Mitä tarkoittaa mielestäsi ihminen, jolla on "levoton sielu"?

Vierailija kirjoitti:

Sama kuin "villi nuoruus" eli ympäriinsä paneskelua.

Pettämistä ja lennosta vaihtelua. Epävakautta ja draamailua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama kuin "villi nuoruus" eli ympäriinsä paneskelua.

Pettämistä ja lennosta vaihtelua. Epävakautta ja draamailua.

Pahinta on tällainen keski-ikäinen - sukupuoleen katsomatta. Joku ilmoittaa olevansa Levoton Sielu, niin se on Red Flag sekä ystävyys- että parisuhdemateriaaliksi. Aikuislapsia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama kuin "villi nuoruus" eli ympäriinsä paneskelua.

Pettämistä ja lennosta vaihtelua. Epävakautta ja draamailua.

Pahinta on tällainen keski-ikäinen - sukupuoleen katsomatta. Joku ilmoittaa olevansa Levoton Sielu, niin se on Red Flag sekä ystävyys- että parisuhdemateriaaliksi. Aikuislapsia.

Höpö höpö, te lapset ette tiedä näköjään asiasta yhtään mitään. 

Itse tunnen olevani levoton sielu. Rakastan reissaamista enkä koskaan saa tarpeekseni uusien paikkojen ja kulttuurien näkemisestä.  Nautin tutustumisesta maailmaan ja ihmisiin.

Loputon utetliaisuus elämään ja eri ilmiöihin.  Halu tietää ja oppia koko ajan.

Se pitää omalla kohdallani paikkansa etrten koskaan ole ollut kiinnostunut sitoutumaan kehenkään, koska en halua että minua sidotaan tai kontrolloidaan. Olen myös vapaa sielu henkeen ja vereen. 

Minulla on rakkaista ystäviä ja läheisiä mutta he eivät pyri rajoittamaan minua millään tavalla. 

Minulla on hyvä työ ja koulutus, se ei ole estänyt minua toteuttamasta haluani laajentaa maailmaani.  En ole mikään tuulimylly joka ei osaa keskittyä yhteen asiaan, päin vastoin.  Olen erittäin työorientoitunut kun on sen aika ja paikka. Vaadin itseltäni mutta myös muilta  täyttä panosta työelämässä. Olen edennyt urallani ja aion tehdä sitä jatkossakin. Olen oppinut paljon maailmalta.  

Tämä on elämää  jota haluan elää.  jos joku ei sitä kestä, ei ole minun päänsärkyni. En ole koskaan halunnut perhettä enkä lapsia ja kuten sanoin en halua ketään enkä mitään mikä sitoo. 

Olen nainen, itsenäinen ja vain itsestäni vastuussa. Juuri niinkuin haluankin.

Voi miten ihana on lukea noita fiksuimpia kommentteja ja kuvauksia siitä miten sisäinen levottomuus ilmenee kenelläkin. Itseasiassa niissä on hyvin palkon samaa.

Mietin usein mikä minusta teki sisäisesti levottoman, oliko se jo geenit vai lapsuuden olosuhteet, kasvatus vai mikä. Viimeosimpään en tosin usko koska siskoni on joka suhteessa kuin eri planeetalta. Olin pienestä pitäen jo hyvin eloisa, liikkuvainen, kaikki kiinnostukseni kohtte oli jotain liikunnallista tai käsillä tekemiseen liittyvää. Olin hyvin omatoiminen, rohkea ja tempperamenttinenkin jo pienenä. 

Olen rampannut kodin ja mummolan väliä yksin heti kun iältäni olin sellainen että fillarilla jaksoi mennä 7 km. Tykkäsin kylässä käymisestä, eli lähtemisestä ja siitä että tuli jotain uutta arkeen. Tiesin jo joskus 6-7 luokkalaisen ikäisenä että haluan pois synnyinkotikunnaltani jonka pienuus ja se että kaikki tuntee toisensa ahdisti minua aina (kun tuon tunteen opin ymmärtämään). Rakasti ja vieläkin muistelen niitä kertoja kun pelottomasti lähdin tätini tykö kauas, suureen kaupunkiin. Kuljeskelin siellä paperinen kartta kädessä yksin ihan haltioituneena kaikesta. Nykypäivänä tuskin kukaan vanhempi edes päästäisi yksin jotain 13-14 vuotiasta maalaiskylän lasta jonnekin isoon kaupunkiin. 

Se tunne kun olen omillani, kukaan ei määrää ja komenna, päätän itse minne menen ihan omalla aikataululla oli jo tuolloin hyvin nuorena minulle tärkeää. Muistan yhä 40 v jälkeenkin sen huumaavan tunteen kun pääsin (huom pääsin) pois kotoa ja siltä "saata...n käpykylältä opiskelemaan lähikaupunkiin jossa kukaan ei tunne minua. Ei tarvitse totella ketään, ei ole ankaraa kärttyistä äitiä torumassa asioista ja kontrolloimassa menemisiäni. Tästä alkoi vasta ns oma eläni. Voi sitä vapauden huumaa.

Tuosta alkoi levottoman sielun elämä. Koko elämänkaareni samat piirteet toistuu jossain muodossa: edestakas ramppaaminen (en tarkoita päivittäisarkea, vaan laajemmalla perspektiivillä), on ihana lähteä mutta myös palata, matkustelen paljon ja voimaannun uuden näkemisestä ja kokemisesta. Tylsistyn nopeasti rutiineihin ja tylsään aina samana toistuvaan arkeen. Nytkin olen ollu 2v samassa firmassa josta vuoden tehnyt työtä tässä organisaatiossa, työn sisältö ei tyydytä koska se on minulle liian helppoa ja tylsää, kaipaan jo nyt jotain uutta haastetta. 

Ikääntuminen pelottaa siinä mielessä että kuolen pysttyyn jos ei ole mahdollisuutta tehdä jotain kivoja juttuja, kokea uutta, mennä ja tulla.

Vierailija kirjoitti:

Kaihtaa rauhallista kotikeskeistä elämää, tuntee levottomuutta ollessaan yksin ja hiljaisuudessa, tarvitsee actionia.

Mä olen mielestäni levoton sielu, mutta hyvin viihdyn yksin ja osaan olla myös reporankana sohvalla vaikka kuinka pitkään. Olen ulospäin hyvinkin tyyni.

Mulla se levottomuus on sitä, etten juurru, sitoudu, löydä paikkaani. Kaikki on aina väliaikaista. Mahdoton ajatus, että asuisi samassa paikassa loppuelämänsä, olisi töissä samassa työpaikassa koko työuransa (liekö nykyään edes mahdollista) tai olisi suhteessa saman ihmisen kanssa hautaan saakka. Viimeisin on noista ehkä todennäköisin, jos vain löytyisi todella sopiva kumppani. Toistaiseksi ei ole löytynyt. Nytkin olen suhteessa, mutta en jotenkin näe meitä yhdessä eläkeikäisinä. Liian erilaisia olemme.

Unelmani olisi vain kiertää maailmaa tai vaikka vain tätä kotimaata jopa jalan, jos vain tästä oravanpyörästä tohtisi ottaa irtioton. Mutta tuskin koskaan tulen löytämään sitä jotain, mitä levottomasti etsin.

Olen adoptiolapsen tytär, evakon pojantytär. Ehkä se juurettomuus tulee jostain sieltä?