Lue keskustelun säännöt.
Ihana mies, mutta...
23.12.2014 |
Tapasin aivan ihanan miehen ystäväni kautta. Huumorintajumme kohtaa, kiinnostuksen kohteet, harrastukset, kaikki. Äärimmäisen älykäs, hyväntahtoinen ja erinomainen keskustelija. Mutta, sain tietää hänen ammattinsa. Psykiatri. Ei siinä muuten mitään, mutta minulla on pitkään ollut kaikenlaista ongelmaa. Teininä syömishäiriötä ja viiltelyä, aikuisiällä masennusta, itsariyrityksiä, rajuja mielialavaihteluita ym. Käsissä kamalat arvet, välillä tulee oksenneltua niin että veri lentää sun muuta. Ihmisethän pitäisivät minua hänen potilaana ja alkaisikohan hän itsekin pitää? En toisaalta uako että hän voi pitää minua viehättävänä enää kertomisen jälkeen ja kertoa mun on pakko, huijaaminen on liian julmaa. Satuttaa vaan ajatella, että se mahdollsuus parisuhteeseen meni taas. Aikaisempi mies jätti minut juuri ongelmieni takia, häpesi minua ja lopulta vihasi. Kyseessä tosin alkoholisoitunut ja väkivaltainen mies, eli ero oli kuitenkin sitten hyvä asia.
Haluan rakkautta, mutta on liian itsekästä saada sitä. Itkettää ja vituttaa, muttei kukaan pysty näin rikkinäistä rakastamaan. Eikä tarvitsekaan.
Kommentit (86)
[quote author="Vierailija" time="25.12.2014 klo 23:54"][quote author="Vierailija" time="25.12.2014 klo 21:00"]
[quote author="Vierailija" time="25.12.2014 klo 20:42"][quote author="Vierailija" time="25.12.2014 klo 20:20"] huåmiåhuåraa... ootko iskenyt miehen siks et saisit siltä huomiota ja voisit tehdä jotain älyttömiä tempauksia ja saada sääliä? muchausen ja näin. [/quote] Ei, en halua huomiota mieheltä, siis muulla tavalla kuin miten puolisoita nyt huomioidaan. Haluan että joku halaa ja antaa halata, pitää sylissä ja ihan vaan olla lähellä toista. Niin ja huomion saaminen ihan juttelullakin olisi kiva, sitä ei ole pitkään aikaan tulut koettua. Aikaisemman miehen kanssa ei syvällisiä keskusteltua vaan juttelu koostui minulta rahan pyytämisestä ja sen kysymyksistä miksi kalja on loppu. Sepä tässä uudessa tuttavuudessa viehättääkin, keskustelut olivat äärimmäisen mielenkiintoisia ja tuntui oikeasti hyvältä kun joku huomioi. Mies mm. muisti mun nimen vaikka olin sanonut sen vain kerran, kysyi haluanko mitään kun oli menossa hakemaan juomista yläkerrasta, esitteli minut jollekin kaverilleen ja ylipäätään jäi seuraani juhlissa. Eksäni oli aina toisella puolella juhlapaikkaa jos suostui edes tulemaan. Omiin menoihin hän ei ottanut mukaan eikä loppuaikoina halunnut tulla kanssani edes samaan kassajonoon. Enkä todellakaan ole mitenkään epäsiisti suihkussa käymätön elämämkoululainen joka möykkää kännissä ja huutaa. Osaan käyttäytyä ja tulot on kohtalaiset, on siis varaa ostaa tarvittaessa uusia vaatteita ja käydä kampaajalla ja ripsihuollossa. Silloin kun mies ei ryyppää kaikkia rahoja. Kuulemma häpesi kun joku saattaisi saada selville että olen "hullu" ja sen nimesi ryyppäämisensä syyksi, elämä minun kanssa on liian rankkaa eikä sitä selvinpäin kestä. Niin ja opin tavoille kun vähän "opettaa" eli suomeksi sanottuna vetää turpaan ja tukistaa. Pelkään osittain siksikin että pilaan tämän uuden miehen elämän, en halua että hän joutuu häpeämään minua tai uupumaan vuokseni. [/quote] Voi ap, en ollenkaan ihmettele, että sulla on ollut niin rankkaa. Tuntuu niin pahalta kuulla tuollaista kokemuksista. Mutta anna nyt itsellesi mahdoliisuus onneen!
