Varhaiskasvatuksen kertomuksia - alan työntekijöiden hätähuuto resurssipulan ja uupumisien vuoksi

"Tänään taas lapsukainen itki koko päivån äidin ikävää ja koti-ikävää. Äiti kotona pikkusisaruksen kanssa. Lapsi todellakin tietää tämän.

Mun sydän särkyy.

Ja ei. Tässä ei ole kyse lapsen edusta vaan äippylin laiskuudesta.

Mun sydän särkyi taas.

"Tee työtä, jolla on merkitys".

Mä en vaan koskaan voi korvata kotia ja vanhempia.

Sydän on palasina."

Surullisinta, että niiden hoitajien on pakko kai vuosien varrella turtua raastavaan ikävä-itkuun.

Kun niitä äitinsä perään koko päivän taukoamatta itkeviä lapsia alkaa olla lukuisia pitkin pihaa ja hoitajalla vain 1 syli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tänään taas lapsukainen itki koko päivån äidin ikävää ja koti-ikävää. Äiti kotona pikkusisaruksen kanssa. Lapsi todellakin tietää tämän.

Mun sydän särkyy.

Ja ei. Tässä ei ole kyse lapsen edusta vaan äippylin laiskuudesta.

Mun sydän särkyi taas.

"Tee työtä, jolla on merkitys".

Mä en vaan koskaan voi korvata kotia ja vanhempia.

Sydän on palasina.

Pakko sanoa että en myöskään tajua tätä miten ajattelulle ja kulttuurille on tapahtunut ja miksi ihmeessä pieniä lapsia tuodaan hoitoon kun itse ollaan kotona vauvan kanssa. En tajunnut tätä 20 v sitten kun mun oma lapsi oli pieni.  Jo silloin näin tapahtui, ja nyt tää kai on vielä pahempaa. 

Silloin 20 v sitten mun kavereiden lapset olivat myös kotona samaan aikaan vauvojen kanssa.  Poikkeuksia jotkut kerhot ja eskari. Tän trendin viedä parivuotias päiväkotiin ja olla itse himassa vauvan kanssa täytyy jotenkin olla kiinni siitä, miten nämä vauvojen hoitoon tuovat vanhemmat ovat itse kasvaneet. Mä esim olen kasvanut pitkälti kotona. Nuorimmat nykyäidit ovat näitä, joita vietiin 20 v sitten päiväkotiin kun vauva oli kotona. 

En halua tajuta. Kai ihmisiltä sit puuttuu jokin lapsen maailmaan ja kokemukseen samaistumisen kyky. 

Disclaimer: joskus on tilanteita, että vauvojen sisarukset on pakko viedä päiväkotiin. Sairauksia, vaikeita sosiaalisia suhteita tai ehkä jopa se, että lasten tulis oppia suomea ja sitä ei kotona opi.  

Anteeksi vain mutta koko yhteiskunta markkinoi kyllä mahdollisimman nuorille lapsille tätä varhaiskasvatusta, kuinka heillä on oikeus siihen ja perheitä joissa lapset pidetään kotona pitkään katsotaan vähän hitaasti. Samoin sosiaalihuolto haluaa lapset mahdollisimman pieninä päiväkotiin. Että puhukaa sinne suuntaan.

En mä puhu mihinkään suuntaan. Minusta fiksut vanhemmat ajattelevat ihan itse asioitansa ja tekevät ratkaisunsa ilman yhteiskunnan markkinointia tai sosiaalihuoltoa. 

No älä sitten valita.

Hmm . En valittanutkaan.  Sanoin vain, mitä ajattelen Oletko lukenut koko juttua?  Mun puolesta sä saat tehdä lastesi kanssa kuten hyväksi näet. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tapahtuipa eräässä eteläsuomalaisessa päiväkodissa kuluneella viikolla:

Lapsi itki pihalla iltapäiväulkoilussa. Menin lohduttamaan lasta ja samalla yritin tutkailla, mistä ryhmästä n. 2-3v lapsi on (missä hänen "oma" hoitaja on...). Lapsen ryhmän aikuinen seisoisikin vain parin metrin päässä huvittuneena ja kuittasi lapsen hädän sanomalla: "se on ekaa päivää vähän pidempään" ja jatkoi puhumista toisen aikuisen kanssa. Ahaa, eli sekö riittääkin syyksi jättää lapsi yksin itkemään ikävää?

Kylmää kyytiä sanoisin. En missään nimessä hyväksyisi sitä, että oma lapseni jätetään yksin itkemään, oli kyse ikävästä, kivusta tai mistä.

Nämä on todella ikäviä tapauksia, ja niitä on. Huolestuttavaa on myös se, että aikuiset ihmiset tulevat johonkin satunnaiseen tilanteeseen ulkopuolelta, näkevät pienen hetken ja sillä perusteella, tuntematta lainkaan kokonaisuutta, mitä kaikkea työntekijän osaamiseen ja työnkuvaan kuuluu, lapsen temperamenttia, taustoja, päivän kulkua, kasvatussuunnitelmaa, jokaisen ryhmän lapsen tarpeita jne., tekevät yksioikoisen (varsin tunnepitoisen) päätelmän siitä, mitä on tapahtunut. Ei ulkopuolinen ole siellä töissä ja näe kokonaisuutta tai voi mennä pistokokeidensa perusteella ohjaamaan, hei nyt sinun kuuluu mennä tuonne, nyt tuonne, nyt teet näin, nyt noin... Siellä on satoja lapsia, eli tuplasatoja vanhempia ja triplasatoja isovanhempia. Ei ammattikasvattajien tehtävä ole hyppiä näiden pillin ja tilannetulkintojen mukaan kuin joku entisaikojen piikatyttö.

Kuvatussa tilanteessa kasvattaja on ollut varsin kokenut ja laajakatseinen, kun on antanut vieraan aikuisen lähestyä hoitovastuullaan olevaa lasta, on sallinut tämän jutella siinä, mutta tottakai itse ollut koko ajan parin metrin päässä vieressä tarkkailemassa tilannetta ja vastannut lapsen turvallisuudesta.

Ulkopuolinen ei voi tietää, kenen aikuisen kanssa kasvattaja samalla hetkellä jutteli. Kyseessä voi olla juuri tuon kyynelehtivän 2-3-vuotiaan lapsen äiti tai isä, sosiaalityöntekijä, kummi, terapeutti, erityisavustaja, uusi sijainen, juuri aloittanut työntekijä tai opiskeluharjoitteluaan suorittava opettajaopiskelija, jota vakituinen työntekijä ohjaa käytännön työhön tai sitten esim. naapuriryhmän tai toisen päiväkodin kasvattaja, jos lapsi on juuri siirtynyt toisesta ryhmästä uuteen ryhmään. 2-3-vuotiat lapset itkevät joka päivä ja moni heistä useita kertoja. Lapset ilmaisevat tunteitaan monin eri tavoin eivätkä vielä ikänsä puolesta säätele niitä kuten esim. murrosiän jälkeen aikuistuessa ihminen oppii paremmin hillitsemään.

