Minulla on kiintymyssuhteen trauma, joka vaikuttaa omaan vanhemmuuteeni

Ja huusin siis siksi, koska ketään, ei ketään tuntunut kiinnostavan se, että lapsi (lieviä autisminoireita) oppii että paikkoihin mennään ajoissa ja äiti ei halua turhaa kiusankappaletoimintaa!

Jos kokisin, että minulla on merkitystä, en usko, että olisin tarvinnut huutaa millään tavalla. Minähän siinä oikeassa olin. En vain saanut mitään palautetta, että teen oikein. Normaali ei sellaista vrmaan tarviikaan, mutta mä en kokenut että sillä, että sanon voisi olla minkään valtakunnan väliä. Paitsi mulle. Mä haluaisin kasvattaa lapseni hyvin ja hyväksi kansalaiseksi.

Ap

Minun äitini ryösti minulta sen minulla on merkitystä -kokemuksen sillä, että hän aina väitti, että se, kun hän satutti minua oli hänen syytään!

Eli jos minäkin huusin siellä terapiassa ja lapsi ahdistui, niin syyttäisin lasta, koska tämä niskottelikin lähtiessä!

Vaikka EIHÄN SITÄ TILANNETTA SAA HOITAA NIIN, ETTÄ LAPSI AHDISTUU!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!! NIH!

Tän mun äitini missasi. Itsessä EI MITÄÄN SYYLLISYYTTÄ, EIH, KOSKA LAPSI PISTI VASTAAN!!!!!!!!!!!!!!!!

Ap

Vierailija kirjoitti:

Minun äitini ryösti minulta sen minulla on merkitystä -kokemuksen sillä, että hän aina väitti, että se, kun hän satutti minua oli hänen syytään!

Eli jos minäkin huusin siellä terapiassa ja lapsi ahdistui, niin syyttäisin lasta, koska tämä niskottelikin lähtiessä!

Vaikka EIHÄN SITÄ TILANNETTA SAA HOITAA NIIN, ETTÄ LAPSI AHDISTUU!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!! NIH!

Tän mun äitini missasi. Itsessä EI MITÄÄN SYYLLISYYTTÄ, EIH, KOSKA LAPSI PISTI VASTAAN!!!!!!!!!!!!!!!!

Ap

Voihan se olla, että jos äitini olisi kokenut itsensä merkitykselliseksi ihmisenä, hän olisi puhunut mulle aina nätisti tai jos ei, olisi ottanut siitä vastuun, että hän teki väärin osaltaan. Mut kun se ei ole mun tehtävä vastata sitten seurauksista, jos mun äiti ei kokenut itseään ihmisenä merkitykselliseksi ja huusi mua satuttaen.

Ap

Sitähän sanotaan ettei lastaan voi rakastaa liikaa.

Miltä tää jutustelu tänään on susta tuntunut tai mitä se on sulle merkinnyt ?

Vai onko se mun pojan tehtävä sopeutua siihen, että koska MÄ en koe itseäni merkitykselliseksi, niin mä hermostun kaikista pienistä asioista ja huudan?

Vaikka hän ahdistuu siitä syystä tai toisesta? Hänellä on hyvä sydän ja saattaa ahdistua kantamaan mun pahaa oloani omana syynään tai alkaa kokea itsensä surkimukseksi ihan vain, as I did. Eikä kukaan ollut katsomassa. Auttamassa. Näkemässä. Nyt oli, pt ja isä. Jos lapsi ois koittanut kertoa heille , mitä tapahtui, luuletteko te, että he ois tajunneet? ”Sanoin äidille vastaan kun oltiin lähdössä ja äiti sitten huusi”? Uuuuu, onpa ”kauheaa”, eiks nii?

Mutta kyllä se vain oikeasti oli. Sen sijaan MINÄ istuin yksin siinä tuolissa lapsena kun mun äiti huusi mulle, kun lapsi istui nyt terapiassa tuolissa muiden ollessa läsnä. Mun äiti sai jatkaa KENENKÄÄN kuulematta ja vääntää siitä minulle JUST SELLAISEN UHRIUTUMISversion, jossa mä olin syyllinen, kuin halusi!

Ja voi pojat, oliko mä syyllinen! Aina!

