Lue keskustelun säännöt.
Mistä te lapsettomat kuvittelette lapsiperheellisten jäävän paitsi?
27.10.2021 |
Taas kun lueskelin tuota " kaikki muuttuu lapsen myötä"- keskustelua, niin siellä tuli tällainenkin ajatus vastaan. Että lapsiperheellinen yrittää laittaa " vahingon kiertämään", että muutkin jäisi niin paljosta paitsi. Eli mistä siis?
Muutenkin nämä keskustelut kuulostaa aina siltä, että kun kerran lapsia hankkii, niin sitten ne on ikuisesti vauvoja/taaperoita, ja niissä on kiinni koko ajan.
Näin 43-vuotiaana kolmen mahtavan teinin äitinä voin sanoa, että mikään ei estä minua tekemästä haluamiani asioita, eikä ole estänyt moneen vuoteen.
Ja siis jotenkin ylipäätään tuo ajatusmalli, että " kaikki muuttuu" olisi jotenkin huono asia? Ihmiset jotka haluaa lapsia HALUAA NIITÄ. Haluaa sen lapsiperhe-elämän. Toki siellä voi tulla yllätyksiäkin, mutta noin pääsääntöisesti sen valinnan kyllä tekee ihan tietoisesti.
Ja sitten vielä: ei kaikki muutu. Moni asia muuttuu, mutta ei todellakaan kaikki. Tai toki riippuu varmasti perheestäkin ja lapsesta, onko terve jne. Mutta ainakin itsellä on säilynyt oma ura, ystävät, harrastukset, mielenkiinnonkohteet. Ja aikanaan kun ei niin paljon " päässyt" ( ei olisi ollut kyllä halujakaan) baareihin juoksemaan, niin silloin kun sitten lähti juhlimaan, se tuntui paljon merkityksellisemmältä kuin nyt, kun se on aina mahdollista.
Kommentit (362)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tästä on sinänsä turha kiistellä, koska ihmiset ovat niin erilaisia. Jollekin vastuu pienestä ihmisestä on kauhistus, jollekin unelmien täyttymys. Minulla on juuri parhaillaan pienet lapset (4v ja 8kk) ja koen eläväni elämäni parasta aikaa. Rakastan lapsiani enemmän kuin mitään ikinä ja äitiys on hienointa mitä minulle on tapahtunut elämässä. Ihan arjessa tunnen monesti että sydän pakahtuu onnesta.
Kaikkien juttu tällainen lapsiarki ei varmasti ole. Eikä olekaan, näkeehän sen että todella piittaamattomia vanhempia on jonkin verran - heidän olisi ollut parempi jättää lapset tekemättä.
Arvasin äitiyden sopivan minulle jo siitä, että olen aina hoivannut ja rakastanut eläimiä. Esim. Koirien sitovuus ei ole ikinä tuntunut minusta ahdistavalta, vaan ihanalta. Ja asuin siis yksin koirien kanssa ja arkeni meni täysin töiden ja koirien ehdoilla.
Jokaisen oma valinta ja mieltymys
- Mutta sen sanon, että varmasti moni vela yllättyisi onnesta ja rakkaudesta OMAA lasta kohtaan, jos sellaisen saisikin. Oma lapsi on tunnekokemuksena ihan eri universumista kuin muiden lapset. Mutta jos ei saa, on varmasti myös tyytyväinen elämäänsä eikä osaa kaivata muuta.Miksi ensin halveksitaan ja vihaisina äksytään että, hyvä vain kun ette lisäänny ja olisitte huonoja äitejä.
Sitten kuitenkin yllytetään polkemaan paskaan ja koittamaan onneaan, josko sitä siitä OMASTA lapsesta yllättyisi.
Päättäkää jo mitä haluatte! Haluatteko etteivät huonot ihmiset eli velat lisäännyt vai haluatteko että he koeluontoisesti kokeeksi ihan testaavat tulisiko OMASTA lapsesta joku yllätys vai ei.
Täällä on useita eri kirjoittajia joilla ei ole mitään velvollisuutta olla keskenään samaa mieltä. Ihan kuten sinullakin on oikeus olla eri mieltä ja käyttää eri perusteluja kuin joku toinen tähän ketjuun kirjoittava vela.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun noita työssäkäyviä lapsettomia tuttuja kuuntelee, niin ei heidän elämänsä ole kyllä yhtään sen ihmeellisempää kuin oma perhe-elämäni.
Alapeukuttajille:
Aamulla töihin, illalla kotiin. Ruokaa, pyykkejä, pientä siivousta ja muutan puuhastelua, lenkkeilyä. Nukkumaan. Aamulla sama uusiksi.
Viikonloppuna vähän pidempään nukkumista, vähän pidempi lenkki, vähän parempaa ruokaa kuin viikolla, kaupassa käynti, siivoilua, pihatöitä, remppaa, ystävien tai sukulaisten tapaamista, kesällä mökille.
Tämä siis lapsettomien tuttujeni arkea, josta kuulen päivittäin ihan heidän itsensä kertomana.
Minun arkeni: Sama kuin yllä lisättynä lapsilla.
Ohhoh elävätpä tylsää elämää. Minä käyn ravintoloissa ja matkoilla ystävieni kanssa joka kuukausi ja joka viikko on eri aktiviteetteja. Tuollaisella arjella minäkin olisin jo tehnyt lapsia
Onko nuo ravintolat ja matkailut sulle suurikin onni?
Kyllä ovat! Miksi se sinua harmittaa noin? Praise the lord jos olet joku masentunut äiti, voimia
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi edelleen tässäkin ketjussa on että jos ei halua lapsia on joku bilettäjä?