Varjaiskasvatus on nimensä mukaisesti ammattimaista, tieteeseen ja tutkimukseen perustuvaa, tavoitteellista opetus- ja kasvatustoimintaa. Hoito on siitä pieni osa. Kotona vanhemmat hellivät ja hoitavat lapsiaan kukin omien tarpeidensa, taitojensa ja näkemystensä mukaan. Suomen nykyistä varhaiskasvatusta puolestaan säätelevät toimintaa ohjaavat opetus-ja kasvatussuunnitelmat, joiden määräyksiin myös alan ammattilaisten koulutus perustuu. Se on institutionaalista vaikuttamistoimintaa, jolla on omat tavoitteet ja keinot, ei kotihoitoa. Ryhmämuotoinen opetus ja kasvatus on täysin eri asia kuin henkilökohtainen huolenpito ja hoiva. Varhaiskasvatus on etenkin rationaalista ja johdonmukaista. Kasvatustilanteet voivat näyttäytyä alalle kouluttautumattomasta toisenlaisilta kuin kotona itse oman lapsensa kanssa kokee itse toimivansa. Varsinkin, jos ei näe kuin satunnaisen pienen hetken ja tulkitsee sitä omista emootioistaan käsin.

Ei itku ole aina sen merkki, että ihminen ei pärjäisi. Lapset itkevät usein harjoitellessaan uusia asioita, esim. erossa oloa tai pettymysten sietoa. Kasvattaja vastaa samaan aikaan 21 lapsesta, joilla joka ikisellä on aivan joka hetki menossa jokin työstettävä asia ja tunnetila. Ammattilainen oli edellä kuvatussa tilanteessa hienosti lapsen lähettyvillä, jos tämä haluaisi tulla hakemaan aikuiselta apua. Itse se erotyö (ja kasvutyö) on kuitenkin tehtävä ja harjoiteltava kannattelemaan tunteitaan. Nykyvanhemmat eivät aina ymmärrä, että lapset oikeasti haluavat kehittyä, oppia ja kasvaa tuntemaan itsensä. Suru(kin) on tärkeä tunne ihmiselle, kokea sen voima ja miltä se tuntuu, sen yli pääsemisen vaiheet.

Kokonaiskuva on juuri se että ulkopuolisenkin pitää puuttua jos 2-3 vuotias lapsi itkee pihalla.

Jos varhaiskasvatus nykyään on sitä, että 2-3 vuotias itkee yksin ja todetaan jokin naurettava kirjaviisaus, että siinä se yksin itkevä lapsi nyt opettelee tunnetiloja niin ollaan kyllä pahasti hakoteillä.

Sielläkö sitten annatte lapsen itkeä yksin ja aikuiset pohtivat keskenään surun vaiheita, huhhuh.

😆 Näin se menee! Tätä on nykyinen kasvatus"tiede"! Menee jostain syystä yksiin työntekijöiden laiskottelun kanssa.

Ammattitaidoton mutta suurisydäminen, näitä oppeja lukematon sijainen on parempi kuin näiden oppien mukaan toimiva koulutettu työntekijä.

Paska johto ja epäreilu työnjako päiväkodeissa juuri saa aikaan sen, että ne nakitetut työntekijät ovat ärtyneitä, ja lopulta kaikki ovat ärtyneitä ja se purkautuu lapsiin. Tämä kaikki juuri saa aikaan sitä turvattomuutta. Asia olisi niin helppo korjata ilman sentin senttiä, että vaikea ymmärtää miksi sitä ei tehdä. Omia oikeuksiaan puolustamaan kykenevät narsistit eivät ehkä ole ärtyneitä, mutta he ovat vain niin itsekkäitä, että eivät ole kykeneviä empatiaan ja rakkauteen lapsia kohtaan. Ainakaan jos ei joku rikas vanhempi ole siinä vieressä tuijottamassa.

Vierailija kirjoitti:

Yhdessä päiväkodissa oli sellainen Heippa-lappujen seinä vanhemmille. Ne laittoi sinne ideoitaan, huomioitaan, näkemyksiään, harmituksiaan ja toiveitaan. Sotten aina kauden lopuksi ne pantiin pois ja lkoi uusi puhdas seinä. Montaa vanhempaa se auttoi, sai sinne purkaa tuntojaan ja koki tulleensa kuulluksi, kun muutkin vanhemmat voivat haluessaan nähdä, mitä hän on vanhempana asioista ja palvelusta mieltä ja kuinka hänen mielestään asiat pitäisi siellä päiväkodissa tehdä tai olla tekemättä. Samalla henkilöstö ja johtaja näkivät, miten ajattelevia ja toimivia ihmisiä lapsilla on huoltajina, siis millainen henkinenkasvu-ja oppimisympäristö on lapsen kotona tai lapsen kaverin kotona. Työrauha jotenkin parani sen seinän myötä. Joskus vanhemmat ottivat vaivihkaa omia lappujaan muutaman päivän päästä pois seinältä, oli ehkä mieli muuttunut.

Meillä oli samanlainen seinä, tai oikeastaan korkkitaulu, jossa oli post-it lappuja ja kyniä. Olikohan sitten samassa kaupungissa tai alueella joku sovittu tapa osallistaa vanhemmat?

Nykyään vanhemmilla, tai oikeastaan äideillä, on oma suljettu fb-ryhmä, jossa linjat kuumana keskustelevat päiväkodista ja näkemyksistään ladten hoidon tasosta. Siellä aivan surutta arvostellaan, juoruillaan ja haukutaan henkilökuntaa, rakennetaan niistä hyviksiä ja pahiksia. Jos haluat kuulua vanhempien ryhmään, tulla hyväksytyksi ja saada lapsellesi synttärikutsuja (tai synttärivieraita omallesi), niin osallistut ryhmään siellä vallitsevan mentaliteetin mukaisesti. Yleensä ne ovat juuri parin kolmen entisen koulukiusaajatytön pyörittämiä ja niiden henkisen vallan alaisia ryhmiä. Meidän talon nykyisessä vanhempien fb-ryhmässä on kyllä kaksi vakoojaa, joista toinen on vanha kaverini lapsuusajoilta. Äitit ryhmässä eivät tiedä sitä. Hän sitten näyttää viestiketjuja viikonloppuisin, kun tapaamme ja nauramme tahoillamme, miten lapsista todellakin näkyy, kuka on kenenkin geeneillä ja kasvatusopeilla varustettu. Päikyssä on helppo pitää huoli, ettei hyvien tyyppien lapset altistu kiusaajien lasten riitaisille ja manipuloiville leikeille.

Vierailija kirjoitti:

"Päiväkotien henkilöstöpulasta, siis koulutetun, osaavan ja soveltuvuustestit läpäisseen henkilöstön puutteesta, kärsivät eniten ne lapset, jotka joutuvat kaikenlaisten tunnevammaisten ja muiden ei-pätevien armoille siellä päiväkodeissa.

Väsyneet ja ylikuormittuneet vakituiset työntekijätkin ovat silti ihmisiä, uupuneena he kyynistyvät, masentuvat, ahdistuvat ja sairastuvat.

Joutuvat jättämään työnsä, koska eivät vain yksinkertaisesti pysty siihen enää.

Ei näillä resursseilla, määräyksillä ja johtajuuden puutteilla."

Juuri samaa olen miettinyt huolestuneena (ja vaka-alan tämän toimintakauden jälkeen 100% varmasti jättävänä). Todella kummaa porukkaa on alkanut pyörimään alalla.

Töihin lasten kanssa toimimaan otetaan esim.yhtään  ihmisiä. joilla ei ole mitään työkokemusta alalta, saati miltään alalta, osalla ei edes loppuun vietyjä opintoja (yhtään miltään alalta)/ammattitutkinnolsta puhumattakaan. Osalla kielitaito riittää hädintuskin tervehtimiseen, mutta siinäpä se, eli hoitajan on usein töidensä lisäksi toimittava tulkkina ja kielen opettajana.

