Lue keskustelun säännöt.
Sosiaalisten tilanteiden pelko ja työelämä
Onko täällä työelämässä olevia sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsiviä? Kiinnostaisi kuulla, mitä päädyitte tekemään työksenne ja miten pärjäätte.
Olen itse vähän päälle parikymppinen yliopisto-opiskelija. Mitään mielenterveyspuolen diagnooseja ei ainakaan toistaiseksi ole, mutta melkoisen voimakas ahdistus sosiaalisista tilanteista on ollut läsnä niin pitkään kuin muistan. En osaa toimia tilanteissa luonnollisesti, vaan olen pyrkinyt opettelemaan reaktioita ja vuorovaikutusta kopioimalla muita. Aina en tietenkään löydä "arkistoista" sopivaa repliikkiä ja varsinkin entuudestaan tuntemattomissa tilanteissa saatan antaa itsestäni varsin erikoisen vaikutelman. Olo on ollut aina varsin ulkopuolinen, kavereitakaan ei ollut ennen teini-ikää. Seurustelut ym. vastaavat kuviot on luonnollisesti jääneet kokonaan väliin. Autismin kirjon piirteitäkin löytynee enemmän tai vähemmän, mikä ei ainakaan helpota asiaa.
Toistaiseksi olen sinnitellyt elämässä minimoimalla/kiertämällä liian ahdistavat tilanteet. Ihmisiin on todella vaikea ottaa oma-aloitteisesti yhteyttä ja tämä osaltaan on aiheuttanut sen, että kovinkaan syvällisiä ihmissuhteita ei pääse syntymään. Lisäksi alani on sellainen, että opinnot on mahdollista suorittaa hyvinkin itsenäisesti. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että suhteellisen pian tämä kaikki kostautuu ja on kohdattava realiteetit. Olen ollut töissä, mutta ensinnäkin yöunet alkoivat kärsiä ahdistuksen vuoksi kuukausia ennen aloitusta. Aloitus oli yhtä panikointia enkä kyennyt rentoutumaan lainkaan työpäivän jälkeen. Yritin sinnitellä ja uskoa, että ahdistus helpottaa, kun pääsen vauhtiin. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan en nukkunut öisin käytännössä enää ollenkaan. Lopulta paniikki lähestyvästä palaverista oli viimeinen niitti ja jouduin lopettamaan (ei helppoa sekään, siis auktoriteettiasemassa olevaan yhteydessä oleminen).
Olisin oikein tyytyväinen, jos löytäisin edes jonkin työn, jota pää kestäisi. Tiimityöskentely ja vastuun ottaminen tuntuu olevan myrkkyä, joten korkeakoulutusta vaativat työt pitänee unohtaa. Palkkaustakaan en pidä kovin olennaisena tekijänä, sillä näillä ongelmilla varustettuna esim. parisuhteeseen päätymisen ja perheen perustamisen todennäköisyys lienee lottovoiton luokkaa. Olen pohtinut johonkin yksinkertaiseen suorittavan tason työhön hakeutumista, mutta työnantajat saattaisivat karsastaa korkeakoulutusta. Lisäksi olen ehkä kirjaviisas, mutta monesta käytännön asiasta aivan pihalla ja motorisesti kömpelö. Tilanne tuntuu kohtalaisen toivottomalta, sillä omatunto ei missään nimessä sallisi "yhteiskunnan elättinä" olemista. Lisäksi olen ollut viime kesät ilman töitä, ja jo parissa kuukaudessa selkeän päivärytmin puute pahensi ahdistusta sekä toi itsetuhoiset ajatukset takaisin. Voin vain kuvitella, mitä pidempi kotona makaaminen aiheuttaisi.
Kommentit (1100)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikähän siinä on, kun Z-sukupolvi on täynnä näitä erityisherkkyleitä jotka ei töihinkään voi mennä (omasta mielestään)?