Minä en halua lapsia sen ison syyn (perinnölliset sairaudet) lisäksi siksi, että tykkään nukkua, olla omissa oloissani, nautin hiljaisuudesta, haluan siivota vain omat jälkeni, tehdä minulle tärkeitä juttuja kun siltä tuntuu ja minulla riittää päivät täyteen puuhaa ilman lapsiakin. Ei tarvitse lennellä sinne tänne, kivoja harrasteita ja paikkoja on pelkkä Suomikin pullollaan.
No ne ketkä tuosta bilettämisestä inisevät, lienee niitä ketkä kaipaavat sinne kuppilaan sekoilemaan.
Ne ketkä matkustamisesta inisee, ovat kateellisia siitä.
Ne ketkä pätevät sillä että, ovat rakkaudessa nyt parempia ja ihmisenä ylempänä ja kaikkea sen sortin sontaa, ovat yksin kertaisesti vain todella surkeita ihmisraunioita. Ja heillä ei ole mitään omaa elämässä. Ei mitään. Vain se lapsi parka joka joutuu sitä hirviösekopää äitiään kasvattamaan.
Tämä! Tuntui kyllä vastenmieliseltä kasvattaa omaa äitiään ja selittää hänelle kuin lapselle miksei jotakin saa tehdä vaikka haluaisi. Hän osti minulle leluja vielä teini-iässä ja teatraalisesti hössötti suureen ääneen ensimmäisen illanviettokutsun saatuaan, että mihin lapsi (16v) nyt laitetaan viikonlopun ajaksi kun hänellä on menoa. Vieläkin haluaisi leikkiä minulla kotia vaikka olen aikuinen, ja marttyyriytyy jos minun pitääkin lähteä töihin eikä häntä viihdyttämään.
Voi ei! Ihan karmean kuuloista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En yhtään ihmettele että velat täällä kyseenalaistavat jopa ihmisten välisen rakkauden. Kun eivät siitä mitään tiedä.
Velan ei tarvitse lisääntyä, että joku rakastaisi :D
Minulle kyllä riittää lemmikkini pyytetön rakkaus ja hänen antamat märät pusut/tassuilla leipomiset.
En ole kateellinen tuntemilleni ihmisille ketkä ovat haudanneet lapsensa tai kenen lapsi on syntynyt vammaisena/pahasti sairaana.
Osaan rakastaa itseäni ja minulla ei ole koskaan tylsää yksin. Koska tunnen itseni aika hyvin, en koskaan ole yksinäinen. Meitä onnellisia erakoita on aika paljon.
No varmaan osaat rakastaa itseäs. Ole sit vaan kaikessa rauhassa onnellinen sen pyyteettömän koiras kanssa.
Ei ollu koira.
Olen onnellinen näin.
En ole pyyteettömyydestä mitään sanonut. Sellaiseen en edes usko.
Rakkaus ei koskaan ole pyyteetöntä. Eläimiltä saa juuri sitä mitä ansaitsee. Jos kohtelet huonosti, ne pelkää sinua. Jos arvostat saat takaisin sen hyvän.
Tämä menee varmasti joillakin tosi pahasti tunteisiin, mutta mikään ei ole niin epäpyyteetöntä rakkautta maailmassa kuin äidin ja lapsen välinen rakkaus. Se ei ole pyyteettömyyttä nähnytkään. Se ei ole ehdotonta. Se on ehdollisinta sorttia mitä voi kuvitella.
Siitä ei pääse yli eikä ympäri vaikka kuinka äksyäisi.
En voi ymmärtää enkä allekirjoittaa mitenkään tuota väitettäsi, että mikään ei ole niin epäpyyteetöntä kuin äidinrakkaus. Mitä oikein tarkoitat, miten perustelisit?
Minä olen ennen äidiksi tuloa rakastanut monia: ihmisiä, lemmikkejä, asioita ja paikkoja. Mutta vasta lapseni saatuani koen tietäväni, mitä täysin pyyteetön rakkaus on. Se on sitä, että vaikka lapseni olisi millainen tahansa ja tekisi mitä tahansa, rakastaisin häntä AINA ja IKUISESTI sydämeni pohjasta. Olisin milloin vain valmis tekemään ihan mitä tahansa hänen puolestaan. Annan hänelle anteeksi sellaisetkin asiat, joita muiden tekemänä en suvaitsisi. Jos voin johonkin asiaan luottaa, niin se on rakkauteni lastani kohtaan, se ei horju. En ole tällaista tunnetta kokenut ikinä eläissäni ennen lapseni tuloa. Ja tämä ei alkanut heti synnytyksestä, itse asiassa kärsin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Noin 2kk kohdalla alkoi mieli kirkastua ja siitä on rakkaus kasvanut päivä päivältä, ihan eri sfääreihin kuin muut kokemani rakkaudentunteet täällä maailmassa. Minua oikeastaan loukkaa tuo väitteesi äidinrakkauden "likaisuudesta". Minulle se on kaikkein puhtain tunne. Luulen, että sinun äitisi on ollut jotrnkin ongelmainen, kun koet äidinrakkauden noin. Se on surullista mutta älä yleistä omaa kokemaasi kaikkiin.
Voi hyvänen aika miten et muka tajua.
Rakastat lastasi KOSKA SE ON SINUN LAPSI. SIINÄ ON SE EHTO.
Se tekee siitä ehdollista se sinun geenisi. Siksi siitä on turha lässyttää.
Mistään likaisuudesta ei ole kukaan puhunut. En minä ainakaan.
Minä tiedän, että äitini kokee noin minua kohtaan, mitä sinä koet omaa lastasi kohtaan, mutta tiedän ettei hän olisi kanssani missään tekemisissä mikäli olisin jonkun muun lapsi. Että se siitä ehdottomuudesta.