Sellaisesta murtuu, jos syy oikeasti on siinä huutajassa. Jos HÄN tekee siinä pahaa, ei lapsi.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Miltä tää jutustelu tänään on susta tuntunut tai mitä se on sulle merkinnyt ?

Ihan jees. Olen toipumassa flunssassa ja tänään on näköjään taas tällainen höntsäpäivä. Eilen sain jotain aikaan, tänään…ei :) Mutta siis yritän päästää niin paljon pahaa ulos ja pois itsestä, kuin pystyn. Lisäksi uskon, että kunhan taas aktivoidun arkeen tästä ketjusta jää mieleen arvokkaita ja auttavia asioita. Eli kun ajatukset pääsevät käsittelemään tätä vielä kun olen tulossa/menossa/liikkeellä/tekemässä juttuja.

Ap

Kysymys : Aiotko seurata äitisi jalanjälkiä vai pyritkö elämään paremmin kuin hän ? Mitkä on sun elämänarvot tähän liittyen ?

Vierailija kirjoitti:

Kysymys : Aiotko seurata äitisi jalanjälkiä vai pyritkö elämään paremmin kuin hän ? Mitkä on sun elämänarvot tähän liittyen ?

Meillä on kaikessa ihan erilainen elämä. Tätä traumaa tässä nyt on, yhteistä kait, mutta ei muuten.

Ap

Itse ajattelen, että äitisi teki tuolloin väärin syystä tai toisesta. Et ole ainut tässä maassa jota kohtaan on käytetty psyykkistä tai fyysistä väkivaltaa ja joutuu nyt opettelemaan siitä itse pois. Et voi kuitenkaan muuttaa äitiäsi tai vierittää tämän hetkistä vastuutasi omista lapsistasi hänen niskoilleen. Mieti jos äitisi sanoisi nyt sinulle, että hänellä oli oikeus tehdä niin koska hänen ätinsäkin teki ja sinun lapset jatkavat samaa perinnettä omille lapsilleen. Sinun on vain pakko nyt tehdä itse töitä asian muuttamiseksi tässä hetkessä, katkaista se kierre. Se on mahdollista, en sano että se tapahtuu helposti tai nopeasti, mutta ajattelen että se onnistuu vasta kun otat itse vastuun tästä hetkestä ja itsestäsi. Vaikka sinä saisit anteeksi pyynnön äidiltäsi, niin luulen että silti se toimintamalli olisi sinulla selkäytimessä stressitilanteissa. Sinun tulee vain löytää korvaavat toimintatavat ja mielenhallinta näihin tilanteisiin pikkuhiljaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miltä tää jutustelu tänään on susta tuntunut tai mitä se on sulle merkinnyt ?

Ihan jees. Olen toipumassa flunssassa ja tänään on näköjään taas tällainen höntsäpäivä. Eilen sain jotain aikaan, tänään…ei :) Mutta siis yritän päästää niin paljon pahaa ulos ja pois itsestä, kuin pystyn. Lisäksi uskon, että kunhan taas aktivoidun arkeen tästä ketjusta jää mieleen arvokkaita ja auttavia asioita. Eli kun ajatukset pääsevät käsittelemään tätä vielä kun olen tulossa/menossa/liikkeellä/tekemässä juttuja.

Ap

Mikä jäi eniten mieleen ?

Ehkä tässä on sellaista näkemättä jäämisen kokemusta. Kun ne äidin mielipiteet olivatkin aina faktoja. Niin mitäs väliä minun tunteillani, mielipiteilläni tai millään oli.

Eikä mulla ole toimintatapaa äitini toiminnan sijaan. Siinä missä äitini ampui minua riidoissamme, ja oli tyytyväinen itseensä, mä en voi tehdä samoin. Mä voin kyllä viallisuuksissani ”ampua” lastani, eli sanoa jotain satuttavaa ja väärää, mutta se ei ole oikeasti mulle toimintakeino, kuten se oli äidilleni. Tilanteen ratkaisu sen jälkeen on = ? Koska se on tosi nuivaa, jos sanotaan, että pyydät lapselta anteeksi. Aha? Eli lapselta voi ottaa oikeuden pois tämän omiin tunteisiin ja mielipiteeseen, kunhan vain muistaa pyytää anteeksi? Ei se niin hoidu. Mutta en tiedä miten. Niin, että on samalla hyvä kasvattaja, joka haluan olla, tai mikä on minulle tärkeää lasten kanssa.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miltä tää jutustelu tänään on susta tuntunut tai mitä se on sulle merkinnyt ?

