Lue keskustelun säännöt.
Takertuva lapsi. Miten tätä jaksaa sekoamatta?
02.10.2021 |
Olen koko ajan odottanut milloin lapsi alkaa kiinnostua muustakin maailmasta kuin minusta. Vauvana jo kaikki sanoi että oota vaan kun kohta sun pitää juosta sen perässä. No eipä olle neljään vuoteen tarvinnut. Ennemmin tuo tulee bumerangina takaisin jos edes yritän että se viihtyisi hetken edes parin metrin päässä. Jos on joku hyvä kaveri leikkimässä niin se on ainoa keino että hän ei ole minusta kiinnostunut.
Tuo on jo neljävuotias, mutta en saa käydä vessassa tai suihkussa rauhassa. Äskenkin suihkuverhon raosta kyttäsi kun olin suihkussa. Ahdistavaa! Silloin kun lapsi on viikossa pari yötä isällään niin vähän helpottaa, mutta kaikki muu aika on tätä samaa. Päiväkoti tietysti myös auttaa, mutta viikon tuo on ollut kipeänä nyt kotona. Onko siis ihan normaalia että tuon ikäinen lapsi käyttäytyy kuin joku sairas stalkkeri eikä päästä hetkeksikään silmistään?
Ja rakastan kyllä häntä ja tykkään leikkiä ja touhuta, mutta välillä ahdistaa että onko tuo vielä aikuisena noin kiinni. Ja tietenkään ei myöskään yksin nuku vaan kiinni minussa.
Kommentit (46)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Outoon sävyyn puhut lapsestasi, vaistoaako lapsi ettet pidä hänestä ja yrittää siksi kaikin keinoin saada huomiotasi.
Rakkaus ei kieltämättä tässä mitenkään välity, mutta varmasti sitä on, ap on vaan liian tuskastunut lapseensa eikä uskalla vaatia lapseltaan omaa rauhaa edes vessaan, miksi? Sitä en tajua. Lapsi vaikuttaa aika tyypilliseltä ainokaiselta, joka asuu yhden vanhemman kanssa. Kyllä se siitä joskus irtaantuu enemmän, ap:n tulisi siihen lastaan myös kannustaa.
Kyllä kannustan irtautumaan mutta ei kai nyt pakottaa voi. Että ovi lukkoon ja pentu jääköön sinne huutamaan? Ja yksin kannustan myös nukkumaan. Nukutan omaan sänkyyn ja yöllä saa kömpiä viereen. Jos nukkuu omassaan koko yön niin kehun. Eipä tässä muutakaan voi. Ja kyllä, rakastan lastani. En nyt tiedä miten sen tästä pitäisi erityisesti välittyä? Kun tässä nyt siitä oli kyse että ärsyttää tuo yksi asia.
Ap
Pakottaminen on ehkä väärä ja liioiteltu sana, mutta kyllä tuon ikäiselle pitää pystyä perustelemaan ja sitä myöden vaatimaan tiettyä tapaa toimia, kuten ruoka- ja vessarauha.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap,ymmärrän kyllä hyvin, että takertuvuus rasittaa. Mutta ymmärrätkö sinä, mistä se johtuu?
Osin se on ihan geneettinen luonteenpiirre, samassa sisarkatraassa osa voi olla takertuvia, osa ei, ja siis ilman, että kyse olisi asemasta sisarusporukassa ja siitä, että lasta syrjittäisiin.
Osin se johtuu hylkäämiskokemuksista lapsena. Liikaa pakkoeroja äidistä liian pienenä, on se sitten pitkiä hoitokeikkoja mumnolaan tai kuten teillä, avioero. Kaikki nuo saattaavat jättää herkkään lapseen olon, että on parempi pysyä äidin kyljessä.
Osin se voi olla vanhemman välttelevästä kasvatustyylistä johtuvaa. Lapsi ikäänkuin joutuu tiristämään väkisin äidistä rakkautta, kun tämä muuten tuntuu katselevan lapsen yli kännykkään tai tekemättömiin kotitöihin.
Lapsi ei takerru siksi, että hän olisi tottunut liikaan läheisyyteen, tämä ykköskommentoijalle.
Itselläni oli hiukan samanlaisia kokemuksia, kun palasin töihin esikoiseni ollesss hiukan alle vuoden ikäinen. Mies jäi hoitovapaalle ja tyttärestä totta kai pidettiin huolta hyvin, mutta kun tulin töistä kotiin, isänsä ei kelvannut mihinkään, ei pukemaan, pyyhkimään tai leikkimään. Tyttö kulki perässäni jopa ihan rasittavuuteen asti, mutta mitäs siinä äiti muuta voi (kun tietää, että lapsi oirehtii hylkäämisen tunnettaan) kuin tarjota syliä.
Lue viestini ajatuksella uudestaan, et selvästikään ymmärtänyt sitä. Lapselle ei muuten ole hyväksi, jos vanhempi on täysin hänen vietävissään, se juuri aiheuttaa turvattomuuden tunnetta.
T. Ykköskommentoija
Autoritäärinen kasvatus on viimeinen virhe siinä vaiheessa kun lapsi on epävarma vanhempansa kiintymyksestä. Joissakin tilanteissa voi olla hyväkin ajatus näyttää kaapin paikka, mutta ei tällaisessa.
