Lue keskustelun säännöt.
Mistä te lapsettomat kuvittelette lapsiperheellisten jäävän paitsi?
27.10.2021 |
Taas kun lueskelin tuota " kaikki muuttuu lapsen myötä"- keskustelua, niin siellä tuli tällainenkin ajatus vastaan. Että lapsiperheellinen yrittää laittaa " vahingon kiertämään", että muutkin jäisi niin paljosta paitsi. Eli mistä siis?
Muutenkin nämä keskustelut kuulostaa aina siltä, että kun kerran lapsia hankkii, niin sitten ne on ikuisesti vauvoja/taaperoita, ja niissä on kiinni koko ajan.
Näin 43-vuotiaana kolmen mahtavan teinin äitinä voin sanoa, että mikään ei estä minua tekemästä haluamiani asioita, eikä ole estänyt moneen vuoteen.
Ja siis jotenkin ylipäätään tuo ajatusmalli, että " kaikki muuttuu" olisi jotenkin huono asia? Ihmiset jotka haluaa lapsia HALUAA NIITÄ. Haluaa sen lapsiperhe-elämän. Toki siellä voi tulla yllätyksiäkin, mutta noin pääsääntöisesti sen valinnan kyllä tekee ihan tietoisesti.
Ja sitten vielä: ei kaikki muutu. Moni asia muuttuu, mutta ei todellakaan kaikki. Tai toki riippuu varmasti perheestäkin ja lapsesta, onko terve jne. Mutta ainakin itsellä on säilynyt oma ura, ystävät, harrastukset, mielenkiinnonkohteet. Ja aikanaan kun ei niin paljon " päässyt" ( ei olisi ollut kyllä halujakaan) baareihin juoksemaan, niin silloin kun sitten lähti juhlimaan, se tuntui paljon merkityksellisemmältä kuin nyt, kun se on aina mahdollista.
Kommentit (362)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En yhtään ihmettele että velat täällä kyseenalaistavat jopa ihmisten välisen rakkauden. Kun eivät siitä mitään tiedä.
Velan ei tarvitse lisääntyä, että joku rakastaisi :D
Minulle kyllä riittää lemmikkini pyytetön rakkaus ja hänen antamat märät pusut/tassuilla leipomiset.
En ole kateellinen tuntemilleni ihmisille ketkä ovat haudanneet lapsensa tai kenen lapsi on syntynyt vammaisena/pahasti sairaana.
Osaan rakastaa itseäni ja minulla ei ole koskaan tylsää yksin. Koska tunnen itseni aika hyvin, en koskaan ole yksinäinen. Meitä onnellisia erakoita on aika paljon.
No varmaan osaat rakastaa itseäs. Ole sit vaan kaikessa rauhassa onnellinen sen pyyteettömän koiras kanssa.
Ei ollu koira.
Olen onnellinen näin.
En ole pyyteettömyydestä mitään sanonut. Sellaiseen en edes usko.
Rakkaus ei koskaan ole pyyteetöntä. Eläimiltä saa juuri sitä mitä ansaitsee. Jos kohtelet huonosti, ne pelkää sinua. Jos arvostat saat takaisin sen hyvän.
Tämä menee varmasti joillakin tosi pahasti tunteisiin, mutta mikään ei ole niin epäpyyteetöntä rakkautta maailmassa kuin äidin ja lapsen välinen rakkaus. Se ei ole pyyteettömyyttä nähnytkään. Se ei ole ehdotonta. Se on ehdollisinta sorttia mitä voi kuvitella.
Siitä ei pääse yli eikä ympäri vaikka kuinka äksyäisi.
En voi ymmärtää enkä allekirjoittaa mitenkään tuota väitettäsi, että mikään ei ole niin epäpyyteetöntä kuin äidinrakkaus. Mitä oikein tarkoitat, miten perustelisit?
Minä olen ennen äidiksi tuloa rakastanut monia: ihmisiä, lemmikkejä, asioita ja paikkoja. Mutta vasta lapseni saatuani koen tietäväni, mitä täysin pyyteetön rakkaus on. Se on sitä, että vaikka lapseni olisi millainen tahansa ja tekisi mitä tahansa, rakastaisin häntä AINA ja IKUISESTI sydämeni pohjasta. Olisin milloin vain valmis tekemään ihan mitä tahansa hänen puolestaan. Annan hänelle anteeksi sellaisetkin asiat, joita muiden tekemänä en suvaitsisi. Jos voin johonkin asiaan luottaa, niin se on rakkauteni lastani kohtaan, se ei horju. En ole tällaista tunnetta kokenut ikinä eläissäni ennen lapseni tuloa. Ja tämä ei alkanut heti synnytyksestä, itse asiassa kärsin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Noin 2kk kohdalla alkoi mieli kirkastua ja siitä on rakkaus kasvanut päivä päivältä, ihan eri sfääreihin kuin muut kokemani rakkaudentunteet täällä maailmassa. Minua oikeastaan loukkaa tuo väitteesi äidinrakkauden "likaisuudesta". Minulle se on kaikkein puhtain tunne. Luulen, että sinun äitisi on ollut jotrnkin ongelmainen, kun koet äidinrakkauden noin. Se on surullista mutta älä yleistä omaa kokemaasi kaikkiin.
Voi hyvänen aika miten et muka tajua.
Rakastat lastasi KOSKA SE ON SINUN LAPSI. SIINÄ ON SE EHTO.
Se tekee siitä ehdollista se sinun geenisi. Siksi siitä on turha lässyttää.
Mistään likaisuudesta ei ole kukaan puhunut. En minä ainakaan.
Minä tiedän, että äitini kokee noin minua kohtaan, mitä sinä koet omaa lastasi kohtaan, mutta tiedän ettei hän olisi kanssani missään tekemisissä mikäli olisin jonkun muun lapsi. Että se siitä ehdottomuudesta.
Koita jotenkin olla loukkaantumatta, ja nyt vaan hyväksyä että GEENIESI takia vain rakastat, et lapsen persoonan.
