Lue keskustelun säännöt.
Mistä te lapsettomat kuvittelette lapsiperheellisten jäävän paitsi?
27.10.2021 |
Taas kun lueskelin tuota " kaikki muuttuu lapsen myötä"- keskustelua, niin siellä tuli tällainenkin ajatus vastaan. Että lapsiperheellinen yrittää laittaa " vahingon kiertämään", että muutkin jäisi niin paljosta paitsi. Eli mistä siis?
Muutenkin nämä keskustelut kuulostaa aina siltä, että kun kerran lapsia hankkii, niin sitten ne on ikuisesti vauvoja/taaperoita, ja niissä on kiinni koko ajan.
Näin 43-vuotiaana kolmen mahtavan teinin äitinä voin sanoa, että mikään ei estä minua tekemästä haluamiani asioita, eikä ole estänyt moneen vuoteen.
Ja siis jotenkin ylipäätään tuo ajatusmalli, että " kaikki muuttuu" olisi jotenkin huono asia? Ihmiset jotka haluaa lapsia HALUAA NIITÄ. Haluaa sen lapsiperhe-elämän. Toki siellä voi tulla yllätyksiäkin, mutta noin pääsääntöisesti sen valinnan kyllä tekee ihan tietoisesti.
Ja sitten vielä: ei kaikki muutu. Moni asia muuttuu, mutta ei todellakaan kaikki. Tai toki riippuu varmasti perheestäkin ja lapsesta, onko terve jne. Mutta ainakin itsellä on säilynyt oma ura, ystävät, harrastukset, mielenkiinnonkohteet. Ja aikanaan kun ei niin paljon " päässyt" ( ei olisi ollut kyllä halujakaan) baareihin juoksemaan, niin silloin kun sitten lähti juhlimaan, se tuntui paljon merkityksellisemmältä kuin nyt, kun se on aina mahdollista.
Kommentit (362)
Vierailija kirjoitti:
Minulla on kaksossisko joka on ollut äiti kohta pari vuotta. Olemme 24 vuotiaita. Molemmat onnellisia tahoillaan, minä reissaan puolet vuodesta ulkomailla (poikaystävä siellä) ja sisko kotona perheineen. Ollaan oltu aina tosi erilaisia elämäntyyliltä ja itse en ikinä lapsia halua, hän tiesi haluavansa jo nuorena.
Eipä ole tullut mieleenkään tapella asiasta 😅 mulle on tärkeintä et hän on onnellinen miten päättääkin elää. Ei minun vapauskaan tunnu häntä häiritsevän, välillä ei pääse mukaan jonnekin mutta ei ala riehumaan siitä muille.
Onneksi on äitejä jotka on onnellisia ja tyytyväisiä! Tästä ketjusta saa aika eri kuvan
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla on kaksossisko joka on ollut äiti kohta pari vuotta. Olemme 24 vuotiaita. Molemmat onnellisia tahoillaan, minä reissaan puolet vuodesta ulkomailla (poikaystävä siellä) ja sisko kotona perheineen. Ollaan oltu aina tosi erilaisia elämäntyyliltä ja itse en ikinä lapsia halua, hän tiesi haluavansa jo nuorena.
Eipä ole tullut mieleenkään tapella asiasta 😅 mulle on tärkeintä et hän on onnellinen miten päättääkin elää. Ei minun vapauskaan tunnu häntä häiritsevän, välillä ei pääse mukaan jonnekin mutta ei ala riehumaan siitä muille.
Tosi ihanaa, ja toivon sydämestäni että välinne pysyvät tuollaisina myöhemminkin, olette vielä noin nuoria.
Itse tunnen vähän vastaavan tapauksen, mutta neljänkympin korvilla alkoi nuoruutensa "menettänyt" olla niin pistoksissa elämänsä kanssa että välit lapsettomaan oli helisemässä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mua aina jaksaa ihmetyttää näissä keskusteluissa se, että moni vanhempi sanoo, että vasta lapsen saatuaan alkoi ymmärtämään elämää, oppi empaattiseksi, tajusi vanhempiaan, koki vastuuta, sai elämäänsä sisältöä. VASTA SITTEN, kun sai lapsen. Mun mielestä se kuulostaa ihan kamalalta. Mun elämä ei oo ollu noin kapeakatseista ja tylsää, ehkä siksi en oo hankkinut omia lapsia.