Ihan jees. Olen toipumassa flunssassa ja tänään on näköjään taas tällainen höntsäpäivä. Eilen sain jotain aikaan, tänään…ei :) Mutta siis yritän päästää niin paljon pahaa ulos ja pois itsestä, kuin pystyn. Lisäksi uskon, että kunhan taas aktivoidun arkeen tästä ketjusta jää mieleen arvokkaita ja auttavia asioita. Eli kun ajatukset pääsevät käsittelemään tätä vielä kun olen tulossa/menossa/liikkeellä/tekemässä juttuja.

Ap

Mikä jäi eniten mieleen ?

Se, että Jumala puhuu meille ihmiskohtaloiden kautta.

Sitten tokana se, että tajusin tästä ketjusta, että äitinihän pitääkin omia mielipiteitään faktoina.

Eli minun on ollut vaikeaa nähdä, että äidin puheet ovat mielipiteitä. Siis pohjimmiltaan. Päältä katsoen niitä ei esitetä siten.

Myös joku juttu aika alussa oli tärkeä…katson muistanko/löydänkö. Koska se oli vähän yllättävä itselleni.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos hän edes sanoisi, että aiheuttaja oli hän, se antaisi mulle vähän valoa olla jokin jollekin toiselle. Että se, joka minut rikkoi, oli äitini, eikä niin, että kaiken mitä se toinen saa olen viallinen minä. Vaan minut särjettiin ja tartten apua.

Ap

Palstallahan kiusaajat yrittävät vahvistaa tätä minun kokemustani. Että mä olisin muka viallinen. Sellaista just vain aina kekotetaan tekemään sitä sun tätä, ei koskaan auteta.

Ap

Millaista apua eniten tarvisit ?

Ettei minua pidettäisi syypäänä virheisiini. Ei kai kukaan tee niitä tahallaan tai huvikseen? Ja jos jollekin on liian vaikeaa olla tuomitsematta, haukkumatta tai kiusaamatta, niin mikä hänet oikeuttaa sellaiseen käytökseen ja vielä tekopyhästi syyttämään minua väärästä käytöksestä?

Ap

Näin se maailma vain toimii, eli väärintekijää syytetään väärintekemisestään.

Psykologit yrittävät vierittää syitä vanhemmille ja ympäristölle, mutta tavallinen kansa syyttää tekijää, mikä oikeudenmukaista mielestäni onkin.

Erikseen sitten mielisairaat, syyntakeettomat, jotka ovat tekoja tehdessään täyttä ymmärrystä vailla.

Normi pahantekijä, ns. kusipää, psyko, narsisti, olkoon vaikka kuinka vanhempiensa ja ympäristönsä tuote, on ihan itse syypää omiin tekoihinsa.

Varsinkin siinä vaiheessa kun tajuaa olevansa pahantekijä, tavalla tai toisella.

Missä mieletilassa kirjoitit tätä? Ajatteletko minun olevan väärintekijä, joka ansaitsee kärsiä?

Minusta ihminen voi satuttaa toisia vaikka tietäisikin satuttavansa, eikä se tarkoita minusta automaattisesti sitä, että tekijää olisi syytettävä väärintekijäksi. Esim. toi esimerkki, kun aloin huutaa, koska lapsi alkoi pistää vastaan terapiaan lähdössä. Tiesin, etten saisi suuttua, mutta pahoitin mieleni silti ja koska pahoitin mieleni, olin vihainen. Se oli mielestäni miehen ja lapsen syytä, miehen, koska ei tullut tuekseni ja pojan, koska alkoi niskuroida ihan kiusallaan vain.

On toki kuitenkin mahdollista ja erittäin todennäköistä, että pojalla oli oma hyvä syynsä. Hän ei vain sitä kertonut. Miehellä ehkä samoin. Joten minä olin täraivoissani siitä, että minua kohdellaan noin.