Valheellinen usko omaan erityislaatuisuuteensa, siinä kai sen ydin. Kasvatuksessa ehkä korostettu sitä, kuinka juuri sinä olet niin erityinen (vaikka tosiasiassa ihan tavallista "työkarjaa" ollaan kaikki, lukuun ottamatta niitä muutamia huippuja, jotka yltää uskomattomiin saavutuksiin).
Tästä taisi joku psykologi kirjoittaakin. Kuulostaa järkevältä, kiitos.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jaa, minäpä lähdenkin valmistautumaan TÖIHIn!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä yhteiskunta on rakennettu enemmistön ehdoilla, mikä on täysin ymmärrettävää ja perusteltua. Siksi onkin melkoisen ääliömäistä odottaa, että muiden pitäisi sopeutua SINUN sairauteesi maksamalla elämisesi tai tekemällä myönnytyksiä työpaikalla. Ota vastuu omasta elämästäsi ja sopeudu. Muita vaihtoehtoja EI OLE!
Sairaus ei ole valinta.
eri.
Ei pidä paikkaansa. Sosiaalisten tilanteiden pelon taustalla on aina yksilön valinnat tavalla tai toisella: vetäytyminen omiin oloihin, vaikeiden kokemusten käsittelemättä jättäminen jne. Sairauksissa, myös mt-puolen sellaisissa, pitäisi korostaa huomattavasti enemmän yksilön omaa vastuuta terveydestä. Siinä missä on kyseenalaista syödä itsensä syöttöporsaaksi ja vaatia sitten yhteiskunnan kustantamia lihavuushoitoja, on ihan yhtä väärin laiminlyödä oma mielenterveys ja vaatia yhteiskunnan kustantamaa terapiaa, jäädä kotiin muiden elätettäväksi jne.
Tämä on muuten todella hyvä vaikkakin usein sivuutettu näkökulma. Masennus hyvänä esimerkkinä: vaikuttaa olevan kaikista suurin synti todeta, että masennuksesta kärsivä voisi auttaa itse toipumistaan. Ei saisi muistuttaa päivärytmin, arkirutiinien, ... merkityksestä vaan pitäisi silitellä päätä ja todeta, että sairastuneen toiminnalla ei missään nimessä voi olla mitään yhteyttä sairastumiseen ja ainoa mikä auttaa on lääkkeet ja pitkä terapia.
Aika p-seestä tuollainen syyllistäminen, sanonpa vaan. Ei vrmasti auta toipumista.
Suosittelen Tunne lukkosi -opusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Suosittelen Tunne lukkosi -opusta.
Hah!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suosittelen Tunne lukkosi -opusta.
Hah!
Joo ei. Harvoin näkee yhtä hirveää humpuukia/pseudotiedettä kuin tuo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikähän siinä on, kun Z-sukupolvi on täynnä näitä erityisherkkyleitä jotka ei töihinkään voi mennä (omasta mielestään)?
Valheellinen usko omaan erityislaatuisuuteensa, siinä kai sen ydin. Kasvatuksessa ehkä korostettu sitä, kuinka juuri sinä olet niin erityinen (vaikka tosiasiassa ihan tavallista "työkarjaa" ollaan kaikki, lukuun ottamatta niitä muutamia huippuja, jotka yltää uskomattomiin saavutuksiin).
Kyllä!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, lue tämä: https://www.vauva.fi/keskustelu/4942318/miten-nama-90-luvun-puolivaliss….
Erityisesti tämä kommentti toivottavasti resonoi: "Näitä tee-se-itse-diagnooseja harrastavat ovat pääasiassa itsekeskeisiä, laiskoja ja haluttomia ottamaan itse vastuuta mistään. Kätevää, kun voiverhoitua jonkin tekaistun diagnoosin taakse".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä yhteiskunta on rakennettu enemmistön ehdoilla, mikä on täysin ymmärrettävää ja perusteltua. Siksi onkin melkoisen ääliömäistä odottaa, että muiden pitäisi sopeutua SINUN sairauteesi maksamalla elämisesi tai tekemällä myönnytyksiä työpaikalla. Ota vastuu omasta elämästäsi ja sopeudu. Muita vaihtoehtoja EI OLE!