Koita jotenkin olla loukkaantumatta, ja nyt vaan hyväksyä että GEENIESI takia vain rakastat, et lapsen persoonan.
Olen eri, mutta kyllä päästään terveet ihmiset tuppaavat kiintymään kasvattamaansa lapseen geeniperimästä riippumatta. Jos joku nyt tulisi kertomaan, että joku lapsistani on vaihtunut synnärillä, niin ei se rakkaus siitä mihinkään häviäisi. Eikä se ole pelkästään siitä kiinni että olisin aluksi kuvitellut lasta omakseni. Lähipiirissä on tapauksia, joissa on tietoisesti kasvatettu perimältään toisen lasta ja rakastettu sitä ihan kuten niitä omiakin. Toki kaikki ei tähän pysty, mutta on olemassa ihmisiä joille vanhemman rakkaus ei ole pelkästään geeneistä kiinni.
Mua aina jaksaa ihmetyttää näissä keskusteluissa se, että moni vanhempi sanoo, että vasta lapsen saatuaan alkoi ymmärtämään elämää, oppi empaattiseksi, tajusi vanhempiaan, koki vastuuta, sai elämäänsä sisältöä. VASTA SITTEN, kun sai lapsen. Mun mielestä se kuulostaa ihan kamalalta. Mun elämä ei oo ollu noin kapeakatseista ja tylsää, ehkä siksi en oo hankkinut omia lapsia.
Typerin väite on myös, että lapseton on itsekäs. Kenelle sinä lapsia sitten olet tehnyt, yhteiskunnalle?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Alkajaisiksi minimissään 18 vuodesta omaa rauhaa.
Oikeastiko joku ajattelee näin? Miten sitten jos elät parisuhteessa, onko tilanne sama? Että se puoliso estää sen oman rauhan? Ja jos ei estä, niin miksi ei, jos lapsi muka estää?
Katsos lapset on tosi vähän aikaa koko ajan riippuvaisia vanhemmistaan. He kasvavat koko ajan, ja heidän kanssaan voi aivan ikätasoisesti tehdä sopimuksia, milloin vanhemman pitää saada olla rauhassa.
Kumman rajattomia on lapsettomien kuvitelmat lasten kanssa elämisestä.
Kyllähän lapsesta on vastuu, vaikkei ihan hoivattava enää olisikaan. Parisuhteessa taas on kaksi aikuista suhdetta.
Toki tiedän, että joidenkin parisuhde muistuttaa vanhempi-lapsi suhdetta, naisissa varsinkin on paljon sellaisia, jotka kantaa vastuuta miehenkin arjesta.
Mun ja mieheni suhde taas oli menemisen suhteen tosi vapaa ennen lasta. Tehtiin pitkiä päiviä, syötiin milloin ehdittiin.
Kyllä nyt lapsen kanssa joutuu koordinoimaan sitä, kuka hakee lapsen hoidosta ja on illan kotona. Molemmat ei voi olla iltaa töissä tai jos on, pitää järjestää lapsen hoito. Samoin ruoka-ajat on tarkemmat, pitää miettiä mitä kokataan ja kuka kokkaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En yhtään ihmettele että velat täällä kyseenalaistavat jopa ihmisten välisen rakkauden. Kun eivät siitä mitään tiedä.
Velan ei tarvitse lisääntyä, että joku rakastaisi :D
Minulle kyllä riittää lemmikkini pyytetön rakkaus ja hänen antamat märät pusut/tassuilla leipomiset.
En ole kateellinen tuntemilleni ihmisille ketkä ovat haudanneet lapsensa tai kenen lapsi on syntynyt vammaisena/pahasti sairaana.
Osaan rakastaa itseäni ja minulla ei ole koskaan tylsää yksin. Koska tunnen itseni aika hyvin, en koskaan ole yksinäinen. Meitä onnellisia erakoita on aika paljon.
No varmaan osaat rakastaa itseäs. Ole sit vaan kaikessa rauhassa onnellinen sen pyyteettömän koiras kanssa.
Ei ollu koira.
Olen onnellinen näin.
En ole pyyteettömyydestä mitään sanonut. Sellaiseen en edes usko.
Rakkaus ei koskaan ole pyyteetöntä. Eläimiltä saa juuri sitä mitä ansaitsee. Jos kohtelet huonosti, ne pelkää sinua. Jos arvostat saat takaisin sen hyvän.
Tämä menee varmasti joillakin tosi pahasti tunteisiin, mutta mikään ei ole niin epäpyyteetöntä rakkautta maailmassa kuin äidin ja lapsen välinen rakkaus. Se ei ole pyyteettömyyttä nähnytkään. Se ei ole ehdotonta. Se on ehdollisinta sorttia mitä voi kuvitella.
Siitä ei pääse yli eikä ympäri vaikka kuinka äksyäisi.
En voi ymmärtää enkä allekirjoittaa mitenkään tuota väitettäsi, että mikään ei ole niin epäpyyteetöntä kuin äidinrakkaus. Mitä oikein tarkoitat, miten perustelisit?
