmuus olisi mikään kevyt tai helppo aihe palstalla, mutta mikä siinä on, että jos JOKU täällä haluaa pohtia vanhemmuutta siinä valossa, että pelkää satuttavansa lapsiaan ja huutaakin näille JA se johtuu omasta äidistä, niin koko juttu käännetään niin, että aletaan syyttää sitä, joka miettii asioita? Ja vielä KEHUTAAN sitä hänen äitiään, kun tämä oli koko ajan ihan tilanteen tasalla, ei pienintäkään epävarmuutta siitä, että lapsen traumat lapselle aiheutti lapsi itse ja vanhempi on ERITTÄIN PETTYNYT, koska lapsi koko ajan ulisee, miten häneen sattuu ja vanhempi ei saa nauttia Täydellisen Äidin ™️ glooriasta!

Miksi täälläpitää aina alkaa kiusata ja häiritä, jos joku haluaa keskustella aiheesta???????? Triggeröikö osaa palstalaisia NOIN paljon jos joku ei halua tehdä vanhempana virheitä!? Vaikka tekeekin. Nyt tässä ketjussa kiusaajat ovat olleet hienosti hiljaa, mutta mitä enempi rikki joku on, sen kovemmin koitetaan satuttaa.

Ap

Ajatus kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä tässä on sellaista näkemättä jäämisen kokemusta. Kun ne äidin mielipiteet olivatkin aina faktoja. Niin mitäs väliä minun tunteillani, mielipiteilläni tai millään oli.

Eikä mulla ole toimintatapaa äitini toiminnan sijaan. Siinä missä äitini ampui minua riidoissamme, ja oli tyytyväinen itseensä, mä en voi tehdä samoin. Mä voin kyllä viallisuuksissani ”ampua” lastani, eli sanoa jotain satuttavaa ja väärää, mutta se ei ole oikeasti mulle toimintakeino, kuten se oli äidilleni. Tilanteen ratkaisu sen jälkeen on = ? Koska se on tosi nuivaa, jos sanotaan, että pyydät lapselta anteeksi. Aha? Eli lapselta voi ottaa oikeuden pois tämän omiin tunteisiin ja mielipiteeseen, kunhan vain muistaa pyytää anteeksi? Ei se niin hoidu. Mutta en tiedä miten. Niin, että on samalla hyvä kasvattaja, joka haluan olla, tai mikä on minulle tärkeää lasten kanssa.

Ap

Anteeksi pyytäessäsi lapseltasi et mitätöi hänen kokemustaan tai tunteitaan vain päinvastoin myönnät ne todeksi. esim. "pelottiko sinua kun äiti huusi sinulle? Pyydän anteeksi, huutaminen ei ole kiva tapa ratkaista riitoja tai kiireitä, minäkin pelkäsin lapsena kun äitini huusi minulle". Voit kertoa, että ensi kerralla kun äidin tekee mieli huutaa menet yksin toiseen huoneeseen huutamaan ja se on sallittua myös lapselle, jos suututtaa niin paljon että tekee mieli hutaa toiselle tai mitä kiukun hallinta keinoja te keksittekin. Kunhan sen purkaa yksin tai hallitusti, eikä muihin. Voit myös kertoa lapselle, että muistutappa ensi kerralla äitiä että vaihtaa huutamisen laulamiseksi tällaisessa tilanteessa. Sit vaan hoilaat "Jos meille haluat tulla nyt niin takuulla yllätyt..." Huumori toimii myös joskus vaikeissa tilanteissa. Kun pahin stressi on lauennut niin muistutat lasta, että nyt vielä nopeasti ulkovaatteet pukemalla voit tienata raksin eteisen seinällä olevaan ruudukkoon, mistä tienaa 10min ruutuaikaa ja ensi kerralla sit vielä lähtö nopeammin ja rauhallisemmin.

Pyytäessäsi lapseltasi anteeksi opetat samalla, että kaikki ihmiset tekevät virheitä ja voivat ottaa niistä opikseen ja muuttaa käytöstään. Anteeksi pyyntö on tärkeää aina ja opetat anteeksi pyytämistä omalla mallillasi. Jopa vanhemmat tekevät joskus virheitä ja niitä on pyydettävä anteeksi ja mietittävä miten ne eivät toistu. Tämän kaiken voi kertoa lapselle ja harjoitella näitä taitoja yhdessä. Ole itsellesi armollinen siinä kohtaa, että saatat joskus vaikean lapsuuden vuoksi olla "lapsen tasolla" tunteiden hallinnassa ja ratkaisujen löytämisessä. Mutta nyt sinulla on hyvä tilaisuus kasvaa ja harjoitella näitä yhdessä lastesi kanssa terapeutin ja pt:n tuella. Lasten tunnetaitokirjat yhteisiksi iltasaduiksi ja voitte pohtia yhdessä voisitteko ottaa kirjan hahmoilta mallia oman perheenne tilanteissa.

