Miksi itsekkyydellä ja epäempaattisuudella on niin huono maine?

Myönnän auliisti olevani itsekäs, en erityisen empaattinen ihminen. Tästä ei ole ollut minulle koskaan mitään haittaa, päin vastoin. Olen hyvä työssäni, minulla on rakastava parisuhde ja ihania ystäviä. Elääni on mallillaan.

Olen itsenäinen, jämäkkä ja itsevarma. Tiedän, mitä haluan, ja toimin määrätietoisesti saavuttaakseni sen. En suostu asioihin, joita en halua tehdä, ja sitten valita jälkeenpäin tai toisen selän takana. Työpaikalla avaan suuni enkä alistu kykytykseen. En uhraudu enkä uhriudu. Olen lojaali ihmisille, jotka ovat minulle tärkeitä ja sivuutan muut. En koskaan anna vanhempieni tai appivanhempieni tulla puolisoni edelle.  En menetä yöuniani muiden murheista, joita en voi kuitenkaan korjata.

Minusta muiden itsekkäiden ihmisten kanssa on paljon helpompi toimia kuin kynnysmattojen: voi luottaa siihen, että toinen ajaa omaa etuaan eikä jousta liikaa. Kun toinen sanoo, että asia sopii, ei tarvitse jälkeenpäin arvailla, tarkoittiko hän sitä todella. Tietty määrä empaattisuutta on tarpeen, että ihmisten kanssa voi toimia, mutta liika empaattisuus on aivan yhtä haitallista kuin sairaalloinen itsekkyyskin. En missään tapauksessa haluaisi olla yhtään vähemmän itsekäs kuin olen nyt.