Kunhan nyt joku saadaan paikalle töihin niin, että henkilöstöresurssit ovat suurin piirtein kohdallaan niin tänne vaan.

Ihmisiä, joilla ei mitään käsitystä edes siitä, miten lapselle puhutaan saati kuinka heidän kanssa toimitaan ja mitä heidän ikätasonsa mukaista heidän kanssa ylipäänsä voisi tehdä päivän aikana otetaan töihin mistä milloinkin, voivat olla työntekijöiden sukulaisia tai kavereita tai naapureita, tiedäksää ketään joka tulis tyyliin?

Vakituiset ja sitoutuneet työntekijät lähtevät alalta koska kuka jaksaa työskennellä tuollaisessa härdellissä joka ainoa päivä, missä on pahimmillaan päivittäin olemassa lasten arkiturvallisuudenkin puolesta katastrofin ainekset.

Johtajat suosivat ns nolla-soppareita, mihin ei pätevimmät edes suostu. 

Tämä on oikea huoli! Päiväkoteihin ja pieniin lapsiin ei kiinnitetä tässä maassa oikeasti lainkaan riittävästi huomiota. Naapurimaassa on sota ja Suomeen kohdistuu jatkuvaa häirintää, vakoilua ja infran heikentämisyrityksiä. Silti näinkin haavoittuviin instituutioihin kuin varhaiskasvatusyksiköt päästetään ketä vain sisälle ja toimimaan niiden lasten lanssa, annetaan olla sijaisten vaikka yksin lasten kanssa tai kenenkään valvomatta siellä tiloissa. Sijaisilta ei aina edes tarkisteta henkilöllisyystodistusta, kun he tulevat töihin. Siis ei varmisteta, että tuo naama todellakin on se sama ihminen, kenen nimellä keikka on varattu ja seuren työsopimus solmittu. Kuka vaan voi kävellä sisään ja sanoa tulevansa sijaiseksi, ilmoittaa nimekseen sen, jonka nimellä varaus on tehty ja käyttää loppupäivän mihin vain tarkoituksiinsa ja vakoiluun. Välissä vaihtaa vaippoja ja syöttää jonkun, ehkä leikkii muutaman leikin. Samoin siivoojiksi päästetään ketä vain ihmisiä tiloihin. Vain uusimmissa suurissa yksiköissä on jatkuva, nauhottava kameravalvonta jokaisessa tilassa sisällä ja ulkona. Mutta ei se kamera ja nauhoite mitään poista sen henkilön omasta mielestä. Eikä niitä taltiointeja tarkisteta kuin vasta sitten, kun joku on mennyt niin huonosti, että pitää selvittää tapahtumat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tapahtuipa eräässä eteläsuomalaisessa päiväkodissa kuluneella viikolla:

Lapsi itki pihalla iltapäiväulkoilussa. Menin lohduttamaan lasta ja samalla yritin tutkailla, mistä ryhmästä n. 2-3v lapsi on (missä hänen "oma" hoitaja on...). Lapsen ryhmän aikuinen seisoisikin vain parin metrin päässä huvittuneena ja kuittasi lapsen hädän sanomalla: "se on ekaa päivää vähän pidempään" ja jatkoi puhumista toisen aikuisen kanssa. Ahaa, eli sekö riittääkin syyksi jättää lapsi yksin itkemään ikävää?

Kylmää kyytiä sanoisin. En missään nimessä hyväksyisi sitä, että oma lapseni jätetään yksin itkemään, oli kyse ikävästä, kivusta tai mistä.

Nämä on todella ikäviä tapauksia, ja niitä on. Huolestuttavaa on myös se, että aikuiset ihmiset tulevat johonkin satunnaiseen tilanteeseen ulkopuolelta, näkevät pienen hetken ja sillä perusteella, tuntematta lainkaan kokonaisuutta, mitä kaikkea työntekijän osaamiseen ja työnkuvaan kuuluu, lapsen temperamenttia, taustoja, päivän kulkua, kasvatussuunnitelmaa, jokaisen ryhmän lapsen tarpeita jne., tekevät yksioikoisen (varsin tunnepitoisen) päätelmän siitä, mitä on tapahtunut. Ei ulkopuolinen ole siellä töissä ja näe kokonaisuutta tai voi mennä pistokokeidensa perusteella ohjaamaan, hei nyt sinun kuuluu mennä tuonne, nyt tuonne, nyt teet näin, nyt noin... Siellä on satoja lapsia, eli tuplasatoja vanhempia ja triplasatoja isovanhempia. Ei ammattikasvattajien tehtävä ole hyppiä näiden pillin ja tilannetulkintojen mukaan kuin joku entisaikojen piikatyttö.

Kuvatussa tilanteessa kasvattaja on ollut varsin kokenut ja laajakatseinen, kun on antanut vieraan aikuisen lähestyä hoitovastuullaan olevaa lasta, on sallinut tämän jutella siinä, mutta tottakai itse ollut koko ajan parin metrin päässä vieressä tarkkailemassa tilannetta ja vastannut lapsen turvallisuudesta.

Ulkopuolinen ei voi tietää, kenen aikuisen kanssa kasvattaja samalla hetkellä jutteli. Kyseessä voi olla juuri tuon kyynelehtivän 2-3-vuotiaan lapsen äiti tai isä, sosiaalityöntekijä, kummi, terapeutti, erityisavustaja, uusi sijainen, juuri aloittanut työntekijä tai opiskeluharjoitteluaan suorittava opettajaopiskelija, jota vakituinen työntekijä ohjaa käytännön työhön tai sitten esim. naapuriryhmän tai toisen päiväkodin kasvattaja, jos lapsi on juuri siirtynyt toisesta ryhmästä uuteen ryhmään. 2-3-vuotiat lapset itkevät joka päivä ja moni heistä useita kertoja. Lapset ilmaisevat tunteitaan monin eri tavoin eivätkä vielä ikänsä puolesta säätele niitä kuten esim. murrosiän jälkeen aikuistuessa ihminen oppii paremmin hillitsemään.

Varjaiskasvatus on nimensä mukaisesti ammattimaista, tieteeseen ja tutkimukseen perustuvaa, tavoitteellista opetus- ja kasvatustoimintaa. Hoito on siitä pieni osa. Kotona vanhemmat hellivät ja hoitavat lapsiaan kukin omien tarpeidensa, taitojensa ja näkemystensä mukaan. Suomen nykyistä varhaiskasvatusta puolestaan säätelevät toimintaa ohjaavat opetus-ja kasvatussuunnitelmat, joiden määräyksiin myös alan ammattilaisten koulutus perustuu. Se on institutionaalista vaikuttamistoimintaa, jolla on omat tavoitteet ja keinot, ei kotihoitoa. Ryhmämuotoinen opetus ja kasvatus on täysin eri asia kuin henkilökohtainen huolenpito ja hoiva. Varhaiskasvatus on etenkin rationaalista ja johdonmukaista. Kasvatustilanteet voivat näyttäytyä alalle kouluttautumattomasta toisenlaisilta kuin kotona itse oman lapsensa kanssa kokee itse toimivansa. Varsinkin, jos ei näe kuin satunnaisen pienen hetken ja tulkitsee sitä omista emootioistaan käsin.

