minua hävettää oma synnytykseni

En onneksi ollut väkivaltainen. Roikuin miehessä ja itkin ja huusin :(

Meille kerrottiin jo aikoinaan synnytysvalmennuksessa, että äidin suusta voi päästä kaikenlaista ja käytös voi olla perusluonteesta riippumatta ihan mitä tahansa. Luolanaisetkin uikuttivat, kiroilivat ja kuolivat, ei ne sen sankarillisempia olleet.

Jaa no ihmiset on erilaisia. Ei kai tuota tarvitse hävetä. Itse en juurikaan huutanut enkä sekoillut, vaikka tekikin kipeää. Yleensäkki jos minuun sattuu fyysisesti, olen vain hiljaa ja paikallani ja itken. Samoin synnytyksessä. Tosin ponnistusvaiheessa sanoin kerran että "ai vittu" ja pyysin heti anteeksi. :D
Kaverini taas oli synnytyssalissa raivonnut, heitellyt tavaroita ja huoritellut kätilöitä, joka on aika typerää. En tiedä pyysikö anteeksi.

Minä en rehellisesti sanoen voinut yhtään mitään sille että itkin ja valitin synnytyksessä, koska olin niin kipeä. Sitä ei vain huutamatta kestänyt mitenkään. Jos joku siitä pahastui niin voi voi - olisi opiskellut tradenomiksi.

Mä en itkenyt ja huutanut yhtään, mutta eipä tullut mieleenkään että siitä voisi jotenkin ylpeä olla. Vauvasta olen ylpeä.

Ällöttävää touhua synnytys on. En käsitä miten joku voi olla kätilö.

Kuulostat vähän vaativalta luonteelta. Itse olen vähän samanlainen vaikka synnytystä en olekaan kokenut. Mutta sen olen kokenut että kun olen ottanut liikaa stressiä ja jäänyt kaiken sen painon alle niin en enää käyttäydy kuin oma itseni. Eli jokainen ihminen, joka joutuu poikkeuksellisen stressaavaan tilanteeseen ryhtyy käyttäytymään eri tavalla kuin yleensä.

Itkussa ja ulinassa ei ole mitään hävettävää. Jos olisit kiroillut niin sit ymmärrän morkkiksen. Kiroilu antaa tosi juntin kuvan ihmisestä, erityisesti synnyttämässä jos huutaa pää punaisena jotain hävyttömyyksiä.

Muakin hävetti paljon, mutta nyt vuosien jälkeen en enää ajattele asiaa. En kiroillut, mutta karjuin, kiljuin ja itkin kuin syötävä. Sattui niin kamalasti, ahdisti ja pelotti se kipu, halusin vaan kuolla pois. Ei siinä tilanteessa pysty kontrolloimaan itseään, tai minä en ainakaan pystynyt.

Luuletko muka oikeasti, että kaikki muut vain ponnistavat ja juovat kupposen teetä samalla keskustellen sivistyneesti?

Häpeätkö sitäkin, että olet tehnyt paljon töitä saadaksesi jonkun tapahtuman onnistumaan täydellisesti? Entä sitä, jos naamasi punoittaa maratonin jälkeen? Tai sitä jos vanhat vaatteesi roikkuvat 20 kilon laihdutuksen jälkeen? Tuskin. Ole todella kiitollinen, jos suurin ongelmasi on se että vinguit synnytyksessä.

Synnytystilanteissa olen nähnyt naisten itkevän, huutavan, kiroilevan, monesti on huudettu apuun jumalaa, äitiä ja aika lailla ketä vaan. Aika pieni osa on niitä viilipyttyjä, jotka hymyillen pakertavat homman pakettiin.Samoin on täysin normaalia kakata, pissata tai oksentaa päällensä/allensa.

Voin rehellisesti sanoa, että koko synnytyksen ajan huomioni on vauvan hyvinvoinnissa sekä äidin voinnissa, eritteet, huudot, itkut tai kiljumiset ei hetkauta. Moni on haistatellut supistusten aikana tai ponnistusvaiheessa, ja häpeissään pyytäneet jälkeenpäin anteeksi. Se on toki todella kohteliasta, mutta tiedän että synnytyksessä voi tolkku kadota täysin. Synnytyssalissa on oikeus huutaa juuri niin paljon kun huvittaa, synnytys on yksi rankimpia tapahtumia ihmiskehossa (ainakin useimmille).