Olen eri, mutta kyllä päästään terveet ihmiset tuppaavat kiintymään kasvattamaansa lapseen geeniperimästä riippumatta. Jos joku nyt tulisi kertomaan, että joku lapsistani on vaihtunut synnärillä, niin ei se rakkaus siitä mihinkään häviäisi. Eikä se ole pelkästään siitä kiinni että olisin aluksi kuvitellut lasta omakseni. Lähipiirissä on tapauksia, joissa on tietoisesti kasvatettu perimältään toisen lasta ja rakastettu sitä ihan kuten niitä omiakin. Toki kaikki ei tähän pysty, mutta on olemassa ihmisiä joille vanhemman rakkaus ei ole pelkästään geeneistä kiinni.
Miksi sitten ihmiset niin vähän adoptoi tai ottaa kasvattilapsia?
Lässyn lässyn ja seli seli vaan.
No olipas lapsellinen kommentti. Kuten sanoin, kaikki ei siihen pysty. En minä sanonut mitään siihen pystymisen harvinaisuudesta tai yleisyydestä. Kunhan totesin, ettei kaikkien äidin- tai isänrakkaus riipu geeneistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hieman hyökkäävä alotus. Älä nyt lapsellinen järkyty, mutta minä, lapseton nainen, en oleta lapsiperheellisten jäävän mistään paitsi. En keksi, mitä muuta haet alotuksessasi, kuin riitaa. Mistä ihmeestä te voisitte jäädä paitsi?
Vai haluatko riidan lisäksi ihastelua ja lapsiarjen hehkuttamista? En lähde tähän leikkiin, jatka elämääsi ihan rauhassa, niin jatkan minäkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En yhtään ihmettele että velat täällä kyseenalaistavat jopa ihmisten välisen rakkauden. Kun eivät siitä mitään tiedä.
Velan ei tarvitse lisääntyä, että joku rakastaisi :D
Minulle kyllä riittää lemmikkini pyytetön rakkaus ja hänen antamat märät pusut/tassuilla leipomiset.
En ole kateellinen tuntemilleni ihmisille ketkä ovat haudanneet lapsensa tai kenen lapsi on syntynyt vammaisena/pahasti sairaana.
Osaan rakastaa itseäni ja minulla ei ole koskaan tylsää yksin. Koska tunnen itseni aika hyvin, en koskaan ole yksinäinen. Meitä onnellisia erakoita on aika paljon.
No varmaan osaat rakastaa itseäs. Ole sit vaan kaikessa rauhassa onnellinen sen pyyteettömän koiras kanssa.
Ei ollu koira.
Olen onnellinen näin.
En ole pyyteettömyydestä mitään sanonut. Sellaiseen en edes usko.
Rakkaus ei koskaan ole pyyteetöntä. Eläimiltä saa juuri sitä mitä ansaitsee. Jos kohtelet huonosti, ne pelkää sinua. Jos arvostat saat takaisin sen hyvän.
Tämä menee varmasti joillakin tosi pahasti tunteisiin, mutta mikään ei ole niin epäpyyteetöntä rakkautta maailmassa kuin äidin ja lapsen välinen rakkaus. Se ei ole pyyteettömyyttä nähnytkään. Se ei ole ehdotonta. Se on ehdollisinta sorttia mitä voi kuvitella.
Siitä ei pääse yli eikä ympäri vaikka kuinka äksyäisi.
En voi ymmärtää enkä allekirjoittaa mitenkään tuota väitettäsi, että mikään ei ole niin epäpyyteetöntä kuin äidinrakkaus. Mitä oikein tarkoitat, miten perustelisit?
Minä olen ennen äidiksi tuloa rakastanut monia: ihmisiä, lemmikkejä, asioita ja paikkoja. Mutta vasta lapseni saatuani koen tietäväni, mitä täysin pyyteetön rakkaus on. Se on sitä, että vaikka lapseni olisi millainen tahansa ja tekisi mitä tahansa, rakastaisin häntä AINA ja IKUISESTI sydämeni pohjasta. Olisin milloin vain valmis tekemään ihan mitä tahansa hänen puolestaan. Annan hänelle anteeksi sellaisetkin asiat, joita muiden tekemänä en suvaitsisi. Jos voin johonkin asiaan luottaa, niin se on rakkauteni lastani kohtaan, se ei horju. En ole tällaista tunnetta kokenut ikinä eläissäni ennen lapseni tuloa. Ja tämä ei alkanut heti synnytyksestä, itse asiassa kärsin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Noin 2kk kohdalla alkoi mieli kirkastua ja siitä on rakkaus kasvanut päivä päivältä, ihan eri sfääreihin kuin muut kokemani rakkaudentunteet täällä maailmassa. Minua oikeastaan loukkaa tuo väitteesi äidinrakkauden "likaisuudesta". Minulle se on kaikkein puhtain tunne. Luulen, että sinun äitisi on ollut jotrnkin ongelmainen, kun koet äidinrakkauden noin. Se on surullista mutta älä yleistä omaa kokemaasi kaikkiin.
Voi hyvänen aika miten et muka tajua.
Rakastat lastasi KOSKA SE ON SINUN LAPSI. SIINÄ ON SE EHTO.
Se tekee siitä ehdollista se sinun geenisi. Siksi siitä on turha lässyttää.
Mistään likaisuudesta ei ole kukaan puhunut. En minä ainakaan.
Minä tiedän, että äitini kokee noin minua kohtaan, mitä sinä koet omaa lastasi kohtaan, mutta tiedän ettei hän olisi kanssani missään tekemisissä mikäli olisin jonkun muun lapsi. Että se siitä ehdottomuudesta.
Koita jotenkin olla loukkaantumatta, ja nyt vaan hyväksyä että GEENIESI takia vain rakastat, et lapsen persoonan.
Puhuit aiemmin pyyteettömyydestä, nyt ehdottomuudesta. Ne ovat eri asioita. Miten geenit liittyvät pyyteettömyyteen?
Äidithän täällä ovat itse meuhkanneet miten OMA OMA OMA OMA lapsi on AINA JA IKUISESTI MAAILMAN SUURIN JA RAKASTETTAVIN VAIKKA TEKISI MITÄ.
No kerropa niistä MAHTAVISTA RAKKAUKSISTASI maailman MILJARDIN MUUN lapsen kanssa.
Tuollako Prismassa jokain räkänokka saa SINUN mahtavan IKUISEN rakkauteti vaikka tekisi mitä?
