Lue keskustelun säännöt.
Miltä tuntuu olla vahinko?
15.01.2015 |
Jos siis tiedät olevasi vahinkolapsi, niin miltä se tuntuu? Oletko koskaan miettinyt, rakastavatko vanhempasi sinua oikeasti ja ovatko he onnellisia että pitivät sinut? Tai mitä muuta nyt tulee asiasta mieleen, olisi kiva kuulla kokemuksia.
Kommentit (25)
Kaikki lapset on suunniteltuja siinä vaiheessa kun päätetään jatkaa raskautta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun äiti päätti vasta aborttiklinikalla että jatkaa raskautta. Suoraan sanoen en oikein tiedä onko äitini se kaikkein rakastavin äiti. Vai onko ettei osaa ollenkaan näyttää rakkauttaan.
Tiedän olevani vahinko, mutta en ikinä hetkeäkään ole epäillyt, etteivät vanhempani rakastaisi minua.
Ei tunnu kummemmalta. Tiedän, että olen rakastettu, vanhemmilleni kaikki kaikessa.
Sain tietää jo pikkutyttönä. Tuntui taianomaiselta, että pienillä sattumuksilla voi olla niin valtavat seuraukset; minua ei olisi olemassa, jos ehkäisy olisi pitänyt.
Jos minä saisin vahinkolapsen, niin rakastaisin ja pitäisin huolen samalla tavalla kuin suunnitellusta. Lapsi vain on tullut eri aikaan kuin odotettu/ suunniteltu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen vahinkolapsi ja väärää sukupuolta. Sen takia sisu on ollut suunnaton ja olen ollut ahkera veronmaksaja .
Kyllä mun äiti minua rakastaa, vaikka olinkin yllätys. Isosisko oli suunniteltu ja meillä on ikäeroa alle vuosi, kävi vahinko ja tässä sitä nyt ollaan.
Aina ei asiat mene suunnitelmien mukaan ja mun ei edes pitäisi olla täällä. Mun kaksoissisko kuoli synnytykseen ja minä jouduin suoraan teho-osastolle. Välillä mietin, millaista olisi, jos minulla olisikin kaksi siskoa yhden sijaan. Tai millaista äidin elämä olisi nyt kaksin mun isosiskon kanssa.
Tiedän, ettei mun pitäis olla täällä, mutta se on ihan ok. Asioita tapahtuu.
Minusta piti tulla läntti lakanaan, mutta minusta tulikin tahra yhteiskuntaan. He he.
t. teini
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin vahinko josta äitini oli iloinen. Biologinen isäni lähti äitini serkun matkaan raskaus aikana ja isän puoleinen suku ei halua olla kanssani edes tekemisissä.
Tiedän äitini rakastavan minua, koska tietoisesti halusi minut pitää abortin sijaan. Isäni ei halunnut lasta (minua), häipyi samantien raskaudesta kerrottaessa eikä elareitakaan ole suostunut maksamaan. Kelasta äiti ne sitten saanut, isääni en ole koskaan tavannut koko 32 vuoden aikana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tiedän olevani vahinkolapsi. Tiedän, että eräällä tapaa pilasin vanhempieni opiskelumahdollisuudet. Tiedän, että syntmäni aiheutti heille taloudellisia vaikeuksia ja sosiaalista häpeää. Tämän kuulee äidin puheista vielä nyt puoli vuosisataa myöhemminkin.
Tai siis vasta aikuisena sen tajusinkin. Lapsena en tiennyt siitä mitään, eikä sen koskaan annettu minulle näkyä. Oli erittäin selvää, että minua rakastettiin syvästi.
Siis kotona. Muualla sain kyllä kokea syrjintää, joka tuolloin oli vielä tavallista aviottomien lasten kohdalla, ja köyhien perheiden lasten kohdalla, ja teiniäitien lasten kohdalla.
Vierailija kirjoitti:
Kaikki lapset on suunniteltuja siinä vaiheessa kun päätetään jatkaa raskautta.
Nykyään. Mutta on Suomessa paljon ihmisiä, jotka eivät voi näin päätellä, koska valintaa ei heidän siinä kehitysvaiheessa ollessaan voinut tehdä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miltä tuntuu olla suunniteltu luuseri? Hirvee ähellys ja vääntäminen ja tollanen paska tuli
Sellaisia ei ole. Kun lapsi syntyy niin niin on maailmankaikkeus päättänyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aikuisena asia selvisi minulle. Olihan se aluksi järkytys. Mutta sitten ajattelin, että hyvin moni ihminen tässä maailmassa on ollut vahinko loppujen lopuksi.
Suurin osa ihmisistä on vahinkoja.
Emmeköhän me kaikki ainakin yli 60 ole enemmän tai vähemmän vahinkolapsia. Ei ole haitannut vaikken edes usko että minua perheen, kymmenes lapsi, olisi erityisesti toivottu
No mä en ole sanan varsinaisessa merkityksessä vahinko eli olisin syntynyt ehkäisyn pettämisen takia, mutta haluttu lapsi minä en ole äitini puolelta.
Ja tämän on äitini minulle myös kertonut toteamalla, että on niin ylpeä siitä että sentään minä uskalsin jättää lapset tekemättä. Tosin minä en ole lapseton omasta halustani.
Eihän tämä hyvältä tunnu. Tietenkään. Toki se on selittänyt monta asiaa lapsuudestani ja nuoruudestani ja sen tietynlaisen välinpitämättömyyden sekä kylmyyden vaikka kyllä perustarpeista (siis ruoka ja puhtaat vaatteet) aina huolehdittiinkin. Mistään muusta sitten ei ja esim harrastamista ei pidetty tarpeellisena tai tärkeänä eikä myöskään annettu minkäänlaista evästystä missään asiassa, vaan ihan kaikki on pitänyt aikuisiällä oppia kantapään kautta. Asenne on ollut enimmäkseen sellainen, että tottapahan se osaa itse päättää ja tehdä miten parhaaksi näkee.
Olen kuullut olleeni iloinen yllätys, ja sen mukaan minua on kohdeltukin. Olen tuntenut aina itseni hyvin rakastetuksi. Vanhempani päätyivät varsinaiseen seurusteluun ja yhteiseloon vasta raskauden myötä ja olivatkin yhdessä sitten 18 vuotta. Ja siis tässä lähtötilanteessa elettiin 80-luvun loppua, eli eivät olleet pakon edessä yhdessä.
En ole vahinko, mutta olen nietos toki ja ylpeä avioliiton ulkopuolisuudessa syntymästäni.
Päätin itse hedelmöityä ja jakaantua emoeliöni kohdussa ja imeä hänen elinnesteitä ahnaasti kuin loinen.
En tehnyt eroa emoeliöstäni kuin vasta murrosiässä ja silloinkin kuppasin tältä rahaa aina kun oli mahdollista.
Kun irtaannuin emoaluksesta, niin en enää pitänyt yhteyttä tähän, koska hänestä ei saa mitään taloudellista hyötyä.
Tiedätkö.. loppujen lopuksi todella monta on vahinkolapsia. Ei tunnu missään. Miksi tuntuisi?