Ei itku ole aina sen merkki, että ihminen ei pärjäisi. Lapset itkevät usein harjoitellessaan uusia asioita, esim. erossa oloa tai pettymysten sietoa. Kasvattaja vastaa samaan aikaan 21 lapsesta, joilla joka ikisellä on aivan joka hetki menossa jokin työstettävä asia ja tunnetila. Ammattilainen oli edellä kuvatussa tilanteessa hienosti lapsen lähettyvillä, jos tämä haluaisi tulla hakemaan aikuiselta apua. Itse se erotyö (ja kasvutyö) on kuitenkin tehtävä ja harjoiteltava kannattelemaan tunteitaan. Nykyvanhemmat eivät aina ymmärrä, että lapset oikeasti haluavat kehittyä, oppia ja kasvaa tuntemaan itsensä. Suru(kin) on tärkeä tunne ihmiselle, kokea sen voima ja miltä se tuntuu, sen yli pääsemisen vaiheet.

Tähän vastaan nyt minä, viestin alkuperäinen kirjoittaja.

Tyrmään nyt heti alkuun väitteesi turvallisesta, saatavilla olevasta aikuisesta.

Kyseinen ryhmän vakkarihoitaja/-ope keskusteli toisen aikuisen kanssa = aikuinen ei ole lapselle silloin läsnä. Lapsi, joka on herkässä mielentilassa potemassa ikävää, tuskin uskaltautuu mennä keskeyttämään kahden aikuisen välistä keskustelua. On sitä paitsi kohtuutonta olettaa sellaista hyvin pieneltä lapselta, kyseessä oli kuitenkin 2-3v. Tämän itku on selvä, spontaani merkki aikuiselle mennä lohduttamaan! Yksin suuren tunnekuohun kanssa jätetty lapsi tuntee olonsa turvattomaksi, ei missään nimessä tärkeäksi. Sillä hetkellä syksyn mittainen varhaiskasvatuksen kultaisessa keskiössä oleva pedagogiikka ja muu löpinä jäävät toissijaisiksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tapahtuipa eräässä eteläsuomalaisessa päiväkodissa kuluneella viikolla:

Lapsi itki pihalla iltapäiväulkoilussa. Menin lohduttamaan lasta ja samalla yritin tutkailla, mistä ryhmästä n. 2-3v lapsi on (missä hänen "oma" hoitaja on...). Lapsen ryhmän aikuinen seisoisikin vain parin metrin päässä huvittuneena ja kuittasi lapsen hädän sanomalla: "se on ekaa päivää vähän pidempään" ja jatkoi puhumista toisen aikuisen kanssa. Ahaa, eli sekö riittääkin syyksi jättää lapsi yksin itkemään ikävää?

Kylmää kyytiä sanoisin. En missään nimessä hyväksyisi sitä, että oma lapseni jätetään yksin itkemään, oli kyse ikävästä, kivusta tai mistä.

Nämä on todella ikäviä tapauksia, ja niitä on. Huolestuttavaa on myös se, että aikuiset ihmiset tulevat johonkin satunnaiseen tilanteeseen ulkopuolelta, näkevät pienen hetken ja sillä perusteella, tuntematta lainkaan kokonaisuutta, mitä kaikkea työntekijän osaamiseen ja työnkuvaan kuuluu, lapsen temperamenttia, taustoja, päivän kulkua, kasvatussuunnitelmaa, jokaisen ryhmän lapsen tarpeita jne., tekevät yksioikoisen (varsin tunnepitoisen) päätelmän siitä, mitä on tapahtunut. Ei ulkopuolinen ole siellä töissä ja näe kokonaisuutta tai voi mennä pistokokeidensa perusteella ohjaamaan, hei nyt sinun kuuluu mennä tuonne, nyt tuonne, nyt teet näin, nyt noin... Siellä on satoja lapsia, eli tuplasatoja vanhempia ja triplasatoja isovanhempia. Ei ammattikasvattajien tehtävä ole hyppiä näiden pillin ja tilannetulkintojen mukaan kuin joku entisaikojen piikatyttö.

Kuvatussa tilanteessa kasvattaja on ollut varsin kokenut ja laajakatseinen, kun on antanut vieraan aikuisen lähestyä hoitovastuullaan olevaa lasta, on sallinut tämän jutella siinä, mutta tottakai itse ollut koko ajan parin metrin päässä vieressä tarkkailemassa tilannetta ja vastannut lapsen turvallisuudesta.

Ulkopuolinen ei voi tietää, kenen aikuisen kanssa kasvattaja samalla hetkellä jutteli. Kyseessä voi olla juuri tuon kyynelehtivän 2-3-vuotiaan lapsen äiti tai isä, sosiaalityöntekijä, kummi, terapeutti, erityisavustaja, uusi sijainen, juuri aloittanut työntekijä tai opiskeluharjoitteluaan suorittava opettajaopiskelija, jota vakituinen työntekijä ohjaa käytännön työhön tai sitten esim. naapuriryhmän tai toisen päiväkodin kasvattaja, jos lapsi on juuri siirtynyt toisesta ryhmästä uuteen ryhmään. 2-3-vuotiat lapset itkevät joka päivä ja moni heistä useita kertoja. Lapset ilmaisevat tunteitaan monin eri tavoin eivätkä vielä ikänsä puolesta säätele niitä kuten esim. murrosiän jälkeen aikuistuessa ihminen oppii paremmin hillitsemään.

Varjaiskasvatus on nimensä mukaisesti ammattimaista, tieteeseen ja tutkimukseen perustuvaa, tavoitteellista opetus- ja kasvatustoimintaa. Hoito on siitä pieni osa. Kotona vanhemmat hellivät ja hoitavat lapsiaan kukin omien tarpeidensa, taitojensa ja näkemystensä mukaan. Suomen nykyistä varhaiskasvatusta puolestaan säätelevät toimintaa ohjaavat opetus-ja kasvatussuunnitelmat, joiden määräyksiin myös alan ammattilaisten koulutus perustuu. Se on institutionaalista vaikuttamistoimintaa, jolla on omat tavoitteet ja keinot, ei kotihoitoa. Ryhmämuotoinen opetus ja kasvatus on täysin eri asia kuin henkilökohtainen huolenpito ja hoiva. Varhaiskasvatus on etenkin rationaalista ja johdonmukaista. Kasvatustilanteet voivat näyttäytyä alalle kouluttautumattomasta toisenlaisilta kuin kotona itse oman lapsensa kanssa kokee itse toimivansa. Varsinkin, jos ei näe kuin satunnaisen pienen hetken ja tulkitsee sitä omista emootioistaan käsin.

Ei itku ole aina sen merkki, että ihminen ei pärjäisi. Lapset itkevät usein harjoitellessaan uusia asioita, esim. erossa oloa tai pettymysten sietoa. Kasvattaja vastaa samaan aikaan 21 lapsesta, joilla joka ikisellä on aivan joka hetki menossa jokin työstettävä asia ja tunnetila. Ammattilainen oli edellä kuvatussa tilanteessa hienosti lapsen lähettyvillä, jos tämä haluaisi tulla hakemaan aikuiselta apua. Itse se erotyö (ja kasvutyö) on kuitenkin tehtävä ja harjoiteltava kannattelemaan tunteitaan. Nykyvanhemmat eivät aina ymmärrä, että lapset oikeasti haluavat kehittyä, oppia ja kasvaa tuntemaan itsensä. Sur

u(kin) on tärkeä tunne ihmiselle, kokea sen voima ja miltä se tuntuu, sen yli pääsemisen vaiheet.