Mistähän perheelliset jäisi paitsi? Itsehän ovat lapsen halunneet, joten varmasti sen mukaan elävätkin..
Itse en lapsettomana lasta koskaan ottaisi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Näin 43-vuotiaana kolmen mahtavan teinin äitinä voin sanoa, että mikään ei estä minua tekemästä haluamiani asioita, eikä ole estänyt moneen vuoteen."
Aivan. Asiat joita sinä haluat tehdä sattuvat olemaan sellaisia, että perhe ei tule niiden eteen. Hyvä, että toimii sulle.
Aivan. Toiseksi hän on 43-vuotias teinien äiti. Sitten kun väsää lapset vasta keski-iän kynnyksellä voi käydä niin, ettei ruuhkavuosien jälkeen olekaan enää niitä terveitä vuosia jäljellä jolloin voi tulla ja mennä vapaasti. Eihän sitä toki kukaan takaa nuoremmallekaan vanhemmalle, mutta kyllä ne riskit on ihan eri luokkaa lastenhankintaa pohtivalle parikymppiselle kuin 20 vuotta vanhemmalle. Itsekin olen ymmärtänyt, että on asioita joita en tule luultavasti enää koskaan tekemään, koska siinä vaiheessa kun lapset on isoja en enää ole siinä iässä missä niitä tehdään. En koskaan lähde reilaamaan, en Ibizalle bailaamaan, en oktoberfesteille, en Alpeille laskettelemaan, en sille ajomatkalle jenkkien halki tai reppureissaamaan Aasiaan. Kun lapset on teinejä olen jo lähes kuusikymppinen rusina lähtee korkeintaan Kanarialle eläkeläisten ryhmämatkalle narisemaan kolotuksiaan.
Ja se, että luultavasti kukaan ei enää koskaan tule katsomaan minua sillä tavalla kun korviaan myöten rakastunut mies katsoo kaunista naista. Huumaantuneena. Jostain syystä se on yllättävän kova paikka.
Kyllä voit tehdä noita reilejä ja Alpeilla lasketella vaikka olisit "lähes kuuskymppinen rusina". Pidä vaan terveydestäsi huolta. Voit myös kokea sen kun joku katsoo sinua huumaantuneena. Älä ole noin kyyninen.
T:Vela
On se hiukan eri olla nuorena aikuisena oktoberfesteillä ja Ibizalla kun 60 veenä :D
Nimin. molemmissa käyty
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On se nyt jumankauta helvetillistä, ettei enää saa edes ITSE päättää, haluaako lapsia vai ei. Tehkää niitä urakalla, jotka niitä haluatte, mutta jättäkää kakaroita haluamattomat rauhaan. Jokin ongelmahan teillä tuntuu asian suhteen olevan, kun niin paljon korpeaa muiden lapsettomuus, että on pakko vähän väliä avautua ja kitistä asiasta esimerkiksi tällä palstalla. Mitä helvettiä se kenellekään kuuluu, kun joku ei lapsia halua?
Ja joo, tiedän, että tuli kirosanoja, mutta jokin tolkku muiden asioihin puuttumisellakin on. Raivostuttavaa!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Näin 43-vuotiaana kolmen mahtavan teinin äitinä voin sanoa, että mikään ei estä minua tekemästä haluamiani asioita, eikä ole estänyt moneen vuoteen."
Aivan. Asiat joita sinä haluat tehdä sattuvat olemaan sellaisia, että perhe ei tule niiden eteen. Hyvä, että toimii sulle.
Aivan. Toiseksi hän on 43-vuotias teinien äiti. Sitten kun väsää lapset vasta keski-iän kynnyksellä voi käydä niin, ettei ruuhkavuosien jälkeen olekaan enää niitä terveitä vuosia jäljellä jolloin voi tulla ja mennä vapaasti. Eihän sitä toki kukaan takaa nuoremmallekaan vanhemmalle, mutta kyllä ne riskit on ihan eri luokkaa lastenhankintaa pohtivalle parikymppiselle kuin 20 vuotta vanhemmalle. Itsekin olen ymmärtänyt, että on asioita joita en tule luultavasti enää koskaan tekemään, koska siinä vaiheessa kun lapset on isoja en enää ole siinä iässä missä niitä tehdään. En koskaan lähde reilaamaan, en Ibizalle bailaamaan, en oktoberfesteille, en Alpeille laskettelemaan, en sille ajomatkalle jenkkien halki tai reppureissaamaan Aasiaan. Kun lapset on teinejä olen jo lähes kuusikymppinen rusina lähtee korkeintaan Kanarialle eläkeläisten ryhmämatkalle narisemaan kolotuksiaan.
Ja se, että luultavasti kukaan ei enää koskaan tule katsomaan minua sillä tavalla kun korviaan myöten rakastunut mies katsoo kaunista naista. Huumaantuneena. Jostain syystä se on yllättävän kova paikka.
Kyllä voit tehdä noita reilejä ja Alpeilla lasketella vaikka olisit "lähes kuuskymppinen rusina". Pidä vaan terveydestäsi huolta. Voit myös kokea sen kun joku katsoo sinua huumaantuneena. Älä ole noin kyyninen.
T:Vela
Eräs läheinen henkilö kuoli hiljattain samassa iässä kuin meillä tulee aikanaan lapset muuttamaan pois. Vielä pari vuotta sitten ihan terve, sairaus iski kuin salama kirkkaalta taivaalta ja vei nopeasti. Herätti ajattelemaan, että kun lapset tekee tässä iässä ei voi enää elää sitku-elämää. Kun se hetki lopulta koittaa, sitä voikin olla pyörätuolissa, kuolemansairas tai omaishoitaja. Varmaan tässä on jonkinlaista kriisiä asian suhteen ja sen vuoksi näkemys kohtuuttoman angstinen.
On minullakin tuollainen "opetus" saatuna elämän arvaamattomuudesta ja sitkuelämästä.
Siksi en ainakaan angstaile.
Kuusikymppinen oli joskus viimevuosisadalla ihan vanhus. Nykyään ei. Kun sinä olet 60, olet varmaan aika lailla nuorekkaampi kuin esim. omassa lapsuudessasi olleet kuuskymppiset rusinat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hmm. Olen myös vela.. En ole ikinä halunnut lapsia, en ole halunnut olla äiti. Oma rankka lapsuus siihen vaikutti että näin pitkään lapset kielteisenä taakkana vanhemmilleen. En oo itse kokenut hirveästi vanhempien rakkautta..