-eri.
Kuka tässä on autoritäärisestä kasvatuksesta puhunut? Muu kuin sinä siis.
Aloitat ensimmäisen viestisi sanoin ”Neljävuotias siis määrää...”
Juuri tuo on autoritäärisyyttä. Alat kilpailla määräysvallasta pelokkaan neljävuotiaan kanssa sen sijaan että yrittäisit ymmärtää ja lohduttaa. Sinua itseäsi siteeraten: ”Kuka teillä onkaan aikuinen?”
Ei ymmärtäminen ja lohduttaminen sulje pois sitä, että vieroittaa lasta lempeästi ja jämäkästi silloin, kun siihen on tarve. Mistä ihmeestä vedät tähän jotain kilpailua? Totta kai aikuinen vetää linjat, mitä pitkin toimitaan. Jos vanhempi ei sitä tee, lapsi yrittää ottaa ohjat käsiinsä ja se vasta turvattomuutta lapselle aiheuttaakin. Tällaisia lapsia näkee nykyään paljon päiväkodeissa.
Huh huh, ”vieroittaa lasta lempeästi”. Miksi ihmeessä lasta pitäisi vieroittaa? Meillä on aika monta sukupolvea pilattu tuolla asenteella.
Kyllä se lapsi itse itsenäistyy kun on valmis. Usko minua!
Vierailija kirjoitti:
Totta kai mietin että mitä olen tehnyt mahdollisesti. Vauva-aika oli tosi raskasta. Isänsä oli minua kohtaan tosi vaativa ja halusi tehdä kaiken oppikirjojen mukaan (tai että minä teen, hän jatkoi paljolti normaalia elämäänsä). Toki siinä väsyi ja yritin olla täydellinen, kunnes olin aivan loppu enkä varmasti mikään läsnäoleva äiti. Tietysti ero oli ainoa vaihtoehto. Sen jälkeen luulin pystyväni hengittämään, mutta sitten tuli heti koronarajoitukset ja olin aivan yksin.
Varmasti kaikki tuollainen vaikuttaa. Lapsi kuitenkin on lähes koko ajan iloinen ja hyväntuulinen, onneksi! Ja yritän ehkä paikkailla aiempia epäonnistumisia olemalla hänen kanssaan. Toki myös joskus sanon että haluan olla rauhassa. Haluan hänelle näyttää sitäkin miten omia rajoja asetetaan. Hänkin on hyvin oppinut sanomaan minulle että haluaa olla rauhassa. Joskus vaan mietin että loppuuko tuo tarrautuminen koskaan.
Ap
Olet ollut todella kovilla, korona-aikakin vielä tullut eron jälkeen. Koita pysähtyä kunnioittamaan sitä, mitä olet joutunut kestämään ja kokemaan, ja tirauta vaikka puhdistava itku asian tiimoilta. Aloita myötätunto itsestäsi niin pystyt osoittamaan sitä lapsellekin.
Sinun ei todellakaan tarvitse pyrkiä olemaan täydellinen äiti. Ei kukaan pysty olemaan. Lapselle riittää, että olet läsnä hänelle. Pyri ymmärtämään, mitä lapsen "ärsyttävän" käytöksen takana on. Mitä hän tarvitsee. Kuvauksesi perusteella ei hänellä varmaan kovin läsnäolevaa isääkään ole, joten ei ihme, jos hän on epävarma ja peloissaan. Lapsi voi myös esittää iloista ja hyväntuulista, jos katsoo, että tulee sellaisena vanhempiensa hyväksymäksi. Parasta olisi, että hän voisi ilmaista myös huolensa ja harminsa ja luottaa, että vanhemmat kestävät sen.
Vierailija kirjoitti:
Tuo olisi kauheaa.
Ei se ole kauheaa, vaan silloin lasta saa helliä ja sylitellä mielin määrin. Jos tästä ei tykkää niin ehkä sitten, mutta eikö mm. juuri tästä syystä tehdä lapsia, että se on kivaa. Itse ainakin juuri rakastan lapseni hellimistä ja olen introvertti. Kauheampaa olisi jos lapsi ei ottaisi mitään kontaktia ja olisi kuin vieras ihminen kodissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap,ymmärrän kyllä hyvin, että takertuvuus rasittaa. Mutta ymmärrätkö sinä, mistä se johtuu?
Osin se on ihan geneettinen luonteenpiirre, samassa sisarkatraassa osa voi olla takertuvia, osa ei, ja siis ilman, että kyse olisi asemasta sisarusporukassa ja siitä, että lasta syrjittäisiin.
Osin se johtuu hylkäämiskokemuksista lapsena. Liikaa pakkoeroja äidistä liian pienenä, on se sitten pitkiä hoitokeikkoja mumnolaan tai kuten teillä, avioero. Kaikki nuo saattaavat jättää herkkään lapseen olon, että on parempi pysyä äidin kyljessä.
Osin se voi olla vanhemman välttelevästä kasvatustyylistä johtuvaa. Lapsi ikäänkuin joutuu tiristämään väkisin äidistä rakkautta, kun tämä muuten tuntuu katselevan lapsen yli kännykkään tai tekemättömiin kotitöihin.
Lapsi ei takerru siksi, että hän olisi tottunut liikaan läheisyyteen, tämä ykköskommentoijalle.