Komppailen tätä. Lapset oppii parhaiten kopioimalla , eli kun vanhemmat sanovat heille kiitos, ole hyvä ja anteeksi, ei niin että heitä käsketään tekemään niin.

Katkeruus on sitten niin kaunista...

Olen itseni kohdalla miettinyt monesti, kun vaihtoehtoja on ollut tasan kaksi. Katkeroitua lapsuuden kokemuksista tai kohauttaa olkia ja todeta että parhaansa yrittivät. Oon valinnu jälkimmäisen. Mun lapsuus oli oikein klassinen esimerkki lasisesta lapsuudesta, lisäksi siihen kuului rankkaakin perheväkivaltaa. Mutta joskus aikuisuuden kynnyksellä vaan totesin että jos katkeroidun vanhemmilleni kaikesta siitä, eniten kärsin itse. Vikaa ja ongelmia mussa onkin sitten lapsuuden kokemusten jälkeen enemmän kuin yhteen ihmiseen pitäisi mahtua, mutta eletään niiden kanssa. 

Vierailija kirjoitti:

Esim. en nyt sano, että tämä vanhemmuus olisi mikään kevyt tai helppo aihe palstalla, mutta mikä siinä on, että jos JOKU täällä haluaa pohtia vanhemmuutta siinä valossa, että pelkää satuttavansa lapsiaan ja huutaakin näille JA se johtuu omasta äidistä, niin koko juttu käännetään niin, että aletaan syyttää sitä, joka miettii asioita? Ja vielä KEHUTAAN sitä hänen äitiään, kun tämä oli koko ajan ihan tilanteen tasalla, ei pienintäkään epävarmuutta siitä, että lapsen traumat lapselle aiheutti lapsi itse ja vanhempi on ERITTÄIN PETTYNYT, koska lapsi koko ajan ulisee, miten häneen sattuu ja vanhempi ei saa nauttia Täydellisen Äidin ™️ glooriasta!

Miksi täälläpitää aina alkaa kiusata ja häiritä, jos joku haluaa keskustella aiheesta???????? Triggeröikö osaa palstalaisia NOIN paljon jos joku ei halua tehdä vanhempana virheitä!? Vaikka tekeekin. Nyt tässä ketjussa kiusaajat ovat olleet hienosti hiljaa, mutta mitä enempi rikki joku on, sen kovemmin koitetaan satuttaa.

Ap

Täällä riittää haukkujia ja sarkastisesti näpäyttelijöitä. Muista että täälläkin kaikki on vain ihmisten mielipiteitä. Jotkut jakavat arvokkaita kokemuksiaan ja mitä ovat oppineet kun sitten toiset vain huutelevat mitään sen enempää miettimättä .

Asenteita ja mielipiteitä riittää.

Ajatus kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä tässä on sellaista näkemättä jäämisen kokemusta. Kun ne äidin mielipiteet olivatkin aina faktoja. Niin mitäs väliä minun tunteillani, mielipiteilläni tai millään oli.

Eikä mulla ole toimintatapaa äitini toiminnan sijaan. Siinä missä äitini ampui minua riidoissamme, ja oli tyytyväinen itseensä, mä en voi tehdä samoin. Mä voin kyllä viallisuuksissani ”ampua” lastani, eli sanoa jotain satuttavaa ja väärää, mutta se ei ole oikeasti mulle toimintakeino, kuten se oli äidilleni. Tilanteen ratkaisu sen jälkeen on = ? Koska se on tosi nuivaa, jos sanotaan, että pyydät lapselta anteeksi. Aha? Eli lapselta voi ottaa oikeuden pois tämän omiin tunteisiin ja mielipiteeseen, kunhan vain muistaa pyytää anteeksi? Ei se niin hoidu. Mutta en tiedä miten. Niin, että on samalla hyvä kasvattaja, joka haluan olla, tai mikä on minulle tärkeää lasten kanssa.