Typerin väite on myös, että lapseton on itsekäs. Kenelle sinä lapsia sitten olet tehnyt, yhteiskunnalle?
No onhan siitä tiettyä erilaista itsekkyyttä jos katsoo maailmaa perheen etu edellä tai minä minä minä
Monet lapsettomat (sinkut) ei sitä edes huomaa, niin automaattista - ja miksei hänen yksityiselämässään sallittuakin - se on.
Perheelliset ei vaan jaksa sitä minäajattelua kovin pitkään esim kaveriporukassa. Aina pitää sopeutua tämän yksineläjän tarpeisiin. He ovat dopeutuneet siihen tarpeeksi omassa elämässään ja ystäväpiirissä haluavat olla yksi minä muiden joukossa
Minusta taas perheellisten itsekkyys on silleen pahempaa, että ajetaan joukon etua, ei vain omaa. Esim. vaikka työelämässä yritetään saada oma lapsi kesätöihin sen sijaan, että sinne valittaisi joku nuori ihan vain omilla ansioillaan.
Ja töistä ollaan pois kun lapsi on sairas tai jotkut muun kissanristiäiset. En tiedä vaikuttiko oman työni saantiin kun olen nuori nainen mutta totesin topakasti olevani vela niin pomo tuumasi että hyvä 😆
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun noita työssäkäyviä lapsettomia tuttuja kuuntelee, niin ei heidän elämänsä ole kyllä yhtään sen ihmeellisempää kuin oma perhe-elämäni.
Alapeukuttajille:
Aamulla töihin, illalla kotiin. Ruokaa, pyykkejä, pientä siivousta ja muutan puuhastelua, lenkkeilyä. Nukkumaan. Aamulla sama uusiksi.
Viikonloppuna vähän pidempään nukkumista, vähän pidempi lenkki, vähän parempaa ruokaa kuin viikolla, kaupassa käynti, siivoilua, pihatöitä, remppaa, ystävien tai sukulaisten tapaamista, kesällä mökille.
Tämä siis lapsettomien tuttujeni arkea, josta kuulen päivittäin ihan heidän itsensä kertomana.
Minun arkeni: Sama kuin yllä lisättynä lapsilla.
Ohhoh elävätpä tylsää elämää. Minä käyn ravintoloissa ja matkoilla ystävieni kanssa joka kuukausi ja joka viikko on eri aktiviteetteja. Tuollaisella arjella minäkin olisin jo tehnyt lapsia
Toisaalta se on jo aika paljon laadukkaampaa tylsää elämää kun saa vaikka syödä yksin. Ei tarvitse pestä samalla lattialta lapsen tiputtamia ruokaa, pyyhkiä vaahtoista kuolaruokaa lapsen rinnuksilta, kaatunutta maitoa ja blaa blaa. Saa vain syödä ja nautiskella ruokailuhetkestä :)
Aika hauskaa, että aloit väheksymään perheellisen elämää, kun itse en ole väheksynyt sinun elämää. :) Minua kun ei yhtään ole haitannut syönnin _jälkeen_ pyyhkäistä jotain tippunutta ruokaa lattialta ja huuhtaista lapsen ruokalappua puhtaaksi. Itse olen varmasti huitonut teekuppini nurin yhtä usein kun lapset kaatanut maitonsa. Pienten mukeihinkin kun saa kannen päälle ja myöhemmin vahinkoja sattuu enää hyvin harvoin. Minulle on myös on ollut nautinto nähdä omien lasten kasvavan, opettaa heille mm. ruokailutapoja ja tutustuttaa erilaisiin ruokiin ja makuihin ja nähdä miten lapsen oma maku kehittyy. Nyt ollaan jo siinä tilanteessa, että hyvin usein istun valmiiseen pöytään, kun teinit ovat kokkailleet ja leiponeet.
On tosi kiva, että voit vapaasti matkustella ja tehdä itsellesi mukavia asioita. Yritän tässä vain oikoa sitä mielikuvaa, että kaikkien lapsettomien elämä mukamas on villiä ja vapaata seikkailua ilman sitoutumista mihinkään. Kun totuus on se, että suurin osa työikäisistä lapsettomista käy töissä joka jo pelkästään asettaa rajat sille, mihin muuhun elämässä jää aikaa ja milloin niitä omia mielitekoja voi toteuttaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En yhtään ihmettele että velat täällä kyseenalaistavat jopa ihmisten välisen rakkauden. Kun eivät siitä mitään tiedä.