Itselläni oli hiukan samanlaisia kokemuksia, kun palasin töihin esikoiseni ollesss hiukan alle vuoden ikäinen. Mies jäi hoitovapaalle ja tyttärestä totta kai pidettiin huolta hyvin, mutta kun tulin töistä kotiin, isänsä ei kelvannut mihinkään, ei pukemaan, pyyhkimään tai leikkimään. Tyttö kulki perässäni jopa ihan rasittavuuteen asti, mutta mitäs siinä äiti muuta voi (kun tietää, että lapsi oirehtii hylkäämisen tunnettaan) kuin tarjota syliä.
Lue viestini ajatuksella uudestaan, et selvästikään ymmärtänyt sitä. Lapselle ei muuten ole hyväksi, jos vanhempi on täysin hänen vietävissään, se juuri aiheuttaa turvattomuuden tunnetta.
T. Ykköskommentoija
Autoritäärinen kasvatus on viimeinen virhe siinä vaiheessa kun lapsi on epävarma vanhempansa kiintymyksestä. Joissakin tilanteissa voi olla hyväkin ajatus näyttää kaapin paikka, mutta ei tällaisessa.
-eri.
Kuka tässä on autoritäärisestä kasvatuksesta puhunut? Muu kuin sinä siis.
Aloitat ensimmäisen viestisi sanoin ”Neljävuotias siis määrää...”
Juuri tuo on autoritäärisyyttä. Alat kilpailla määräysvallasta pelokkaan neljävuotiaan kanssa sen sijaan että yrittäisit ymmärtää ja lohduttaa. Sinua itseäsi siteeraten: ”Kuka teillä onkaan aikuinen?”
Ei ymmärtäminen ja lohduttaminen sulje pois sitä, että vieroittaa lasta lempeästi ja jämäkästi silloin, kun siihen on tarve. Mistä ihmeestä vedät tähän jotain kilpailua? Totta kai aikuinen vetää linjat, mitä pitkin toimitaan. Jos vanhempi ei sitä tee, lapsi yrittää ottaa ohjat käsiinsä ja se vasta turvattomuutta lapselle aiheuttaakin. Tällaisia lapsia näkee nykyään paljon päiväkodeissa.
Huh huh, ”vieroittaa lasta lempeästi”. Miksi ihmeessä lasta pitäisi vieroittaa? Meillä on aika monta sukupolvea pilattu tuolla asenteella.
Kyllä se lapsi itse itsenäistyy kun on valmis. Usko minua!
Ilmeisesti kyse on ap:n tapauksessa siitä, että väsynyt äiti saisi hetken omaa aikaa esim. lehden lukemiseen ja vessassa ja suihkussa käyntiin. Luuletko, että lapsi traumatisoituu, jos on muutaman minuutin erossa äidistään päivän aikana? Lapselle on paljon rankempaa joutua vieroitetuksi pakosta, esim. päiväkotiin mennessä, jos ei ole tottunut olemaan hetkeäkään ilman äitiä kotonaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap,ymmärrän kyllä hyvin, että takertuvuus rasittaa. Mutta ymmärrätkö sinä, mistä se johtuu?
Osin se on ihan geneettinen luonteenpiirre, samassa sisarkatraassa osa voi olla takertuvia, osa ei, ja siis ilman, että kyse olisi asemasta sisarusporukassa ja siitä, että lasta syrjittäisiin.
Osin se johtuu hylkäämiskokemuksista lapsena. Liikaa pakkoeroja äidistä liian pienenä, on se sitten pitkiä hoitokeikkoja mumnolaan tai kuten teillä, avioero. Kaikki nuo saattaavat jättää herkkään lapseen olon, että on parempi pysyä äidin kyljessä.
Osin se voi olla vanhemman välttelevästä kasvatustyylistä johtuvaa. Lapsi ikäänkuin joutuu tiristämään väkisin äidistä rakkautta, kun tämä muuten tuntuu katselevan lapsen yli kännykkään tai tekemättömiin kotitöihin.
Lapsi ei takerru siksi, että hän olisi tottunut liikaan läheisyyteen, tämä ykköskommentoijalle.
Itselläni oli hiukan samanlaisia kokemuksia, kun palasin töihin esikoiseni ollesss hiukan alle vuoden ikäinen. Mies jäi hoitovapaalle ja tyttärestä totta kai pidettiin huolta hyvin, mutta kun tulin töistä kotiin, isänsä ei kelvannut mihinkään, ei pukemaan, pyyhkimään tai leikkimään. Tyttö kulki perässäni jopa ihan rasittavuuteen asti, mutta mitäs siinä äiti muuta voi (kun tietää, että lapsi oirehtii hylkäämisen tunnettaan) kuin tarjota syliä.
Lue viestini ajatuksella uudestaan, et selvästikään ymmärtänyt sitä. Lapselle ei muuten ole hyväksi, jos vanhempi on täysin hänen vietävissään, se juuri aiheuttaa turvattomuuden tunnetta.
T. Ykköskommentoija
Autoritäärinen kasvatus on viimeinen virhe siinä vaiheessa kun lapsi on epävarma vanhempansa kiintymyksestä. Joissakin tilanteissa voi olla hyväkin ajatus näyttää kaapin paikka, mutta ei tällaisessa.