Jos mulla kuitenkin olisi tunne, että olen merkitsevä, ja arvokas ja mua rakastetaan, en usko, että raivo olisi ollut päällimmäinen tunteeni. Ehkä ennemminkin hämmennys, miksi rakkaani käyttäytyvät omituisella tavalla, joka ei johda parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen ja elämään? Olisin voinut miettiä sitä itsekseni ja ehkä ottaa puheeksi jossain vaiheessa.

Mutta mä en voinut ajatella noin, koska mua on itseäni kohdeltu väärin aikanaan ja se on aiheuttamut trauman, jonka mukaan minun sanojani vähätellään ja jos jokin on hankalaa, niin vaikka minä näkisin sen tärkeänä lapselleni se on ok sivuuttaa jne.

Joten mä suutuin siellä vastaanotolla, lisäksi, kun TIESIN, että pt on siellä todistamassa tilanteen. Ehkä hän näkee jotain, parasta olisi, koska on alan ammattilainen.

Eli kyllä mä tiesin satuttavani lastani, kun suutuin asiasta.

Kuka saa sanoa, että olen paha? Minusta ei kukaan. Suuttumalla ongelma tuli paremmin päivänvaloon ja ainoa, miten osasin tuoda sen päivänvaloon, oli tunteen avulla. Tunne oli vihaisuus. Mitä väärää siinä oli? En minäkään siitä hajonnut, että äitini oli vihainen vaan siitä, että minua kohdeltiin väärin.

Niin että on vain lukijan tai vastaanottajan YMMÄRTÄMÄTTÖMYYTTÄ sanoa, että joku tekee väärin, jos tietää olevansa satuttava ja silti on. Se ei ole pahuutta. SE sen sijaan on, että tietää olevansa satuttava, TIETÄÄ, miten lopettaa sen, MUTTA EI LOPETA. Siinä on sulle paha ihminen.

Loput eivät ole. Ja siksi heitä sanova on ymmärtämätön ihminen.

Ap

Eipä nyt löytynyt sitä alkupuolen oivallusta, joka mielessäni liikkui ja johonkin jäi… ne mielestä unohtuneet tulevat -jos tulevat - mieleen vasta kun lähtee toimimaan eri tilanteisiin, liikkeelle.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi ap, olen pahoillani raskaiden kokemustesi ja huonon kohtelun vuoksi. Itselläni on vastaavantyyppisiä kokemuksia. Surullinen tosiasia on, että toisia ihmisiä ei voi koskaan vaatimalla saada toimimaan oman tahtomme mukaan, vaikka he olisivat kohdelleet itseämme kuinka pahasti tahansa. Ihminen kuitenkin päättää käyttäytymisestään ja sanomisistaan lopulta aina itse. Jos kyseessä on lapsuudenaikainen kaltoinkohtelu vanhemman toimesta, on yleensä aitoja anteeksipyyntöjä ja vastuunottoa teoista turha odottaa koskaan jälkikäteenkään, koska kaltoinkohteleva henkilö on usein niin epäkypsä ja jopa häiriintynyt, että ei siihen kykene.

Kaltoinkohtelusta saa ja on tervettä tuntea vihaa. Viha voi pitkittyessään kuitenkin muuttua katkeruudeksi, joka jämähdyttää ihmisen ja tyrehdyttää kasvun, joka on tie ulos uhrin asemasta. Vaikka joku toinen henkilö on aiheuttanut vauriot, tulee kaltoinkohtelun uhrin itsensä työstää ja parantaa saamansa haavat. Se on todella, todella väärin ja se vaatii pitkän työn surun, tuskan, vihan ja muiden tunteiden käsittelyssä. Mikäli ei pysty päästämään näistä tunteista irti ja hiljalleen käsittelemään niitä, se on kuin ottaisi joka päivä kulauksen myrkkyä, se syö ihmistä sisältäpäin. Ansaitset paremman loppuelämän, ap. Kaikkea hyvää!

Puhut ehkä ennemminkin sellaisia asioita aikuisiällä vasta kokeneelle? En vähättele sellaisen traumatisoivuutta, mutta oma vastuu muutoksesta on paljon mahdollisempi, kuin tilanne, jossa täysin puolustuskyvytöntä ihmistä on kohdeltu väärin. Siinä ei mikään ”ota vastuu itsellesi” -viestintä edistä juuri mitään. Jokainen sellainen uhri on jo edistänyt asiaansa niin pitkälle, kuin omalla vastuullaan on mahdollista.

