Kolmekymppisen "normaali" elämä.

Itse asetin yläasteella elämänitavoitteeksi isäksi tulemisen, saavutin sen n. 30 vuotiaana. Matkalla on toki tarttunut myös koulutusta ja työpaikkakin, mutta se isäksi tuleminen oli se asia jonka jälkeen on tuntunut että elämässä on kaikki saavutettu ja voi keskittyä elämiseen pyrkimisen sijaan.

[quote author="Vierailija" time="20.12.2014 klo 20:32"]

[quote author="Vierailija" time="20.12.2014 klo 20:30"]

*Ei asu vanhemmilla.

*On hankkinut edes amattikoulututkinnon.

*On taloudellisesti itse vastuussa omasta elämästä. Ei oleta että vanhemmat maksaa vielä tämän ikäisenä jotain.

*On töissä, tai edes yrittää saada töitä. 

*On matkustanut edes kotimaassa muualla kun naapuri kaupungissa.

*Osaa tehdä ruuaksi muutakin kun eineksiä.

*Osaa huolehtia omasta ja kodin siisteydestä/hygienista.

[/quote]

No on kyllä aikamoiset minimivaatimukset kolmekymppiselle :) Eikö nuo ole aika itsestäänselvyyksiä. En tiedä ketään ikätoveriani, joka saisi vielä rahaa vanhemmilta, saatikka asuisi vanhempiensa luona.

[/quote]

Etkö tiedä ketään joka olisi saanut ennakkoperintöä?

[quote author="Vierailija" time="20.12.2014 klo 20:30"]*Ei asu vanhemmilla.

*On hankkinut edes amattikoulututkinnon.

*On taloudellisesti itse vastuussa omasta elämästä. Ei oleta että vanhemmat maksaa vielä tämän ikäisenä jotain.

*On töissä, tai edes yrittää saada töitä. 

*On matkustanut edes kotimaassa muualla kun naapuri kaupungissa.

*Osaa tehdä ruuaksi muutakin kun eineksiä.

*Osaa huolehtia omasta ja kodin siisteydestä/hygienista.
[/quote]
Nuo sopii kaksikymppiselle. Kyllä kolmekymppisenä pitää olla jo vähän korkeammat saavutukset.

Olin osa-aikatöissä käyvä, opiskeleva omaishoitaja ja vuokra-asunnossa asuin. Nyt 40-v olen kokoaikatyössä, muuten ei eroa entiseen. En usko siihen että tietyssä iässä pitäis olla jotain tiettyä saavutettuna.

Mä en lähtis luettelemaan mitään tiettyjä juttuja, koska ihmiset on niin erilaisia. Mutta kolmekymppisenä pitäisi olla löytänyt elämälleen suunta ja tarkoitus. Surullista on jos on yli kolmekymppinen vielä haahuilemassa opiskeluiden ja elämän suhteen.

Minulla on puoliorpo teinii, vakityö ja onnellinen pitkäaikainen parisuhde.

Kolmikymppisenä sain ensimmäisen vakituisen viran. Olin sinkku, ei lapsia. Auto ja asumisoikeusasunto. Lainaa vain asomaksun verran.

[quote author="Vierailija" time="20.12.2014 klo 20:32"]

[quote author="Vierailija" time="20.12.2014 klo 20:30"]

*Ei asu vanhemmilla.

*On hankkinut edes amattikoulututkinnon.

*On taloudellisesti itse vastuussa omasta elämästä. Ei oleta että vanhemmat maksaa vielä tämän ikäisenä jotain.

*On töissä, tai edes yrittää saada töitä. 

*On matkustanut edes kotimaassa muualla kun naapuri kaupungissa.

*Osaa tehdä ruuaksi muutakin kun eineksiä.

*Osaa huolehtia omasta ja kodin siisteydestä/hygienista.

[/quote]

No on kyllä aikamoiset minimivaatimukset kolmekymppiselle :) Eikö nuo ole aika itsestäänselvyyksiä. En tiedä ketään ikätoveriani, joka saisi vielä rahaa vanhemmilta, saatikka asuisi vanhempiensa luona.

[/quote]

Niinhän sitä luulis.. Mutta et varmaan ole kotoisin pieneltä paikkakunnalta? Itse olen vm 85. Ja osa kotipaikkakunnalle jääneistä toimii vieläkin noin. Siis ettei osata hoitaa mitään omia asioita koska "äiti auttaa ja isi maksaa" Osalla on omia lapsia, osalla ei. Yksi näistä muutti muutama vuosi sitten isompaan kaupunkiin, ja edelleen olettaa että vanhemmat maksaa hänen vuokran ja ostaa vaatteita. Ei osata tehdä edes perusruokia saatikka leipoa yhtään mitään. Jos sulalake palaa, ollaan kuseessa kun ei tiedetä miten se vaihdetaan. jne.