-eri.
Kuka tässä on autoritäärisestä kasvatuksesta puhunut? Muu kuin sinä siis.
Aloitat ensimmäisen viestisi sanoin ”Neljävuotias siis määrää...”
Juuri tuo on autoritäärisyyttä. Alat kilpailla määräysvallasta pelokkaan neljävuotiaan kanssa sen sijaan että yrittäisit ymmärtää ja lohduttaa. Sinua itseäsi siteeraten: ”Kuka teillä onkaan aikuinen?”
Ei ymmärtäminen ja lohduttaminen sulje pois sitä, että vieroittaa lasta lempeästi ja jämäkästi silloin, kun siihen on tarve. Mistä ihmeestä vedät tähän jotain kilpailua? Totta kai aikuinen vetää linjat, mitä pitkin toimitaan. Jos vanhempi ei sitä tee, lapsi yrittää ottaa ohjat käsiinsä ja se vasta turvattomuutta lapselle aiheuttaakin. Tällaisia lapsia näkee nykyään paljon päiväkodeissa.
Huh huh, ”vieroittaa lasta lempeästi”. Miksi ihmeessä lasta pitäisi vieroittaa? Meillä on aika monta sukupolvea pilattu tuolla asenteella.
Kyllä se lapsi itse itsenäistyy kun on valmis. Usko minua!
Ilmeisesti kyse on ap:n tapauksessa siitä, että väsynyt äiti saisi hetken omaa aikaa esim. lehden lukemiseen ja vessassa ja suihkussa käyntiin. Luuletko, että lapsi traumatisoituu, jos on muutaman minuutin erossa äidistään päivän aikana? Lapselle on paljon rankempaa joutua vieroitetuksi pakosta, esim. päiväkotiin mennessä, jos ei ole tottunut olemaan hetkeäkään ilman äitiä kotonaan.
Lapsi traumatisoituu uskomattoman monesta eri asiasta. Juuri siksi vanhoilla sukupolvilla on niin paljon enemmän mielenterveysongelmia verrattuna nuoriin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap,ymmärrän kyllä hyvin, että takertuvuus rasittaa. Mutta ymmärrätkö sinä, mistä se johtuu?
Osin se on ihan geneettinen luonteenpiirre, samassa sisarkatraassa osa voi olla takertuvia, osa ei, ja siis ilman, että kyse olisi asemasta sisarusporukassa ja siitä, että lasta syrjittäisiin.
Osin se johtuu hylkäämiskokemuksista lapsena. Liikaa pakkoeroja äidistä liian pienenä, on se sitten pitkiä hoitokeikkoja mumnolaan tai kuten teillä, avioero. Kaikki nuo saattaavat jättää herkkään lapseen olon, että on parempi pysyä äidin kyljessä.
Osin se voi olla vanhemman välttelevästä kasvatustyylistä johtuvaa. Lapsi ikäänkuin joutuu tiristämään väkisin äidistä rakkautta, kun tämä muuten tuntuu katselevan lapsen yli kännykkään tai tekemättömiin kotitöihin.
Lapsi ei takerru siksi, että hän olisi tottunut liikaan läheisyyteen, tämä ykköskommentoijalle.
Itselläni oli hiukan samanlaisia kokemuksia, kun palasin töihin esikoiseni ollesss hiukan alle vuoden ikäinen. Mies jäi hoitovapaalle ja tyttärestä totta kai pidettiin huolta hyvin, mutta kun tulin töistä kotiin, isänsä ei kelvannut mihinkään, ei pukemaan, pyyhkimään tai leikkimään. Tyttö kulki perässäni jopa ihan rasittavuuteen asti, mutta mitäs siinä äiti muuta voi (kun tietää, että lapsi oirehtii hylkäämisen tunnettaan) kuin tarjota syliä.
Lue viestini ajatuksella uudestaan, et selvästikään ymmärtänyt sitä. Lapselle ei muuten ole hyväksi, jos vanhempi on täysin hänen vietävissään, se juuri aiheuttaa turvattomuuden tunnetta.
T. Ykköskommentoija
Autoritäärinen kasvatus on viimeinen virhe siinä vaiheessa kun lapsi on epävarma vanhempansa kiintymyksestä. Joissakin tilanteissa voi olla hyväkin ajatus näyttää kaapin paikka, mutta ei tällaisessa.
-eri.
Kuka tässä on autoritäärisestä kasvatuksesta puhunut? Muu kuin sinä siis.
Aloitat ensimmäisen viestisi sanoin ”Neljävuotias siis määrää...”
Juuri tuo on autoritäärisyyttä. Alat kilpailla määräysvallasta pelokkaan neljävuotiaan kanssa sen sijaan että yrittäisit ymmärtää ja lohduttaa. Sinua itseäsi siteeraten: ”Kuka teillä onkaan aikuinen?”
Ei ymmärtäminen ja lohduttaminen sulje pois sitä, että vieroittaa lasta lempeästi ja jämäkästi silloin, kun siihen on tarve. Mistä ihmeestä vedät tähän jotain kilpailua? Totta kai aikuinen vetää linjat, mitä pitkin toimitaan. Jos vanhempi ei sitä tee, lapsi yrittää ottaa ohjat käsiinsä ja se vasta turvattomuutta lapselle aiheuttaakin. Tällaisia lapsia näkee nykyään paljon päiväkodeissa.