Minulla on ihana mies ja paljon eläimiä joita rakastan. Silti mietin puuttuuko tästä nyt jotain mitä näillä lapsiperheillä on? Jotenkin välillä harmittaa tavallaan etten halua lapsia.. En ees osaa sanoa miksi, koska elämäni on hyvää ja tasapainoista, olen onnellinen kaikella tapaa.
Olen siis jo yli 30v mutta alle 40v. Oon yrittänyt jopa viettää lasten kanssa aikaa jotta "kokisin" halua äiteyteen. Suojeluviettiä on senkin edestä muttei varsinaista halua tehdä lasta ja kokea vanhemmuuden haasteita. Ehkä kaikille se ei vaan tule.
En kuitenkaan inhoa lapsia ja ymmärrän niitä jotka niitä tekevät ja meitä velaksi jääneitä. Eniten pelkään että lapsesta tulisi joku rikollinen tms narkkari tms vaikka olisin hyvä äiti... En kestäisi sitä että lapsi kärsisi mistään.. Se nyt elämässä on aika väistämätöntä. Saattaisimme olla hyviä vanhempia, mutta monet asiat vanhemmuudessa pelottaa ja ahdistaa.
En analysoi mistä kukin jää valitsemallaan polulla paitsi, toivon että jokainen elämä olisi elämisen arvoinen.
Vierailija kirjoitti:
Mua aina jaksaa ihmetyttää näissä keskusteluissa se, että moni vanhempi sanoo, että vasta lapsen saatuaan alkoi ymmärtämään elämää, oppi empaattiseksi, tajusi vanhempiaan, koki vastuuta, sai elämäänsä sisältöä. VASTA SITTEN, kun sai lapsen. Mun mielestä se kuulostaa ihan kamalalta. Mun elämä ei oo ollu noin kapeakatseista ja tylsää, ehkä siksi en oo hankkinut omia lapsia.
Typerin väite on myös, että lapseton on itsekäs. Kenelle sinä lapsia sitten olet tehnyt, yhteiskunnalle?
Yksi näkökulma lisää: useimmat vanhemmat ovat tienneet haluavansa lapsia ja odottaneet tai pahemmin asiaa miettimättä olettaneet tulevaisuudessaan olevan perhe-elämää. Sellaisella ajatusmaailmalla varmasti tuntuu siltä, että ilman lapsia elämästä puuttuisi jotakin ja että lasten myötä elämä on oikeilla poluillaan. Tällainen ihminen helposti ajattelee, että kaikki se, mitä samanikäiset lapsettomat tekevät, on vain lapsiperhe-elämän korviketta.
Tätä ajatuskuviota ei ole niillä, joilla ei ole lapsentekoon mitään kiinnostusta. Elämä on jo täysi riippumatta siitä, mitä se sisältää. Minä tiesin varhaisteininä - viisikymmentä vuotta sitten - että lapsenteko ei kiinnosta minua yhtään. Minun maailmassani lapset olisivat olleet hyvin ei-tervetullutta, tarpeetonta sisältöä. Kaikki, mitä olen esimerkiksi veljeni tai kaverieni lapsiperhe-elämästä parhaimmillaankin nähnyt, on sellaista, mitä en itse kaipaa. Tiedän, että heillä on perheenä mahtavia hetkiä, mutta ei se silti ole sitä, mitä minä haluan. Tämä olisi hyvä ymmärtää, ennen kuin ryhtyy heittelemään syytöksiä suuntaan tai toiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hellukk5 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Näin 43-vuotiaana kolmen mahtavan teinin äitinä voin sanoa, että mikään ei estä minua tekemästä haluamiani asioita, eikä ole estänyt moneen vuoteen."
Aivan. Asiat joita sinä haluat tehdä sattuvat olemaan sellaisia, että perhe ei tule niiden eteen. Hyvä, että toimii sulle.
Aivan. Toiseksi hän on 43-vuotias teinien äiti. Sitten kun väsää lapset vasta keski-iän kynnyksellä voi käydä niin, ettei ruuhkavuosien jälkeen olekaan enää niitä terveitä vuosia jäljellä jolloin voi tulla ja mennä vapaasti. Eihän sitä toki kukaan takaa nuoremmallekaan vanhemmalle, mutta kyllä ne riskit on ihan eri luokkaa lastenhankintaa pohtivalle parikymppiselle kuin 20 vuotta vanhemmalle. Itsekin olen ymmärtänyt, että on asioita joita en tule luultavasti enää koskaan tekemään, koska siinä vaiheessa kun lapset on isoja en enää ole siinä iässä missä niitä tehdään. En koskaan lähde reilaamaan, en Ibizalle bailaamaan, en oktoberfesteille, en Alpeille laskettelemaan, en sille ajomatkalle jenkkien halki tai reppureissaamaan Aasiaan. Kun lapset on teinejä olen jo lähes kuusikymppinen rusina lähtee korkeintaan Kanarialle eläkeläisten ryhmämatkalle narisemaan kolotuksiaan.
Ja se, että luultavasti kukaan ei enää koskaan tule katsomaan minua sillä tavalla kun korviaan myöten rakastunut mies katsoo kaunista naista. Huumaantuneena. Jostain syystä se on yllättävän kova paikka.
Kyllä voit tehdä noita reilejä ja Alpeilla lasketella vaikka olisit "lähes kuuskymppinen rusina". Pidä vaan terveydestäsi huolta. Voit myös kokea sen kun joku katsoo sinua huumaantuneena. Älä ole noin kyyninen.
T:Vela
On se hiukan eri olla nuorena aikuisena oktoberfesteillä ja Ibizalla kun 60 veenä :D
Nimin. molemmissa käyty
Niin kaikkihan tässä vanhennutaan. Ei kai kukaan aikuinen halua teinien kanssa oikeasti bilettää?