Normaalilla tunneälyllä varustettu ihminen HALUAA lohduttaa pieniä itkeviä taaperoita ja pitää heitä sylissä, höpsöllä ja hassutella että lapsi saisi muuta ajateltavaa. Varsinkin jos vasta ENSIMMÄISESTÄ pitkästä päivästä päiväkodissa kysymys. Ei ole vielä tullut vastaan lasta, jota en kohtuuajassa olisi saanut lopettamaan itkemistä.

Normaali tunneälyinen haluaa lohduttaa itkevää lasta , oli lapsi pikkuinen tai eskari. Syynä ikävä,haaveri tai muu mielipaha. Toki kaikki eivät ainakaan heti hyväksy lähelleen vierasta muttei heitäkään jätetä yksin pärjäämään vaan ollaan kuitenkin läsnä saatavilla.

Ei hyväksy ainakaan, jos lähestyvä vieras on joku tunteeton, ilmeetön, teorioita miettivä etäinen mörkö. Mutta suht nopeasti yleensä hyväksyy, jos lähestyvä aikuinen näyttää lupaavalta, eli ystävälliseltä ja hassuttelevalta ja näyttää sellaiselta, että hänellä on varmaan monta hyvää leikkiä mielessään ja huumorintaju paikallaan. En tiedä korotetaanko huumorintajun merkitystä päiväkotityössä aina riittävästi.

Toki kaikki epäreiluus ja alistaminen tappavat kaiken huumorinkukan nopeasti.

*korostetaanko

" Sijainen on usein täysin tuntematon, uusi henkilö joka tulee auttamaan lapsiryhmään, että siinä on riittävästi kasvattajia.

Johtaja ei järjestä sijaiseksi tulevalle työpaikkahaastattelua tai kysy ansioluetteloa tai koulutus-työtauistaa lasten kanssa toimimisesta, voi ollla ettei edes ehdi tapaamaan häntä.

Sijainen on yleensä saanut parin päivän pika-perehdytyksen alalle , tämä on järjestetty sijaisia välittävässä tahossa. Sijainen on kasvatusvastuullinen. Hän voi valvoa nukkarissa lasten päivälepoa, jos vakituisen kasvattajan täytyy mennä vaikkapa palaveriin tai toimistoon kirjaamaan tietokoneelle raportoitavia lapsen/ryhmänsä asioita.

Väliaikainen sijainen voi olla myös työntekijän tuttu tai sukulainen tai naapuri jonka oma ammatti voi olla vaikkapa porakoneenkäyttäjä. Rikostaustaa ei tarvitse tarkistaa  alle 3 kk sijaisuuksissa.

Ymmärsinkö oikein? "

Lisään tuohon vielä, että tarkistin näin että kun henkilö palkataan ensimmäistä kertaa yli 3 kk työ-tai virkasuhteeseen on työnantajan tarkistettava hänen rikostaustansa.

Ja nyt siis on kysymys (tässä keskutelussa) nimenomaan päiväkodin sijaisista jotka heittää keikkaa eri päiväkodeissa toimien lasten kanssa.

Kasvatuspsykologiassa on toki kyllä paljon hyvää, mutta varsinkin ihan viime aikoina on tullut liikaa myös näitä ihan hulluja juttuja, kuten "ei tarvitse pyytää anteeksi" yms. Kiusaamistilanteet yritetään selvittää empatian kautta, jossa katse ja huomio kohdistuu kiusaamisen uhriin sen sijaan, että se ratkaistaisiin seuraamusten kautta, jolloin päähuomio kohdistuu kiusaajaan ja hänen ongelmakäytökseensä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tapahtuipa eräässä eteläsuomalaisessa päiväkodissa kuluneella viikolla:

Lapsi itki pihalla iltapäiväulkoilussa. Menin lohduttamaan lasta ja samalla yritin tutkailla, mistä ryhmästä n. 2-3v lapsi on (missä hänen "oma" hoitaja on...). Lapsen ryhmän aikuinen seisoisikin vain parin metrin päässä huvittuneena ja kuittasi lapsen hädän sanomalla: "se on ekaa päivää vähän pidempään" ja jatkoi puhumista toisen aikuisen kanssa. Ahaa, eli sekö riittääkin syyksi jättää lapsi yksin itkemään ikävää?

Kylmää kyytiä sanoisin. En missään nimessä hyväksyisi sitä, että oma lapseni jätetään yksin itkemään, oli kyse ikävästä, kivusta tai mistä.

Nämä on todella ikäviä tapauksia, ja niitä on. Huolestuttavaa on myös se, että aikuiset ihmiset tulevat johonkin satunnaiseen tilanteeseen ulkopuolelta, näkevät pienen hetken ja sillä perusteella, tuntematta lainkaan kokonaisuutta, mitä kaikkea työntekijän osaamiseen ja työnkuvaan kuuluu, lapsen temperamenttia, taustoja, päivän kulkua, kasvatussuunnitelmaa, jokaisen ryhmän lapsen tarpeita jne., tekevät yksioikoisen (varsin tunnepitoisen) päätelmän siitä, mitä on tapahtunut. Ei ulkopuolinen ole siellä töissä ja näe kokonaisuutta tai voi mennä pistokokeidensa perusteella ohjaamaan, hei nyt sinun kuuluu mennä tuonne, nyt tuonne, nyt teet näin, nyt noin... Siellä on satoja lapsia, eli tuplasatoja vanhempia ja triplasatoja isovanhempia. Ei ammattikasvattajien tehtävä ole hyppiä näiden pillin ja tilannetulkintojen mukaan kuin joku entisaikojen piikatyttö.

Kuvatussa tilanteessa kasvattaja on ollut varsin kokenut ja laajakatseinen, kun on antanut vieraan aikuisen lähestyä hoitovastuullaan olevaa lasta, on sallinut tämän jutella siinä, mutta tottakai itse ollut koko ajan parin metrin päässä vieressä tarkkailemassa tilannetta ja vastannut lapsen turvallisuudesta.

Ulkopuolinen ei voi tietää, kenen aikuisen kanssa kasvattaja samalla hetkellä jutteli. Kyseessä voi olla juuri tuon kyynelehtivän 2-3-vuotiaan lapsen äiti tai isä, sosiaalityöntekijä, kummi, terapeutti, erityisavustaja, uusi sijainen, juuri aloittanut työntekijä tai opiskeluharjoitteluaan suorittava opettajaopiskelija, jota vakituinen työntekijä ohjaa käytännön työhön tai sitten esim. naapuriryhmän tai toisen päiväkodin kasvattaja, jos lapsi on juuri siirtynyt toisesta ryhmästä uuteen ryhmään. 2-3-vuotiat lapset itkevät joka päivä ja moni heistä useita kertoja. Lapset ilmaisevat tunteitaan monin eri tavoin eivätkä vielä ikänsä puolesta säätele niitä kuten esim. murrosiän jälkeen aikuistuessa ihminen oppii paremmin hillitsemään.

