Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Epäkiitolliset appivanhemmat!
30.11.2014 |
Vähän raflaavat otsikko, mutten keksinyt muutakaan :)
Minulla on sellainen tilanne, että appivanhempani, lastemme isovanhemmat, ovat todella, todella huonoja sanomaan kiitos, anteeksi, lähettämään terveisiä, kysymään kuulumisia, tarjoamaan apua jne. He eivät tee sitä koskaan, siis minulle. Itse en näitä sanoja koskaan säästele, kiitän heitä aina kun voin ja kaikesta, autan kun pystyn jne.
Tämä ei todellakaan ole iso ongelma minulle, mutta kiinnostaisi kuulla, onko tällainen käytös yleistäkin. Minusta on vähän hassua, että minä askartelen lasten kanssa synttäri-, nimppari-, pääsiäis-, äitienpäivä- ym. kortit heille. Asumme kauempana ja postitan ne aina (käsialani on kuoressa ja nimeni lähettäjänä). Olen hoitovapaalla ja mieheni on töissä, joten tottakai teen niin. Lähetän myös lasten piirustuksia isovanhemmille, teen valokuvakortit jouluksi ja lahjaksi kuvakirjan lasten menneestä vuodesta. He eivät ikinä ole kiittäneet minua, vaan he kiittävät aina miestäni. Eikä niin, että "kiitos teille" tai "xxx:lle kiitos" tms., vaan kiitos menee aina miehelleni. Terveisiä he eivät koskaan lähetän, eivät muista synttäreitäni eivätkä anna joululahjoja.
On myös tapahtunut niin, että todella olen jäänyt pahoittelua tai anteeksipyyntö vaille. En ala avata yksityiskohtia, mutta asia liittyy täysin olennaiseen yhden lapseni terveyden vaarantaneeseen tilanteeseen. Kukaan ei koskaan pahoitellut sitä minulle, vaan asia vain vaiettiin.
Appivahemmat eivät ikinä ole kysyneet, tarvitsenko apua lasten kanssa. Minun kuulteni he kuitenkin päivittelevät, että näkevät liian harvoin lapsia. Olen kutsunut heitä kylään, mutta he käyvät tosi harvoin.
Tämä ei ole mikään vihamielinen tilitys appivanhemmistani. Ymmärrän olevani erilainen ja ajattelevani eri lailla asioista. Se on ihan ok. Minusta lapsille on äärettömän tärkeää, että he saavat olla vapaasti isovanhempiensa kanssa ja yritän kaikin tavoin puhua lapsille vain hyvää heistä. Ylläpidän suhdetta parhaani mukaan, sitä nuo muistamiset, kuvat yms. juuri ovat. Silti joskus tulee vähän tyhjä olo. On täysin selvää, että minä olen askartelujen takana, kortit ym on aina kirjoitettu minun käsialallani, mieheni ei edes ota paljon kuvia eikä taatusti osaa eikä ehdi tehdä kuvakirjoja, eikä mieheni muista edes vanhempiensa syntymäpäiviä ;) nyt joku sanoo, että anna olla, ja se on kyllä käynyt mielessä. Mutta tänä jouluna olen postittanut molemmille isovanhemmille lasten kuvia, piirrustuksia, askarteluja, kuvakirjan yms. kertomatta mitään siitä miehelleni. Odottelen nyt, mitä tapahtuu, kun appivanhemmat kiittävät miestäni eikä hän tiedä asiasta mitään. Lahja on nyt suoraan minulta.
ajatuksianne? :)
Kommentit (25)
Toiset nyt ei vaan osaa kiittää! Älä välitä :) jatka vaan askartelua yms. jos lasten kans tykkäätte niin tehdä. Ehkä se kuitenkin siellä isovanhempien sydämen sopukassa tuntuu kivalta, kun muistetaan. Samalla opettaa lapsetkin siihen "antamisen iloon". Voithan joskus muina naisina kysäistä, että onko ne piirustukset ym saapuneet perille, kun ei oo mitään kuulunut ;)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miehesi porukat on jotain vanhanaikaista porukkaa, sellaiset ja maalla muutenkin, kiitetään vain miestä. Lisäksi ovat sivistymättömiä ja varmaan jokin alemmuudentunne.
