Lue keskustelun säännöt.
Miltä tuntuu olla vahinko?
15.01.2015 |
Jos siis tiedät olevasi vahinkolapsi, niin miltä se tuntuu? Oletko koskaan miettinyt, rakastavatko vanhempasi sinua oikeasti ja ovatko he onnellisia että pitivät sinut? Tai mitä muuta nyt tulee asiasta mieleen, olisi kiva kuulla kokemuksia.
Kommentit (25)
Eiköhän meistä vanhemman ikäluokan esikoisista aika moni ole vahinko. Eli naimisiin mentiin, kun vahinko oli käynyt.
Isälleni olin aina hyvin tärkeä, enkä usko, että hän koskaan syytti minua, että joutui naimisiin, vaikka avioliitto ei ollut onnellinen. Suhde äitiini on monimutkaisempi, mutta en usko, että hän ainakaan tietoisesti syyttäisi minua riitaisesta avioliitosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei miltään.
Äitini kaikki viisi lasta olivat enemmän tai vähemman vahinkoja. Sellaista se oli ja on joskus vieläkin. Ei mun ego siitä luhistu, kun en olekaan Se Niin Kauheasti Odotettu Messias (tirsk), vaan yksi puuronsyöjä ja sinapintuottaja muiden jatkeena. Hyvin olen pärjännyt, kiitosta vain.
Olen vahinko, ja ilmeisesti "pakotin" äitini ja isäni suhteeseen. En ollut koskaan rakastettu; sen verran huolehtivat että jotenkuten hengissä pysyin, mutta siinäpä se. Yksin olen joutunut selviämään hyvin pienestä lähtien, esim kävin yksin lääkärissä ekalta luokalta lähtien, ketään ei kiinnostanut että minua kiusattiin, missään ei ikinä neuvottu eikä kannustettu.
Muutin pois "kotoa" 17-vuotiaana enkä saanut senkään jälkeen mihinkään tukea enkä apua. Olen esim joutunut asumaan väkivaltaisen kumppanin kanssa ala-ikäisenä, kun ei ollut muuta paikkaa minne mennä. Opinnot hoisin lainalla ja työssäkäynnillä, ikinä eivät edes kyselleet miten menee, tai no, välillä saattoi tulla "no joko olet mokannut jotenkin" tai "älä sitten liikaa pety jos et saakaan jotain hienoa työtä". Kun sainkin "hienon työn" minusta tuli heidän silmissään itseään parempana pitävä porvari...
En ole ollut vuosiin vanhempien kanssa missään tekemisissä, koska kaltoinkohtelu ja halveksunta minua kohtaan jatkui myös aikuisena. En vieläkään ymmärrä mikseivät tehneet aborttia, kun selkeästi en ollut millään lailla haluttu. Ehkä raskaus selvisi liian myöhään, en tiedä.
Olin suunniteltu, mutta vasta isän perunkirjoituksessa tuli esille, että vanhempani olivat tunteneet toisensa vasta 6 kk, kun jo minä ilmoitin tulostani.
Se oli suuri yllätys. En ikinä olisi uskonut, että vanhemmat 6 kk tuntemisen jälkeen ajattelivat, että tulee jos tulee.... Tämä tapahtui 70 -luvulla.
Olen tiennyt lapsesta asti olevani vahinkolapsi ja äitini raivosi siitä minulle aikuisuuteen saakka ja sen jälkeenkin veetuilemalla. Lisäksi olen väärää sukupuolta: "olis ny ollu edes tyttö niin olis ollu mulle jotain hyötyä". Syntymäni oli varmasti jarkytys isällenikin mutta hän ei siitä ole ikinä syyllistänyt minua.
Äitienpäiväkortit ei lähde täältä.