Takertuva lapsi. Miten tätä jaksaa sekoamatta?

Neljävuotias siis määrää, ettet saa käydä yksin vessassa tai suihkussa?

Huh. Kuka teillä onkaan se aikuinen?

Vierailija kirjoitti:

Neljävuotias siis määrää, ettet saa käydä yksin vessassa tai suihkussa?

Huh. Kuka teillä onkaan se aikuinen?

Sinä tuotat lapsellesi hylkäyskokemuksia?

Muakin ahdisti tuo kun nyt täysi-ikäinen lapsi oli todella kiinni muassa pienenä. Pahinta just tuo että menempä Rentoutuun suihkuun niin kyttää siinä ja joutu sanomaan että voiko antaa olla rauhassa että ihan kohta tulen. 11 vuotiaana sai raivokohtauksia kun sain miesystävän ja kyseli että mitä teette makkarissa aamuisin ja itki ja huusi ja teettekö sitä jne. No onneksi vuodet vieri ja loppui tuo.

Kuulostaa aika suloiselta. Hän on kiintynyt sinuun ja pelkää varmaan, että hänet hylätään.

Outoon sävyyn puhut lapsestasi, vaistoaako lapsi ettet pidä hänestä ja yrittää siksi kaikin keinoin saada huomiotasi.

Ihan normaalia käytöstä lapselta, mutta kyllä tuon ikäistä jo pitää rajata, että äidillä on vessa- ja suihkurauha, tai esim. rauha lukea päivän lehti itsekseen. Nelivuotias jo ymmärtää, kun selität asian hänelle (alkuun varmaankin joka kerta), ja sitten ovi lukkoon kun menet vessaan, ja sovitte, mitä lapsi tekee sillä välin, kun luet vaikkapa lehden. Ei siis varmasti korjaannu kerrasta, mutta johdonmukaisesti toimimalla helpottaa. Mutta siis normaalia käytöstä lapselta, jotkut vaan ovat seurallisempia kuin toiset. Helpottaa siinä vaiheessa viimeistään, kun on koululainen ja viihtyy enemmän kavereiden kanssa.

Ap,ymmärrän kyllä hyvin, että takertuvuus rasittaa. Mutta ymmärrätkö sinä, mistä se johtuu?

Osin se on ihan geneettinen luonteenpiirre, samassa sisarkatraassa osa voi olla takertuvia, osa ei, ja siis ilman, että kyse olisi asemasta sisarusporukassa ja siitä, että lasta syrjittäisiin.

Osin se johtuu hylkäämiskokemuksista lapsena. Liikaa pakkoeroja äidistä liian pienenä, on se sitten pitkiä hoitokeikkoja mumnolaan tai kuten teillä, avioero. Kaikki nuo saattaavat jättää herkkään lapseen olon, että on parempi pysyä äidin kyljessä.

Osin se voi olla vanhemman välttelevästä kasvatustyylistä johtuvaa. Lapsi ikäänkuin joutuu tiristämään väkisin äidistä rakkautta, kun tämä muuten tuntuu katselevan lapsen yli kännykkään tai tekemättömiin kotitöihin.

Lapsi ei takerru siksi, että hän olisi tottunut liikaan läheisyyteen, tämä ykköskommentoijalle.

Itselläni oli hiukan samanlaisia kokemuksia, kun palasin töihin esikoiseni ollesss hiukan alle vuoden ikäinen. Mies jäi hoitovapaalle ja tyttärestä totta kai pidettiin huolta hyvin, mutta kun tulin töistä kotiin, isänsä ei kelvannut mihinkään, ei pukemaan, pyyhkimään tai leikkimään. Tyttö kulki perässäni jopa ihan rasittavuuteen asti, mutta mitäs siinä äiti muuta voi (kun tietää, että lapsi oirehtii hylkäämisen tunnettaan) kuin tarjota syliä.