Ap

Anteeksi pyytäessäsi lapseltasi et mitätöi hänen kokemustaan tai tunteitaan vain päinvastoin myönnät ne todeksi. esim. "pelottiko sinua kun äiti huusi sinulle? Pyydän anteeksi, huutaminen ei ole kiva tapa ratkaista riitoja tai kiireitä, minäkin pelkäsin lapsena kun äitini huusi minulle". Voit kertoa, että ensi kerralla kun äidin tekee mieli huutaa menet yksin toiseen huoneeseen huutamaan ja se on sallittua myös lapselle, jos suututtaa niin paljon että tekee mieli hutaa toiselle tai mitä kiukun hallinta keinoja te keksittekin. Kunhan sen purkaa yksin tai hallitusti, eikä muihin. Voit myös kertoa lapselle, että muistutappa ensi kerralla äitiä että vaihtaa huutamisen laulamiseksi tällaisessa tilanteessa. Sit vaan hoilaat "Jos meille haluat tulla nyt niin takuulla yllätyt..." Huumori toimii myös joskus vaikeissa tilanteissa. Kun pahin stressi on lauennut niin muistutat lasta, että nyt vielä nopeasti ulkovaatteet pukemalla voit tienata raksin eteisen seinällä olevaan ruudukkoon, mistä tienaa 10min ruutuaikaa ja ensi kerralla sit vielä lähtö nopeammin ja rauhallisemmin.

Pyytäessäsi lapseltasi anteeksi opetat samalla, että kaikki ihmiset tekevät virheitä ja voivat ottaa niistä opikseen ja muuttaa käytöstään. Anteeksi pyyntö on tärkeää aina ja opetat anteeksi pyytämistä omalla mallillasi. Jopa vanhemmat tekevät joskus virheitä ja niitä on pyydettävä anteeksi ja mietittävä miten ne eivät toistu. Tämän kaiken voi kertoa lapselle ja harjoitella näitä taitoja yhdessä. Ole itsellesi armollinen siinä kohtaa, että saatat joskus vaikean lapsuuden vuoksi olla "lapsen tasolla" tunteiden hallinnassa ja ratkaisujen löytämisessä. Mutta nyt sinulla on hyvä tilaisuus kasvaa ja harjoitella näitä yhdessä lastesi kanssa terapeutin ja pt:n tuella. Lasten tunnetaitokirjat yhteisiksi iltasaduiksi ja voitte pohtia yhdessä voisitteko ottaa kirjan hahmoilta mallia oman perheenne tilanteissa.

Joskus kuule tarvitaan aika paljon enemmänkin, mitä sä luulet kaikkien vanhempien olevan psyykeltään ihan tasapainoisia ihmisiä? Eivät kuule ole. Anteeksipyyntö sellaiselta on asia, joka ei ratkaise mitään. Siinä lapsi vain oppii, että voi aina tehdä väärin ja satuttaa lasta, jos sitten sanoo, että se oli väärin ja anteeksi, mutta oikeasti lapselle jää vielä jokin iso asia käsittelemättä, jota vanhempi ei halua (tai kykene) nähdä.

Ap

Ehkäpä äidilläsikin on jonkinasteinen lapsuuden ajan kaltoinkohtelusta kummunnut trauma, jonka vuoksi hän puolestaan kohteli sinua huonosti. Näin ollen, sinun logiikallasi, äitisi ei ole vastuussa sinun huonosta kohtelustasi eikä traumastasi. Nyt vuorostasi sinä aiheutat omille lapsillesi trauman, jonka he levittävät eteenpäin omille lapsilleen. Kukaan ei ole syypää mihinkään ja kuitenkin kaikkien elämä on pilalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Esim. en nyt sano, että tämä vanhemmuus olisi mikään kevyt tai helppo aihe palstalla, mutta mikä siinä on, että jos JOKU täällä haluaa pohtia vanhemmuutta siinä valossa, että pelkää satuttavansa lapsiaan ja huutaakin näille JA se johtuu omasta äidistä, niin koko juttu käännetään niin, että aletaan syyttää sitä, joka miettii asioita? Ja vielä KEHUTAAN sitä hänen äitiään, kun tämä oli koko ajan ihan tilanteen tasalla, ei pienintäkään epävarmuutta siitä, että lapsen traumat lapselle aiheutti lapsi itse ja vanhempi on ERITTÄIN PETTYNYT, koska lapsi koko ajan ulisee, miten häneen sattuu ja vanhempi ei saa nauttia Täydellisen Äidin ™️ glooriasta!

