Kuuluuko uskonnostaan luopua löytääkseen kumppanin?

Vierailija kirjoitti:

Ei, mutta jos et löydä kumppania joka jakaa vakaumuksesi, niin voihan sitä miettiä kumpi on tärkeämpää; jäykkä vakaumuksellisuus vai joustavampi usko ja kumppanin löytäminen?

No, täysin selvää on vastaus vakaumus, kunnes sitten vahingossa löytää sen ihmisen, johon rakastuu ja joka ei jaakaan samaa vakaumusta. 

Ja sitten pitäisi osata tehdä päätöksiä siitä, miten edetä tai lopettaa tai mitä ihmettä. 

Eikä ainakaan mun vakaumus ole vaihdettavissa "joustavampaan uskoon", ei se ole mitenkään sama asia. Ihan kuin niitä uskoja ja kumppaneita tulisi sopivia vastaan tosi monia alvariinsa. No, ehkä joillekin tulee. Kaikille ei. 

Ei. Minä en luopuisi, enkä vaatisi keneltäkään muulta. En myöskään halua että kukaan liittyy kirkkoon minun takiani. Tällaisten asioiden pitäisi kummuta sydämestä, ei käytännön syistä tai halusta miellyttää.

Jos uskonto on jollekin tärkeä, niin hän todennäköisesti ei halua siitä luopua ja miksi pitäisikään. Silloin vain täytyy yrittää löytää puoliso, joka on uskonnon suhteen samoilla linjoilla. Muuten voi olla edessä paljon ristiriitoja.

Jos taas kovinkin uskova ja ei-lainkaan-uskova menevät yhteen, niin silloin kummankin on joustettava. Kyllä uskovakin pystyy joustamaan tinkimättä periaatteistaan. Tiedän tällaisia tapauksia. Tai sitten on käynyt niin, että toisesta tulee uskova silloin kun ollaan jo yhdessä. Siinä tilanteessa pitää kummankin puolison syvällisesti miettiä, miten mennään eteenpäin yhdessä. Joskus se ei onnistu, joskus onnistuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei, mutta jos et löydä kumppania joka jakaa vakaumuksesi, niin voihan sitä miettiä kumpi on tärkeämpää; jäykkä vakaumuksellisuus vai joustavampi usko ja kumppanin löytäminen?

ongelma on se että noi suhteet ei kestä. toinen uskovainen joka joustaa ja toinen ateisti, taustalla erilaiset elämän arvot. jutun kaatumisen näkee heti alkuunsa.

Arvot ovat noilla todennäköisesti pitkälti täysin samat. Erona ainoastaan se, että uskovaiselle ne arvot täytyy sanella sen uskonnon kautta kun muille ne tulevat kasvatuksesta ja sisäsyntyisesti.

Ihme käsitys. Tottakai kasvatus ja "sisäsyntyisyys" , elämänkokemukset vaikuttavat kaikkien arvoihin, oli uskossa tai ei, ei arvot mitenkään automaattisesti Raamatusta tule.

Vierailija kirjoitti:

Uskonnollisuus korreloi matalan älykkyyden kanssa ja uskonnottomuus korkean, joten vaikea kuvitella kovin tasapainoista suhdetta syntyvän.

Mulle tekisi tiukkaa sietää kumppania, joka uskoo satuolentoihin mutta ei rokotteisiin ja käsienpesuun mikrobitautien estossa. Esimerkiksi.

Ja ohhoh taas. Uskon todellakin rokotteisiin, käsienpesuun ja tieteeseen, vaikka olen uskovainen.

Vierailija kirjoitti:

Ei minua kiinnosta, uskooko puolisoni jumalaan tai lentävään kurpitsan, kunhan se ei vaikuta yhteiseen elämäämme. Onko siis pakko julistaa uskoaan ja sekoilla toistenkin elämään?

Valitettavasti uskonto tulee esiin vaikka siinä että kastetaanko lapsi, osallistuuko uskonnon opetukseen koulussa jne.

Kyllä se vaan tulee vaikuttamaan yhteiseen elämään jossain vaiheessa.

Kyllä voisin olla ei-uskovan kanssa suhteessa, kunhan kumpikin kunnioittaa toista.

Jumalan tahto on tärkeämpi kuin parisuhteen löytäminen. Jos ei löydä saman uskon omaavaa kumppania niin valitsen Jumalan.

Vierailija kirjoitti:

Jos uskonto on jollekin tärkeä, niin hän todennäköisesti ei halua siitä luopua ja miksi pitäisikään. Silloin vain täytyy yrittää löytää puoliso, joka on uskonnon suhteen samoilla linjoilla. Muuten voi olla edessä paljon ristiriitoja.

Jos taas kovinkin uskova ja ei-lainkaan-uskova menevät yhteen, niin silloin kummankin on joustettava. Kyllä uskovakin pystyy joustamaan tinkimättä periaatteistaan. Tiedän tällaisia tapauksia. Tai sitten on käynyt niin, että toisesta tulee uskova silloin kun ollaan jo yhdessä. Siinä tilanteessa pitää kummankin puolison syvällisesti miettiä, miten mennään eteenpäin yhdessä. Joskus se ei onnistu, joskus onnistuu.