Huh huh, ”vieroittaa lasta lempeästi”. Miksi ihmeessä lasta pitäisi vieroittaa? Meillä on aika monta sukupolvea pilattu tuolla asenteella.
Kyllä se lapsi itse itsenäistyy kun on valmis. Usko minua!
Ilmeisesti kyse on ap:n tapauksessa siitä, että väsynyt äiti saisi hetken omaa aikaa esim. lehden lukemiseen ja vessassa ja suihkussa käyntiin. Luuletko, että lapsi traumatisoituu, jos on muutaman minuutin erossa äidistään päivän aikana? Lapselle on paljon rankempaa joutua vieroitetuksi pakosta, esim. päiväkotiin mennessä, jos ei ole tottunut olemaan hetkeäkään ilman äitiä kotonaan.
Lapsi traumatisoituu uskomattoman monesta eri asiasta. Juuri siksi vanhoilla sukupolvilla on niin paljon enemmän mielenterveysongelmia verrattuna nuoriin.
Itse asiassa päinvastoin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun koira on tommonen. Tulee mukaan kuselle ja paskalle ja pakko laittaa suihkun ajaksi toiseen huoneeseen kun muuten lipittää nuolla jaloista vedet pois kun tulee suihkusta. On 10 v. eikä ole oppinut irtoamaan.
Lapsi ei mene rikki siitä että hänelle tuossa iässä asettaa rajoja, vessa ja suihkurauhan. Kerrot että nyt äiti menee suihkuun, ja Pekka sillä aikaa tekee xx asiaa (lukee vaikka Aku Ankkaa), kun kellossa pikkuviisari on kohdassa xx on suihkuaika ohi. Ihmiset käy vessassa yksin.
On aika tehdä yhdessä, ja on aika tehdä yksin. Tähän meillä auttoi kovasti se että sieltä lapselta vaaditaan osallistumista, omien vaatteiden laitto kaappiin, pyykin ripustaminen, auttaminen tiskikoneen tyhjentämisessä ( meille joku vinkkasi että tuossa iässä kun eivät enää vedä kaapeista tavaroita alas, voi astia kaapit sijoittaa alakaappeihin, että lapsi pystyy auttamaan ja ottamaan itse astioita ja kattamaan pöytää jne. ). Kun lapsella on tälläistä ei niin miellyttävää "tärkeää" tekemistä, sen jälkeen maistuu taas se omassa rauhassakin leikkiminen, eikä oleminen ole sitä jatkuvaa seuraamista ja vanumista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisit käyttänyt ehkäisyä niin ei tarvitsisi nyt kärsiä.
Tsemppiä ap, tuo menee ohi ajan kanssa. Meillä on kolme lasta, joista keskimmäinen takertui minuun täysin. Käytiin asiasta puhumassa jopa perheneuvolan psykologin kanssa, minä tosin olin enemmän huolissani lapsestani kuin omasta jaksamisestani, vaikka usein purinkin hammasta yhteen. Asiantuntijoiden yksiselitteinen neuvo meille oli, että silloin kun lapsi kaipaa läheisyyttä sitä tulee tarjota. Pienin askelin voi opettaa lasta kestämään eroa vanhemmasta. Meillä esim vessa- ja suihkukäyntien ajaksi laitettiin lapselle tuoli ensin vessan/suihkun ovelle, ja siitä aina pikkuhiljaa puoli metriä kauemmas. Meni viikkoja mutta auttoi. Lopulta kun tuoli oli 2m päässä vessan ovesta niin lapsi siitä jo lähti touhuamaan omiaan.
Meillä tuo vaihe kesti eskari-ikään asti, lapsi oli lähes 6 -vuotias kun pahin vaihe oli kokonaan ohi. Ja se oli ilmiselvästi myös suuri helpotus lapselle itselleen kun koki pärjäävänsä ilman äitiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap,ymmärrän kyllä hyvin, että takertuvuus rasittaa. Mutta ymmärrätkö sinä, mistä se johtuu?
Osin se on ihan geneettinen luonteenpiirre, samassa sisarkatraassa osa voi olla takertuvia, osa ei, ja siis ilman, että kyse olisi asemasta sisarusporukassa ja siitä, että lasta syrjittäisiin.
Osin se johtuu hylkäämiskokemuksista lapsena. Liikaa pakkoeroja äidistä liian pienenä, on se sitten pitkiä hoitokeikkoja mumnolaan tai kuten teillä, avioero. Kaikki nuo saattaavat jättää herkkään lapseen olon, että on parempi pysyä äidin kyljessä.
Osin se voi olla vanhemman välttelevästä kasvatustyylistä johtuvaa. Lapsi ikäänkuin joutuu tiristämään väkisin äidistä rakkautta, kun tämä muuten tuntuu katselevan lapsen yli kännykkään tai tekemättömiin kotitöihin.
Lapsi ei takerru siksi, että hän olisi tottunut liikaan läheisyyteen, tämä ykköskommentoijalle.