Vierailija kirjoitti:

Ap,ymmärrän kyllä hyvin, että takertuvuus rasittaa. Mutta ymmärrätkö sinä, mistä se johtuu?

Osin se on ihan geneettinen luonteenpiirre, samassa sisarkatraassa osa voi olla takertuvia, osa ei, ja siis ilman, että kyse olisi asemasta sisarusporukassa ja siitä, että lasta syrjittäisiin.

Osin se johtuu hylkäämiskokemuksista lapsena. Liikaa pakkoeroja äidistä liian pienenä, on se sitten pitkiä hoitokeikkoja mumnolaan tai kuten teillä, avioero. Kaikki nuo saattaavat jättää herkkään lapseen olon, että on parempi pysyä äidin kyljessä.

Osin se voi olla vanhemman välttelevästä kasvatustyylistä johtuvaa. Lapsi ikäänkuin joutuu tiristämään väkisin äidistä rakkautta, kun tämä muuten tuntuu katselevan lapsen yli kännykkään tai tekemättömiin kotitöihin.

Lapsi ei takerru siksi, että hän olisi tottunut liikaan läheisyyteen, tämä ykköskommentoijalle.

Itselläni oli hiukan samanlaisia kokemuksia, kun palasin töihin esikoiseni ollesss hiukan alle vuoden ikäinen. Mies jäi hoitovapaalle ja tyttärestä totta kai pidettiin huolta hyvin, mutta kun tulin töistä kotiin, isänsä ei kelvannut mihinkään, ei pukemaan, pyyhkimään tai leikkimään. Tyttö kulki perässäni jopa ihan rasittavuuteen asti, mutta mitäs siinä äiti muuta voi (kun tietää, että lapsi oirehtii hylkäämisen tunnettaan) kuin tarjota syliä.

Lue viestini ajatuksella uudestaan, et selvästikään ymmärtänyt sitä. Lapselle ei muuten ole hyväksi, jos vanhempi on täysin hänen vietävissään, se juuri aiheuttaa turvattomuuden tunnetta.

T. Ykköskommentoija

Anna lapsi adoptoitavaksi jos et osaa kasvattaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap,ymmärrän kyllä hyvin, että takertuvuus rasittaa. Mutta ymmärrätkö sinä, mistä se johtuu?

Osin se on ihan geneettinen luonteenpiirre, samassa sisarkatraassa osa voi olla takertuvia, osa ei, ja siis ilman, että kyse olisi asemasta sisarusporukassa ja siitä, että lasta syrjittäisiin.

Osin se johtuu hylkäämiskokemuksista lapsena. Liikaa pakkoeroja äidistä liian pienenä, on se sitten pitkiä hoitokeikkoja mumnolaan tai kuten teillä, avioero. Kaikki nuo saattaavat jättää herkkään lapseen olon, että on parempi pysyä äidin kyljessä.

Osin se voi olla vanhemman välttelevästä kasvatustyylistä johtuvaa. Lapsi ikäänkuin joutuu tiristämään väkisin äidistä rakkautta, kun tämä muuten tuntuu katselevan lapsen yli kännykkään tai tekemättömiin kotitöihin.

Lapsi ei takerru siksi, että hän olisi tottunut liikaan läheisyyteen, tämä ykköskommentoijalle.

Itselläni oli hiukan samanlaisia kokemuksia, kun palasin töihin esikoiseni ollesss hiukan alle vuoden ikäinen. Mies jäi hoitovapaalle ja tyttärestä totta kai pidettiin huolta hyvin, mutta kun tulin töistä kotiin, isänsä ei kelvannut mihinkään, ei pukemaan, pyyhkimään tai leikkimään. Tyttö kulki perässäni jopa ihan rasittavuuteen asti, mutta mitäs siinä äiti muuta voi (kun tietää, että lapsi oirehtii hylkäämisen tunnettaan) kuin tarjota syliä.