Velan ei tarvitse lisääntyä, että joku rakastaisi :D
Minulle kyllä riittää lemmikkini pyytetön rakkaus ja hänen antamat märät pusut/tassuilla leipomiset.
En ole kateellinen tuntemilleni ihmisille ketkä ovat haudanneet lapsensa tai kenen lapsi on syntynyt vammaisena/pahasti sairaana.
Osaan rakastaa itseäni ja minulla ei ole koskaan tylsää yksin. Koska tunnen itseni aika hyvin, en koskaan ole yksinäinen. Meitä onnellisia erakoita on aika paljon.
No varmaan osaat rakastaa itseäs. Ole sit vaan kaikessa rauhassa onnellinen sen pyyteettömän koiras kanssa.
Ei ollu koira.
Olen onnellinen näin.
En ole pyyteettömyydestä mitään sanonut. Sellaiseen en edes usko.
Rakkaus ei koskaan ole pyyteetöntä. Eläimiltä saa juuri sitä mitä ansaitsee. Jos kohtelet huonosti, ne pelkää sinua. Jos arvostat saat takaisin sen hyvän.
Tämä menee varmasti joillakin tosi pahasti tunteisiin, mutta mikään ei ole niin epäpyyteetöntä rakkautta maailmassa kuin äidin ja lapsen välinen rakkaus. Se ei ole pyyteettömyyttä nähnytkään. Se ei ole ehdotonta. Se on ehdollisinta sorttia mitä voi kuvitella.
Siitä ei pääse yli eikä ympäri vaikka kuinka äksyäisi.
En voi ymmärtää enkä allekirjoittaa mitenkään tuota väitettäsi, että mikään ei ole niin epäpyyteetöntä kuin äidinrakkaus. Mitä oikein tarkoitat, miten perustelisit?
Minä olen ennen äidiksi tuloa rakastanut monia: ihmisiä, lemmikkejä, asioita ja paikkoja. Mutta vasta lapseni saatuani koen tietäväni, mitä täysin pyyteetön rakkaus on. Se on sitä, että vaikka lapseni olisi millainen tahansa ja tekisi mitä tahansa, rakastaisin häntä AINA ja IKUISESTI sydämeni pohjasta. Olisin milloin vain valmis tekemään ihan mitä tahansa hänen puolestaan. Annan hänelle anteeksi sellaisetkin asiat, joita muiden tekemänä en suvaitsisi. Jos voin johonkin asiaan luottaa, niin se on rakkauteni lastani kohtaan, se ei horju. En ole tällaista tunnetta kokenut ikinä eläissäni ennen lapseni tuloa. Ja tämä ei alkanut heti synnytyksestä, itse asiassa kärsin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Noin 2kk kohdalla alkoi mieli kirkastua ja siitä on rakkaus kasvanut päivä päivältä, ihan eri sfääreihin kuin muut kokemani rakkaudentunteet täällä maailmassa. Minua oikeastaan loukkaa tuo väitteesi äidinrakkauden "likaisuudesta". Minulle se on kaikkein puhtain tunne. Luulen, että sinun äitisi on ollut jotrnkin ongelmainen, kun koet äidinrakkauden noin. Se on surullista mutta älä yleistä omaa kokemaasi kaikkiin.
Voi hyvänen aika miten et muka tajua.
Rakastat lastasi KOSKA SE ON SINUN LAPSI. SIINÄ ON SE EHTO.
Se tekee siitä ehdollista se sinun geenisi. Siksi siitä on turha lässyttää.
Mistään likaisuudesta ei ole kukaan puhunut. En minä ainakaan.
Minä tiedän, että äitini kokee noin minua kohtaan, mitä sinä koet omaa lastasi kohtaan, mutta tiedän ettei hän olisi kanssani missään tekemisissä mikäli olisin jonkun muun lapsi. Että se siitä ehdottomuudesta.
Koita jotenkin olla loukkaantumatta, ja nyt vaan hyväksyä että GEENIESI takia vain rakastat, et lapsen persoonan.
Olen eri, mutta kyllä päästään terveet ihmiset tuppaavat kiintymään kasvattamaansa lapseen geeniperimästä riippumatta. Jos joku nyt tulisi kertomaan, että joku lapsistani on vaihtunut synnärillä, niin ei se rakkaus siitä mihinkään häviäisi. Eikä se ole pelkästään siitä kiinni että olisin aluksi kuvitellut lasta omakseni. Lähipiirissä on tapauksia, joissa on tietoisesti kasvatettu perimältään toisen lasta ja rakastettu sitä ihan kuten niitä omiakin. Toki kaikki ei tähän pysty, mutta on olemassa ihmisiä joille vanhemman rakkaus ei ole pelkästään geeneistä kiinni.