Eihän?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mua aina jaksaa ihmetyttää näissä keskusteluissa se, että moni vanhempi sanoo, että vasta lapsen saatuaan alkoi ymmärtämään elämää, oppi empaattiseksi, tajusi vanhempiaan, koki vastuuta, sai elämäänsä sisältöä. VASTA SITTEN, kun sai lapsen. Mun mielestä se kuulostaa ihan kamalalta. Mun elämä ei oo ollu noin kapeakatseista ja tylsää, ehkä siksi en oo hankkinut omia lapsia.
Typerin väite on myös, että lapseton on itsekäs. Kenelle sinä lapsia sitten olet tehnyt, yhteiskunnalle?
Yksi näkökulma lisää: useimmat vanhemmat ovat tienneet haluavansa lapsia ja odottaneet tai pahemmin asiaa miettimättä olettaneet tulevaisuudessaan olevan perhe-elämää. Sellaisella ajatusmaailmalla varmasti tuntuu siltä, että ilman lapsia elämästä puuttuisi jotakin ja että lasten myötä elämä on oikeilla poluillaan. Tällainen ihminen helposti ajattelee, että kaikki se, mitä samanikäiset lapsettomat tekevät, on vain lapsiperhe-elämän korviketta.
Tätä ajatuskuviota ei ole niillä, joilla ei ole lapsentekoon mitään kiinnostusta. Elämä on jo täysi riippumatta siitä, mitä se sisältää. Minä tiesin varhaisteininä - viisikymmentä vuotta sitten - että lapsenteko ei kiinnosta minua yhtään. Minun maailmassani lapset olisivat olleet hyvin ei-tervetullutta, tarpeetonta sisältöä. Kaikki, mitä olen esimerkiksi veljeni tai kaverieni lapsiperhe-elämästä parhaimmillaankin nähnyt, on sellaista, mitä en itse kaipaa. Tiedän, että heillä on perheenä mahtavia hetkiä, mutta ei se silti ole sitä, mitä minä haluan. Tämä olisi hyvä ymmärtää, ennen kuin ryhtyy heittelemään syytöksiä suuntaan tai toiseen.
Kuule vielä se sinunkin mielesi muuttuu!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on kaksossisko joka on ollut äiti kohta pari vuotta. Olemme 24 vuotiaita. Molemmat onnellisia tahoillaan, minä reissaan puolet vuodesta ulkomailla (poikaystävä siellä) ja sisko kotona perheineen. Ollaan oltu aina tosi erilaisia elämäntyyliltä ja itse en ikinä lapsia halua, hän tiesi haluavansa jo nuorena.
Eipä ole tullut mieleenkään tapella asiasta 😅 mulle on tärkeintä et hän on onnellinen miten päättääkin elää. Ei minun vapauskaan tunnu häntä häiritsevän, välillä ei pääse mukaan jonnekin mutta ei ala riehumaan siitä muille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En yhtään ihmettele että velat täällä kyseenalaistavat jopa ihmisten välisen rakkauden. Kun eivät siitä mitään tiedä.
Velan ei tarvitse lisääntyä, että joku rakastaisi :D
Minulle kyllä riittää lemmikkini pyytetön rakkaus ja hänen antamat märät pusut/tassuilla leipomiset.
En ole kateellinen tuntemilleni ihmisille ketkä ovat haudanneet lapsensa tai kenen lapsi on syntynyt vammaisena/pahasti sairaana.
Osaan rakastaa itseäni ja minulla ei ole koskaan tylsää yksin. Koska tunnen itseni aika hyvin, en koskaan ole yksinäinen. Meitä onnellisia erakoita on aika paljon.
No varmaan osaat rakastaa itseäs. Ole sit vaan kaikessa rauhassa onnellinen sen pyyteettömän koiras kanssa.
Ei ollu koira.
Olen onnellinen näin.
En ole pyyteettömyydestä mitään sanonut. Sellaiseen en edes usko.
Rakkaus ei koskaan ole pyyteetöntä. Eläimiltä saa juuri sitä mitä ansaitsee. Jos kohtelet huonosti, ne pelkää sinua. Jos arvostat saat takaisin sen hyvän.
Tämä menee varmasti joillakin tosi pahasti tunteisiin, mutta mikään ei ole niin epäpyyteetöntä rakkautta maailmassa kuin äidin ja lapsen välinen rakkaus. Se ei ole pyyteettömyyttä nähnytkään. Se ei ole ehdotonta. Se on ehdollisinta sorttia mitä voi kuvitella.
Siitä ei pääse yli eikä ympäri vaikka kuinka äksyäisi.
En voi ymmärtää enkä allekirjoittaa mitenkään tuota väitettäsi, että mikään ei ole niin epäpyyteetöntä kuin äidinrakkaus. Mitä oikein tarkoitat, miten perustelisit?
Minä olen ennen äidiksi tuloa rakastanut monia: ihmisiä, lemmikkejä, asioita ja paikkoja. Mutta vasta lapseni saatuani koen tietäväni, mitä täysin pyyteetön rakkaus on. Se on sitä, että vaikka lapseni olisi millainen tahansa ja tekisi mitä tahansa, rakastaisin häntä AINA ja IKUISESTI sydämeni pohjasta. Olisin milloin vain valmis tekemään ihan mitä tahansa hänen puolestaan. Annan hänelle anteeksi sellaisetkin asiat, joita muiden tekemänä en suvaitsisi. Jos voin johonkin asiaan luottaa, niin se on rakkauteni lastani kohtaan, se ei horju. En ole tällaista tunnetta kokenut ikinä eläissäni ennen lapseni tuloa. Ja tämä ei alkanut heti synnytyksestä, itse asiassa kärsin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Noin 2kk kohdalla alkoi mieli kirkastua ja siitä on rakkaus kasvanut päivä päivältä, ihan eri sfääreihin kuin muut kokemani rakkaudentunteet täällä maailmassa. Minua oikeastaan loukkaa tuo väitteesi äidinrakkauden "likaisuudesta". Minulle se on kaikkein puhtain tunne. Luulen, että sinun äitisi on ollut jotrnkin ongelmainen, kun koet äidinrakkauden noin. Se on surullista mutta älä yleistä omaa kokemaasi kaikkiin.
Voi hyvänen aika miten et muka tajua.
Rakastat lastasi KOSKA SE ON SINUN LAPSI. SIINÄ ON SE EHTO.
Se tekee siitä ehdollista se sinun geenisi. Siksi siitä on turha lässyttää.