Minä olen ennen äidiksi tuloa rakastanut monia: ihmisiä, lemmikkejä, asioita ja paikkoja. Mutta vasta lapseni saatuani koen tietäväni, mitä täysin pyyteetön rakkaus on. Se on sitä, että vaikka lapseni olisi millainen tahansa ja tekisi mitä tahansa, rakastaisin häntä AINA ja IKUISESTI sydämeni pohjasta. Olisin milloin vain valmis tekemään ihan mitä tahansa hänen puolestaan. Annan hänelle anteeksi sellaisetkin asiat, joita muiden tekemänä en suvaitsisi. Jos voin johonkin asiaan luottaa, niin se on rakkauteni lastani kohtaan, se ei horju. En ole tällaista tunnetta kokenut ikinä eläissäni ennen lapseni tuloa. Ja tämä ei alkanut heti synnytyksestä, itse asiassa kärsin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Noin 2kk kohdalla alkoi mieli kirkastua ja siitä on rakkaus kasvanut päivä päivältä, ihan eri sfääreihin kuin muut kokemani rakkaudentunteet täällä maailmassa. Minua oikeastaan loukkaa tuo väitteesi äidinrakkauden "likaisuudesta". Minulle se on kaikkein puhtain tunne. Luulen, että sinun äitisi on ollut jotrnkin ongelmainen, kun koet äidinrakkauden noin. Se on surullista mutta älä yleistä omaa kokemaasi kaikkiin.
Voi hyvänen aika miten et muka tajua.
Rakastat lastasi KOSKA SE ON SINUN LAPSI. SIINÄ ON SE EHTO.
Se tekee siitä ehdollista se sinun geenisi. Siksi siitä on turha lässyttää.
Mistään likaisuudesta ei ole kukaan puhunut. En minä ainakaan.
Minä tiedän, että äitini kokee noin minua kohtaan, mitä sinä koet omaa lastasi kohtaan, mutta tiedän ettei hän olisi kanssani missään tekemisissä mikäli olisin jonkun muun lapsi. Että se siitä ehdottomuudesta.
Koita jotenkin olla loukkaantumatta, ja nyt vaan hyväksyä että GEENIESI takia vain rakastat, et lapsen persoonan.
Puhuit aiemmin pyyteettömyydestä, nyt ehdottomuudesta. Ne ovat eri asioita. Miten geenit liittyvät pyyteettömyyteen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Näin 43-vuotiaana kolmen mahtavan teinin äitinä voin sanoa, että mikään ei estä minua tekemästä haluamiani asioita, eikä ole estänyt moneen vuoteen."
Aivan. Asiat joita sinä haluat tehdä sattuvat olemaan sellaisia, että perhe ei tule niiden eteen. Hyvä, että toimii sulle.
Aivan. Toiseksi hän on 43-vuotias teinien äiti. Sitten kun väsää lapset vasta keski-iän kynnyksellä voi käydä niin, ettei ruuhkavuosien jälkeen olekaan enää niitä terveitä vuosia jäljellä jolloin voi tulla ja mennä vapaasti. Eihän sitä toki kukaan takaa nuoremmallekaan vanhemmalle, mutta kyllä ne riskit on ihan eri luokkaa lastenhankintaa pohtivalle parikymppiselle kuin 20 vuotta vanhemmalle. Itsekin olen ymmärtänyt, että on asioita joita en tule luultavasti enää koskaan tekemään, koska siinä vaiheessa kun lapset on isoja en enää ole siinä iässä missä niitä tehdään. En koskaan lähde reilaamaan, en Ibizalle bailaamaan, en oktoberfesteille, en Alpeille laskettelemaan, en sille ajomatkalle jenkkien halki tai reppureissaamaan Aasiaan. Kun lapset on teinejä olen jo lähes kuusikymppinen rusina lähtee korkeintaan Kanarialle eläkeläisten ryhmämatkalle narisemaan kolotuksiaan.
Ja se, että luultavasti kukaan ei enää koskaan tule katsomaan minua sillä tavalla kun korviaan myöten rakastunut mies katsoo kaunista naista. Huumaantuneena. Jostain syystä se on yllättävän kova paikka.
Kyllä voit tehdä noita reilejä ja Alpeilla lasketella vaikka olisit "lähes kuuskymppinen rusina". Pidä vaan terveydestäsi huolta. Voit myös kokea sen kun joku katsoo sinua huumaantuneena. Älä ole noin kyyninen.
T:Vela
Vierailija kirjoitti:
Alkajaisiksi minimissään 18 vuodesta omaa rauhaa.
Tai vähän pidempään, meillä lapsiperhe-elämä kesti 39v😂 Kun esikoinen täytti 39v kuopus täytti 18v.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mua aina jaksaa ihmetyttää näissä keskusteluissa se, että moni vanhempi sanoo, että vasta lapsen saatuaan alkoi ymmärtämään elämää, oppi empaattiseksi, tajusi vanhempiaan, koki vastuuta, sai elämäänsä sisältöä. VASTA SITTEN, kun sai lapsen. Mun mielestä se kuulostaa ihan kamalalta. Mun elämä ei oo ollu noin kapeakatseista ja tylsää, ehkä siksi en oo hankkinut omia lapsia.
Typerin väite on myös, että lapseton on itsekäs. Kenelle sinä lapsia sitten olet tehnyt, yhteiskunnalle?
Ja joskus sitä käy niin päin, että suurin oppi niistä omista lapsista on se ettei olisi pitänyt niitä hankkia. Ettei olekaan selvinnyt lapsuuden kaltoinkohtelusta niin hyvin kuin luuli eikä olekaan niin hyvä äiti kuin odotti. Aina ne itsestä opitut asiat ei ole sellaisia joiden tajuaminen lisää onnellisuutta.
Onpa outo ketju ja vielä äidin aloittamana. Mikset keskity lapsiisi ja ole välittämättä mitä muut ''kuvittelee''. Olen itse äiti ollut jo 6 vuotta mutta tiedän tarkalleen mitä jäin kaipaamaan lapsettomasta elämästä. Ja jotkut vain ei yksinkertaisesti kaipaa perhe-elämää. Itse osasin kuvitella sen aikalailla juuri sellaiseksi ennen lasta kuin se on ollutkin, vielä vähän raskaampaa vain. Koittakaa äidit kunnioittaa sitä että naisella ihan oikeasti on 2021 vuonna oikeus päättää haluaako lapsia vai ei, eikä se ole sinulta pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tästä on sinänsä turha kiistellä, koska ihmiset ovat niin erilaisia. Jollekin vastuu pienestä ihmisestä on kauhistus, jollekin unelmien täyttymys. Minulla on juuri parhaillaan pienet lapset (4v ja 8kk) ja koen eläväni elämäni parasta aikaa. Rakastan lapsiani enemmän kuin mitään ikinä ja äitiys on hienointa mitä minulle on tapahtunut elämässä. Ihan arjessa tunnen monesti että sydän pakahtuu onnesta.