Tuli mieleen elokuva nimeltä Sophien valinta. Eihän tämänsuuntaisia kokeita tietenkään voi tehdä, mutta olisi mielenkiintoista seurata, syntyisikö jakoa omien geenien ja yhtä rakastettujen muiden geenien välillä.
En tiedä onko sillä väliä? Voihan kiintymyksen määrässä olla eroja silloinkin kun geeniperimä on sama. Mutta minusta on selvää, että joillakin ihmisillä on kyky kehittää perimältään vieraaseen lapseen syvä kiintymys ja rakkaus. Ja toisaalta ei kaikki vanhemmat rakasta edes biologisia lapsiaan. Minusta on ilmeisestä, että äidinrakkaus on osittain opittua ja osittain geneettistä. Minusta enemmän opittua, tuon toisen mielestä ilmeisesti pelkästään geneettistä. Tiedä sitten mikä on totuus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mua aina jaksaa ihmetyttää näissä keskusteluissa se, että moni vanhempi sanoo, että vasta lapsen saatuaan alkoi ymmärtämään elämää, oppi empaattiseksi, tajusi vanhempiaan, koki vastuuta, sai elämäänsä sisältöä. VASTA SITTEN, kun sai lapsen. Mun mielestä se kuulostaa ihan kamalalta. Mun elämä ei oo ollu noin kapeakatseista ja tylsää, ehkä siksi en oo hankkinut omia lapsia.
Typerin väite on myös, että lapseton on itsekäs. Kenelle sinä lapsia sitten olet tehnyt, yhteiskunnalle?
No onhan siitä tiettyä erilaista itsekkyyttä jos katsoo maailmaa perheen etu edellä tai minä minä minä
Monet lapsettomat (sinkut) ei sitä edes huomaa, niin automaattista - ja miksei hänen yksityiselämässään sallittuakin - se on.
Perheelliset ei vaan jaksa sitä minäajattelua kovin pitkään esim kaveriporukassa. Aina pitää sopeutua tämän yksineläjän tarpeisiin. He ovat dopeutuneet siihen tarpeeksi omassa elämässään ja ystäväpiirissä haluavat olla yksi minä muiden joukossa
Minusta taas perheellisten itsekkyys on silleen pahempaa, että ajetaan joukon etua, ei vain omaa. Esim. vaikka työelämässä yritetään saada oma lapsi kesätöihin sen sijaan, että sinne valittaisi joku nuori ihan vain omilla ansioillaan.
Se on vaan katkera kun kavereiden kanssa mennyt välit kun tuli äidiksi. Siksi äidit hengaa keskenään yleensä
Ei lapsiperheelliset mistään jää paitsi. Lapsien tekeminen on oma valinta ja jos ajattelee, että lapset tuovat enemmän sisältöä elämään kuin lapseton elämä, niin silloin yleensä perustetaan se perhe.
Ehkä hieman ontuva vertaus, mutta sama kuin kysyisi, mistä kasvissyöjät jäävät paitsi lihansyöjien mielestä. Jokainen tekee omaan arvomaailmaansa sopivat päätökset ja elää sen mukaan. Tällöin ei koe jäävänsä mistään ”paitsi” ja sillä, mitä toisen aatteen kannattaja on mieltä, ei pitäisi olla mitään väliä.
T: Vela
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En koskaan ajattele koko asiaa. Menee elämä pilalle, jos miettii mitä muut saavat, tekevät tai ajattelevat.
Kun ei lisäänny, ei tarvitse pelätä, että kuollessaan jäisi hätään jonkun jälkeenjäävän pärjäämisestä. Lisäksi jälkeläisesi ei syyllisty ilmaston saastuttamiseen, muovijätteen lisäämiseen ym. Hänen ei tarvitse kärsiä sairauksista, työttömyydestä, ym. Ei ole varmaan. ovatko sinunkaan lapsesi edes halunneet syntyä tähän maailmaan. Onhan lapsista paljon iloa ihmisille, mutta niin on myös lemmikeistä, harrastuksista ym. Ei lapsi saisi olla buudeli, joka hankitaan omaksi huvikseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En yhtään ihmettele että velat täällä kyseenalaistavat jopa ihmisten välisen rakkauden. Kun eivät siitä mitään tiedä.