Miksi täälläpitää aina alkaa kiusata ja häiritä, jos joku haluaa keskustella aiheesta???????? Triggeröikö osaa palstalaisia NOIN paljon jos joku ei halua tehdä vanhempana virheitä!? Vaikka tekeekin. Nyt tässä ketjussa kiusaajat ovat olleet hienosti hiljaa, mutta mitä enempi rikki joku on, sen kovemmin koitetaan satuttaa.

Ap

Täällä riittää haukkujia ja sarkastisesti näpäyttelijöitä. Muista että täälläkin kaikki on vain ihmisten mielipiteitä. Jotkut jakavat arvokkaita kokemuksiaan ja mitä ovat oppineet kun sitten toiset vain huutelevat mitään sen enempää miettimättä .

Asenteita ja mielipiteitä riittää.

Niinpä. Tässäkin näkyy äitini vähättelevä asenne minuun. Pitäisi osata tuollainen asia ihan itse havainnoida ja että jos osa vaikuttaa paljon itseä epäkypsemmiltä, ei ihmettele. No, minun äitinihän ei ikinä erotellut minua kypsemmäksi kuin aidosti epäkypsät ihmiset, joten en tajua itse, että voi olla kyse siitä. Pidän kaikkia aina ihan yhtä kypsinä. Eivätkö kaikki olekaan samaa kypsyystasoa, vaan huutelevat tyhmiä? Juuri niinhän ei pitänyt olla? Eikös joku aikuinen sanonut joskus, että niin ei saa sanoa? Silti se on ilmeisesti totta.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta ei mun äitini olekaan iso ongelma, vaan kaikki kiusaajat, jotka mussuvat, miten olen paha jos lapseni kärsivät siitä, mitä äitini on tehnyt. En ole paha, lopettaisin heti kaikki ongelmat, jos tietäisin, miten! Ja siis vanhemmalla itselläänkin pitää olla hyvä olla, sen takia ohjeet vanhampana olosta eivät auta. Mä kyllä tiedän täydellisen hyvin, miten kuuluisi olla hyvä vanhempi, mihin olisin tyytyväinen siis. Mutta se ei toteudu ja sillä kamala.

Ap

Sut nähdään pahana, koska ihmiset näkevät vain pintapuolen: sen että huudat, raivoat ja syyttelet.

Olen samaa mieltä. Ap, et ole paha, mutta kielenkäyttösi on ajoittain rumaa tyyliin ”mitä sössötät”. Monet ovat kirjoittaneet sinulle pitkiäkin ja huolella pohdittuja vastauksia, joihin tuntemattomat ihmiset käyttävät paljon aikaansa ja psyykkistä energiaansa halutessaan aidosti auttaa sinua. Kaikki eivät ole kiusaajia todellakaan, uskon että jotkut ehkä ärsyyntyvät epäystävälliseen tyyliin ja sanovat välillä takaisin rumasti.

Vierailija kirjoitti:

Ehkäpä äidilläsikin on jonkinasteinen lapsuuden ajan kaltoinkohtelusta kummunnut trauma, jonka vuoksi hän puolestaan kohteli sinua huonosti. Näin ollen, sinun logiikallasi, äitisi ei ole vastuussa sinun huonosta kohtelustasi eikä traumastasi. Nyt vuorostasi sinä aiheutat omille lapsillesi trauman, jonka he levittävät eteenpäin omille lapsilleen. Kukaan ei ole syypää mihinkään ja kuitenkin kaikkien elämä on pilalla.

Mullahan menee tässä ainakin OMA VANHEMMUUS ihan pilalle tämän takia!!!!!!

Mun äitini EI OLE KERTAAKAAN sanonut, että hänen vanhemmuutensa olisi pilalla hänen kotinsa takia! No eipä kai, koska lastasi kaiken mun syykseni!

Niin, että MULLA ON NYT PILALLA SEKÄ OMA LAPSUUS, ETTÄ OMA ÄITIYS!

En ole niin varma, että lasteni elämä sinänsä kärsii tästä, asun erillään nyt nejättä vuotta. Ja se on ollut hyvä. Mutta kyllähän he silti jäävät paljosta paitsi, mitä olisi ollut, jos äitini ei olisi satuttanut minua! Sekin on tuska, jonka MÄ SAAN, eikä kukaan toinen! No, he korkeintaan myös, jos ymmärtävät että olisivat ansainneet enemmän.

Ap