Lue viestini ajatuksella uudestaan, et selvästikään ymmärtänyt sitä. Lapselle ei muuten ole hyväksi, jos vanhempi on täysin hänen vietävissään, se juuri aiheuttaa turvattomuuden tunnetta.

T. Ykköskommentoija

Autoritäärinen kasvatus on viimeinen virhe siinä vaiheessa kun lapsi on epävarma vanhempansa kiintymyksestä. Joissakin tilanteissa voi olla hyväkin ajatus näyttää kaapin paikka, mutta ei tällaisessa.

-eri.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap,ymmärrän kyllä hyvin, että takertuvuus rasittaa. Mutta ymmärrätkö sinä, mistä se johtuu?

Osin se on ihan geneettinen luonteenpiirre, samassa sisarkatraassa osa voi olla takertuvia, osa ei, ja siis ilman, että kyse olisi asemasta sisarusporukassa ja siitä, että lasta syrjittäisiin.

Osin se johtuu hylkäämiskokemuksista lapsena. Liikaa pakkoeroja äidistä liian pienenä, on se sitten pitkiä hoitokeikkoja mumnolaan tai kuten teillä, avioero. Kaikki nuo saattaavat jättää herkkään lapseen olon, että on parempi pysyä äidin kyljessä.

Osin se voi olla vanhemman välttelevästä kasvatustyylistä johtuvaa. Lapsi ikäänkuin joutuu tiristämään väkisin äidistä rakkautta, kun tämä muuten tuntuu katselevan lapsen yli kännykkään tai tekemättömiin kotitöihin.

Lapsi ei takerru siksi, että hän olisi tottunut liikaan läheisyyteen, tämä ykköskommentoijalle.

Itselläni oli hiukan samanlaisia kokemuksia, kun palasin töihin esikoiseni ollesss hiukan alle vuoden ikäinen. Mies jäi hoitovapaalle ja tyttärestä totta kai pidettiin huolta hyvin, mutta kun tulin töistä kotiin, isänsä ei kelvannut mihinkään, ei pukemaan, pyyhkimään tai leikkimään. Tyttö kulki perässäni jopa ihan rasittavuuteen asti, mutta mitäs siinä äiti muuta voi (kun tietää, että lapsi oirehtii hylkäämisen tunnettaan) kuin tarjota syliä.

Lue viestini ajatuksella uudestaan, et selvästikään ymmärtänyt sitä. Lapselle ei muuten ole hyväksi, jos vanhempi on täysin hänen vietävissään, se juuri aiheuttaa turvattomuuden tunnetta.

T. Ykköskommentoija

Autoritäärinen kasvatus on viimeinen virhe siinä vaiheessa kun lapsi on epävarma vanhempansa kiintymyksestä. Joissakin tilanteissa voi olla hyväkin ajatus näyttää kaapin paikka, mutta ei tällaisessa.

-eri.

Kuka tässä on autoritäärisestä kasvatuksesta puhunut? Muu kuin sinä siis.

Totta kai mietin että mitä olen tehnyt mahdollisesti. Vauva-aika oli tosi raskasta. Isänsä oli minua kohtaan tosi vaativa ja halusi tehdä kaiken oppikirjojen mukaan (tai että minä teen, hän jatkoi paljolti normaalia elämäänsä). Toki siinä väsyi ja yritin olla täydellinen, kunnes olin aivan loppu enkä varmasti mikään läsnäoleva äiti. Tietysti ero oli ainoa vaihtoehto. Sen jälkeen luulin pystyväni hengittämään, mutta sitten tuli heti koronarajoitukset ja olin aivan yksin.