Velan ei tarvitse lisääntyä, että joku rakastaisi :D
Minulle kyllä riittää lemmikkini pyytetön rakkaus ja hänen antamat märät pusut/tassuilla leipomiset.
En ole kateellinen tuntemilleni ihmisille ketkä ovat haudanneet lapsensa tai kenen lapsi on syntynyt vammaisena/pahasti sairaana.
Osaan rakastaa itseäni ja minulla ei ole koskaan tylsää yksin. Koska tunnen itseni aika hyvin, en koskaan ole yksinäinen. Meitä onnellisia erakoita on aika paljon.
No varmaan osaat rakastaa itseäs. Ole sit vaan kaikessa rauhassa onnellinen sen pyyteettömän koiras kanssa.
Ei ollu koira.
Olen onnellinen näin.
En ole pyyteettömyydestä mitään sanonut. Sellaiseen en edes usko.
Rakkaus ei koskaan ole pyyteetöntä. Eläimiltä saa juuri sitä mitä ansaitsee. Jos kohtelet huonosti, ne pelkää sinua. Jos arvostat saat takaisin sen hyvän.
Tämä menee varmasti joillakin tosi pahasti tunteisiin, mutta mikään ei ole niin epäpyyteetöntä rakkautta maailmassa kuin äidin ja lapsen välinen rakkaus. Se ei ole pyyteettömyyttä nähnytkään. Se ei ole ehdotonta. Se on ehdollisinta sorttia mitä voi kuvitella.
Siitä ei pääse yli eikä ympäri vaikka kuinka äksyäisi.
En voi ymmärtää enkä allekirjoittaa mitenkään tuota väitettäsi, että mikään ei ole niin epäpyyteetöntä kuin äidinrakkaus. Mitä oikein tarkoitat, miten perustelisit?
Minä olen ennen äidiksi tuloa rakastanut monia: ihmisiä, lemmikkejä, asioita ja paikkoja. Mutta vasta lapseni saatuani koen tietäväni, mitä täysin pyyteetön rakkaus on. Se on sitä, että vaikka lapseni olisi millainen tahansa ja tekisi mitä tahansa, rakastaisin häntä AINA ja IKUISESTI sydämeni pohjasta. Olisin milloin vain valmis tekemään ihan mitä tahansa hänen puolestaan. Annan hänelle anteeksi sellaisetkin asiat, joita muiden tekemänä en suvaitsisi. Jos voin johonkin asiaan luottaa, niin se on rakkauteni lastani kohtaan, se ei horju. En ole tällaista tunnetta kokenut ikinä eläissäni ennen lapseni tuloa. Ja tämä ei alkanut heti synnytyksestä, itse asiassa kärsin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Noin 2kk kohdalla alkoi mieli kirkastua ja siitä on rakkaus kasvanut päivä päivältä, ihan eri sfääreihin kuin muut kokemani rakkaudentunteet täällä maailmassa. Minua oikeastaan loukkaa tuo väitteesi äidinrakkauden "likaisuudesta". Minulle se on kaikkein puhtain tunne. Luulen, että sinun äitisi on ollut jotrnkin ongelmainen, kun koet äidinrakkauden noin. Se on surullista mutta älä yleistä omaa kokemaasi kaikkiin.
Voi hyvänen aika miten et muka tajua.
Rakastat lastasi KOSKA SE ON SINUN LAPSI. SIINÄ ON SE EHTO.
Se tekee siitä ehdollista se sinun geenisi. Siksi siitä on turha lässyttää.
Mistään likaisuudesta ei ole kukaan puhunut. En minä ainakaan.
Minä tiedän, että äitini kokee noin minua kohtaan, mitä sinä koet omaa lastasi kohtaan, mutta tiedän ettei hän olisi kanssani missään tekemisissä mikäli olisin jonkun muun lapsi. Että se siitä ehdottomuudesta.
Koita jotenkin olla loukkaantumatta, ja nyt vaan hyväksyä että GEENIESI takia vain rakastat, et lapsen persoonan.