Kaikkien juttu tällainen lapsiarki ei varmasti ole. Eikä olekaan, näkeehän sen että todella piittaamattomia vanhempia on jonkin verran - heidän olisi ollut parempi jättää lapset tekemättä.
Arvasin äitiyden sopivan minulle jo siitä, että olen aina hoivannut ja rakastanut eläimiä. Esim. Koirien sitovuus ei ole ikinä tuntunut minusta ahdistavalta, vaan ihanalta. Ja asuin siis yksin koirien kanssa ja arkeni meni täysin töiden ja koirien ehdoilla.
Jokaisen oma valinta ja mieltymys
- Mutta sen sanon, että varmasti moni vela yllättyisi onnesta ja rakkaudesta OMAA lasta kohtaan, jos sellaisen saisikin. Oma lapsi on tunnekokemuksena ihan eri universumista kuin muiden lapset. Mutta jos ei saa, on varmasti myös tyytyväinen elämäänsä eikä osaa kaivata muuta.Miksi ensin halveksitaan ja vihaisina äksytään että, hyvä vain kun ette lisäänny ja olisitte huonoja äitejä.
Sitten kuitenkin yllytetään polkemaan paskaan ja koittamaan onneaan, josko sitä siitä OMASTA lapsesta yllättyisi.
Päättäkää jo mitä haluatte! Haluatteko etteivät huonot ihmiset eli velat lisäännyt vai haluatteko että he koeluontoisesti kokeeksi ihan testaavat tulisiko OMASTA lapsesta joku yllätys vai ei.
Täällä on useita eri kirjoittajia joilla ei ole mitään velvollisuutta olla keskenään samaa mieltä. Ihan kuten sinullakin on oikeus olla eri mieltä ja käyttää eri perusteluja kuin joku toinen tähän ketjuun kirjoittava vela.
Se on kyllä totta. Sori!
Samaa mieltä, äidinrakkaus ei ole vain geeneistä kiinni. Tunnen äidinrakkautta kaikkia lapsiani kohtaan, heistä yksi on biologinen ja kolme sijoituksen kautta perheeseen tullutta ja sittemmin adoptoimiamme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En yhtään ihmettele että velat täällä kyseenalaistavat jopa ihmisten välisen rakkauden. Kun eivät siitä mitään tiedä.
Velan ei tarvitse lisääntyä, että joku rakastaisi :D
Minulle kyllä riittää lemmikkini pyytetön rakkaus ja hänen antamat märät pusut/tassuilla leipomiset.
En ole kateellinen tuntemilleni ihmisille ketkä ovat haudanneet lapsensa tai kenen lapsi on syntynyt vammaisena/pahasti sairaana.
Osaan rakastaa itseäni ja minulla ei ole koskaan tylsää yksin. Koska tunnen itseni aika hyvin, en koskaan ole yksinäinen. Meitä onnellisia erakoita on aika paljon.
No varmaan osaat rakastaa itseäs. Ole sit vaan kaikessa rauhassa onnellinen sen pyyteettömän koiras kanssa.
Ei ollu koira.
Olen onnellinen näin.
En ole pyyteettömyydestä mitään sanonut. Sellaiseen en edes usko.
Rakkaus ei koskaan ole pyyteetöntä. Eläimiltä saa juuri sitä mitä ansaitsee. Jos kohtelet huonosti, ne pelkää sinua. Jos arvostat saat takaisin sen hyvän.
Tämä menee varmasti joillakin tosi pahasti tunteisiin, mutta mikään ei ole niin epäpyyteetöntä rakkautta maailmassa kuin äidin ja lapsen välinen rakkaus. Se ei ole pyyteettömyyttä nähnytkään. Se ei ole ehdotonta. Se on ehdollisinta sorttia mitä voi kuvitella.
Siitä ei pääse yli eikä ympäri vaikka kuinka äksyäisi.
En voi ymmärtää enkä allekirjoittaa mitenkään tuota väitettäsi, että mikään ei ole niin epäpyyteetöntä kuin äidinrakkaus. Mitä oikein tarkoitat, miten perustelisit?
Minä olen ennen äidiksi tuloa rakastanut monia: ihmisiä, lemmikkejä, asioita ja paikkoja. Mutta vasta lapseni saatuani koen tietäväni, mitä täysin pyyteetön rakkaus on. Se on sitä, että vaikka lapseni olisi millainen tahansa ja tekisi mitä tahansa, rakastaisin häntä AINA ja IKUISESTI sydämeni pohjasta. Olisin milloin vain valmis tekemään ihan mitä tahansa hänen puolestaan. Annan hänelle anteeksi sellaisetkin asiat, joita muiden tekemänä en suvaitsisi. Jos voin johonkin asiaan luottaa, niin se on rakkauteni lastani kohtaan, se ei horju. En ole tällaista tunnetta kokenut ikinä eläissäni ennen lapseni tuloa. Ja tämä ei alkanut heti synnytyksestä, itse asiassa kärsin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Noin 2kk kohdalla alkoi mieli kirkastua ja siitä on rakkaus kasvanut päivä päivältä, ihan eri sfääreihin kuin muut kokemani rakkaudentunteet täällä maailmassa. Minua oikeastaan loukkaa tuo väitteesi äidinrakkauden "likaisuudesta". Minulle se on kaikkein puhtain tunne. Luulen, että sinun äitisi on ollut jotrnkin ongelmainen, kun koet äidinrakkauden noin. Se on surullista mutta älä yleistä omaa kokemaasi kaikkiin.