[/quote]
Kiitos sanoistasi! Ehkä tosiaan pitäisi nyt yrittää. No, lauantaina selviää lisää ja ehkä helpompi sitten päättää mitä tekee kun on vielä "vatvonut ja vääntänyt" asioita. Jotenkin olisi niin helppo ajatella etten todellakaan ansaitse onnea, kun olin niin huono puoliso tuolla aiemmalle. Kuitenkin lopulta tietää ettei se ihan niin mene.
[/quote]
No ei ollut exäsikään hyvä sinulle! Älä kanna huonoa omaatuntoa. Helpommin sanottu kuin tehty tietysti, mutta ansaitset onnesi.
t. 67
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toisaalta hyvä ap, että tiedostat nuo asiat itsessäsi. Tietenkään mies ei koskaan voi olla terapeuttisi, mutta kieltämättä asetelma on vähän erikoinen. Ihmisiä ne lääkäritkin ovat. Tietysti voisi ajatella, ettei psykiatri jaksa enää kotona mielenterveysdraamaa, kun tekee niiden asioiden kanssa töitä päivittäin.
Usein seurustelu paljastaa, sopivatko 2 ihmistä yhteen ja usein kaikki ei vielä seurustelunkaan aikana selvene.
[quote author="Vierailija" time="26.12.2014 klo 17:55"][quote author="Vierailija" time="25.12.2014 klo 23:54"][quote author="Vierailija" time="25.12.2014 klo 21:00"]
[quote author="Vierailija" time="25.12.2014 klo 20:42"][quote author="Vierailija" time="25.12.2014 klo 20:20"] huåmiåhuåraa... ootko iskenyt miehen siks et saisit siltä huomiota ja voisit tehdä jotain älyttömiä tempauksia ja saada sääliä? muchausen ja näin. [/quote] Ei, en halua huomiota mieheltä, siis muulla tavalla kuin miten puolisoita nyt huomioidaan. Haluan että joku halaa ja antaa halata, pitää sylissä ja ihan vaan olla lähellä toista. Niin ja huomion saaminen ihan juttelullakin olisi kiva, sitä ei ole pitkään aikaan tulut koettua. Aikaisemman miehen kanssa ei syvällisiä keskusteltua vaan juttelu koostui minulta rahan pyytämisestä ja sen kysymyksistä miksi kalja on loppu. Sepä tässä uudessa tuttavuudessa viehättääkin, keskustelut olivat äärimmäisen mielenkiintoisia ja tuntui oikeasti hyvältä kun joku huomioi. Mies mm. muisti mun nimen vaikka olin sanonut sen vain kerran, kysyi haluanko mitään kun oli menossa hakemaan juomista yläkerrasta, esitteli minut jollekin kaverilleen ja ylipäätään jäi seuraani juhlissa. Eksäni oli aina toisella puolella juhlapaikkaa jos suostui edes tulemaan. Omiin menoihin hän ei ottanut mukaan eikä loppuaikoina halunnut tulla kanssani edes samaan kassajonoon. Enkä todellakaan ole mitenkään epäsiisti suihkussa käymätön elämämkoululainen joka möykkää kännissä ja huutaa. Osaan käyttäytyä ja tulot on kohtalaiset, on siis varaa ostaa tarvittaessa uusia vaatteita ja käydä kampaajalla ja ripsihuollossa. Silloin kun mies ei ryyppää kaikkia rahoja. Kuulemma häpesi kun joku saattaisi saada selville että olen "hullu" ja sen nimesi ryyppäämisensä syyksi, elämä minun kanssa on liian rankkaa eikä sitä selvinpäin kestä. Niin ja opin tavoille kun vähän "opettaa" eli suomeksi sanottuna vetää turpaan ja tukistaa. Pelkään osittain siksikin että pilaan tämän uuden miehen elämän, en halua että hän joutuu häpeämään minua tai uupumaan vuokseni. [/quote] Voi ap, en ollenkaan ihmettele, että sulla on ollut niin rankkaa. Tuntuu niin pahalta kuulla tuollaista kokemuksista. Mutta anna nyt itsellesi mahdoliisuus onneen!
[/quote]
Kiitos sanoistasi! Ehkä tosiaan pitäisi nyt yrittää. No, lauantaina selviää lisää ja ehkä helpompi sitten päättää mitä tekee kun on vielä "vatvonut ja vääntänyt" asioita. Jotenkin olisi niin helppo ajatella etten todellakaan ansaitse onnea, kun olin niin huono puoliso tuolla aiemmalle. Kuitenkin lopulta tietää ettei se ihan niin mene.