Olen eri, mutta kyllä päästään terveet ihmiset tuppaavat kiintymään kasvattamaansa lapseen geeniperimästä riippumatta. Jos joku nyt tulisi kertomaan, että joku lapsistani on vaihtunut synnärillä, niin ei se rakkaus siitä mihinkään häviäisi. Eikä se ole pelkästään siitä kiinni että olisin aluksi kuvitellut lasta omakseni. Lähipiirissä on tapauksia, joissa on tietoisesti kasvatettu perimältään toisen lasta ja rakastettu sitä ihan kuten niitä omiakin. Toki kaikki ei tähän pysty, mutta on olemassa ihmisiä joille vanhemman rakkaus ei ole pelkästään geeneistä kiinni.
Tuli mieleen elokuva nimeltä Sophien valinta. Eihän tämänsuuntaisia kokeita tietenkään voi tehdä, mutta olisi mielenkiintoista seurata, syntyisikö jakoa omien geenien ja yhtä rakastettujen muiden geenien välillä.
En tiedä onko sillä väliä? Voihan kiintymyksen määrässä olla eroja silloinkin kun geeniperimä on sama. Mutta minusta on selvää, että joillakin ihmisillä on kyky kehittää perimältään vieraaseen lapseen syvä kiintymys ja rakkaus. Ja toisaalta ei kaikki vanhemmat rakasta edes biologisia lapsiaan. Minusta on ilmeisestä, että äidinrakkaus on osittain opittua ja osittain geneettistä. Minusta enemmän opittua, tuon toisen mielestä ilmeisesti pelkästään geneettistä. Tiedä sitten mikä on totuus.
Jostainhan Sophie sen eron löysi, kun pystyi päättämään, kumpi lapsista jää ja kumpi lähtee. Siinä ei ehtinyt kovin pitkään edes harkita, joten sydänverellä se päätös oli tehtävä.
Jolleivät lapset ole ihan mahdottoman epäsuhtaisia (toinen vaikka psykopaatti raivohullu tai parantumattomasti sairas ja toinen ei), olen sitä mieltä, että yksikään äiti tai isä ei työnnä upseerin syliin biologista lastaan, vaan sen kasvattinsa, vaikka olisi kuinka pitänyt tätä omanaan. Tällaisia asioita on varmasti helpompi olla ajattelematta omiensa kohdalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mistä te lapsiperheelliset luulette lapsettomien jäävän paitsi?
Siitä lapsesta…?
Mutta eihän sitä ihmistä edes ole olemassa. Miten voin jäädä paitsi lapsesta, jota ei ole?
Miksi lapsi tehdään niin itsekkäistä syistä, itseä ja omia tarpeita varten?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun tätä ketjua lukiessa tulee vaikutelma, että perheelliset jää paitsi käytöstapoja ja järjellistä, empaattista ajattelukykyä. Siellä lapsiperheissähän ne pikkuhirviötkin sitten lastensuojelun taakaksi kasvavat.
Uskomattomat ilkeää ja marttyyrinjalustalle nostamista, ihan kuin perheellinen olisi joku sankari. Eipä voi kyllä tässä ketjussa kehua lapsettomienkaan käytöstä, että peilin eteen ja käytöskouluun meistä ihan kaikki.
Mun elämä on ihan hyvää ilman omia lapsia, en silti kuvittele, että oma tapani elää olisi ainoa oikea tai parempi kuin muiden.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Alkajaisiksi minimissään 18 vuodesta omaa rauhaa.
No, jokainen totta kai määrittelee oman rauhan eri tavoin. Joku on niin erakkoluonne, että muuttaa korpeen asumaan yksin.
Hänelle varmasti jo parisuhdekin on "oman rauhan menetys".
Minusta taas minulla ei ole mennyt oma rauha, ei edes lasten ollessa pieniä - ja minulla on kaksi erityislasta alle 2 vuoden ikäerolla. Lapset menivät nukkumaan kello 22, heräsivät kello 10 - siinä ehdin lukea, olla miehen kanssa, ottaa rauhalliset aamukahvit jne. Joka päivä tuota omaa rauhaa oli siis nelisen tuntia. Minulle riittävästi.
Ja harrastamaan yms. pääsin aina halutessani, koska mies.
Ja tuokin ajanjakso - jolloin meistä jommankumman piti olla hoitamassa lapsia - kesti kymmenisen vuotta.
Mä toistan: jo parisuhde aiheuttaa sen, että pitää tehdä kompromisseja oman ajankäytön suhteen.
Mikään oikeasti kiva asia elämässä ei onnistu ilman mitään vaivannäköä ja ponnistelua. Ei mikään. Puhutaan sitten lapsista, parisuhteesta, ystävyyssuhteista, työstä.