Itselläni oli hiukan samanlaisia kokemuksia, kun palasin töihin esikoiseni ollesss hiukan alle vuoden ikäinen. Mies jäi hoitovapaalle ja tyttärestä totta kai pidettiin huolta hyvin, mutta kun tulin töistä kotiin, isänsä ei kelvannut mihinkään, ei pukemaan, pyyhkimään tai leikkimään. Tyttö kulki perässäni jopa ihan rasittavuuteen asti, mutta mitäs siinä äiti muuta voi (kun tietää, että lapsi oirehtii hylkäämisen tunnettaan) kuin tarjota syliä.
Lue viestini ajatuksella uudestaan, et selvästikään ymmärtänyt sitä. Lapselle ei muuten ole hyväksi, jos vanhempi on täysin hänen vietävissään, se juuri aiheuttaa turvattomuuden tunnetta.
T. Ykköskommentoija
Autoritäärinen kasvatus on viimeinen virhe siinä vaiheessa kun lapsi on epävarma vanhempansa kiintymyksestä. Joissakin tilanteissa voi olla hyväkin ajatus näyttää kaapin paikka, mutta ei tällaisessa.
-eri.
Kuka tässä on autoritäärisestä kasvatuksesta puhunut? Muu kuin sinä siis.
Aloitat ensimmäisen viestisi sanoin ”Neljävuotias siis määrää...”
Juuri tuo on autoritäärisyyttä. Alat kilpailla määräysvallasta pelokkaan neljävuotiaan kanssa sen sijaan että yrittäisit ymmärtää ja lohduttaa. Sinua itseäsi siteeraten: ”Kuka teillä onkaan aikuinen?”
Ei ymmärtäminen ja lohduttaminen sulje pois sitä, että vieroittaa lasta lempeästi ja jämäkästi silloin, kun siihen on tarve. Mistä ihmeestä vedät tähän jotain kilpailua? Totta kai aikuinen vetää linjat, mitä pitkin toimitaan. Jos vanhempi ei sitä tee, lapsi yrittää ottaa ohjat käsiinsä ja se vasta turvattomuutta lapselle aiheuttaakin. Tällaisia lapsia näkee nykyään paljon päiväkodeissa.
Huh huh, ”vieroittaa lasta lempeästi”. Miksi ihmeessä lasta pitäisi vieroittaa? Meillä on aika monta sukupolvea pilattu tuolla asenteella.
Kyllä se lapsi itse itsenäistyy kun on valmis. Usko minua!
Ilmeisesti kyse on ap:n tapauksessa siitä, että väsynyt äiti saisi hetken omaa aikaa esim. lehden lukemiseen ja vessassa ja suihkussa käyntiin. Luuletko, että lapsi traumatisoituu, jos on muutaman minuutin erossa äidistään päivän aikana? Lapselle on paljon rankempaa joutua vieroitetuksi pakosta, esim. päiväkotiin mennessä, jos ei ole tottunut olemaan hetkeäkään ilman äitiä kotonaan.
Luetko sinä näitä ollenkaan? Lapsi on jo ”vieroitettu pakosta”, eli hän käy päiväkodissa. Lisäksi hän viettää etävanhemmallaan pari päivää kerrallaan. Se on pitkä aika noin pienelle.
Ja sinun mielestäsi ongelma on se, että häntä ei ole ”vieroitettu” riittävästi äidistään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Outoon sävyyn puhut lapsestasi, vaistoaako lapsi ettet pidä hänestä ja yrittää siksi kaikin keinoin saada huomiotasi.
Rakkaus ei kieltämättä tässä mitenkään välity, mutta varmasti sitä on, ap on vaan liian tuskastunut lapseensa eikä uskalla vaatia lapseltaan omaa rauhaa edes vessaan, miksi? Sitä en tajua. Lapsi vaikuttaa aika tyypilliseltä ainokaiselta, joka asuu yhden vanhemman kanssa. Kyllä se siitä joskus irtaantuu enemmän, ap:n tulisi siihen lastaan myös kannustaa.
Kyllä kannustan irtautumaan mutta ei kai nyt pakottaa voi. Että ovi lukkoon ja pentu jääköön sinne huutamaan? Ja yksin kannustan myös nukkumaan. Nukutan omaan sänkyyn ja yöllä saa kömpiä viereen. Jos nukkuu omassaan koko yön niin kehun. Eipä tässä muutakaan voi. Ja kyllä, rakastan lastani. En nyt tiedä miten sen tästä pitäisi erityisesti välittyä? Kun tässä nyt siitä oli kyse että ärsyttää tuo yksi asia.
ApPakottaminen on ehkä väärä ja liioiteltu sana, mutta kyllä tuon ikäiselle pitää pystyä perustelemaan ja sitä myöden vaatimaan tiettyä tapaa toimia, kuten ruoka- ja vessarauha.