[/quote]
No ei ollut exäsikään hyvä sinulle! Älä kanna huonoa omaatuntoa. Helpommin sanottu kuin tehty tietysti, mutta ansaitset onnesi.
t. 67
[/quote]
Ei kun 61hän mä olin... anteeksi, kinkun yliannostus tai jotain...
[quote author="Vierailija" time="27.12.2014 klo 23:16"]
[quote author="Vierailija" time="27.12.2014 klo 23:08"]
miks toi mies vielä kattelee sua... oot ap tosi rasittava.
[/quote]
Aivan varmasti vaikutan rasittavalta silloin kun tarkoitus on nimettömästi avautua ja nimenomaan puhua niistä rasittavista asioista. Uskaltaisin väittää että jos sinä kirjoitat ylös kaiken negatiivisen, saatat myös vaikuttaa aika rasittavalta. Sen kyllä tiedän, että keskivertoa rasittavampi/kuormittavampi tapaus olen. Ekaa kysymystä olen miettinyt itsekin, mutta aika kai näyttää.
[/quote]
Ihana kuulla, että olette kuitenkin yhteisymmärryksessä ja pidätte yhteyttä. Toivottavasti saat terapia-asian pian kuntoon. Toivotan tässä vaiheessa sulle ap jo Parempaa Uutta Vuotta!
Tilannepäivitystä, ollaan nähty tässä pari kertaa yhteisten tuttavien illanvieton merkeissä. Ensimmäinen meni hyvin, toinen minun osalta angstisissa tunnelmissa. Jossain kohdassa alkoi tuntua siltä, ettei kukaan halua minua sinne ja yritin uppoutua sohvaan ja olla huomaamaton. Mies tuli kyselemään minne katosin ja muutenkin juttelemaan. Taas iski tutut pelot, tällä kertaa vaan voimakkaampana kuin aikaisemmin vaikka ulkokuoren sain pidettyä kasassa. Kyynisesti vaan ajattelin mitä tuo haluaa minusta ja päädyin lopputulokseen, että kyseessä on täysi "psykopaatti" eikä tästä seuraa mitään hyvää. En usko että ajatuksillani kuitenkaan on mitään todellisuuspohjaa, mutta silti epäilyttää...
Mitä mieltä raadollinen AV-raati, pystyisitkö olemaan parisuhteessa jossa toinen ei vaan luota ja pelkää? Epäröin vieläkin, tarvitsen rohkaisua tai maanrakoon painamista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eiku aika söpöä, psykiatri ja potilas. Jonkun lääkäriromaanin ainekset...
Voisitko nyt vaan keskittää voimasi siihen psykoterapian jatkumisen varmistamiseen ja sitä kautta itsesi kuntoon saattamiseen. Näette miehen kanssa kun näette, niinkuin sovitte. Mielestäni annat nyt ajatuksillesi liikaa velloa teidän tapaamisissa, kun sulla on isompiakin asioita käsiteltävänä, ennen kuin teistä edes voi tulla "te". Näin ainakin tekstisi olen ymmärtänyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kumpuaako se sun pelko sun ongelmista vai jostakin todellisesta tuossa tilanteessa? Siis suhtaudutko mieheen niin epäilevästi siksi että se on yleensäkin mies ja vieras ihminen, kun sanoit että tutut pelot.