T. Kätilö

[quote author="Vierailija" time="02.01.2015 klo 12:44"]

Muakin hävetti paljon, mutta nyt vuosien jälkeen en enää ajattele asiaa. En kiroillut, mutta karjuin, kiljuin ja itkin kuin syötävä. Sattui niin kamalasti, ahdisti ja pelotti se kipu, halusin vaan kuolla pois. Ei siinä tilanteessa pysty kontrolloimaan itseään, tai minä en ainakaan pystynyt.

[/quote]

Ja sitten synnytyspelkoiselta kysytään alentuvasti, että mikä ihme siinä synnytyksessä voi muka pelottaa?? There you have it.

[quote author="Vierailija" time="02.01.2015 klo 12:21"]

Ällöttävää touhua synnytys on. En käsitä miten joku voi olla kätilö.

[/quote]

Yhtä "ällöttävää" on kirurgien suorittamat leikkaukset. Mieti vaikka avosydänleikkausta, jossa sydän sykkii siinä nenän edessä. Tai amputaatiot.

En tiedä montaakaan joka pääsee joka päivä tuomaan uusia ihmisalkuja maailmaan. Muutamia surullisia poikkeuksia lukuunottamatta tämä on maailman paras ammatti. Moni muistaa mut ja mun työn lopun ikäänsä, olinhan paikalla heidän elämänsä tärkeimmällä hetkellä. Ja toisin kun moni luulee, jokainen synnyttäjä on jäänyt meikäläisen sydämeen. Ehkä osittain siksi että olen ollut kätilönä vasta 2v. Kyllä olen usein itsekkin kyyneleen tirauttanut lapsen synnyttyä. Ja kyllä me naiset ollaan vahvoja, ja ne tukena olevat isät myös!

T.Se sama kätilö

Muakin hävettää synnytykseni. Vaikka oli helppo ja nopea synnytys, niin mua sattui niin paljon että niillä kätilöilläkin meinasi hermot mennä totaalisesti.

Pyysin kylläkin anteeksi käytöstäni. Huutamista/itkemistä/tms kipujen vuoksi ei mun mielestä tarvitse hävetä, mutta itse olin hyvin hankala kun laitoin kaikkea hanttiin lisäkipujen pelossa.

Siellä synnärillä ollessani lensi kyllä perkeleitä ja vittuja joidenkin synnyttäjien suusta, enkä yhtään ihmettele tai pidä pahana sellaista. Kirosanat ovat niitä voimasanoja joita monet käyttävät niissä "ääritilanteissa" vaikka eivät muuten kiroilisi ollenkaan. Vauva tuskin edes muistaa mitä se äiti siellä synnärillä sanoi kun lopulta oppii puhumaan.

voi älä, älä soimaa itseäsi tuosta. äitiyteen liittyy niin hirveästi odotuksia ja paineita, synnytykseen myös. itseä harmitti aikanaan, kun en tunnin ponnistusvaiheen jälkeen enää jaksanut, ja piti ottaa imukupilla pois. supistukset oli alkuun myös niin voimakkaita, että vauva kakkas lapsiveteen, veti sitä keuhkoisinsa ja sai sitten tulehduksen jonka takia oli ekat 5vrk antibioottikuurilla. kaikesta olen onnistunut itseäni syyttämään. jos olisin jotenkin kestönyt supparit paremmin, ei vauvalla olisi ollut hätää ja ei olisi tarvinnut kakata jne. lisäksi tunsin olevani jotenkin epäonnistunut synnyttäjä kun tarvittiin imukuppi. lisäksi huusin sekä ekassa että tokassa synnytyksessä ku hullu, kaikkea että mun perse repeää ja te tapatte mut jne :D ja olen päässyt siis yli kaikista näistä syyllisyyksistä, ajan kanssa. nyt esikoinen reipas ja hyvin rasittava uhmaikäinen, jota ei paljoa nappaa, miten se on tähä maailmaan pungerrettu :D

Minäkin huusin, kiroilin ja uikutin, vaikka vauva oli 2,1 kg.