On aika elämälle vieras ajatus, että paras elämä olisi elää ypöyksin, tekemättä työtä ja täysin "omaehtoisesti".
N54, kahden jo aikuisen lapsen äiti
Muutan kommenttiani vieläkin helpommin ymmärrettäväksi, kun vanhemmuus näkyy vieneen niin monelta hahmottamiskyvyn ja tuoneen tilalle halun puolustautua yksityiskohtaisesti:
Alkajaisiksi 18 vuodesta omaa rauhaa ja siitä vapaudesta, ettei tarvitse tehdä kompromisseja oman ajankäytön suhteen.
Asian voi kiteyttää vielä paremmin:
Minä, minä ja minä.
Älä viitsi narrata, että itse teit lapsen jostain muusta kuin minäminäminä-syistä. Epäitsekäs ihminen on hyvä muille ihmisille, joita maailmassa on hänestä riippumatta. Itsekäs ihminen tekemällä tekee maailmaan uuden häntä tarvitsevan ihmisen. Koska minä, minä, minä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Alkajaisiksi minimissään 18 vuodesta omaa rauhaa.
No, jokainen totta kai määrittelee oman rauhan eri tavoin. Joku on niin erakkoluonne, että muuttaa korpeen asumaan yksin.
Hänelle varmasti jo parisuhdekin on "oman rauhan menetys".
Minusta taas minulla ei ole mennyt oma rauha, ei edes lasten ollessa pieniä - ja minulla on kaksi erityislasta alle 2 vuoden ikäerolla. Lapset menivät nukkumaan kello 22, heräsivät kello 10 - siinä ehdin lukea, olla miehen kanssa, ottaa rauhalliset aamukahvit jne. Joka päivä tuota omaa rauhaa oli siis nelisen tuntia. Minulle riittävästi.
Ja harrastamaan yms. pääsin aina halutessani, koska mies.
Ja tuokin ajanjakso - jolloin meistä jommankumman piti olla hoitamassa lapsia - kesti kymmenisen vuotta.
Mä toistan: jo parisuhde aiheuttaa sen, että pitää tehdä kompromisseja oman ajankäytön suhteen.
Mikään oikeasti kiva asia elämässä ei onnistu ilman mitään vaivannäköä ja ponnistelua. Ei mikään. Puhutaan sitten lapsista, parisuhteesta, ystävyyssuhteista, työstä.
On aika elämälle vieras ajatus, että paras elämä olisi elää ypöyksin, tekemättä työtä ja täysin "omaehtoisesti".
N54, kahden jo aikuisen lapsen äiti
Muutan kommenttiani vieläkin helpommin ymmärrettäväksi, kun vanhemmuus näkyy vieneen niin monelta hahmottamiskyvyn ja tuoneen tilalle halun puolustautua yksityiskohtaisesti:
Alkajaisiksi 18 vuodesta omaa rauhaa ja siitä vapaudesta, ettei tarvitse tehdä kompromisseja oman ajankäytön suhteen.
Asian voi kiteyttää vielä paremmin:
Minä, minä ja minä.
Ketä varten ihmisen sitten pitäisi elää ellei itseään varten?
Vain kivenkova narsisti voi esittää tuollaisen kysymyksen.
Minusta taas on huolestuttavaa, että sinun piti tehdä lapsi, jotta sinulla olisi syy elää oma elämäsi. Maailma on täynnä ihmisiä, joista voi huolehtia, jos aidosti tahtoo PYYTEETTÖMÄSTI rakastaa ja huolehtia. Mutta kun ei käy. On oltava minun, minun, minun omaa lihaa ja verta, jotta voin rakastaa oikeasti. Narsisti tässä olet sinä, jos teet ITSELLESI ihmisen tähän maailmaan.
Äideillä on mielestään aina vain ”mahtavia teinejä”, niin myös ap:lla. Oikeasti haistattelevat opettajille ja kiusaavat luokkalaisiaan. Mammat katsovat vaaleanpunaisten lasien lävitse täydellisiä tuotoksiaan.
Vierailija kirjoitti:
En yhtään ihmettele että velat täällä kyseenalaistavat jopa ihmisten välisen rakkauden. Kun eivät siitä mitään tiedä.