Jos todella haluat tapailla tuota miestä potentiaalisena kumppanina, et voi tuossa määrin kaataa hänen päälleen omia ongelmiasi. Ainakin tuo skype-keskustelu kuulosti pelottavan paljon terapiaistunnolta, jossa sinä avaudut ja terapeutti yrittää saada sinut ajattelemaan ongelmiasi eri näkökulmasta. Toki kumppanikin on tuki ja turva ja hienoa, että kykenette keskustelemaan avoimesti, mutta silloin kyse on enemmän vastavuoroisuudesta varsinkin noin varhaisessa vaiheessa suhdetta. Se psykoterapian ja oman terapeutin hankkiminen on siis aivan avainasemassa, jotta saat jonkin muun kanavan purkaa ajatuksiasi ja setviä ongelmiasi ja tuolle suhteelle jää enemmän tilaa olla normaali ja kevyt ihastussuhde.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="25.12.2014 klo 21:00"]
[quote author="Vierailija" time="25.12.2014 klo 20:42"][quote author="Vierailija" time="25.12.2014 klo 20:20"] huåmiåhuåraa... ootko iskenyt miehen siks et saisit siltä huomiota ja voisit tehdä jotain älyttömiä tempauksia ja saada sääliä? muchausen ja näin. [/quote] Ei, en halua huomiota mieheltä, siis muulla tavalla kuin miten puolisoita nyt huomioidaan. Haluan että joku halaa ja antaa halata, pitää sylissä ja ihan vaan olla lähellä toista. Niin ja huomion saaminen ihan juttelullakin olisi kiva, sitä ei ole pitkään aikaan tulut koettua. Aikaisemman miehen kanssa ei syvällisiä keskusteltua vaan juttelu koostui minulta rahan pyytämisestä ja sen kysymyksistä miksi kalja on loppu. Sepä tässä uudessa tuttavuudessa viehättääkin, keskustelut olivat äärimmäisen mielenkiintoisia ja tuntui oikeasti hyvältä kun joku huomioi. Mies mm. muisti mun nimen vaikka olin sanonut sen vain kerran, kysyi haluanko mitään kun oli menossa hakemaan juomista yläkerrasta, esitteli minut jollekin kaverilleen ja ylipäätään jäi seuraani juhlissa. Eksäni oli aina toisella puolella juhlapaikkaa jos suostui edes tulemaan. Omiin menoihin hän ei ottanut mukaan eikä loppuaikoina halunnut tulla kanssani edes samaan kassajonoon. Enkä todellakaan ole mitenkään epäsiisti suihkussa käymätön elämämkoululainen joka möykkää kännissä ja huutaa. Osaan käyttäytyä ja tulot on kohtalaiset, on siis varaa ostaa tarvittaessa uusia vaatteita ja käydä kampaajalla ja ripsihuollossa. Silloin kun mies ei ryyppää kaikkia rahoja. Kuulemma häpesi kun joku saattaisi saada selville että olen "hullu" ja sen nimesi ryyppäämisensä syyksi, elämä minun kanssa on liian rankkaa eikä sitä selvinpäin kestä. Niin ja opin tavoille kun vähän "opettaa" eli suomeksi sanottuna vetää turpaan ja tukistaa. Pelkään osittain siksikin että pilaan tämän uuden miehen elämän, en halua että hän joutuu häpeämään minua tai uupumaan vuokseni. [/quote] Voi ap, en ollenkaan ihmettele, että sulla on ollut niin rankkaa. Tuntuu niin pahalta kuulla tuollaista kokemuksista. Mutta anna nyt itsellesi mahdoliisuus onneen!
[/quote]
Kiitos sanoistasi! Ehkä tosiaan pitäisi nyt yrittää. No, lauantaina selviää lisää ja ehkä helpompi sitten päättää mitä tekee kun on vielä "vatvonut ja vääntänyt" asioita. Jotenkin olisi niin helppo ajatella etten todellakaan ansaitse onnea, kun olin niin huono puoliso tuolla aiemmalle. Kuitenkin lopulta tietää ettei se ihan niin mene.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Anna mennä nyt. Yksi mun parhaista kavereista on psykologian tohtori, ei siis psykiatri, mutta aika voimakkaasti siis sinne päin. Ei koskaan "tuo töitä ihmissuhteisiin".
Lopeta. Jos et pysty siihen nii älä anna toivoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mies on aikuinen ihminen, ei sun tarvi siloitella tietä hänen edessään. Kyllä se elämää kestää. Kaikkea hyvää sulle (ja teille)!
[quote author="Vierailija" time="26.12.2014 klo 00:28"]
Mies on aikuinen ihminen, ei sun tarvi siloitella tietä hänen edessään. Kyllä se elämää kestää. Kaikkea hyvää sulle (ja teille)!
[/quote]
Ei vaan ap on aikuinen ihminen ja miehen ei tarvitse silotella tietä apn edestä. Kyllä se ap kestää ilman miestä. Kaikkea hyvää teille erikseen!
[quote author="Vierailija" time="26.12.2014 klo 05:26"]
[quote author="Vierailija" time="26.12.2014 klo 00:28"]
Mies on aikuinen ihminen, ei sun tarvi siloitella tietä hänen edessään. Kyllä se elämää kestää. Kaikkea hyvää sulle (ja teille)!