Varmasti kaikki tuollainen vaikuttaa. Lapsi kuitenkin on lähes koko ajan iloinen ja hyväntuulinen, onneksi! Ja yritän ehkä paikkailla aiempia epäonnistumisia olemalla hänen kanssaan. Toki myös joskus sanon että haluan olla rauhassa. Haluan hänelle näyttää sitäkin miten omia rajoja asetetaan. Hänkin on hyvin oppinut sanomaan minulle että haluaa olla rauhassa. Joskus vaan mietin että loppuuko tuo tarrautuminen koskaan.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap,ymmärrän kyllä hyvin, että takertuvuus rasittaa. Mutta ymmärrätkö sinä, mistä se johtuu?

Osin se on ihan geneettinen luonteenpiirre, samassa sisarkatraassa osa voi olla takertuvia, osa ei, ja siis ilman, että kyse olisi asemasta sisarusporukassa ja siitä, että lasta syrjittäisiin.

Osin se johtuu hylkäämiskokemuksista lapsena. Liikaa pakkoeroja äidistä liian pienenä, on se sitten pitkiä hoitokeikkoja mumnolaan tai kuten teillä, avioero. Kaikki nuo saattaavat jättää herkkään lapseen olon, että on parempi pysyä äidin kyljessä.

Osin se voi olla vanhemman välttelevästä kasvatustyylistä johtuvaa. Lapsi ikäänkuin joutuu tiristämään väkisin äidistä rakkautta, kun tämä muuten tuntuu katselevan lapsen yli kännykkään tai tekemättömiin kotitöihin.

Lapsi ei takerru siksi, että hän olisi tottunut liikaan läheisyyteen, tämä ykköskommentoijalle.

Itselläni oli hiukan samanlaisia kokemuksia, kun palasin töihin esikoiseni ollesss hiukan alle vuoden ikäinen. Mies jäi hoitovapaalle ja tyttärestä totta kai pidettiin huolta hyvin, mutta kun tulin töistä kotiin, isänsä ei kelvannut mihinkään, ei pukemaan, pyyhkimään tai leikkimään. Tyttö kulki perässäni jopa ihan rasittavuuteen asti, mutta mitäs siinä äiti muuta voi (kun tietää, että lapsi oirehtii hylkäämisen tunnettaan) kuin tarjota syliä.

Lue viestini ajatuksella uudestaan, et selvästikään ymmärtänyt sitä. Lapselle ei muuten ole hyväksi, jos vanhempi on täysin hänen vietävissään, se juuri aiheuttaa turvattomuuden tunnetta.

T. Ykköskommentoija

Autoritäärinen kasvatus on viimeinen virhe siinä vaiheessa kun lapsi on epävarma vanhempansa kiintymyksestä. Joissakin tilanteissa voi olla hyväkin ajatus näyttää kaapin paikka, mutta ei tällaisessa.

-eri.

Kuka tässä on autoritäärisestä kasvatuksesta puhunut? Muu kuin sinä siis.

Autoritäärinen kasvatus = komennus, kurinpito, rankaisu

Vierailija kirjoitti:

Outoon sävyyn puhut lapsestasi, vaistoaako lapsi ettet pidä hänestä ja yrittää siksi kaikin keinoin saada huomiotasi.

Rakkaus ei kieltämättä tässä mitenkään välity, mutta varmasti sitä on, ap on vaan liian tuskastunut lapseensa eikä uskalla vaatia lapseltaan omaa rauhaa edes vessaan, miksi? Sitä en tajua. Lapsi vaikuttaa aika tyypilliseltä ainokaiselta, joka asuu yhden vanhemman kanssa. Kyllä se siitä joskus irtaantuu enemmän, ap:n tulisi siihen lastaan myös kannustaa.

Tuo olisi kauheaa.

Jatka toki tuohon malliin ja vielä 15-vuotiaana saat kantaa heppua kantoliinassa masun päällä.

Minäkin lapsena takerruin äitiin, en noin voimakkaasti, mutta kuitenkin. Mulla se johtui siitä, että pelkäsin, että äiti lähtee ja jättää kamalan isän kanssa.