Oon olettanut että jokainen osaisi hoitaa omat asiat ja maksaisi omat laskunsa mutta ei. Jos sanoo ettei ole varaa, tulee automaattinen vastaus "miksi et pyydä äidiltäs?" Vaikka toki osasyyllinen on vanhemmilla jos ei osaa päästä irti/anna itsenäistyä. Mutta jotenkin tuntuu että näin saa käyttäytyä enemmän pikkupaikkakunnilla, kuin suurkaupungeissa.. Tai ehkä olen väärässä, mutta sellainen fiilis.

Kolmekymmentä ja elämä on mahtavaa. Asutaan kahdestaan avopuolison kanssa ja maksetaan vähän liikaakin vuokraa tosi kivasta asunnosta, josta voidaan lähteä aina kun keksitään jotain kivaa. Elämään mahtuu töiden lisäksi niin lyhyitä kuin pitkiäkin matkoja, keikkoja, ystäviä, äkkilähtöjä ihan minne vaan. Elämä on leppoisaa kun on viimeinkin taloudellinen tilanne joka mahdollistaa kaikki päähänpistot, mutta ei lapsia jotka sitoisi meidät tiettyyn paikkaan tai arkeen.

Tulin vaan ihmettelemään kuinka joku voi olla kolmekymppisenä vielä täysin hukassa. Ymmärrän jos on korkeasti kouluttautunut ja vasta aloittelemassa työelämää, mutta nämä jotka eivät ole saaneet edes ammattitutkintoa tuohon mennessä? Kuinka mahdollista? Itse koen olevani laiska ja saamaton(ehkä kun sitä olen lapsuuteni saanut kuulla), ja 23v iässä on tutkinto(tosin vain ammatti sellainen), 5 vuotta kokemusta alalta+kesätyöt 13 vuotiaasta asti, pari lasta ja ensimmäinen autolaina juuri maksettuna(hyvää treeniä ennen asuntolainaa). Kaikki kodinkoneetkin on hommattu aikapäivää sitten. Seuraavaksi ajattelin aloittaa insinöörinopinnot työn ja kaiken muun lomassa, eikä edes tunnu pahalta. Mistään en ole erityistä tukea saanut. Ehkä en vaan stressaa elämästä enkä kuuntele toisten arvostelua, mitä usein nuorena hommatuista lapsista saa kuulla. Huvittaa myös joidenkin korkeakoulutettujen ylpeys minunlaisia kohtaan vaikkei todellisuudessa ole saavutettu itse mitään mainittavaa.

Aaaaaaaaa....kamala ketju! Juuri tätä orastava kolmenkympinkriisini kaipasikin....

Täytin viime vuonna kolmekymmentä. Olen koulutusta vastaavassa työssä, pitkässä ja vakaassa parisuhteessa, toivottavasti kohta saamme viimeisteltyä kaupat ensimmäisestä omistusasunnostamme. Elän mielenkiintoista elämää: olen ammattilainen, lapseton, kaupunkilainen, hyvin varoissani ja oikein tyytyväinen tilanteeseeni.

Pari korkeakoulututkintoa, avioliitto, lapsen yrittämistä, omistuskaksio, asuntosijoitus, huonosti palkattua pätkätyötä. Vakityön, ylemmän korkeakoulututkinnon ja arvostuksen puuttuminen kaihertaa.

Sellaista kuin Pipsan elämä.