Ap

Hei ap, puhun omasta kokemuksestani ja rajusta fyysisestä ja psyykkisestä kaltoinkohtelusta, joka on tapahtunut minulle lapsena ja jatkuu edelleen minua kohtaan eri muodossa aikuisuudessa. Oman paranemisen tielle lähteminen on täysin mahdollista, mutta se edellyttää katkeruuden hylkäämistä ja avoimuutta ja rohkeutta aidosti tutustua itseensä ja omiin varjoihinsa ja kipuihinsa ja tämä yleensä edellyttää esim. terapiaa taitavan terapeutin kanssa.

En suosittele lainkaan minkäänlaista viestintää, jossa kehoittaisin kaltoinkohtelijaa ottamaan itse vastuuta, sillä se ei johda mihinkään hyvään, jos kyseessä on aidosti häiriintynyt ihminen. Sen sijaan suosittelen sinulle lämpimästi katseen keskittämistä kaltoinkohtelijan sijaan nyt omaan itseesi, koska vain sieltä löydät tien hyvään oloon ja pystyt hiljalleen irtautumaan kaikesta siitä tunnekuormasta, kuten vihasta, joka pitää sinua paikoillaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaadit sellaista asiaa, mitä et voi vaatimalla saada.

Monesti myös, jos käyttäytyy toista kohtaan katkerasti ja syyttelevästi, voi toisella mennä defenssit päälle. Jos et ota ollenkaan hänen näkökulmaansa huomioon tai anna mitään armoa vaatimisissasi, niin toinen ei osaa muuta tehdä kuin puolustautua hyökkäystäsi vastaan kieltämällä sinun näkökantasi.

Eikö sulle merkitse sun oma mielipide mitään ? Jos koet tämän asian tuolla tavalla, että äitisi on tehnyt väärin ja ollut ilkeä, niin silloin se sinun näkökulmastasi on niin vaikka kuinka äitisi tai muut sanoisivat muuta.

Kaikilla on omat mielipiteensä ja ne ovat saman arvosia keskenään.

Arvosta itseäsi sen verran että sinun on mielipiteesi riittää sinulle.

Jos toinen ei ymmärrä pyytää anteeksi, se ei ole sinun ongelmasi pohjimmiltaan, vaan sen toisen.

Et tajua. Et tajua, että äitini kanssa keskustellessa varsinkin lapsuudestani siinä ei ole kaksi tasaveroista aikuista keskustelemassa. Äitini ei siis ota asiaa niin. Hän on aina mielestään ylivoimainen minuun nähden ja kaikki mitä mä sanon on vain valitusta, aivan, kuin en puhuisi faktoja ja totta hänen käytöksestään.

Siinä ei todellakaan ole sellainen tilanne että mä en ottaisi hänen näkökulmaansa huomioon! Lisäksi, mikä näkökulma se voisi olla? Mikä on hyväksyttävä syy kohdella lastaan satuttaen? Jos siis henkilö ei aio myöntää syyllisyyttään? Ja kokee, että häntä ei saa syyttää mistään? Että jos mä koin niin, että hän on satuttanut, häntä ei hetkauta? Millaista psykoa ei hetkauta se, että hänen käytöksensä on satuttanut hänen omaa lastaan?

Tästä kohdasta olen erityisen kiinnostunut.

Onko susta siis ihan normaalia ihmisyyttä, etä oman lapsen satuttaminen ei herätä myötätuntoa? Eihän se ole syytös, jossa tarvii olla defenssit päällä, vaan tilanne, josta lapsi kertoo!

Ap

Ap

Ap rakas, huomaatko, että vastasit jo itse omaan kysymykseesi, kun sanoit ”siinä ei ole kaksi tasaveroista aikuista keskustelemassa”? Miksi yrität keskustella, kun jo näet, että se on tuomittu epäonnistumaan? Esim. hyvin narsistiset henkilöt ovat tunne-elämältään ikään kuin pienen lapsen tasolla. He ovat keinottomia ja kyvyttömiä näkemään toisen todellisuutta ja etenkin kun kyseessä on asia, jossa he ovat tehneet toiselle pahaa. Narsistin hauras itsetunto ei kestä mitään negatiivista itsessään, joten he kieltävät kaiken yhä uudelleen ja kääntävät kaiken negatiivisen aina siihen uhriin.