Sairaus ei ole valinta.
eri.
Ei pidä paikkaansa. Sosiaalisten tilanteiden pelon taustalla on aina yksilön valinnat tavalla tai toisella: vetäytyminen omiin oloihin, vaikeiden kokemusten käsittelemättä jättäminen jne. Sairauksissa, myös mt-puolen sellaisissa, pitäisi korostaa huomattavasti enemmän yksilön omaa vastuuta terveydestä. Siinä missä on kyseenalaista syödä itsensä syöttöporsaaksi ja vaatia sitten yhteiskunnan kustantamia lihavuushoitoja, on ihan yhtä väärin laiminlyödä oma mielenterveys ja vaatia yhteiskunnan kustantamaa terapiaa, jäädä kotiin muiden elätettäväksi jne.
Tämä on muuten todella hyvä vaikkakin usein sivuutettu näkökulma. Masennus hyvänä esimerkkinä: vaikuttaa olevan kaikista suurin synti todeta, että masennuksesta kärsivä voisi auttaa itse toipumistaan. Ei saisi muistuttaa päivärytmin, arkirutiinien, ... merkityksestä vaan pitäisi silitellä päätä ja todeta, että sairastuneen toiminnalla ei missään nimessä voi olla mitään yhteyttä sairastumiseen ja ainoa mikä auttaa on lääkkeet ja pitkä terapia.
Aika p-seestä tuollainen syyllistäminen, sanonpa vaan. Ei vrmasti auta toipumista.
Jep, jotkut ei vaan välitä vaan pakko päästä nälvimään ja pätemään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jep, jotkut ei vaan välitä vaan pakko päästä nälvimään ja pätemään.
Paapominen ei ole välittämistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jep, jotkut ei vaan välitä vaan pakko päästä nälvimään ja pätemään.
Paapominen ei ole välittämistä.
No älä sitten ymmärrä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jep, jotkut ei vaan välitä vaan pakko päästä nälvimään ja pätemään.
Paapominen ei ole välittämistä.
No älä sitten ymmärrä.
Kyllä ymmärrän, toisin kuin sinä.
Vierailija kirjoitti:
Miten ihmeessä tästä vaivasta pääsee eroon? Olen aikuinen ja työelämässä ja altistusta tulee jatkuvasti, mutta ei vain auta! Saatan ottaa yhden askelen eteenpäin, mutta viikon päästä otankin kolme harppausta taaksepäin 😟
Pitääkö tässä alkaa syödä jotain masennuslääkkeitä? Beetasalpaaja ei auta kovin paljon. Terapia on julmetun kallista ja Vastaamo-keissi vei viimeisetkin halut mennä puhumaan ongelmista minnekään, kun ne puheet voi päätyä nettiin nimen kera...
Sillä kun me erottiin
Sä laitoit minut nettiin
Niin kuin luonto minut tarkoitti
Tätäkö se tarkoitti?
Kun me erottiin sä laitoit minut nettiin
Koko maailma mua katselee
Kuvaruudun valoista, yksinäisten taloista
Vierailija kirjoitti:
Kyllä on sitten kerrassaan ilkeitä ihmisiä täällä pastalla.
Ai, täällä palstallako on ihan ruokatarjoilu? Count me in!
Valheellinen usko omaan erityislaatuisuuteensa, siinä kai sen ydin. Kasvatuksessa ehkä korostettu sitä, kuinka juuri sinä olet niin erityinen (vaikka tosiasiassa ihan tavallista "työkarjaa" ollaan kaikki, lukuun ottamatta niitä muutamia huippuja, jotka yltää uskomattomiin saavutuksiin).