Mistään likaisuudesta ei ole kukaan puhunut. En minä ainakaan.
Minä tiedän, että äitini kokee noin minua kohtaan, mitä sinä koet omaa lastasi kohtaan, mutta tiedän ettei hän olisi kanssani missään tekemisissä mikäli olisin jonkun muun lapsi. Että se siitä ehdottomuudesta.
Koita jotenkin olla loukkaantumatta, ja nyt vaan hyväksyä että GEENIESI takia vain rakastat, et lapsen persoonan.
Olen eri, mutta kyllä päästään terveet ihmiset tuppaavat kiintymään kasvattamaansa lapseen geeniperimästä riippumatta. Jos joku nyt tulisi kertomaan, että joku lapsistani on vaihtunut synnärillä, niin ei se rakkaus siitä mihinkään häviäisi. Eikä se ole pelkästään siitä kiinni että olisin aluksi kuvitellut lasta omakseni. Lähipiirissä on tapauksia, joissa on tietoisesti kasvatettu perimältään toisen lasta ja rakastettu sitä ihan kuten niitä omiakin. Toki kaikki ei tähän pysty, mutta on olemassa ihmisiä joille vanhemman rakkaus ei ole pelkästään geeneistä kiinni.
Miksi sitten ihmiset niin vähän adoptoi tai ottaa kasvattilapsia?
Lässyn lässyn ja seli seli vaan.
Varmaan monilla se adoptioprosessin työläys ja kalleus. Se on oikeasti monen vuoden työ ja valtava rahanmeno, ennen kuin adoptiolapsen voi saada syliinsä.
Itse olisin halunnut mieluummin adoptoida kuin synnyttää. Syynä maailmantilanne ja synnytyspelko. Totesimme kuitenkin selvitystyön jälkeen, että meillä ei riitä voimavarat eikä rahat adoptioprosessiin tällä hetkellä. Olemme siis toistaiseksi lapsettomia.
Sille on syynsä että adoptointi on vaivalloista ja kallista, tottakai pitää varmistua että on hyvä perhe ja asiat maksaa. Mutta varmasti tuo on myös syynä sille, että adoptointi on harvinaista. Varmasti useampi synnyttämisen sijaan tai biologisten lasten lisäksi adoptoisi, jos se olisi helpompaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En yhtään ihmettele että velat täällä kyseenalaistavat jopa ihmisten välisen rakkauden. Kun eivät siitä mitään tiedä.
Velan ei tarvitse lisääntyä, että joku rakastaisi :D
Minulle kyllä riittää lemmikkini pyytetön rakkaus ja hänen antamat märät pusut/tassuilla leipomiset.
En ole kateellinen tuntemilleni ihmisille ketkä ovat haudanneet lapsensa tai kenen lapsi on syntynyt vammaisena/pahasti sairaana.
Osaan rakastaa itseäni ja minulla ei ole koskaan tylsää yksin. Koska tunnen itseni aika hyvin, en koskaan ole yksinäinen. Meitä onnellisia erakoita on aika paljon.
No varmaan osaat rakastaa itseäs. Ole sit vaan kaikessa rauhassa onnellinen sen pyyteettömän koiras kanssa.
Ei ollu koira.
Olen onnellinen näin.
En ole pyyteettömyydestä mitään sanonut. Sellaiseen en edes usko.
Rakkaus ei koskaan ole pyyteetöntä. Eläimiltä saa juuri sitä mitä ansaitsee. Jos kohtelet huonosti, ne pelkää sinua. Jos arvostat saat takaisin sen hyvän.
Tämä menee varmasti joillakin tosi pahasti tunteisiin, mutta mikään ei ole niin epäpyyteetöntä rakkautta maailmassa kuin äidin ja lapsen välinen rakkaus. Se ei ole pyyteettömyyttä nähnytkään. Se ei ole ehdotonta. Se on ehdollisinta sorttia mitä voi kuvitella.
Siitä ei pääse yli eikä ympäri vaikka kuinka äksyäisi.
En voi ymmärtää enkä allekirjoittaa mitenkään tuota väitettäsi, että mikään ei ole niin epäpyyteetöntä kuin äidinrakkaus. Mitä oikein tarkoitat, miten perustelisit?
Minä olen ennen äidiksi tuloa rakastanut monia: ihmisiä, lemmikkejä, asioita ja paikkoja. Mutta vasta lapseni saatuani koen tietäväni, mitä täysin pyyteetön rakkaus on. Se on sitä, että vaikka lapseni olisi millainen tahansa ja tekisi mitä tahansa, rakastaisin häntä AINA ja IKUISESTI sydämeni pohjasta. Olisin milloin vain valmis tekemään ihan mitä tahansa hänen puolestaan. Annan hänelle anteeksi sellaisetkin asiat, joita muiden tekemänä en suvaitsisi. Jos voin johonkin asiaan luottaa, niin se on rakkauteni lastani kohtaan, se ei horju. En ole tällaista tunnetta kokenut ikinä eläissäni ennen lapseni tuloa. Ja tämä ei alkanut heti synnytyksestä, itse asiassa kärsin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Noin 2kk kohdalla alkoi mieli kirkastua ja siitä on rakkaus kasvanut päivä päivältä, ihan eri sfääreihin kuin muut kokemani rakkaudentunteet täällä maailmassa. Minua oikeastaan loukkaa tuo väitteesi äidinrakkauden "likaisuudesta". Minulle se on kaikkein puhtain tunne. Luulen, että sinun äitisi on ollut jotrnkin ongelmainen, kun koet äidinrakkauden noin. Se on surullista mutta älä yleistä omaa kokemaasi kaikkiin.
Voi hyvänen aika miten et muka tajua.
Rakastat lastasi KOSKA SE ON SINUN LAPSI. SIINÄ ON SE EHTO.
Se tekee siitä ehdollista se sinun geenisi. Siksi siitä on turha lässyttää.
Mistään likaisuudesta ei ole kukaan puhunut. En minä ainakaan.
Minä tiedän, että äitini kokee noin minua kohtaan, mitä sinä koet omaa lastasi kohtaan, mutta tiedän ettei hän olisi kanssani missään tekemisissä mikäli olisin jonkun muun lapsi. Että se siitä ehdottomuudesta.