Kieltämättä tulee mieleen, että lapsesi pelkää jotain. Sanoit, että on pari yötä viikossa isällään. Ehkä kaksi kotia tuo epävarmuutta lapsen elämään, ja sinustakin saattaa aistia torjuvuuden, kun iloitset siitä, että lapsi on poissa sinua "stalkkaamasta".

Itse antaisin "takertua" ja luottaisin, että lapsi kyllä alkaa itsenäistyä, kun kokee sen turvalliseksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Outoon sävyyn puhut lapsestasi, vaistoaako lapsi ettet pidä hänestä ja yrittää siksi kaikin keinoin saada huomiotasi.

Rakkaus ei kieltämättä tässä mitenkään välity, mutta varmasti sitä on, ap on vaan liian tuskastunut lapseensa eikä uskalla vaatia lapseltaan omaa rauhaa edes vessaan, miksi? Sitä en tajua. Lapsi vaikuttaa aika tyypilliseltä ainokaiselta, joka asuu yhden vanhemman kanssa. Kyllä se siitä joskus irtaantuu enemmän, ap:n tulisi siihen lastaan myös kannustaa.

Kyllä kannustan irtautumaan mutta ei kai nyt pakottaa voi. Että ovi lukkoon ja pentu jääköön sinne huutamaan? Ja yksin kannustan myös nukkumaan. Nukutan omaan sänkyyn ja yöllä saa kömpiä viereen. Jos nukkuu omassaan koko yön niin kehun. Eipä tässä muutakaan voi. Ja kyllä, rakastan lastani. En nyt tiedä miten sen tästä pitäisi erityisesti välittyä? Kun tässä nyt siitä oli kyse että ärsyttää tuo yksi asia.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap,ymmärrän kyllä hyvin, että takertuvuus rasittaa. Mutta ymmärrätkö sinä, mistä se johtuu?

Osin se on ihan geneettinen luonteenpiirre, samassa sisarkatraassa osa voi olla takertuvia, osa ei, ja siis ilman, että kyse olisi asemasta sisarusporukassa ja siitä, että lasta syrjittäisiin.

Osin se johtuu hylkäämiskokemuksista lapsena. Liikaa pakkoeroja äidistä liian pienenä, on se sitten pitkiä hoitokeikkoja mumnolaan tai kuten teillä, avioero. Kaikki nuo saattaavat jättää herkkään lapseen olon, että on parempi pysyä äidin kyljessä.

Osin se voi olla vanhemman välttelevästä kasvatustyylistä johtuvaa. Lapsi ikäänkuin joutuu tiristämään väkisin äidistä rakkautta, kun tämä muuten tuntuu katselevan lapsen yli kännykkään tai tekemättömiin kotitöihin.

Lapsi ei takerru siksi, että hän olisi tottunut liikaan läheisyyteen, tämä ykköskommentoijalle.

Itselläni oli hiukan samanlaisia kokemuksia, kun palasin töihin esikoiseni ollesss hiukan alle vuoden ikäinen. Mies jäi hoitovapaalle ja tyttärestä totta kai pidettiin huolta hyvin, mutta kun tulin töistä kotiin, isänsä ei kelvannut mihinkään, ei pukemaan, pyyhkimään tai leikkimään. Tyttö kulki perässäni jopa ihan rasittavuuteen asti, mutta mitäs siinä äiti muuta voi (kun tietää, että lapsi oirehtii hylkäämisen tunnettaan) kuin tarjota syliä.

Lue viestini ajatuksella uudestaan, et selvästikään ymmärtänyt sitä. Lapselle ei muuten ole hyväksi, jos vanhempi on täysin hänen vietävissään, se juuri aiheuttaa turvattomuuden tunnetta.

T. Ykköskommentoija

Autoritäärinen kasvatus on viimeinen virhe siinä vaiheessa kun lapsi on epävarma vanhempansa kiintymyksestä. Joissakin tilanteissa voi olla hyväkin ajatus näyttää kaapin paikka, mutta ei tällaisessa.