Varjaiskasvatus on nimensä mukaisesti ammattimaista, tieteeseen ja tutkimukseen perustuvaa, tavoitteellista opetus- ja kasvatustoimintaa. Hoito on siitä pieni osa. Kotona vanhemmat hellivät ja hoitavat lapsiaan kukin omien tarpeidensa, taitojensa ja näkemystensä mukaan. Suomen nykyistä varhaiskasvatusta puolestaan säätelevät toimintaa ohjaavat opetus-ja kasvatussuunnitelmat, joiden määräyksiin myös alan ammattilaisten koulutus perustuu. Se on institutionaalista vaikuttamistoimintaa, jolla on omat tavoitteet ja keinot, ei kotihoitoa. Ryhmämuotoinen opetus ja kasvatus on täysin eri asia kuin henkilökohtainen huolenpito ja hoiva. Varhaiskasvatus on etenkin rationaalista ja johdonmukaista. Kasvatustilanteet voivat näyttäytyä alalle kouluttautumattomasta toisenlaisilta kuin kotona itse oman lapsensa kanssa kokee itse toimivansa. Varsinkin, jos ei näe kuin satunnaisen pienen hetken ja tulkitsee sitä omista emootioistaan käsin.

Ei itku ole aina sen merkki, että ihminen ei pärjäisi. Lapset itkevät usein harjoitellessaan uusia asioita, esim. erossa oloa tai pettymysten sietoa. Kasvattaja vastaa samaan aikaan 21 lapsesta, joilla joka ikisellä on aivan joka hetki menossa jokin työstettävä asia ja tunnetila. Ammattilainen oli edellä kuvatussa tilanteessa hienosti lapsen lähettyvillä, jos tämä haluaisi tulla hakemaan aikuiselta apua. Itse se erotyö (ja kasvutyö) on kuitenkin tehtävä ja harjoiteltava kannattelemaan tunteitaan. Nykyvanhemmat eivät aina ymmärrä, että lapset oikeasti haluavat kehittyä, oppia ja kasvaa tuntemaan itsensä. Suru(kin) on tärkeä tunne ihmiselle, kokea sen voima ja miltä se tuntuu, sen yli pääsemisen vaiheet.

Tähän vastaan nyt minä, viestin alkuperäinen kirjoittaja.

Tyrmään nyt heti alkuun väitteesi turvallisesta, saatavilla olevasta aikuisesta.

Kyseinen ryhmän vakkarihoitaja/-ope keskusteli toisen aikuisen kanssa = aikuinen ei ole lapselle silloin läsnä. Lapsi, joka on herkässä mielentilassa potemassa ikävää, tuskin uskaltautuu mennä keskeyttämään kahden aikuisen välistä keskustelua. On sitä paitsi kohtuutonta olettaa sellaista hyvin pieneltä lapselta, kyseessä oli kuitenkin 2-3v. Tämän itku on selvä, spontaani merkki aikuiselle mennä lohduttamaan! Yksin suuren tunnekuohun kanssa jätetty lapsi tuntee olonsa turvattomaksi, ei missään nimessä tärkeäksi. Sillä hetkellä syksyn mittainen varhaiskasvatuksen kultaisessa keskiössä oleva pedagogiikka ja muu löpinä jäävät toissijaisiksi.

Kyllä, noita hassuttelevia ja mitä erilaisimpia itselleen mieluisia leikkejä mielessään hautovia vieraita aikuisia tulee vastaan yhä enemmän, kun uuden vaka-ops:n mukaan lapsiryhmien oppimisympäristöä on koko kaupunki, lähimetsät, puistot, rannat ja kulttuurilaitokset päiväktien omien tilojen lisäksi.

Fakta on se, että varhaiskasvatuksen kasvatusvastuullisiin tehtäviin palkattu henkilö vastaa ryhmänsä lasten turvallisuudesta, opetuksesta, kasvatuksesta ja koskemattomuudesta. Ulkopuolisen henkilön lähestymisyritykset varhaiskasvatuksen vastuulla olevaa lasta kohti eivät ole automaattisesti hyväksyttäviä. Ammattikasvattaja vastaa juridisestikin siitä, mille hänen hoitovastuullaan oleva lapsi altistuu. Et voi kadullakaan lähestyä alaikäistä vierasta lasta ja ryhtyä kohdistamaan häneen mitään mielivaltaisesti itse keksimiäsi tulkintoja, toimia tai sanoituksia.

Omalle lapselleni en todellakaan hyväksyisi, että kuka vaan random tyyppi menee siihen "lohduttamaan" ja urkkimaan, laittamaan pahimmassa tapauksessa omia sairaita päätelmiään tilanteesta lapsen mieleen. "Voi pikkuinen raukka, oletko yksin, onko sinulla äitiä ikävä, eikö kukaan leiki sinun kanssasi, missähän ihmeessä sinun hoitajasi mahtaa olla, minäpä autan sinua, leikitäänpä tällaista..."

Tajuatko edes, mitä tuhoa naiivit kommentit kuten tuossa yllä voivat saada aikaan? Eräskin sijainen kerran meni kyselemään juuri Suomeen muuttaneelta, itkevältä lapselta, kerrohan minulle, mikä hätänä. No ei kertonut. Sitten tämä idiootti kysyi, onko kotona kaikki hyvin, onko sinua lyöty siellä tai kosketeltu jotenkin muuten? Lapsi ymmärsi puheesta vain sanan koti, kun ei osannut suomea. Nyökkäsi siis ja katsoi silmiin hymyillen. Mitäs tekee tämä sijainen? Kertomatta mitään vakihenkilökunnalle meni ja soitti lastensuojeluun ja teki päiväkodin nimissä, "ammattikasvattajana" lasun. No, nämä menevät prioriteettina kaiken ohi ja tuli aivan järkyttävä, pitkään kestänyt ja todella raskas prosessi sekä tuolle perheelle että päiväkodille ja ryhmän aikuisille satoja ylityötunteja homman korjaamisessa ja kaiken maailman paperisodassa ja kuulemisissa. Perhe oli traumatisoitunut ja hakenut turvaa ja suojelua Suomessa, ei todellakaan olisi tarvinnut tällaista luottamuksen menetystä suomalaiseen kasvatusjärjestelmään kaiken lisäksi.

Nyt mammat ja osaamattomat sijaiset annatte niiden ammattilaisten hoitaa työnsä ettekä sotke siellä välissä aiheuttaen yhä lisää työtä ja sekasortoa omilla päätelmillänne. Jos ei "sydän kestä" tai ymmärrys riitä, hoida omaa lastasi omassa kodissasi ja pysy siellä. Tai hae kouluun, läpäise soveltuvuuskokeet, tule hyväksytyksi koulutukseen, lue ja opiskele (todella) ahkerasti ja pääse läpi kaikista tenteistä, tee lopputyö ja harjoittelut hyväksytysti, valmistu, ja sitten hae töihin päiväkotiin. Jos tulet valituksi ja saat työpaikan, noudata työnantajan ohjeita tarkasti, hyödynnä koulussa oppimaasi äläkä missään kohtaa riko säädöksiä tai lakia, suunnittele kaikki toimintasi ohjaavien asiakirjojen mukaan. Ymmärrä, että toimit amnattiroolin vaatimalla tavalla, et omana Sirkkunasi.

Tervetuloa, ammattilaisia alalla tarvitaan. Ei enää yhtään sotkijaa lisää.

" Kasvatuspsykologiassa on toki kyllä paljon hyvää, mutta varsinkin ihan viime aikoina on tullut liikaa myös näitä ihan hulluja juttuja, kuten "ei tarvitse pyytää anteeksi" yms. Kiusaamistilanteet yritetään selvittää empatian kautta, jossa katse ja huomio kohdistuu kiusaamisen uhriin sen sijaan, että se ratkaistaisiin seuraamusten kautta, jolloin päähuomio kohdistuu kiusaajaan ja hänen ongelmakäytökseensä."