Riippuu uskosta. En minä ainakaan pysty osallistumaan moniinkaan juttuihin, joihin ei-uskova haluaisi ehkä osallistua. Ei ole sellaista joustoa, koska silloin minulta lähtee usko. 

Itse olen ollut ateistina naimisissa uskovaisen kanssa parikymmentä vuotta. Koskaan ei ole kummallekaan tullut mieleen yrittää tai vaatia toisen käännyttämistä.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä voisin olla ei-uskovan kanssa suhteessa, kunhan kumpikin kunnioittaa toista.

Nimenomaan toista pitää kunnioittaa. Esimerkiksi yritys käännyttää väkisin uskovaksi ei olisi kunnioittamista.

Ei-uskovan taas ei pitäisi pilkata puolisonsa uskoa ja yrittää häntä saada luopumaan siitä.

Itse olen spirituaalinen ja se on kyllä sen verran suuri osa maailmankatsomustani, että en halua enkä pystyisi siitä luopumaan. Kumppanilta toivoin suurin piirtein samankaltaista näkemystä. 

Uskonnottoman pitää hyväksyä ja kunnioittaa sitä uskovaisen uskoa. Ja myös tutustua siihen, jotta ymmärtää sen vaikutukset yhteiselämään ja sen asettamat rajoitukset ja rajat. Luonnollisesti myös uskovaisen tulee kunnioittaa sitä uskonnotonta osapuolta ja pitää hyvänä ja yhtä arvokkaana ihmisenä. 

Siltikään ei välttämättä onnistu tai niitä soviteltavia ja ulossuljettavia asioita voi olla liian paljon. 

Uskovaisella voi olla myös suuri huoli siitä, jolla ei ole jumalasuhdetta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos uskonto on jollekin tärkeä, niin hän todennäköisesti ei halua siitä luopua ja miksi pitäisikään. Silloin vain täytyy yrittää löytää puoliso, joka on uskonnon suhteen samoilla linjoilla. Muuten voi olla edessä paljon ristiriitoja.

Jos taas kovinkin uskova ja ei-lainkaan-uskova menevät yhteen, niin silloin kummankin on joustettava. Kyllä uskovakin pystyy joustamaan tinkimättä periaatteistaan. Tiedän tällaisia tapauksia. Tai sitten on käynyt niin, että toisesta tulee uskova silloin kun ollaan jo yhdessä. Siinä tilanteessa pitää kummankin puolison syvällisesti miettiä, miten mennään eteenpäin yhdessä. Joskus se ei onnistu, joskus onnistuu.

Riippuu uskosta. En minä ainakaan pysty osallistumaan moniinkaan juttuihin, joihin ei-uskova haluaisi ehkä osallistua. Ei ole sellaista joustoa, koska silloin minulta lähtee usko. 

Jokaisen on tietenkin rajansa mietittävä, mihin suostuu ja mihin ei. Eikä kaikkeen tarvitsekaan suostua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos uskonto on jollekin tärkeä, niin hän todennäköisesti ei halua siitä luopua ja miksi pitäisikään. Silloin vain täytyy yrittää löytää puoliso, joka on uskonnon suhteen samoilla linjoilla. Muuten voi olla edessä paljon ristiriitoja.

Jos taas kovinkin uskova ja ei-lainkaan-uskova menevät yhteen, niin silloin kummankin on joustettava. Kyllä uskovakin pystyy joustamaan tinkimättä periaatteistaan. Tiedän tällaisia tapauksia. Tai sitten on käynyt niin, että toisesta tulee uskova silloin kun ollaan jo yhdessä. Siinä tilanteessa pitää kummankin puolison syvällisesti miettiä, miten mennään eteenpäin yhdessä. Joskus se ei onnistu, joskus onnistuu.

Riippuu uskosta. En minä ainakaan pysty osallistumaan moniinkaan juttuihin, joihin ei-uskova haluaisi ehkä osallistua. Ei ole sellaista joustoa, koska silloin minulta lähtee usko. 

Jokaisen on tietenkin rajansa mietittävä, mihin suostuu ja mihin ei. Eikä kaikkeen tarvitsekaan suostua.

Mutta missä menee se raja, että suhde voi vielä onnistua ja molemmat olla siinä aidosti tyytyväisiä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei, mutta jos et löydä kumppania joka jakaa vakaumuksesi, niin voihan sitä miettiä kumpi on tärkeämpää; jäykkä vakaumuksellisuus vai joustavampi usko ja kumppanin löytäminen?

ongelma on se että noi suhteet ei kestä. toinen uskovainen joka joustaa ja toinen ateisti, taustalla erilaiset elämän arvot. jutun kaatumisen näkee heti alkuunsa.

Ateistiko ei voi joustaa tällaisessa suhteessa?

Yleensä ongelma tulee, jos uskovaisen puolison yhteisö ei hyväksy uskotonta/vääräuskoista puolisoa.

