Käsi sydämellä: hoidatko/aiotko hoitaa vanhoja vanhempiasi?

Tottakai. He ovat aina auttaneet minua niin tietenkin autan heitä jos voin.

Koen olevani velvoitettu auttamaan vanhempiani, mutta en varsinaisesti ryhtymään miksikään omaishoitajaksi. Esim. kerran viikossa siivoaminen olisi minusta vielä tehtävä, mutta päivittäistä apua ei voi pitää itsestäänselvyytenä.

Vanhempani asuvat toisessa kaupungissa, joten ihan käytännön syistäkin päivittäinen apu ei tule onnistumaan, mutta tuossa kaupungissa asuvat sisareni ovat aikeissa hoitaa vanhempiamme sitten yhteisvoimin enemmänkin tarvittaessa.

Kyllä aion huolehtia,vaikka en kyllä yhteisasumusta ole ajatellut. Käyn nytkin säännöllisesti tapaamassa vanhoja vanhempia ja autan tarvittaessa.

En aio. Rahallisesti voin tukea hoitoaan, huolehtia paperiasioista ja käydä katsomassa, mutta itse hoitamisen saavat tehdä ammattilaiset. Vanhempien omaishoitajaksi en rupea. 

Autan vanhempiani parhaani mukaan. En velvollisuudesta, vaan rakkaudesta. Autamme myös miehen vanhempia, mutta se on hieman hankalampaa, kun asuvat kauempana.

En aio muuttaa toiselle puolelle Suomea tuppukylään vain vanhempiani auttaakseni. En ole vanhemmilleni mitään velkaa, ei minulta kysytty haluanko syntyä heidän huolehdittavakseen.

En/ en.
Mutta sanottakoot että olen kasvanut sijoitettuna, enkä ole koskaan saanut apua lastenhoitoon tai muuhunkaan muilta kuin viranomaisilta. Niin makaa kuin petaa pätee tähän.

En aio. Vanhemmat miettikööt sitten yksinäisinä että miksi niin.

Mulla ei ole sisaruksia, en myöskään aio vanhempien kanssa asua saman katon alla enää ikinä. He eivät ole rahoittaneet aikuiselämääni eivätkä hoitaneet mun lapsia. Päin vastoin ovat koko ajan itse jeesiä vailla jo nyt. En oikein usko... Sillein voin auttaa ettei käy taakaksi asti ja vierailen toki, missä nyt sit asuvatkaan.

Kyll. Asun uökomail mut kun he vanhenevat niin haluan muuttaa heidänluokse.

En suoranaisesti hoida, mutta äidin kanssa olen käynyt lääkärissä kolmesti vuodessa nyt viime kahdeksan vuoden ajan, jonka hän on sairastanut yhtä ja samaa kuolemaan johtavaa sairautta. Sosiaalisella tervehdyskäynnillä kävin sairauden ensi vuosina kerran viikossa. Kun ilmeni, ettei hän ihan heti kuole, olen käynyt joka toinen viikko. Siivooja käy äidillä siivoamassa säännöllisesti, ruoka tuodaan ateriapalvelusta ja kun hän ei pystynyt peseytymään itse, kotihoitaja kävi pesemässä.

Tuossakin on kyllä ollut ihan tarpeeksi tekemistä. Vaikka ensi kuukausina tuntui, ettei tuosta pelkästä vierailemisesta ei ole paljonkaan vaivaa, niin kun on oma perhe ja kouluikäinen lapsi ja työmatka itsellä kestää melkein kolme tuntia päivittäin, niin säännölliset vierailutkin tuntuvat vuosi toisensa jälkeen lopulta vievän voimia.

Samaan aikaan olen välillä joutunut hoitamaan myös isäni asioita, kun hän on välillä sairastellut myös, ja viemään myös häntä lääkäriin. Isä asuu eri osoitteessa kuin äiti, joten molempia en pääse yleensä näkemään samalla reissulla.

Olisi ollut kätevää, jos vanhemmat olisivat asuneet vaikka samassa pihapiirissä. Nyt meidän välillä on matkaa pari kilometriä, mikä ei sinänsä kuulosta paljolta, mutta kun se matka pitää tehdä kävellen, niin ei sekään ihan noin vain ja milloin vain käy.

Yllättävän paljon tämä vähäkin vie voimia. Kun äiti oli huonona, hän ei pystynyt käymään kaupassa yksin, ja antoi isälle ja minulle aina ostotilauksia. Niitä sitten harva se päivä hänelle toimiteltiin. Onneksi hän on nyt parina viime vuotena kyennyt taas käymään kaupassa omin voimin.

Isä on jo kuollut ja äidillä syöpä kohta terminaalissa joten ei tarvii. Varmaankin tuollainen normi siivous ja kaupassa käynti ym vastaava hoituis mutta omaishoitajaksi en rupeaisi.

En pysty. Ovat jo nyt vanhoja ja sairaita ja tarvitsevat apua mutta mun on pakko käydä töissä ja elättää oma perheeni

Jos ei tästä välit parane niin en.

En todellakaan.

Kyllä olen tosi kiitollinen heille, vaikka on tässä kaikenlaista ollut-rakastan heitä en voisi kuvitella etten olisi auttanut.

En aio hoitaa, enkä todellakaan ole vanhemmilleni mitään velkaa. He päättivät hankkia lapsen, mutta minä en ole päättänyt syntyä. Välimme ovat ihan hyvän, mutta en ole yhtään hoitajatyyppiä enkä aio sellaista missään syyllisyydenpuuskassa myöskään leikkiä.

Autoin niin paljon kun kykenin, äitini tosin vielä alle kuusikymppinen mutta oli reumaa ja nivelrikkoa ja muuta. Viimeisenä hoidin äitini palovamman. Eilen rakas äitini sitten muutama tunti lähdettyäni kuoli kotonaan sohvalle istumaan ilmeisesti sydänkohtaukseen vaikka sydänongelmista ei tiedetty etukäteen :( Mielellään olisin häntä vielä monta vuotta auttanut ja ottanut vaikka luokseni asumaankin sitten kun ei pärjää omassa kodissa :(

En aio. Isä on uuden mielenvikaisen vaimonsa vankina, vaimon, joka on niin mustasukkainen minusta, että on eristänyt isäni lammasmaisella suostumuksella isäni minusta. Niin kauan kuin vaimo elää niin vaimo hoitaa, vaikka tiedän, että on jo ihan kyrpiintynyt ukkoonsa, mutta minun tai mieheni apu ei kelpaa.

Äitiäkään en aio hoitaa, kiitos sen ilkeän paskiaisen kohtelun, jota häneltä sain lapsena. Antaa yhteiskunnan huolehtia vaan, jos ei pyydä minulta sitten anteeksi. (Ei tule tapahtumaan.)

Isä on ollut jo vuosia viimeinen ikäisistään elossa, joten siinä vaiheessa kun hän heikkenee niin en ehdi luultavasti edes autoa käynnistää kun hän on jo kuollut. Tulee siis kuolemaan saappaat jalassa ja on siihen asti täysin kykenevä huolehtimaan itsestään.

Äiti taas, hän tekisi varmaan ennemmin itsemurhan kun antaisi minun rasittaa itseäni hänen hoidollaan, itsellä sairaus joka pahenee stressistä niin että olen itse sairaalassa =(