Jos on olemassa jokin tuollainen rakkauden tyyppi, joka tekee ihmisestä niin ilkeän, sydämettömän, epäempaattisen, kylmän ja töykeän kuin sinä ja muutama muu häiriintynyt lapsen tekijä tässä ketjussa, niin ilomielin jatkan elämääni niin kuin tähänkin asti ja koen toisenlaista rakkautta, joka jalostaa minua ihmisenä. Sinun rakkautesi vaikuttaa tehneen sinut aika kirjaksi ihmiseksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mua aina jaksaa ihmetyttää näissä keskusteluissa se, että moni vanhempi sanoo, että vasta lapsen saatuaan alkoi ymmärtämään elämää, oppi empaattiseksi, tajusi vanhempiaan, koki vastuuta, sai elämäänsä sisältöä. VASTA SITTEN, kun sai lapsen. Mun mielestä se kuulostaa ihan kamalalta. Mun elämä ei oo ollu noin kapeakatseista ja tylsää, ehkä siksi en oo hankkinut omia lapsia.
Typerin väite on myös, että lapseton on itsekäs. Kenelle sinä lapsia sitten olet tehnyt, yhteiskunnalle?
No onhan siitä tiettyä erilaista itsekkyyttä jos katsoo maailmaa perheen etu edellä tai minä minä minä
Monet lapsettomat (sinkut) ei sitä edes huomaa, niin automaattista - ja miksei hänen yksityiselämässään sallittuakin - se on.
Perheelliset ei vaan jaksa sitä minäajattelua kovin pitkään esim kaveriporukassa. Aina pitää sopeutua tämän yksineläjän tarpeisiin. He ovat dopeutuneet siihen tarpeeksi omassa elämässään ja ystäväpiirissä haluavat olla yksi minä muiden joukossa
Älä nyt viitsi puhua potaskaa. Hyvin monen "epäitsekkään" vanhemman epäitsekkyys ulottuu tasan siihen omaan jälkeläiseen, eikä piiruakaan muualle. Äläkä käsitä väärin, vanhemman pitääkin olla itsekäs, että jaksaa lapsistaan kantaa huolta. Mutta ei se kyllä ole yhtään erilaista itsekkyyttä vaikka kuinka haluaisit niin ajatella.
Epäitsekkäimmät ja aidosti apuaan, aikaansa ja rahojaan jakavat ihmiset joita minä tunnen, ovat lapsettomia. Tuollaisia sinkkuja joiden pillin mukaan pitäisi kaikkien muiden tanssia, en tunne ainuttakaan. Kuulostaa muutenkin siltä, että joko kyseinen ihminen on hyvin epävakaa muutenkin, tai sitten kellään ei oo mitään annettavaa toisilleen, intressit ovat niin erilaisia ettei yhteistä säveltä löydy. Meidän ystäväpiirissä on ainakin lapsettomat ja lapselliset ihan hyvissä väleissä keskenään ja juttua, yhteisiä iltoja ja tekemisiä/reissuja riittää kyllä. Kummallista jos teillä joku lapsen hankinta jakaa ihmiset noin voimakkaasti.
Ihmettelen mikä tarve on pitää parempana valitsemaansa elämäntyyliä. Kai siellä joku kateuden siemen täytyy olla kun niin voimakkaasti jotku koittaa todistella elämän olevan parempaa "siitä tai siitä syystä". Mulla on kersa ja koen että tää on ihan hyvää elämää. Miten voisin väittää että se on parempaa kuin jonkin muun? Tunteita ei voi oikein mitata. Mitä sitten jos vaikka naapuri kokee että hänen elämänsä on rikkaampaa lapsettomana. Antaa hänen elää hänen onnellista elämää. Onneksi meillä on vapaus valita. Onneksi ei pakoteta olemaan lapsellisia tai lapsettomia vaan saadaan arvioida itse kummin ollaan onnellisimpia.
Vierailija kirjoitti:
Äideillä on mielestään aina vain ”mahtavia teinejä”, niin myös ap:lla. Oikeasti haistattelevat opettajille ja kiusaavat luokkalaisiaan. Mammat katsovat vaaleanpunaisten lasien lävitse täydellisiä tuotoksiaan.
Niin, koska paljon parempi olisi haukkua omia lapsiaan??
Sarkasmia! :D
Arvaapa vain, montako kertaa olen tuon kuullut. Eikä se ole mihinkään jäänyt: nyt päivitellään sitä, että kyllä sinäkin varmasti mummu haluaisit olla.