Miksi jankkaat näistä äidin "ruoka- ja vessarauhoista"? Eivät nämä ole mitenkään olennaisia kysymyksiä tässä tilanteessa nyt ensimmäiseksi. Etkö käsitä, että äiti on omalla kasvatustyylillään aiheuttanut tuon lapsen takertuvuuden, pihtaamalla rakkauttaan. Ruoka- ja vessarauhasta paasaaminen nelivuotiaalle ja ovien lukitseminen tässä tilanteessa menee lapselta todennäköisesti kuin vesi hanhen selästä, kun lapsi on hädissään. Siinähän hoet ja paasaat oikeuksiasi. Ja ihmettelet, miksei lapsi tajua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Selviät kun muistat että sinä/sinulla
1) on nyt vanhuutesi varalta hoitaja
2) et ole itsekäs vela vaan parempi ihminen
3) olet löytänyt elämän syvemmän tarkoituksen
4) keskityt nyt muuhun kuin vain itseesi
5) elämässäsi on muuta sisältöä kuin bilettäminen
6) olet oikea aikuinen
Jaxuhalei!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap,ymmärrän kyllä hyvin, että takertuvuus rasittaa. Mutta ymmärrätkö sinä, mistä se johtuu?
Osin se on ihan geneettinen luonteenpiirre, samassa sisarkatraassa osa voi olla takertuvia, osa ei, ja siis ilman, että kyse olisi asemasta sisarusporukassa ja siitä, että lasta syrjittäisiin.
Osin se johtuu hylkäämiskokemuksista lapsena. Liikaa pakkoeroja äidistä liian pienenä, on se sitten pitkiä hoitokeikkoja mumnolaan tai kuten teillä, avioero. Kaikki nuo saattaavat jättää herkkään lapseen olon, että on parempi pysyä äidin kyljessä.
Osin se voi olla vanhemman välttelevästä kasvatustyylistä johtuvaa. Lapsi ikäänkuin joutuu tiristämään väkisin äidistä rakkautta, kun tämä muuten tuntuu katselevan lapsen yli kännykkään tai tekemättömiin kotitöihin.
Lapsi ei takerru siksi, että hän olisi tottunut liikaan läheisyyteen, tämä ykköskommentoijalle.
Itselläni oli hiukan samanlaisia kokemuksia, kun palasin töihin esikoiseni ollesss hiukan alle vuoden ikäinen. Mies jäi hoitovapaalle ja tyttärestä totta kai pidettiin huolta hyvin, mutta kun tulin töistä kotiin, isänsä ei kelvannut mihinkään, ei pukemaan, pyyhkimään tai leikkimään. Tyttö kulki perässäni jopa ihan rasittavuuteen asti, mutta mitäs siinä äiti muuta voi (kun tietää, että lapsi oirehtii hylkäämisen tunnettaan) kuin tarjota syliä.
Lue viestini ajatuksella uudestaan, et selvästikään ymmärtänyt sitä. Lapselle ei muuten ole hyväksi, jos vanhempi on täysin hänen vietävissään, se juuri aiheuttaa turvattomuuden tunnetta.
T. Ykköskommentoija
Autoritäärinen kasvatus on viimeinen virhe siinä vaiheessa kun lapsi on epävarma vanhempansa kiintymyksestä. Joissakin tilanteissa voi olla hyväkin ajatus näyttää kaapin paikka, mutta ei tällaisessa.
-eri.
Kuka tässä on autoritäärisestä kasvatuksesta puhunut? Muu kuin sinä siis.
Aloitat ensimmäisen viestisi sanoin ”Neljävuotias siis määrää...”
Juuri tuo on autoritäärisyyttä. Alat kilpailla määräysvallasta pelokkaan neljävuotiaan kanssa sen sijaan että yrittäisit ymmärtää ja lohduttaa. Sinua itseäsi siteeraten: ”Kuka teillä onkaan aikuinen?”
Ei ymmärtäminen ja lohduttaminen sulje pois sitä, että vieroittaa lasta lempeästi ja jämäkästi silloin, kun siihen on tarve. Mistä ihmeestä vedät tähän jotain kilpailua? Totta kai aikuinen vetää linjat, mitä pitkin toimitaan. Jos vanhempi ei sitä tee, lapsi yrittää ottaa ohjat käsiinsä ja se vasta turvattomuutta lapselle aiheuttaakin. Tällaisia lapsia näkee nykyään paljon päiväkodeissa.
Huh huh, ”vieroittaa lasta lempeästi”. Miksi ihmeessä lasta pitäisi vieroittaa? Meillä on aika monta sukupolvea pilattu tuolla asenteella.
Kyllä se lapsi itse itsenäistyy kun on valmis. Usko minua!
Ilmeisesti kyse on ap:n tapauksessa siitä, että väsynyt äiti saisi hetken omaa aikaa esim. lehden lukemiseen ja vessassa ja suihkussa käyntiin. Luuletko, että lapsi traumatisoituu, jos on muutaman minuutin erossa äidistään päivän aikana? Lapselle on paljon rankempaa joutua vieroitetuksi pakosta, esim. päiväkotiin mennessä, jos ei ole tottunut olemaan hetkeäkään ilman äitiä kotonaan.
Luetko sinä näitä ollenkaan? Lapsi on jo ”vieroitettu pakosta”, eli hän käy päiväkodissa. Lisäksi hän viettää etävanhemmallaan pari päivää kerrallaan. Se on pitkä aika noin pienelle.
Ja sinun mielestäsi ongelma on se, että häntä ei ole ”vieroitettu” riittävästi äidistään.
No selvästi ei ole, kun roikkuu äidissä kiinni koko ajan. Luuletko, että se on lapselle helppoa? Erot äidistä tuntuvat varmasti kamalilta, kun hetken yksinoloa ei saa harjoitella edes kotona, turvallisessa ympäristössä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Outoon sävyyn puhut lapsestasi, vaistoaako lapsi ettet pidä hänestä ja yrittää siksi kaikin keinoin saada huomiotasi.