Koita jotenkin olla loukkaantumatta, ja nyt vaan hyväksyä että GEENIESI takia vain rakastat, et lapsen persoonan.
Olen eri, mutta kyllä päästään terveet ihmiset tuppaavat kiintymään kasvattamaansa lapseen geeniperimästä riippumatta. Jos joku nyt tulisi kertomaan, että joku lapsistani on vaihtunut synnärillä, niin ei se rakkaus siitä mihinkään häviäisi. Eikä se ole pelkästään siitä kiinni että olisin aluksi kuvitellut lasta omakseni. Lähipiirissä on tapauksia, joissa on tietoisesti kasvatettu perimältään toisen lasta ja rakastettu sitä ihan kuten niitä omiakin. Toki kaikki ei tähän pysty, mutta on olemassa ihmisiä joille vanhemman rakkaus ei ole pelkästään geeneistä kiinni.
Tuli mieleen elokuva nimeltä Sophien valinta. Eihän tämänsuuntaisia kokeita tietenkään voi tehdä, mutta olisi mielenkiintoista seurata, syntyisikö jakoa omien geenien ja yhtä rakastettujen muiden geenien välillä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En yhtään ihmettele että velat täällä kyseenalaistavat jopa ihmisten välisen rakkauden. Kun eivät siitä mitään tiedä.
Velan ei tarvitse lisääntyä, että joku rakastaisi :D
Minulle kyllä riittää lemmikkini pyytetön rakkaus ja hänen antamat märät pusut/tassuilla leipomiset.
En ole kateellinen tuntemilleni ihmisille ketkä ovat haudanneet lapsensa tai kenen lapsi on syntynyt vammaisena/pahasti sairaana.
Osaan rakastaa itseäni ja minulla ei ole koskaan tylsää yksin. Koska tunnen itseni aika hyvin, en koskaan ole yksinäinen. Meitä onnellisia erakoita on aika paljon.
No varmaan osaat rakastaa itseäs. Ole sit vaan kaikessa rauhassa onnellinen sen pyyteettömän koiras kanssa.
Ei ollu koira.
Olen onnellinen näin.
En ole pyyteettömyydestä mitään sanonut. Sellaiseen en edes usko.
Rakkaus ei koskaan ole pyyteetöntä. Eläimiltä saa juuri sitä mitä ansaitsee. Jos kohtelet huonosti, ne pelkää sinua. Jos arvostat saat takaisin sen hyvän.
Tämä menee varmasti joillakin tosi pahasti tunteisiin, mutta mikään ei ole niin epäpyyteetöntä rakkautta maailmassa kuin äidin ja lapsen välinen rakkaus. Se ei ole pyyteettömyyttä nähnytkään. Se ei ole ehdotonta. Se on ehdollisinta sorttia mitä voi kuvitella.
Siitä ei pääse yli eikä ympäri vaikka kuinka äksyäisi.
En voi ymmärtää enkä allekirjoittaa mitenkään tuota väitettäsi, että mikään ei ole niin epäpyyteetöntä kuin äidinrakkaus. Mitä oikein tarkoitat, miten perustelisit?
Minä olen ennen äidiksi tuloa rakastanut monia: ihmisiä, lemmikkejä, asioita ja paikkoja. Mutta vasta lapseni saatuani koen tietäväni, mitä täysin pyyteetön rakkaus on. Se on sitä, että vaikka lapseni olisi millainen tahansa ja tekisi mitä tahansa, rakastaisin häntä AINA ja IKUISESTI sydämeni pohjasta. Olisin milloin vain valmis tekemään ihan mitä tahansa hänen puolestaan. Annan hänelle anteeksi sellaisetkin asiat, joita muiden tekemänä en suvaitsisi. Jos voin johonkin asiaan luottaa, niin se on rakkauteni lastani kohtaan, se ei horju. En ole tällaista tunnetta kokenut ikinä eläissäni ennen lapseni tuloa. Ja tämä ei alkanut heti synnytyksestä, itse asiassa kärsin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Noin 2kk kohdalla alkoi mieli kirkastua ja siitä on rakkaus kasvanut päivä päivältä, ihan eri sfääreihin kuin muut kokemani rakkaudentunteet täällä maailmassa. Minua oikeastaan loukkaa tuo väitteesi äidinrakkauden "likaisuudesta". Minulle se on kaikkein puhtain tunne. Luulen, että sinun äitisi on ollut jotrnkin ongelmainen, kun koet äidinrakkauden noin. Se on surullista mutta älä yleistä omaa kokemaasi kaikkiin.
Voi hyvänen aika miten et muka tajua.
Rakastat lastasi KOSKA SE ON SINUN LAPSI. SIINÄ ON SE EHTO.
Se tekee siitä ehdollista se sinun geenisi. Siksi siitä on turha lässyttää.
Mistään likaisuudesta ei ole kukaan puhunut. En minä ainakaan.
Minä tiedän, että äitini kokee noin minua kohtaan, mitä sinä koet omaa lastasi kohtaan, mutta tiedän ettei hän olisi kanssani missään tekemisissä mikäli olisin jonkun muun lapsi. Että se siitä ehdottomuudesta.
Koita jotenkin olla loukkaantumatta, ja nyt vaan hyväksyä että GEENIESI takia vain rakastat, et lapsen persoonan.
Olen eri, mutta kyllä päästään terveet ihmiset tuppaavat kiintymään kasvattamaansa lapseen geeniperimästä riippumatta. Jos joku nyt tulisi kertomaan, että joku lapsistani on vaihtunut synnärillä, niin ei se rakkaus siitä mihinkään häviäisi. Eikä se ole pelkästään siitä kiinni että olisin aluksi kuvitellut lasta omakseni. Lähipiirissä on tapauksia, joissa on tietoisesti kasvatettu perimältään toisen lasta ja rakastettu sitä ihan kuten niitä omiakin. Toki kaikki ei tähän pysty, mutta on olemassa ihmisiä joille vanhemman rakkaus ei ole pelkästään geeneistä kiinni.
En tarkoitettu tuota "synnärillä vaihtumis" skenaariota.
Meni pointti taas kovaa ja korkealta ohi.