[/quote]
Ei vaan ap on aikuinen ihminen ja miehen ei tarvitse silotella tietä apn edestä. Kyllä se ap kestää ilman miestä. Kaikkea hyvää teille erikseen!
[/quote]
Ollaampas sitä kohteliaita...
[quote author="Vierailija" time="26.12.2014 klo 05:26"]
[quote author="Vierailija" time="26.12.2014 klo 00:28"]
Mies on aikuinen ihminen, ei sun tarvi siloitella tietä hänen edessään. Kyllä se elämää kestää. Kaikkea hyvää sulle (ja teille)!
[/quote]
Ei vaan ap on aikuinen ihminen ja miehen ei tarvitse silotella tietä apn edestä. Kyllä se ap kestää ilman miestä. Kaikkea hyvää teille erikseen!
[/quote]
En halua tien silottelua, eiköhän tässä ole nähty sen verran tarpeeksi paskaa että tietää ettei se tie tule koskaan olemaan sileä. Ei siitä enää haaveilekaan, saati siitä että joku muu sen tekisi. Tähän mennessä kun kukaan ei ole siinä urakassa edes auttanut. Kestän ilman miestä, mutta on eri asia haluanko kestää. Oikeasti en halua, tuntuu vaan että pitäisi jotenkin sammuttaa se halu etten satuta.
[quote author="Vierailija" time="26.12.2014 klo 17:57"]
Toisaalta hyvä ap, että tiedostat nuo asiat itsessäsi. Tietenkään mies ei koskaan voi olla terapeuttisi, mutta kieltämättä asetelma on vähän erikoinen. Ihmisiä ne lääkäritkin ovat. Tietysti voisi ajatella, ettei psykiatri jaksa enää kotona mielenterveysdraamaa, kun tekee niiden asioiden kanssa töitä päivittäin.
Usein seurustelu paljastaa, sopivatko 2 ihmistä yhteen ja usein kaikki ei vielä seurustelunkaan aikana selvene.
[/quote]
Terapeuttia en tosiaan haluakaan miehestä. Ei se tuntuisi ollenkaan luonnolliselta ja olisi aivan älytöntä laittaa toinen kotonakin töihin. Kyllä minuakin alkaisi pikkuhiljaa nyppimään jos ravaisin illat ottamassa naapurin kummin kaiman lapsilta verikokeita ja pissanäytteitä... Asetelma on todella erikoinen ja sillä vähän pelkäänkin, että entä jos tosiaan joku luulee että olen vaikka mieheni ex-potilas tai jotain. Sellaiset päätelmät on aika helposti vedettävissä joidenkin ihmisten toimesta. En tässäkään mielessä haluaisi miehelle ongelmia. Toki eivät asiani niin paljon päälle päin näy, nyt olen laihtunut rajusti mutta se menee stressin piikkiin ja viiltelyt/arvet voi peittää pitkillä housuilla, ranteen arvet taas rannekorulla.
No, toivottavasti huomenna selviää lisää ja minä saan udeltua mieheltä miten hän on meinannut pärjätä kanssani... :D
Tänään nähtiin. Koko päivä on mennyt vähän sumussa ohi. Yritän jotenkin järkevästi kasailla ajatuksiani.
Heräsin jo viiden aikoihin kun en saanut nukuttua, siinä sitten vähitellen lähdin keskustaan.Aamukahvit juotiin ja siinä ohella sitten juteltiin kaikenlaista ns. turhaa. Tässä kohtaa jo huomasin kuinka paljon vertaan tätä miestä eksääni, mieleen tuli se että ei aikaisempi olisi koskaan suostunut puhumaan kanssani "turhan päiväisistä akkojen höpöttelyistä". Istuttiin kahvilassa päälle tunti ja lähdettiin sitten ihan vaan kävelemään, mies ehdotti tätä kun olin aikaisemmin sanonut että haluaisin jutella asioista vielä vähän lisää. Keskusta-alueella oli puhuminen äärettömän hankalaa kun ihmisiä oli paljon liikenteessä ja oli turha yrittää mistään kummoisemmasta puhua, kun on ihmisiä ympärillä. Lopulta päädyttiin lenkkipolulle missä ei ihmisiä liiemmin liiku, satunnaisia koiranulkoiluttajia lukuunottamatta. Kaikki nyt varmaan arvaakin miten siinä sitten kävi. Sain jonkinlaisen lievän paniikkikohtauksen, lähinnä siis olin varma että kuolen/jotain pahaa tapahtuu, tuntuu ettei henki kulje ja itken, mutta sain itseni kuitenkin pidettyä melkolailla kasassa, en siis ollut mikään maassa vollottava raunio, mutta ahdistunut kuitenkin. Yritin jotenkin mumista pahoittelut ja poistuin paikalta. Mies sitten tuli perässä ja käveltiin yhdessä pysäkille. Jossain välissä hän sanoi, että tekisi mieli halata, mutta vähän luulee että mulle tulee siitä vaan huonompi olo. Nyökkäsin vastaukseksi, niin se olisi varmasti ollut.