Ymmärrän kyllä sinua hyvin, itsekin jossakin vaiheessa yritin selittää asioita ja toivoin vain, että jos vaan keksisin jonkun tavan selittää heille asian, niin ehkä he ymmärtäisivät. Sitten tutustuin narsismiin ja aloin ymmärtää narsismin kieroutunutta logiikkaa ja mistä käsin he katsovat maailmaa, itseään ja muita ihmisiä. Suosittelen luopumaan keskusteluyrityksistä, rikot vain itseäsi enemmän. T. narsistin lapsi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaadit sellaista asiaa, mitä et voi vaatimalla saada.

Monesti myös, jos käyttäytyy toista kohtaan katkerasti ja syyttelevästi, voi toisella mennä defenssit päälle. Jos et ota ollenkaan hänen näkökulmaansa huomioon tai anna mitään armoa vaatimisissasi, niin toinen ei osaa muuta tehdä kuin puolustautua hyökkäystäsi vastaan kieltämällä sinun näkökantasi.

Eikö sulle merkitse sun oma mielipide mitään ? Jos koet tämän asian tuolla tavalla, että äitisi on tehnyt väärin ja ollut ilkeä, niin silloin se sinun näkökulmastasi on niin vaikka kuinka äitisi tai muut sanoisivat muuta.

Kaikilla on omat mielipiteensä ja ne ovat saman arvosia keskenään.

Arvosta itseäsi sen verran että sinun on mielipiteesi riittää sinulle.

Jos toinen ei ymmärrä pyytää anteeksi, se ei ole sinun ongelmasi pohjimmiltaan, vaan sen toisen.

Et tajua. Et tajua, että äitini kanssa keskustellessa varsinkin lapsuudestani siinä ei ole kaksi tasaveroista aikuista keskustelemassa. Äitini ei siis ota asiaa niin. Hän on aina mielestään ylivoimainen minuun nähden ja kaikki mitä mä sanon on vain valitusta, aivan, kuin en puhuisi faktoja ja totta hänen käytöksestään.

Siinä ei todellakaan ole sellainen tilanne että mä en ottaisi hänen näkökulmaansa huomioon! Lisäksi, mikä näkökulma se voisi olla? Mikä on hyväksyttävä syy kohdella lastaan satuttaen? Jos siis henkilö ei aio myöntää syyllisyyttään? Ja kokee, että häntä ei saa syyttää mistään? Että jos mä koin niin, että hän on satuttanut, häntä ei hetkauta? Millaista psykoa ei hetkauta se, että hänen käytöksensä on satuttanut hänen omaa lastaan?

Tästä kohdasta olen erityisen kiinnostunut.

Onko susta siis ihan normaalia ihmisyyttä, etä oman lapsen satuttaminen ei herätä myötätuntoa? Eihän se ole syytös, jossa tarvii olla defenssit päällä, vaan tilanne, josta lapsi kertoo!

Ap

Ap

Ap rakas, huomaatko, että vastasit jo itse omaan kysymykseesi, kun sanoit ”siinä ei ole kaksi tasaveroista aikuista keskustelemassa”? Miksi yrität keskustella, kun jo näet, että se on tuomittu epäonnistumaan? Esim. hyvin narsistiset henkilöt ovat tunne-elämältään ikään kuin pienen lapsen tasolla. He ovat keinottomia ja kyvyttömiä näkemään toisen todellisuutta ja etenkin kun kyseessä on asia, jossa he ovat tehneet toiselle pahaa. Narsistin hauras itsetunto ei kestä mitään negatiivista itsessään, joten he kieltävät kaiken yhä uudelleen ja kääntävät kaiken negatiivisen aina siihen uhriin.

Ymmärrän kyllä sinua hyvin, itsekin jossakin vaiheessa yritin selittää asioita ja toivoin vain, että jos vaan keksisin jonkun tavan selittää heille asian, niin ehkä he ymmärtäisivät. Sitten tutustuin narsismiin ja aloin ymmärtää narsismin kieroutunutta logiikkaa ja mistä käsin he katsovat maailmaa, itseään ja muita ihmisiä. Suosittelen luopumaan keskusteluyrityksistä, rikot vain itseäsi enemmän. T. narsistin lapsi

No ei olekaan, mutta tarkoitin, että minä en pärjännyt hänelle.