Voi hyvänen aika miten et muka tajua.
Rakastat lastasi KOSKA SE ON SINUN LAPSI. SIINÄ ON SE EHTO.
Se tekee siitä ehdollista se sinun geenisi. Siksi siitä on turha lässyttää.
Mistään likaisuudesta ei ole kukaan puhunut. En minä ainakaan.
Minä tiedän, että äitini kokee noin minua kohtaan, mitä sinä koet omaa lastasi kohtaan, mutta tiedän ettei hän olisi kanssani missään tekemisissä mikäli olisin jonkun muun lapsi. Että se siitä ehdottomuudesta.
Koita jotenkin olla loukkaantumatta, ja nyt vaan hyväksyä että GEENIESI takia vain rakastat, et lapsen persoonan.
Olen eri, mutta kyllä päästään terveet ihmiset tuppaavat kiintymään kasvattamaansa lapseen geeniperimästä riippumatta. Jos joku nyt tulisi kertomaan, että joku lapsistani on vaihtunut synnärillä, niin ei se rakkaus siitä mihinkään häviäisi. Eikä se ole pelkästään siitä kiinni että olisin aluksi kuvitellut lasta omakseni. Lähipiirissä on tapauksia, joissa on tietoisesti kasvatettu perimältään toisen lasta ja rakastettu sitä ihan kuten niitä omiakin. Toki kaikki ei tähän pysty, mutta on olemassa ihmisiä joille vanhemman rakkaus ei ole pelkästään geeneistä kiinni.
Miksi sitten ihmiset niin vähän adoptoi tai ottaa kasvattilapsia?
Lässyn lässyn ja seli seli vaan.
Vierailija kirjoitti:
Mua aina jaksaa ihmetyttää näissä keskusteluissa se, että moni vanhempi sanoo, että vasta lapsen saatuaan alkoi ymmärtämään elämää, oppi empaattiseksi, tajusi vanhempiaan, koki vastuuta, sai elämäänsä sisältöä. VASTA SITTEN, kun sai lapsen. Mun mielestä se kuulostaa ihan kamalalta. Mun elämä ei oo ollu noin kapeakatseista ja tylsää, ehkä siksi en oo hankkinut omia lapsia.
Typerin väite on myös, että lapseton on itsekäs. Kenelle sinä lapsia sitten olet tehnyt, yhteiskunnalle?
No onhan siitä tiettyä erilaista itsekkyyttä jos katsoo maailmaa perheen etu edellä tai minä minä minä
Monet lapsettomat (sinkut) ei sitä edes huomaa, niin automaattista - ja miksei hänen yksityiselämässään sallittuakin - se on.
Perheelliset ei vaan jaksa sitä minäajattelua kovin pitkään esim kaveriporukassa. Aina pitää sopeutua tämän yksineläjän tarpeisiin. He ovat dopeutuneet siihen tarpeeksi omassa elämässään ja ystäväpiirissä haluavat olla yksi minä muiden joukossa
Vierailija kirjoitti:
Mua aina jaksaa ihmetyttää näissä keskusteluissa se, että moni vanhempi sanoo, että vasta lapsen saatuaan alkoi ymmärtämään elämää, oppi empaattiseksi, tajusi vanhempiaan, koki vastuuta, sai elämäänsä sisältöä. VASTA SITTEN, kun sai lapsen. Mun mielestä se kuulostaa ihan kamalalta. Mun elämä ei oo ollu noin kapeakatseista ja tylsää, ehkä siksi en oo hankkinut omia lapsia.
Typerin väite on myös, että lapseton on itsekäs. Kenelle sinä lapsia sitten olet tehnyt, yhteiskunnalle?
Samaa olen kauhistellen ihmetellyt.
Ilmeisesti jotkut ovat ennen lisääntymistä olleet täysin sekaisin ja huonolla tolalla monilla tasoilla.
He sitten siitä omasta kokemuksesta käsin kuvittelevat kaikki muutkin kaltaisikseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En yhtään ihmettele että velat täällä kyseenalaistavat jopa ihmisten välisen rakkauden. Kun eivät siitä mitään tiedä.
Velan ei tarvitse lisääntyä, että joku rakastaisi :D
Minulle kyllä riittää lemmikkini pyytetön rakkaus ja hänen antamat märät pusut/tassuilla leipomiset.
En ole kateellinen tuntemilleni ihmisille ketkä ovat haudanneet lapsensa tai kenen lapsi on syntynyt vammaisena/pahasti sairaana.
Osaan rakastaa itseäni ja minulla ei ole koskaan tylsää yksin. Koska tunnen itseni aika hyvin, en koskaan ole yksinäinen. Meitä onnellisia erakoita on aika paljon.
No varmaan osaat rakastaa itseäs. Ole sit vaan kaikessa rauhassa onnellinen sen pyyteettömän koiras kanssa.
Ei ollu koira.
Olen onnellinen näin.
En ole pyyteettömyydestä mitään sanonut. Sellaiseen en edes usko.
Rakkaus ei koskaan ole pyyteetöntä. Eläimiltä saa juuri sitä mitä ansaitsee. Jos kohtelet huonosti, ne pelkää sinua. Jos arvostat saat takaisin sen hyvän.