Tässä vaiheessa totesin itselleni ettei tästä nyt ihan oikeasti tule mitään, en mä ole valmis tähän. Jos en helvetti vie pysty puolijulkisella paikalla olemaan toisen seurassa ilman ahdistumista, niin en silloin edes ansaitse mahdollisuutta. Kotiin raahauduin mieli ihan maassa ja teki mieli vaan itkeä ja huutaa, muttei pystynyt. Lopulta vaan istuin sohvalla tuijottamassa vastapäistä seinää ja mietin että pitäisikö laittaa viestiä. Pyytää anteeksi ja kertoa, että tämä ei taida ihan onnistua. Päädyin siihen ratkaisuun, että en laita mitään, eiköhän minun naurettava käytös ollut tarpeeksi osoitusta siihen suuntaan, että tähän ei kannata ryhtyä.
Nyt vatvomisen ja miettimisen jälkeen avasin koneen ja olin saanut häneltä viestiä. Kysyi miten voin ja pahoitteli että tämä nyt meni vähän näin. Vastasin vain, että hengissä ollaan ja laitoin suuret pahoittelut perään. Sitten totesin että nyt taitaa olla aika luovuttaa ja että olen pahoillani jos (kun...) hänellä oli vähän erilaiset ajatukset ja odotukset koko asian suhteen ja asiat ei nyt menneetkään niin kuin kumpikaan meistä toivoi. Lopulta sitten päädyttiin juttelemaan koko ilta skypessä. Välillä ihan kaikesta mahdollisesta ja sitten sivuten vaikeampiakin asioita. Minä kerroin kuinka pettynyt ja suuttunut olen itseeni, mies kertoi kuinka turhauttavaa on kun rikkinäisyyden takana on ihminen josta todella pitää, mutta hän ei oikein voi minun ahdistuksen takia viedä sitä pidemmälle. Vitsailtiin siitä, että tahallinen kaukosuhde voisi olla hyvä, silloin minulta voisi saada "kahdenkesken" muutakin vastaukseksi kuin hyperventilointia.
Tuli puheeksi myös muita tässäkin ketjussa pohdittuja asioita. Mies sanoi, että olen muutakin kuin pelkkä sairaus ja että jos lähden kaikkea katsomaan sen läpi ja sen ehdoilla tulee elämä olemaan todella vaikeaa. Pitää minusta ihmisenä ja tällä hetkellä pakettiin kuuluu mukaan vähän kaikenlaista ongelmaa, mutta se ei vähennä viehättävyytäni. Sanoi, että tilanteessa jossa seurusteltaisiin ei hän seurustelisi sairauden kanssa, vaan minun kanssa. Potilaat ovat potilaita ja se ei millään tapaa ole vastavuoroinen ihmissuhde, vaan hoitosuhde. Miehen tehtävä on siinä tilanteessa nimenomaan miettiä sitä sairautta ja siihen liittyviä asioita, läheisten kohdalla suhde on niin paljon moniulotteisempi ettei se kuulemma vaikuttaisi samalla tavalla kuin se että hoitaisi potilaita 24/7, nimenomaan vastavuoroisuuden takia. Kysyin, että miten suhde voisi olla vastavuoroinen kun minä en pysty antamaan siihen mitään. Mies sitten toi esille asioita joita itse en olisi nähnyt ollenkaan. Sanoi senkin, että jos näkisin itseni ulkopuolisen silmin saattaisi olo olla paljon helpompi. Vaikka itse näen pelkän sairauden ja muiden kuormittamisen, hän näkee paljon muuta ja niin kuulemma moni muukin.