Kiusaamisesta tulisi seurata välitön sanktio joka jättää sellaisen muistijäljen, ettei käytös toistu. Seuraavalla kerralla esim lapsi joka tykkää käyttää vauvelin naamaa nyrkkeilysäkkinä kun aikuinen ei huomaa, voi jättää lyönnit väliin.

Jo hyvin pieni lapsi kykenee tekemään valintoja ja oppimaan hyvän käytöksen missä ei toista ihmistä satuteta.

Lapsi myös oppii että kun tarpeeksi kamalaa tekee , hänet nostetaan syliin pehmeällä äänellä keskustelemaan "onko sun paha olla kun sää teet tuolla tavoin toiselle?".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tänään taas lapsukainen itki koko päivån äidin ikävää ja koti-ikävää. Äiti kotona pikkusisaruksen kanssa. Lapsi todellakin tietää tämän.

Mun sydän särkyy.

Ja ei. Tässä ei ole kyse lapsen edusta vaan äippylin laiskuudesta.

Mun sydän särkyi taas.

"Tee työtä, jolla on merkitys".

Mä en vaan koskaan voi korvata kotia ja vanhempia.

Sydän on palasina.

Pakko sanoa että en myöskään tajua tätä miten ajattelulle ja kulttuurille on tapahtunut ja miksi ihmeessä pieniä lapsia tuodaan hoitoon kun itse ollaan kotona vauvan kanssa. En tajunnut tätä 20 v sitten kun mun oma lapsi oli pieni.  Jo silloin näin tapahtui, ja nyt tää kai on vielä pahempaa. 

Silloin 20 v sitten mun kavereiden lapset olivat myös kotona samaan aikaan vauvojen kanssa.  Poikkeuksia jotkut kerhot ja eskari. Tän trendin viedä parivuotias päiväkotiin ja olla itse himassa vauvan kanssa täytyy jotenkin olla kiinni siitä, miten nämä vauvojen hoitoon tuovat vanhemmat ovat itse kasvaneet. Mä esim olen kasvanut pitkälti kotona. Nuorimmat nykyäidit ovat näitä, joita vietiin 20 v sitten päiväkotiin kun vauva oli kotona. 

En halua tajuta. Kai ihmisiltä sit puuttuu jokin lapsen maailmaan ja kokemukseen samaistumisen kyky. 

Disclaimer: joskus on tilanteita, että vauvojen sisarukset on pakko viedä päiväkotiin. Sairauksia, vaikeita sosiaalisia suhteita tai ehkä jopa se, että lasten tulis oppia suomea ja sitä ei kotona opi.  

Anteeksi vain mutta koko yhteiskunta markkinoi kyllä mahdollisimman nuorille lapsille tätä varhaiskasvatusta, kuinka heillä on oikeus siihen ja perheitä joissa lapset pidetään kotona pitkään katsotaan vähän hitaasti. Samoin sosiaalihuolto haluaa lapset mahdollisimman pieninä päiväkotiin. Että puhukaa sinne suuntaan.

Ja taas vastuu pitäisi siirtää muualle vaikka kyse on oman lapsen hyvinvoinnista.

???..

Jos ei pistä 0-vuotiasta päiväkotiin kun lastensuojelu vaatii, niin ne sanovat että on yhteistyökyvytön ja ottavat lapsen huostaan.

Suurin osa ei ole lastensuojelun asiakkaita. Päiväkoti onkin oikea paikka jos on lastensuojelun tarvetta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten pitkän aikaa saa 1 kasvattaja olla päiväkodin pihalla (puisto, josta ei näkymää päiväkotiin) 12 lapsen kanssa (3-5-v.) yksinään, ainoana aikuisena? Onko tässä jotain aikarajaa, vai katsotaanko "tilapäiseksi"? Meillä toistuu tällainen asetelma mielestäni ihan turhaan tietyn työvuoron kohdalla. Aika, jonka kasvattaja viettää yksinään ryhmän kanssa, on n 15-20 min. 

Lain mukaan tarkastellaan kokonaistilannetta. Jos ryhmän toinen kasvattaja on ollut päivän aikana paikalla, niin tilanne katsotaan lailliseksi, vaikka kestäisi koko iltapäivän. Niinhän se kahden kasvattajan ryhmissä menee, että toinen jää yksin kun toinen lähtee aamuvuorosta kotiin. Eikä tuollainen tilanne enää ole mikään harvinaisuus kolmenkaan kasvattajan ryhmissä, kun iltavuorolaiselle voi hyvin jäädä tuo määrä lapsia neljän jälkeen, kun lasten hoitopäivät ovat nykyään niin pitkät. Nykyään tuntuu, että välivuoron pitäisi olla töissä 7.30-16.30, että riittäisi avuksi sekään aamuun että iltapäivään, kun ennen riitti 8-16 ja sekinhän on jo päivittäistä työaikaa pidempi vuoro.

Ei oman ryhmän kasvattaja ole ainoa vastuuhenkilö päiväkodin pihalla. Iltapäivällä, kun kaikki ryhmät ovat pihalla , josta lapset sitten haetaan, on yhteisvastuu.  Tuossa kuvatussa tilanteessa on yhden ryhmän lapsista puolet ulkona ensimmäisenä yhden kasvattajan kanssa. Pihalla ei vielä ole muita. Miksi ei mennä ulos samaan aikaan jonkun muun ryhmän kanssa, miksi pitää kiirehtiä suoraan välipalalta pukemaan ja pihalle, kun ei ole mikään pakko? Koska opettaja päättää näin. Saman ryhmän toinen puolikas tulee pihalle toisen kasvattajan kanssa myöhemmin, samoin muut ryhmät.

Kun on yksin 12-13 lapsen kanssa puistossa, jonne ei päiväkodista näe (on vielä kadun toisella puolella), voi sattua jotain yllättävää. Joku pissaa housuun, joku putoaa keinusta, tulee verta nenästä jne Siinä toista ryhmää ja kasvattajaa odotellessa minuutit ovat pitkiä.

Yksi kasvattaja ja 7 lasta on maksimi, kun puhutaan yli 3-vuotiaista. Äsryttää suuresti, kun tuota tilannetta, jota kuvasin, kutsutaan pärjäämiseksi. "Pärjääthän sinä?" Kuka haluaa sanoa että ei pärjää?

Minusta tuo ei ole pärjäämiskysymys, vaan turvallisuuskysymys.

Opettaja haluaa varmaan rauhaisaa rentoutumisaikaa kahvikupin ääressä siellä sisällä. Ihanaa kun meteli lakkaa ja tulee hiljaista. Voi kuunnella vaikka jotain hyvää musaa tai käydä koiranomistajien fb-ryhmässä.

No höpöhöpö. Meillä toimitaan pienryhmissä siten että aamuvuorolainen menee ensimmäisen porukan kanssa iltapäivällä välipalan jälkeen ulos ( ne joita haetaan kohta). Välivuoro tulee oman ryhmänsä kanssa ulos ennen kuin aamuvuoro lähtee kotiin klo 15:15. Iltavuorolainen on sisällä siihen saakka kun välivuoro lähtee klo 15: 45. Ja menee viimeisenä ulos oman ryhmänsä lasten kanssa.