Tämä menee varmasti joillakin tosi pahasti tunteisiin, mutta mikään ei ole niin epäpyyteetöntä rakkautta maailmassa kuin äidin ja lapsen välinen rakkaus. Se ei ole pyyteettömyyttä nähnytkään. Se ei ole ehdotonta. Se on ehdollisinta sorttia mitä voi kuvitella.
Siitä ei pääse yli eikä ympäri vaikka kuinka äksyäisi.
En voi ymmärtää enkä allekirjoittaa mitenkään tuota väitettäsi, että mikään ei ole niin epäpyyteetöntä kuin äidinrakkaus. Mitä oikein tarkoitat, miten perustelisit?
Minä olen ennen äidiksi tuloa rakastanut monia: ihmisiä, lemmikkejä, asioita ja paikkoja. Mutta vasta lapseni saatuani koen tietäväni, mitä täysin pyyteetön rakkaus on. Se on sitä, että vaikka lapseni olisi millainen tahansa ja tekisi mitä tahansa, rakastaisin häntä AINA ja IKUISESTI sydämeni pohjasta. Olisin milloin vain valmis tekemään ihan mitä tahansa hänen puolestaan. Annan hänelle anteeksi sellaisetkin asiat, joita muiden tekemänä en suvaitsisi. Jos voin johonkin asiaan luottaa, niin se on rakkauteni lastani kohtaan, se ei horju. En ole tällaista tunnetta kokenut ikinä eläissäni ennen lapseni tuloa. Ja tämä ei alkanut heti synnytyksestä, itse asiassa kärsin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Noin 2kk kohdalla alkoi mieli kirkastua ja siitä on rakkaus kasvanut päivä päivältä, ihan eri sfääreihin kuin muut kokemani rakkaudentunteet täällä maailmassa. Minua oikeastaan loukkaa tuo väitteesi äidinrakkauden "likaisuudesta". Minulle se on kaikkein puhtain tunne. Luulen, että sinun äitisi on ollut jotrnkin ongelmainen, kun koet äidinrakkauden noin. Se on surullista mutta älä yleistä omaa kokemaasi kaikkiin.
Voi hyvänen aika miten et muka tajua.
Rakastat lastasi KOSKA SE ON SINUN LAPSI. SIINÄ ON SE EHTO.
Se tekee siitä ehdollista se sinun geenisi. Siksi siitä on turha lässyttää.
Mistään likaisuudesta ei ole kukaan puhunut. En minä ainakaan.
Minä tiedän, että äitini kokee noin minua kohtaan, mitä sinä koet omaa lastasi kohtaan, mutta tiedän ettei hän olisi kanssani missään tekemisissä mikäli olisin jonkun muun lapsi. Että se siitä ehdottomuudesta.
Koita jotenkin olla loukkaantumatta, ja nyt vaan hyväksyä että GEENIESI takia vain rakastat, et lapsen persoonan.
Olen eri, mutta kyllä päästään terveet ihmiset tuppaavat kiintymään kasvattamaansa lapseen geeniperimästä riippumatta. Jos joku nyt tulisi kertomaan, että joku lapsistani on vaihtunut synnärillä, niin ei se rakkaus siitä mihinkään häviäisi. Eikä se ole pelkästään siitä kiinni että olisin aluksi kuvitellut lasta omakseni. Lähipiirissä on tapauksia, joissa on tietoisesti kasvatettu perimältään toisen lasta ja rakastettu sitä ihan kuten niitä omiakin. Toki kaikki ei tähän pysty, mutta on olemassa ihmisiä joille vanhemman rakkaus ei ole pelkästään geeneistä kiinni.
En tarkoitettu tuota "synnärillä vaihtumis" skenaariota.
Meni pointti taas kovaa ja korkealta ohi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Näin 43-vuotiaana kolmen mahtavan teinin äitinä voin sanoa, että mikään ei estä minua tekemästä haluamiani asioita, eikä ole estänyt moneen vuoteen."
Aivan. Asiat joita sinä haluat tehdä sattuvat olemaan sellaisia, että perhe ei tule niiden eteen. Hyvä, että toimii sulle.
Aivan. Toiseksi hän on 43-vuotias teinien äiti. Sitten kun väsää lapset vasta keski-iän kynnyksellä voi käydä niin, ettei ruuhkavuosien jälkeen olekaan enää niitä terveitä vuosia jäljellä jolloin voi tulla ja mennä vapaasti. Eihän sitä toki kukaan takaa nuoremmallekaan vanhemmalle, mutta kyllä ne riskit on ihan eri luokkaa lastenhankintaa pohtivalle parikymppiselle kuin 20 vuotta vanhemmalle. Itsekin olen ymmärtänyt, että on asioita joita en tule luultavasti enää koskaan tekemään, koska siinä vaiheessa kun lapset on isoja en enää ole siinä iässä missä niitä tehdään. En koskaan lähde reilaamaan, en Ibizalle bailaamaan, en oktoberfesteille, en Alpeille laskettelemaan, en sille ajomatkalle jenkkien halki tai reppureissaamaan Aasiaan. Kun lapset on teinejä olen jo lähes kuusikymppinen rusina lähtee korkeintaan Kanarialle eläkeläisten ryhmämatkalle narisemaan kolotuksiaan.
Ja se, että luultavasti kukaan ei enää koskaan tule katsomaan minua sillä tavalla kun korviaan myöten rakastunut mies katsoo kaunista naista. Huumaantuneena. Jostain syystä se on yllättävän kova paikka.
Kyllä voit tehdä noita reilejä ja Alpeilla lasketella vaikka olisit "lähes kuuskymppinen rusina". Pidä vaan terveydestäsi huolta. Voit myös kokea sen kun joku katsoo sinua huumaantuneena. Älä ole noin kyyninen.