Eri uskonnot omaavilla tai askovainen/ateistipareilla voi olla hyvin samanlaiset elämänarvot.

On se varmasti ainakin hankalaa. Tiedän sellaisiakin tapauksia, että toinen on parisuhteen aikana "löytänyt Jeesuksen" ja sen takia suhde on joutunut kriisiin. Osassa tapauksista on tullut ero. Olen itse tullut uskoon vasta muutama vuosi sitten ja se on vaikuttanut minuun niin vahvasti, että en enää näe itseni voivan pariutua ateistin kanssa. Itsekin ateistina suorastaan halveksuin uskovia. En halua kumppanini halveksuvan minua, tai siis tätä asiaa joka on iso osa minuuttani nykyään. Enkä toisaalta halua tuputtaakaan uskoani kenellekään, eihän se tuputtaminen minuunkaan koskaan tehonnut, pikemminkin päinvastoin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos uskonto on jollekin tärkeä, niin hän todennäköisesti ei halua siitä luopua ja miksi pitäisikään. Silloin vain täytyy yrittää löytää puoliso, joka on uskonnon suhteen samoilla linjoilla. Muuten voi olla edessä paljon ristiriitoja.

Jos taas kovinkin uskova ja ei-lainkaan-uskova menevät yhteen, niin silloin kummankin on joustettava. Kyllä uskovakin pystyy joustamaan tinkimättä periaatteistaan. Tiedän tällaisia tapauksia. Tai sitten on käynyt niin, että toisesta tulee uskova silloin kun ollaan jo yhdessä. Siinä tilanteessa pitää kummankin puolison syvällisesti miettiä, miten mennään eteenpäin yhdessä. Joskus se ei onnistu, joskus onnistuu.

Riippuu uskosta. En minä ainakaan pysty osallistumaan moniinkaan juttuihin, joihin ei-uskova haluaisi ehkä osallistua. Ei ole sellaista joustoa, koska silloin minulta lähtee usko. 

Mihinhän uskosi vastaiseen ateisti haluaisi osallistua?

Minä esimerkiksi lämmittelen leivinuunia, katson ehkä lasten kanssa elokuvan, illan päälle pidän muutaman radioyhteyden(radioamatööritoimintaa), huomenna huollan työkoneita, käyn ehkä lasten kanssa retkellä, lämmitän saunan...

Kerrassaan jumalatonta menoa!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei, mutta jos et löydä kumppania joka jakaa vakaumuksesi, niin voihan sitä miettiä kumpi on tärkeämpää; jäykkä vakaumuksellisuus vai joustavampi usko ja kumppanin löytäminen?

Usko ei voi joustaa. Se on hyvin kapea tie.

Tätä minä en vain ymmärrä enkä pidä hyvänä.

Jos molemmat uskoo esim. Raamattuun, niin mitä väliä jos ollaan eri uskontokunnista?

Tätä tarkoitan jäykkyydellä ja joustamattomuudella.

No jos toinen uskoo Raamattuun, ja on sitä mieltä, että Raamatun ohjeet velvoittavat hankkimaan niin paljon lapsia, kuin ontullakseen ja toisen puolison mielestä siellä ei niin sanota, eikä halua kuin 2 tai 3 lasta.

Onhan tuossa selvä sovittamaton ristiriita.

Jos toisen mielestä lepopäivä on sunnuntai ja toisen mielestä lauantai.

2 jyrkkää(ei salli puolison/lasten poiketa omasta tulkinnastaan), eri tavoin Raamattua tulkitsevaa ei sopine pariksi.

Assburger kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos uskonto on jollekin tärkeä, niin hän todennäköisesti ei halua siitä luopua ja miksi pitäisikään. Silloin vain täytyy yrittää löytää puoliso, joka on uskonnon suhteen samoilla linjoilla. Muuten voi olla edessä paljon ristiriitoja.

Jos taas kovinkin uskova ja ei-lainkaan-uskova menevät yhteen, niin silloin kummankin on joustettava. Kyllä uskovakin pystyy joustamaan tinkimättä periaatteistaan. Tiedän tällaisia tapauksia. Tai sitten on käynyt niin, että toisesta tulee uskova silloin kun ollaan jo yhdessä. Siinä tilanteessa pitää kummankin puolison syvällisesti miettiä, miten mennään eteenpäin yhdessä. Joskus se ei onnistu, joskus onnistuu.

Riippuu uskosta. En minä ainakaan pysty osallistumaan moniinkaan juttuihin, joihin ei-uskova haluaisi ehkä osallistua. Ei ole sellaista joustoa, koska silloin minulta lähtee usko. 

Mihinhän uskosi vastaiseen ateisti haluaisi osallistua?

Minä esimerkiksi lämmittelen leivinuunia, katson ehkä lasten kanssa elokuvan, illan päälle pidän muutaman radioyhteyden(radioamatööritoimintaa), huomenna huollan työkoneita, käyn ehkä lasten kanssa retkellä, lämmitän saunan...

Kerrassaan jumalatonta menoa!

Ryyppyilta baarissa, pornografian katsominen yhdessä ja prideparaati esimerkiksi.