" hae kouluun, läpäise soveltuvuuskokeet, tule hyväksytyksi koulutukseen, lue ja opiskele (todella) ahkerasti ja pääse läpi kaikista tenteistä, tee lopputyö ja harjoittelut hyväksytysti, valmistu, ja sitten hae töihin päiväkotiin. Jos tulet valituksi ja saat työpaikan, noudata työnantajan ohjeita tarkasti, hyödynnä koulussa oppimaasi äläkä missään kohtaa riko säädöksiä tai lakia, suunnittele kaikki toimintasi ohjaavien asiakirjojen mukaan. Ymmärrä, että toimit amnattiroolin vaatimalla tavalla, et omana Sirkkunasi."

Aika harvalla sijaisena huseeraavalla henkilöllä on yhtään mitään pätevyyttä mihinkään alaan.

Kuinka moni heistä muka läpäisisi jotkut soveltuvuustestit hyväksytysti? Miksi sä luulet että porukkaa pyörii keikkalais-sijaisena ilman sen pitempiä soppareita? Miksi siis pitäisikään kouluttautua tai vaivautua joihinkin soveltuvuustesteihin, kun keikkaa pukkaa muutenkin.

Saa jopa vaikuttaa pienten elämään käytännössä kasvatusvastuullisena ihan kypällä jos ne koulutetut vakkarit ei pedagogiikkapöhnässään bonjaa eikä hokaa että mikä piltillä hätänä.

Monet vaka-lafkathan pysyy pystyssä jo sijaisten varassa. Opeakin sijaistetaan kuka ny ehtii...

" . . . .näinkin haavoittuviin instituutioihin kuin varhaiskasvatusyksiköt, päästetään ketä vain sisälle ja toimimaan niiden lasten lanssa, annetaan olla sijaisten vaikka yksin lasten kanssa tai kenenkään valvomatta siellä tiloissa.

Sijaisilta ei aina edes tarkisteta henkilöllisyystodistusta, kun he tulevat töihin.

Siis ei varmisteta, että tuo naama todellakin on se sama ihminen, kenen nimellä keikka on varattu ja seuren työsopimus solmittu.

Kuka vaan voi kävellä sisään ja sanoa tulevansa sijaiseksi, ilmoittaa nimekseen sen, jonka nimellä varaus on tehty ja käyttää loppupäivän mihin vain tarkoituksiinsa ja vakoiluun. Välissä vaihtaa vaippoja ja syöttää jonkun, ehkä leikkii muutaman leikin. Samoin siivoojiksi päästetään ketä vain ihmisiä tiloihin. "

Laittoi muuten miettimään. Ei me ainakaan kiireessä edes kiinnitetä huomiota jos joku tulee siivoilemaan tai ihmeemmin kysellä sijaisten nimiä, saati henkkareita !!!!

Viikon aikana voi vaihtua naama aika usein jos henkilökuntaa on laonnut johonkin kiertävään viheliäiseen epidemiaan. Tyyppi voi vaikka askarrella nimilapun (mitä ei toisaankaan ole nähnyt sijaisten ikinä tekevänm) että "sijainen Plörö" ja kaikki olisi vaan että okei mee vaikka tonne ryhmään jeesimään.

Joku voi kai tulla siivoilemaan ihan rauhassa ilman että kukaan sen ihmemmin ihmettelee, jos kysyy vaan et missä teillä on siivouskomero ja välineet ja ottaa kärryt.

Vierailija kirjoitti:

" hae kouluun, läpäise soveltuvuuskokeet, tule hyväksytyksi koulutukseen, lue ja opiskele (todella) ahkerasti ja pääse läpi kaikista tenteistä, tee lopputyö ja harjoittelut hyväksytysti, valmistu, ja sitten hae töihin päiväkotiin. Jos tulet valituksi ja saat työpaikan, noudata työnantajan ohjeita tarkasti, hyödynnä koulussa oppimaasi äläkä missään kohtaa riko säädöksiä tai lakia, suunnittele kaikki toimintasi ohjaavien asiakirjojen mukaan. Ymmärrä, että toimit amnattiroolin vaatimalla tavalla, et omana Sirkkunasi."

Aika harvalla sijaisena huseeraavalla henkilöllä on yhtään mitään pätevyyttä mihinkään alaan.

Kuinka moni heistä muka läpäisisi jotkut soveltuvuustestit hyväksytysti? Miksi sä luulet että porukkaa pyörii keikkalais-sijaisena ilman sen pitempiä soppareita? Miksi siis pitäisikään kouluttautua tai vaivautua joihinkin soveltuvuustesteihin, kun keikkaa pukkaa muutenkin.

Saa jopa vaikuttaa pienten elämään käytännössä kasvatusvastuullisena ihan kypällä jos ne koulutetut vakkarit ei pedagogiikkapöhnässään bonjaa eikä hokaa että mikä piltillä hätänä.

Monet vaka-lafkathan pysyy pystyssä jo sijaisten varassa. Opeakin sijaistetaan kuka ny ehtii...

"Miksi siis pitäisikään kouluttautua tai vaivautua joihinkin soveltuvuustesteihin, kun keikkaa pukkaa muutenkin."

Siksi, että ne lapset ovat tärkeitä. Siksi, että osaamattoman aikuisen pitäisi itse hokata ja bonjata, että aikuisen oma osaamattomuus ei ole niiden lasten etu vaan niiden edun vastaista.

Siksi pitäisi osata laittaa se lasten etu oman rahansaannin edelle.

Miten kouluttamaton voi tietää, mitä kaikkea ei tiedä? Vasta opittua ne asiat, teoriat ja käytännöt, voi huomata, mitä kaikkea ei olisi tiennyt ja osannut ilman sitä oppia.

Voiko tämä tosiaankin olla tuntematon näkökulma koko oppimisen ideaan? Siis kasvatuksen ja koulutuksen toimialalla?

Kyseenalaistan jokaisen valääkärin, valeopettajan, valehoitajan ja minkä vaan valetekijän, joka aivan itse on vastuussa siitä, että menee tekemään epäpätevänä sijaisuuden, jonka osaamista hänellä ei ole. Ei oikeasti ole, arvioi hän itse tai hänen frendinsä hänet kuinka erinomaiseksi tahansa.

Se ei ole niiden lasten etu. Osa lapsista saa pätevän opettajan ohjausta, osa epäpätevän. Näin se on niin kauan, kun opettajan sijaisuuksia tekevät epäpätevät ihmiset vain oman palkkansa ja statuksensa vuoksi.

Palkat eivät nouse, eivätkä työolot korjaannu, eivätkä lapset opi oppijoiksi niin kauan, kun nämä epäpätevät sijaiset mahdollistavat tällaisen shown. Eivät siis taistele lasten edun vuoksi vaan oman muutaman satasen etunsa vuoksi.

" Niitä nollasoppareita ja määräaikaisuuksia suositaan nyt, koska siellä tavoitellaan tilannetta, että parin vuoden sisällä kerralla lopetetaan kaikki ne "säläsopimukset" ja päästään eroon henkilöstöstä, jolle ei ole enää tarvetta.

On kyseessä siirtymäaika, koska 2030 pitää olla lain mukainen mitoitus,

ja sen ajattelutavan mukaisesti koulutettu henkilöstö.

Eli kerralla laitetaan rakenteet kuntoon.

Suuret kunnat tekevät sen juuri näin, nollasopimuksia, lyhyiden määräaikaissopimusten ketjutuksia ja sijaisia, ns. "sisäisiä järjestelyjä",

kun odotetaan niiden (muka) tuhansien uusien vakaopettajien kouluttamista."

Täsmälleen tästä on nyt kysymys.