Sinä puhuit että rakkaus on kiinni geeneistä. Ja minä sanon, että ei ole, vaan siitä että kasvattaa lapsen vauvasta aikuisikään. Nämä on eri asioita vaikka yleensä yhdessä esiintyvätkin. Mutta koska sinusta ei näemmä ole asialliseen kommentointiin niin ehkä parempi antaa olla.
Vierailija kirjoitti:
Hellukk5 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Näin 43-vuotiaana kolmen mahtavan teinin äitinä voin sanoa, että mikään ei estä minua tekemästä haluamiani asioita, eikä ole estänyt moneen vuoteen."
Aivan. Asiat joita sinä haluat tehdä sattuvat olemaan sellaisia, että perhe ei tule niiden eteen. Hyvä, että toimii sulle.
Aivan. Toiseksi hän on 43-vuotias teinien äiti. Sitten kun väsää lapset vasta keski-iän kynnyksellä voi käydä niin, ettei ruuhkavuosien jälkeen olekaan enää niitä terveitä vuosia jäljellä jolloin voi tulla ja mennä vapaasti. Eihän sitä toki kukaan takaa nuoremmallekaan vanhemmalle, mutta kyllä ne riskit on ihan eri luokkaa lastenhankintaa pohtivalle parikymppiselle kuin 20 vuotta vanhemmalle. Itsekin olen ymmärtänyt, että on asioita joita en tule luultavasti enää koskaan tekemään, koska siinä vaiheessa kun lapset on isoja en enää ole siinä iässä missä niitä tehdään. En koskaan lähde reilaamaan, en Ibizalle bailaamaan, en oktoberfesteille, en Alpeille laskettelemaan, en sille ajomatkalle jenkkien halki tai reppureissaamaan Aasiaan. Kun lapset on teinejä olen jo lähes kuusikymppinen rusina lähtee korkeintaan Kanarialle eläkeläisten ryhmämatkalle narisemaan kolotuksiaan.
Ja se, että luultavasti kukaan ei enää koskaan tule katsomaan minua sillä tavalla kun korviaan myöten rakastunut mies katsoo kaunista naista. Huumaantuneena. Jostain syystä se on yllättävän kova paikka.
Kyllä voit tehdä noita reilejä ja Alpeilla lasketella vaikka olisit "lähes kuuskymppinen rusina". Pidä vaan terveydestäsi huolta. Voit myös kokea sen kun joku katsoo sinua huumaantuneena. Älä ole noin kyyninen.
T:Vela
On se hiukan eri olla nuorena aikuisena oktoberfesteillä ja Ibizalla kun 60 veenä :D
Nimin. molemmissa käytyNiin kaikkihan tässä vanhennutaan. Ei kai kukaan aikuinen halua teinien kanssa oikeasti bilettää?
Eihän?
Joku kai haiveilee että kerkee elää sit vielä menevämpää elämää kun lapset on aikuisia 🤷♀️ saattaapi olla pettymys
Vierailija kirjoitti:
Samaa mieltä, äidinrakkaus ei ole vain geeneistä kiinni. Tunnen äidinrakkautta kaikkia lapsiani kohtaan, heistä yksi on biologinen ja kolme sijoituksen kautta perheeseen tullutta ja sittemmin adoptoimiamme.
Niin ne on sinun OMIA, mutta ei naapurin Pirkon.
Mielestäni on tyhmää laittaa vastakkain lapsi ja se että saa viikonloppuna nukkua pitkään. Ihan joka asiassa on hyvät ja huonot puolet. En koe että jään mistään paitsi, jos en saa enää nukkua klo 13 saakka lauantaisin. Päinvastoin, koen iloa siitä että lapsen myötä tuli elämään hyvä rytmi ja ollaan aikaisin liikkeellä. jne. Sama myös tämä raha-asia, mitä väliä sillä on loppujen lopuksi, onko se raha kiinni autossa, lomamatkassa tai lapsessa? Johonkin se raha aina menee, eli sillä tavalla ei myöskään nämä ole toistensa vastakohtia.
Lastenhankintaa pitää ainoastaan miettiä siltä kannalta, että millaista elämää itse haluaa elää ja mitä annettavaa itsellä on lapselle. Pelkkä raha ei riitä, pitäisi olla aikaa ja henkistäkin annettavaa sille lapselle. Koskaan ikinä milloinkaan lasta ei pidä hankkia sen takia että niin kuuluu tehdä tai on tietyn ikäinen. Sitä voi katua todella pahasti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mua aina jaksaa ihmetyttää näissä keskusteluissa se, että moni vanhempi sanoo, että vasta lapsen saatuaan alkoi ymmärtämään elämää, oppi empaattiseksi, tajusi vanhempiaan, koki vastuuta, sai elämäänsä sisältöä. VASTA SITTEN, kun sai lapsen. Mun mielestä se kuulostaa ihan kamalalta. Mun elämä ei oo ollu noin kapeakatseista ja tylsää, ehkä siksi en oo hankkinut omia lapsia.
Typerin väite on myös, että lapseton on itsekäs. Kenelle sinä lapsia sitten olet tehnyt, yhteiskunnalle?
No onhan siitä tiettyä erilaista itsekkyyttä jos katsoo maailmaa perheen etu edellä tai minä minä minä
Monet lapsettomat (sinkut) ei sitä edes huomaa, niin automaattista - ja miksei hänen yksityiselämässään sallittuakin - se on.
Perheelliset ei vaan jaksa sitä minäajattelua kovin pitkään esim kaveriporukassa. Aina pitää sopeutua tämän yksineläjän tarpeisiin. He ovat dopeutuneet siihen tarpeeksi omassa elämässään ja ystäväpiirissä haluavat olla yksi minä muiden joukossa
Minusta taas perheellisten itsekkyys on silleen pahempaa, että ajetaan joukon etua, ei vain omaa. Esim. vaikka työelämässä yritetään saada oma lapsi kesätöihin sen sijaan, että sinne valittaisi joku nuori ihan vain omilla ansioillaan.
Varmasti elääkin en sitä epäile yhtään kuule! Kerroin tässä omasta arjestani enkä naapurin maaritin. Jostain uutisesta oon muuten tuosta lukenut että kun ihmisellä on enemmän rahaa tekee vähemmän lapsia. Ehkä joku yhteys siihen että pystyy elelemään niin ei kotoilu houkuta 🤔