Toimit hienosti, luot siteitä lastesi ja isovanhempien välille. Mistä tiedät, kuinka ylpeänä niitä tuttavilleen näyttelevät ja kyynelsilmin kuvia katselevat iltaisin vaivihkaa..He ovat oman taustansa, kasvatuksensa uhreja. Mistä sitä tietää, miten herkkiä tunteita ne nostavat. Nykyajan lapsilla on kaikki niin hyvin.
Minulla hieman samanlainen anoppi, appi onneksi puutteistaan huolimatta sosiaalinen tapaus, joka keventää huumorilla tilanteita. Anopillani on jokin ihme alemmuudentunne.
Jatkat vaan samaan malliin! Muuten elämässä on hyvä ohje, ettei kannata odottaa keneltäkään mitään. Vaan iloisesti yllättyä, jos joku ystävä/sukulainen osaakin todella huomioida vastavuoroisesti joku kerta.
Kunhan vaan motiivisi on oikea, eli ajattelet lapsia ja sitä, kuinka tärkeitä he ovat isovanhemmille ja päinvastoin. Jos motiivi ei ole oma suorittaminen, sitten kaikki ok!
[quote author="Vierailija" time="30.11.2014 klo 11:06"]
Kuin olisin itse kirjoittanut! Mulla ihan samanlaiset appikset. Eivät koskaan kiitä, soittele, kysu kuulumisia. Jos emme itse soita, voi mennä puoli vuotta ettei niistä kuulu mitään. Koskaan eivät ole auttaneet tai tarjonneet apuaan, esim lapsia eivät ole hoitaneet koskaan minuuttiakaan. Lähetän paljon lasten kuvia, askarteluja, ostan joululahjat jne - ei koskaan mitään kiitosta, ikinä. Ei edes miehelleni. Olen aina ollut heille kohtelias, ystävällinen ja haluaisin läheisen suhteen koska ovat ainoat isovanhemmat. Mutta eivät ne vaan halua. Olen ollut 15v naimisissa ja tänä aikana appikset eivät ole kutsuneet kertaakaan kylään! Ei siis koskaan. Ajoittain, pari kertaa vuodessa sit itse soitetaan ja kysutään saako tulla. Kutsun heitä toki meille mutta eivät käy kuin kerta vuoteen.
Eipä mulla ole muuta neuvoa kuin että luovuta: ( itse olen 15v yrittänyt, ponnistellut, nähnyt vaivaa. Eikä mitään kiinnostusta ja vastakaikua. Olen tullut tulokseen että syy on anopin. Anoppi kun kyllä rakastaa tytärtään, pitää päivittäin siihen yhteyttä, hoitaa tyttären lapsia. Pojastaan ei välitä eikä pidä yhteyttä. Tytär ehkä tuo sisällön elämään ja pojan perhe sitten on vähän turha tai jotain vastaavaa. Olen nyt jo luovuttanut, toista ei saa muutettua.
Tsemppiä ap, tiedän tasan muten pahalta tuo tuntuu. Kaikki kirjoituksesi esimerkit ovat minunkin kohdallani samoin, ellei jopa pahemmin. Vika lienee anopin tunne-elämässä.
[/quote]
Anoppisi on siis perus av mamma. Poikalapset ovat turhakkeita ja tyttö sen olla pitää. (sellaista sairasta sontaahan täältä saa lukea). Tuossa sitten on se tulevaisuus. Aika surullista. Ei muuta kun sinulle tsemppiä, ole erilainen äiti itse pojallesi/pojillesi.