T:Vela
Eräs läheinen henkilö kuoli hiljattain samassa iässä kuin meillä tulee aikanaan lapset muuttamaan pois. Vielä pari vuotta sitten ihan terve, sairaus iski kuin salama kirkkaalta taivaalta ja vei nopeasti. Herätti ajattelemaan, että kun lapset tekee tässä iässä ei voi enää elää sitku-elämää. Kun se hetki lopulta koittaa, sitä voikin olla pyörätuolissa, kuolemansairas tai omaishoitaja. Varmaan tässä on jonkinlaista kriisiä asian suhteen ja sen vuoksi näkemys kohtuuttoman angstinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En yhtään ihmettele että velat täällä kyseenalaistavat jopa ihmisten välisen rakkauden. Kun eivät siitä mitään tiedä.
Velan ei tarvitse lisääntyä, että joku rakastaisi :D
Minulle kyllä riittää lemmikkini pyytetön rakkaus ja hänen antamat märät pusut/tassuilla leipomiset.
En ole kateellinen tuntemilleni ihmisille ketkä ovat haudanneet lapsensa tai kenen lapsi on syntynyt vammaisena/pahasti sairaana.
Osaan rakastaa itseäni ja minulla ei ole koskaan tylsää yksin. Koska tunnen itseni aika hyvin, en koskaan ole yksinäinen. Meitä onnellisia erakoita on aika paljon.
No varmaan osaat rakastaa itseäs. Ole sit vaan kaikessa rauhassa onnellinen sen pyyteettömän koiras kanssa.
Ei ollu koira.
Olen onnellinen näin.
En ole pyyteettömyydestä mitään sanonut. Sellaiseen en edes usko.
Rakkaus ei koskaan ole pyyteetöntä. Eläimiltä saa juuri sitä mitä ansaitsee. Jos kohtelet huonosti, ne pelkää sinua. Jos arvostat saat takaisin sen hyvän.
Tämä menee varmasti joillakin tosi pahasti tunteisiin, mutta mikään ei ole niin epäpyyteetöntä rakkautta maailmassa kuin äidin ja lapsen välinen rakkaus. Se ei ole pyyteettömyyttä nähnytkään. Se ei ole ehdotonta. Se on ehdollisinta sorttia mitä voi kuvitella.
Siitä ei pääse yli eikä ympäri vaikka kuinka äksyäisi.
En voi ymmärtää enkä allekirjoittaa mitenkään tuota väitettäsi, että mikään ei ole niin epäpyyteetöntä kuin äidinrakkaus. Mitä oikein tarkoitat, miten perustelisit?
Minä olen ennen äidiksi tuloa rakastanut monia: ihmisiä, lemmikkejä, asioita ja paikkoja. Mutta vasta lapseni saatuani koen tietäväni, mitä täysin pyyteetön rakkaus on. Se on sitä, että vaikka lapseni olisi millainen tahansa ja tekisi mitä tahansa, rakastaisin häntä AINA ja IKUISESTI sydämeni pohjasta. Olisin milloin vain valmis tekemään ihan mitä tahansa hänen puolestaan. Annan hänelle anteeksi sellaisetkin asiat, joita muiden tekemänä en suvaitsisi. Jos voin johonkin asiaan luottaa, niin se on rakkauteni lastani kohtaan, se ei horju. En ole tällaista tunnetta kokenut ikinä eläissäni ennen lapseni tuloa. Ja tämä ei alkanut heti synnytyksestä, itse asiassa kärsin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Noin 2kk kohdalla alkoi mieli kirkastua ja siitä on rakkaus kasvanut päivä päivältä, ihan eri sfääreihin kuin muut kokemani rakkaudentunteet täällä maailmassa. Minua oikeastaan loukkaa tuo väitteesi äidinrakkauden "likaisuudesta". Minulle se on kaikkein puhtain tunne. Luulen, että sinun äitisi on ollut jotrnkin ongelmainen, kun koet äidinrakkauden noin. Se on surullista mutta älä yleistä omaa kokemaasi kaikkiin.
Voi hyvänen aika miten et muka tajua.
Rakastat lastasi KOSKA SE ON SINUN LAPSI. SIINÄ ON SE EHTO.
Se tekee siitä ehdollista se sinun geenisi. Siksi siitä on turha lässyttää.
Mistään likaisuudesta ei ole kukaan puhunut. En minä ainakaan.
Minä tiedän, että äitini kokee noin minua kohtaan, mitä sinä koet omaa lastasi kohtaan, mutta tiedän ettei hän olisi kanssani missään tekemisissä mikäli olisin jonkun muun lapsi. Että se siitä ehdottomuudesta.
Koita jotenkin olla loukkaantumatta, ja nyt vaan hyväksyä että GEENIESI takia vain rakastat, et lapsen persoonan.
Puhuit aiemmin pyyteettömyydestä, nyt ehdottomuudesta. Ne ovat eri asioita. Miten geenit liittyvät pyyteettömyyteen?
Ei ne oikeastaan ole kovinkaan eri asioita.
Voi hyvänen aika miten et muka tajua.
Rakastat lastasi KOSKA SE ON SINUN LAPSI. SIINÄ ON SE EHTO.
Se tekee siitä ehdollista se sinun geenisi. Siksi siitä on turha lässyttää.
Mistään likaisuudesta ei ole kukaan puhunut. En minä ainakaan.
Minä tiedän, että äitini kokee noin minua kohtaan, mitä sinä koet omaa lastasi kohtaan, mutta tiedän ettei hän olisi kanssani missään tekemisissä mikäli olisin jonkun muun lapsi. Että se siitä ehdottomuudesta.
Koita jotenkin olla loukkaantumatta, ja nyt vaan hyväksyä että GEENIESI takia vain rakastat, et lapsen persoonan.