-eri.

Kuka tässä on autoritäärisestä kasvatuksesta puhunut? Muu kuin sinä siis.

Aloitat ensimmäisen viestisi sanoin ”Neljävuotias siis määrää...”

Juuri tuo on autoritäärisyyttä. Alat kilpailla määräysvallasta pelokkaan neljävuotiaan kanssa sen sijaan että yrittäisit ymmärtää ja lohduttaa. Sinua itseäsi siteeraten: ”Kuka teillä onkaan aikuinen?”

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap,ymmärrän kyllä hyvin, että takertuvuus rasittaa. Mutta ymmärrätkö sinä, mistä se johtuu?

Osin se on ihan geneettinen luonteenpiirre, samassa sisarkatraassa osa voi olla takertuvia, osa ei, ja siis ilman, että kyse olisi asemasta sisarusporukassa ja siitä, että lasta syrjittäisiin.

Osin se johtuu hylkäämiskokemuksista lapsena. Liikaa pakkoeroja äidistä liian pienenä, on se sitten pitkiä hoitokeikkoja mumnolaan tai kuten teillä, avioero. Kaikki nuo saattaavat jättää herkkään lapseen olon, että on parempi pysyä äidin kyljessä.

Osin se voi olla vanhemman välttelevästä kasvatustyylistä johtuvaa. Lapsi ikäänkuin joutuu tiristämään väkisin äidistä rakkautta, kun tämä muuten tuntuu katselevan lapsen yli kännykkään tai tekemättömiin kotitöihin.

Lapsi ei takerru siksi, että hän olisi tottunut liikaan läheisyyteen, tämä ykköskommentoijalle.

Itselläni oli hiukan samanlaisia kokemuksia, kun palasin töihin esikoiseni ollesss hiukan alle vuoden ikäinen. Mies jäi hoitovapaalle ja tyttärestä totta kai pidettiin huolta hyvin, mutta kun tulin töistä kotiin, isänsä ei kelvannut mihinkään, ei pukemaan, pyyhkimään tai leikkimään. Tyttö kulki perässäni jopa ihan rasittavuuteen asti, mutta mitäs siinä äiti muuta voi (kun tietää, että lapsi oirehtii hylkäämisen tunnettaan) kuin tarjota syliä.

Lue viestini ajatuksella uudestaan, et selvästikään ymmärtänyt sitä. Lapselle ei muuten ole hyväksi, jos vanhempi on täysin hänen vietävissään, se juuri aiheuttaa turvattomuuden tunnetta.

T. Ykköskommentoija

Autoritäärinen kasvatus on viimeinen virhe siinä vaiheessa kun lapsi on epävarma vanhempansa kiintymyksestä. Joissakin tilanteissa voi olla hyväkin ajatus näyttää kaapin paikka, mutta ei tällaisessa.

-eri.

Kuka tässä on autoritäärisestä kasvatuksesta puhunut? Muu kuin sinä siis.

Aloitat ensimmäisen viestisi sanoin ”Neljävuotias siis määrää...”

Juuri tuo on autoritäärisyyttä. Alat kilpailla määräysvallasta pelokkaan neljävuotiaan kanssa sen sijaan että yrittäisit ymmärtää ja lohduttaa. Sinua itseäsi siteeraten: ”Kuka teillä onkaan aikuinen?”

Ei ymmärtäminen ja lohduttaminen sulje pois sitä, että vieroittaa lasta lempeästi ja jämäkästi silloin, kun siihen on tarve. Mistä ihmeestä vedät tähän jotain kilpailua? Totta kai aikuinen vetää linjat, mitä pitkin toimitaan. Jos vanhempi ei sitä tee, lapsi yrittää ottaa ohjat käsiinsä ja se vasta turvattomuutta lapselle aiheuttaakin. Tällaisia lapsia näkee nykyään paljon päiväkodeissa.