Keskustelu sitten vaan jatkui ja jatkui, jossain vaiheessa vaihdettiin skypeen puheluun ja lopulta videopuheluun. Mitä enemmän puhuttiin, sitä enemmän alkoi ahdistaa ja harmittaa että joudun päästämään tämän miehen menemään. Ajattelin ensin, että nyt vaan yritän hienotunteisesti katkaista välit ja pärjätä yksin. Päätin sitten kuitenkin kertoa tästäkin ajatuksesta ja mies oli sitä mieltä, että enemmän satuttaa se että luovuttaa kuin että sattuu olemaan keskivertoa rikkinäisempi ihminen. Mietin, että miten minun menettäminen voi muka satuttaa ja jossain välissä tajusin sanoneeni sen vahingossa ääneen. Sitäkin lähdettiin miettimään. Oli ihana kuulla miehen ajatuksia ja näkemyksiä kaikkeen mitä olin itse omassa mielessä väännellyt ihan toisenlaiseksi. Tuntuu hölmöltä, mutta sekin vähän avasi silmiä kun mies kertoi kuinka paha olo hänellä oli siitä että olen ollut niin "epävakaa" (ei kylläkään käyttänyt tätä sanaa, nyt tiivistän koko pitkän viestin näin) eikä mies tiedä mitä tehdä minun kanssa, ensin haluan hänet lähelle ja kohta kauas pois. Puhuttiin siitäkin paljon. Ylipäätään kun enemmän kuunteli miehen näkemystä asioista ja hänen omia kokemuksia, se helpotti oloa paljon. Joku oikeasti haluaa puhua kanssani ja kokee minut niin arvokkaaksi, että jaksaa tuntikausia vatvoa kanssani asioita. Tärkeintä oli se, että joku halusi puhua omista asioistaan minun kanssa ja kertoi suoraan miltä hänestä tuntui sen sijaan, että minun pitäisi yrittää päätellä ja sitten suututaan jos en osu oikeaan.
Lopputulos nyt oli se, että kumpikin pidetään toisistamme, mutta minun paha olo on tällä hetkellä esteenä suhteelle. Minulla ei ole kiire mihinkään etenkään nyt kun kuulin ettei miehelläkään ole. (Vaikka kyllä heitettiin vitsiä siitä, että pitäiskö tässä nyt sormukset vaihtaa ja päivittää faceen parisuhdestatusta...) Sanoi ettei ole ryntäämässä muiden naisten perään, koska on kiinnostunut minusta. Yhdessä sitten todettiin, että fiksuinta lienee se että ei mietitä koko suhdeasiaa ennen kuin minä olen saanut psykoterapia-asiaa edes vähän eteenpäin ja päässyt asioita käsittelemään. Siihen asti tehdään mitä tehdään, voidaan käydä kahvilla ja tavata yhteisten ystävien luona "iltamissa" koska muiden ystävien ollessa mukana ahdistun todella vähän tai en ollenkaan. (Iltamista, virvoikkeista ja akateemisuudesta tuli myöskin heitettyä ties mitä, voisin toistella näitä meidän huonoja heittoja ikuisuuksia...) Jos tuntuu hyvältä, niin tavata muutenkin. Helpottavaa oli kuulla se, että toisenkaan mielestä tässä ei tarvitse tehdä mitään nopeita päätöksiä ja että jos en tartu tähän mahdollisuuteen nyt, on se ikuisesti menetetty. On paljon parempi olo kuin mitä on pitkään aikaan ollut.
Nyt sitten makaankin sängyssä läppärin kanssa ja mieleen tuli kuinka hyvältä voisi tuntua kun puraistun omenan sijaan siinä olisikin ihminen. Tuntuu pahalta kun toivoisi niin paljon, että toinen vaan ottaisi syliin ja silittelisi mutta sitten taas ajatus siitä saa todella ahdistuneeksi. Eikä minua pitkään aikaan ole harmittanut näin paljon kun joku menee nukkumaan, etenkin kun se joku menee nukkumaan toiseen sänkyyn toiselle puolelle kaupunkia. Liikaa ajatuksia ja liikaa itseni syyllistämistä, mutta jos tästä joku päivä tulisi jotain. Minusta se nyt on kai aika pitkälti kiinni.
Vähän jopa pelottaa se kuinka paljon odotan huomista. Eikä se ole kuin vasta kolmas kerta kun tavataan... Saa nähdä miten huomenna menee, jänistänkö ja kusen koko homman vai päästäänkö jonkinlaiseen ratkaisuun.