[quote author="Vierailija" time="20.12.2014 klo 20:50"]Tulin vaan ihmettelemään kuinka joku voi olla kolmekymppisenä vielä täysin hukassa. Ymmärrän jos on korkeasti kouluttautunut ja vasta aloittelemassa työelämää, mutta nämä jotka eivät ole saaneet edes ammattitutkintoa tuohon mennessä? Kuinka mahdollista? Itse koen olevani laiska ja saamaton(ehkä kun sitä olen lapsuuteni saanut kuulla), ja 23v iässä on tutkinto(tosin vain ammatti sellainen), 5 vuotta kokemusta alalta+kesätyöt 13 vuotiaasta asti, pari lasta ja ensimmäinen autolaina juuri maksettuna(hyvää treeniä ennen asuntolainaa). Kaikki kodinkoneetkin on hommattu aikapäivää sitten. Seuraavaksi ajattelin aloittaa insinöörinopinnot työn ja kaiken muun lomassa, eikä edes tunnu pahalta. Mistään en ole erityistä tukea saanut. Ehkä en vaan stressaa elämästä enkä kuuntele toisten arvostelua, mitä usein nuorena hommatuista lapsista saa kuulla. Huvittaa myös joidenkin korkeakoulutettujen ylpeys minunlaisia kohtaan vaikkei todellisuudessa ole saavutettu itse mitään mainittavaa.
[/quote]
Ja sun saavutukset on amistutkinto ja haarat olet osannut avata kun lapsiakin on. Wau mitkä saavutukset, ei noihin moni pysty! :D Kyllä korkeakoulutetut ovat enemmän saavuttaneet, sori.

[quote author="Vierailija" time="20.12.2014 klo 20:53"]

Aaaaaaaaa....kamala ketju! Juuri tätä orastava kolmenkympinkriisini kaipasikin....

[/quote]

Mitä väliä, n. 50 vuoden kuluttua suurin osa meistä on joka tapauksessa madonruokaa. Ei siellä enää jaksa muistella minä vuonna se viimeinen lainaerä tuli maksettua.

[quote author="Vierailija" time="20.12.2014 klo 20:49"]

Kolmekymmentä ja elämä on mahtavaa. Asutaan kahdestaan avopuolison kanssa ja maksetaan vähän liikaakin vuokraa tosi kivasta asunnosta, josta voidaan lähteä aina kun keksitään jotain kivaa. Elämään mahtuu töiden lisäksi niin lyhyitä kuin pitkiäkin matkoja, keikkoja, ystäviä, äkkilähtöjä ihan minne vaan. Elämä on leppoisaa kun on viimeinkin taloudellinen tilanne joka mahdollistaa kaikki päähänpistot, mutta ei lapsia jotka sitoisi meidät tiettyyn paikkaan tai arkeen.

[/quote]

Just näin. Mahtava elämäntilanne.

[quote author="Vierailija" time="20.12.2014 klo 20:40"]

Mä en lähtis luettelemaan mitään tiettyjä juttuja, koska ihmiset on niin erilaisia. Mutta kolmekymppisenä pitäisi olla löytänyt elämälleen suunta ja tarkoitus. Surullista on jos on yli kolmekymppinen vielä haahuilemassa opiskeluiden ja elämän suhteen.

[/quote]

No mä ainakin haahuilen täysin vielä opiskeluiden ja sen suhteen "mitä haluan tehdä isona". Olen 30v. Toisaalta yksi ammattikorkeakoulututkinto on kyllä jo hankittuna, ja työkokemustakin on, tosin hieman eri alalta... Talo, auto, mies ja lapsetkin löytyy, jotka monien listalla näyttäisi olevan. Samoin on tullut matkusteltua suhteellisen paljon.

Miksi se on surullista? Minusta surullista on myös tietynlainen jumiutuminen. Jos tietää tarkkaan (tai luulee tietävänsä) mitä haluaa, niin ei ehkä näe muita mahdollisuuksia ympärillään.

Alle 20v olin suunnitellut että ennen kun täytän 30v haluaisin olla naimisissa, saada lapsen ja oman asunnon, niin ja tietenkin koulutuksen ja työn.

Olen nyt 26 ja ammattitutkintoja on kohta kaksi, vakituisia työpaikkoja on ollut jo 5 joista viimesimmästä olen opintovapaalla.

Minulla on lapsi ja olen kihloissa.

Vielä siis reilu 3v aikaa päästä naimisiin ja ostaa ona talo, heh.

Elämää on aika turha suunnitella, olen tyytyväinen tämän hetkiseen elämääni.

Toivon tosin ehkä sitä toista lasta vielä ennenkun täytän 30 ja naimisiin menoa ja asuntoa mietitään sitten kun opiskelut päättyy ja toivonmukaan löydän parempipalkkaisen työpaikankin :)

Miksi ei saisi olla kolmekymppisenä vielä ihan hukassa? Aikaa eläkepäiviin on reilusti yli 30 vuotta ja lapsentekoon vähintään 5-10 vuotta riippuen siitä kuinka vanha äiti haluaa olla. Itku ja paniikki siitä vain tulee, jos ajattelee, mitä pitäisi olla saavutettuna, koska kuitenkaan kaikkea ei voi saada.