Silti kun nyt kirjoitit, aloin miettiä, että tavallaanhan tilanteen voi nähdä myös niin, että se ei ollut siksi tasaveroista, että hän ei ollut aikuinen, vaikka hänen PITI olla ja minä kyllä koko lapsuuteni ajan ajattelin niin. Että hän suhtautuu kuin aikuinen.

Minulle on alkanut valjeta vasta nyt, että mitä, eikö hän olekaan toiminut aikuisen tavoin? Miten aikuinen sitten olisi toiminut? En tiedä.

Jos lapsi olettaa, että epäkypsästi käyttäytyvä aikuinen toimii oikein, ei ole lapsen syy, jos hän pitäytyy samanlaisissa malleissa. Niistä pitää tietenkin päästä pois, mutta se on sata kertaa helpommin sanottu kuin tehty.

Ajattelen itse, että vaaditaan ahaa-oivallusta. Syvempää tilannekuvaa siitä miksi se aikuinen olikin epäkypsä, ettei korjausta tarvitsisi tehdä teko teolta, vaan jonkinlaisena isompana vapautumisena siitä väärästä ohjauksesta, jossa on siihen saakka ollut.

Ap

kuulostaa siltä että sun äidillä on omia pahoja traumoja mitkä on jatkunut sun kasvattamiseen asti. varsinkin jos ei suostu näkemään omaa käyttäytymistään ja virheitään niin voi olla että siitä olisi paha traumasta johtuva tunnelukko?

jos asia on niin ettei hän kiellä niitä asioita vain sinulta vaan myös itseltään, niin ethän sinä ole silloin syypää/ongelma teissä. hän ei voi myöntää asioita sinulle jos ei myönnä itselleen ja sinä et ole siitä vastuussa etkä ikävä kyllä asiaan hirveämmin voi vaikuttaa. olisi hyvä kun saisit itsesi tervehtymään ettei lapsesi joudu mummon tekemisistä kärsimään. minun isä aina pimahdettuaan itki kun oma isä oli ollut niin huono ja siksi toimii niin. mutta se sattui minua ja veljeäni ihan hirveästi, sysäsi oman vastuunsa pois. mietimme miksi siirtää kipuja meihin jos on oma kokemus siitä kuinka pahalta se tuntuu. ja mikään ei sattunut kovempaa kuin nämä mietteet pienen lapsen päässä

Minulle on nykyisin paljon äitiäni isompi ongelma tavallaan muut ihmiset ja heidän asennoitumisensa. Niin monien asenne tuntuu tukevan äitiäni, joka satutti minua. He vielä lyövät minua lisää sanomalla, että itse olen paha, koska kärsiessäni siitä, mitä äitini teki toiminkin väärin. Mitä sitten? Miksi he eivät auta? Ja jos ei osaa auttaa, miksi alkaa kiusata?

Se on mulle PALJON isompi paha murhe, kuin äitini. Äitini on tosin syypää tähän ongelmaa heistä, mutta äiti ei ole siinä se ongelma, vaan ulkopuoliset.

Ja joku voisi sanoa, että ”älä tule palstalle”, mutta ei se sillä ratkea. Kokisin silti heidän mielipiteensä itsestäni niskassani ja se masentaisi.

Kirjoitin aikoinaan ihan viattoman aloituksen tänne äidistäni, siinä nämä kiusaajat ja arvostelijat hyökkäsivät ja tekivät itsensä yätiettäviksi, eihän se nyt sillä poistu, etten mä kirjoita tänne. Se loppuu sillä, että kun mä kirjoitan heistä tänne, heille nauretaan ja heitä halveksitaan, tai sitten en kaipaa heille rangaistusta, sekin riittäisi, että tulisivat reilusti sanomaan, että ”halusin vain satuttaa jotakuta”. Koska sitä se on, ja minusta on väärin, jos sellaisten tyyppien vain annetaan estää just tämän kaltaisia ketjuja, tai muita, joissa jollain on paha olla. Jättäkää sellaiset rauhaan ja antakaa niiden jutella heille, joilla ei ole tarvetta satuttaa!

Ap