[quote author="Vierailija" time="30.11.2014 klo 11:55"]
Minulla on hyvin samantapainen anoppi (appiukko on jo kuollut), sillä erotuksella, että ei hän kiitä miestänikään. Tuntuu tosi oudolta ja jotenkin tyhmältä kun on saattanut nähdä suurenkin vaivan (esim. juuri nuo valokuvakirjat) ja sitten ei kuulu yhtään mitään. Teimme viime jouluksi aikuisen tyttäreni kanssa mummulle valokuvakirjan, tyttäreni kesällä kuvasi mummun upean puutarhan, ja minä syksyllä tein kirjan. Ei mitään, ei sanaakaan koko kirjasta. Nyt sitten, melkein vuoden jälkeen, selvisi, että kirja on mummulle tosi tärkeä ja rakas. Hän pyysi tyttäreni kuvaamaan puutarhan uudestaan keväällä ja toivoi uutta kirjaa keväisestä puutarhastaan.
Olin syksyllä Amsterdamissa työporukan kanssa ja ostin mummulle pari erikoisen väristä amarylliksen sipulia (siis ei ne sipulit ole erikoisen värisiä, vaan ne kukat, jotka niistä tulee). Mieheni sitten vei ne äidilleen, kun en itse päässyt sinne. Ja mitä kuului? No ei tietenkään yhtään mitään. Olisi edes tekstarin laittanut, tai kiittänyt sitten kun nähtiin.
En tiedä, olen näistä aika paljon miehenikin kanssa puhuttuani tullut siihen tulokseen, että paitsi että tämä on huonoa käytöstä, tämä on jotenkin myös kulttuurikysymys. Koetaan jotenkin vaivaannuttavana sanoa se kiitos, tai onnitella. Koetaan vaikeana myös ottaa se kiitos vastaan, tai onnittelut tai surunvalittelut, mummu on näissä tilanteissa selvästi vaivaantunut.
Olen yrittänyt ymmärtää - silti tilanteet tuntuvat aina yhtä oudoilta, ja aina hämmästyn, kun mitään ei kuulu.
[/quote]
En tiedä, poden itsekin jossain määrin tuota. Osaan kiittää sujuvasti tilanteissa, joissa lahja on jokin tavanmukainen - joku jää pitämään ovea auki, tarjoaa kaffetta, kysyy mitä kuuluu. Mutta jos saan jotain mitä en osaa odottaa, ja etenkin jos toinen on nähnyt vaivaa sen eteen - menen jotenkin sanattomaksi. Ehkä siinä on häpeää, alemmuudentunnetta, liikutusta, jotain mikä aiheuttaa sisäisen hämmingin, ja sitten en osaa toimia. Olen ihmetellyt itseäni ja piirre risoo. Sitten jälkikäteen saatan jopa onnistua kiittelemään, kun on taatusti myöhäistä - mutta välissä saattaa kulua vuosi pari. Joskus on käynyt niin, että isäni syytti minua kiittämättömäksi kun oli antanut minulle rahaa - mutta tosiasiassa olin mykistynyt, koska summa oli liian iso. Jotenkin tavallinen kiitos tuntui liian pieneltä, ja ehkä pelkäsin murtuvani ja reagoivani liian rajusti jos yrittäisin vastata asianmukaisesti. Taustalla on vuosien hankala elämä, masennusta, köyhyyttä, pientä syrjäytymistä ja uskonpuutetta. Minun on vaikea uskoa olevani merkittävä muille ihmisille, jopa silloin vaikka tietäisin ettei se ole totta, esimerkiksi suhteessa aika itsekeskeisiin ja -riittoisiin vanhempiini, kun olen kuitenkin ainoa lapsi ja he tosiasiassa tarvitsevat apuani.
Varmaan voi olla ihmisillä päinvastaisia syitä kiittämättömyyteen - ristiriitaiset tunteet sikäli, että on jotain tyytymättömyyttä ja pientä kaunaa, jotka sitten saavat kokemaan syyllisyyttä ja häpeää kun saa ystävällisyyttä osakseen.
Alue: Aihe vapaa
Teetkö asioita ilahduttaaksesi itseäsi, lapsiasi vai isovanhempia. Ajatteletko, että he eiovät ilahdu, jos eivät erikseen kiitä? Marttyyrin kruunun saa kyllä hommattua itselleen tavalla tai toisella, jos sen näkökulman omaan elämäänsä valitsee.