Rakkaus ei kieltämättä tässä mitenkään välity, mutta varmasti sitä on, ap on vaan liian tuskastunut lapseensa eikä uskalla vaatia lapseltaan omaa rauhaa edes vessaan, miksi? Sitä en tajua. Lapsi vaikuttaa aika tyypilliseltä ainokaiselta, joka asuu yhden vanhemman kanssa. Kyllä se siitä joskus irtaantuu enemmän, ap:n tulisi siihen lastaan myös kannustaa.
Kyllä kannustan irtautumaan mutta ei kai nyt pakottaa voi. Että ovi lukkoon ja pentu jääköön sinne huutamaan? Ja yksin kannustan myös nukkumaan. Nukutan omaan sänkyyn ja yöllä saa kömpiä viereen. Jos nukkuu omassaan koko yön niin kehun. Eipä tässä muutakaan voi. Ja kyllä, rakastan lastani. En nyt tiedä miten sen tästä pitäisi erityisesti välittyä? Kun tässä nyt siitä oli kyse että ärsyttää tuo yksi asia.
ApPakottaminen on ehkä väärä ja liioiteltu sana, mutta kyllä tuon ikäiselle pitää pystyä perustelemaan ja sitä myöden vaatimaan tiettyä tapaa toimia, kuten ruoka- ja vessarauha.
Miksi jankkaat näistä äidin "ruoka- ja vessarauhoista"? Eivät nämä ole mitenkään olennaisia kysymyksiä tässä tilanteessa nyt ensimmäiseksi. Etkö käsitä, että äiti on omalla kasvatustyylillään aiheuttanut tuon lapsen takertuvuuden, pihtaamalla rakkauttaan. Ruoka- ja vessarauhasta paasaaminen nelivuotiaalle ja ovien lukitseminen tässä tilanteessa menee lapselta todennäköisesti kuin vesi hanhen selästä, kun lapsi on hädissään. Siinähän hoet ja paasaat oikeuksiasi. Ja ihmettelet, miksei lapsi tajua.
Eihän täällä kukaan jankkaa yhtään mistään ja siksipä nousee ihmetys, että miksi tämä menee sinulla noin pahasti tunteisiin?
Oletettavasti koet olevasi tämän aloituksen suhteen asiantuntija, joten neuvo ihmeessä ap:tä, sillä apuasi hän nyt kaipaa. Me muut vaan tsempataan täältä kaukaa!
Kaikenlaisia kausia tulee ja menee. Käyn suihkussa kun lapsi (3v) on nukkumassa, koska tykkään tehdä sen viimeisenä ennen nukkumaanmenoa. Vessaan lapsi saa tulla mukaan jos haluaa. Sylissä on paljon, ja yleensä on pyörimässä samassa paikassa kuin mekin.
On se välillä rasittavaa, mutta muistutan itselleni, että lapsella on nyt läheisyyden tarve, ja toisaalta pikkulapsivaihe on lyhyt aika elämässä, kohta lasta ei äidin seura kiinnosta. Meillä on perhe kasassa, joten isä osallistuu arjen pyörittämiseen ja lapsen hoitamiseen ja leikkimiseen yhtä paljon kuin minäkin.
Yleensä vähimmällä pääsee kun antaa lapsen olla mukana, muusta tulee itku ja mielipaha, minkä tyynnyttely on paljon isompi homma ja vaiva kuin se, että lapsi tulee vessaan yhtä aikaa.
Nelivuotias on kuitenkin vielä pieni ja tarvitsee vanhempiaan paljon.
Yksinkertaisesti: mitä enemmän haluat omaa rauhaa, sitä enemmän anna sitä syliä ja turvallisuudentunnetta hänelle ja pian huomaat, että lapsi viihtyy välillä tyytyväisenä myös omissa leikeissään. Mitä enemmän haluat, että lapsi roikkuu sinussa ja taantuu kehityksessään, sitä enemmän töni lasta pois, uhkaile hylkäämisellä, lukitse hänet oven taa, kiristä, ja aiheuta turvattomuudentunnetta. Joko meni perille?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap,ymmärrän kyllä hyvin, että takertuvuus rasittaa. Mutta ymmärrätkö sinä, mistä se johtuu?
Osin se on ihan geneettinen luonteenpiirre, samassa sisarkatraassa osa voi olla takertuvia, osa ei, ja siis ilman, että kyse olisi asemasta sisarusporukassa ja siitä, että lasta syrjittäisiin.
Osin se johtuu hylkäämiskokemuksista lapsena. Liikaa pakkoeroja äidistä liian pienenä, on se sitten pitkiä hoitokeikkoja mumnolaan tai kuten teillä, avioero. Kaikki nuo saattaavat jättää herkkään lapseen olon, että on parempi pysyä äidin kyljessä.
Osin se voi olla vanhemman välttelevästä kasvatustyylistä johtuvaa. Lapsi ikäänkuin joutuu tiristämään väkisin äidistä rakkautta, kun tämä muuten tuntuu katselevan lapsen yli kännykkään tai tekemättömiin kotitöihin.
Lapsi ei takerru siksi, että hän olisi tottunut liikaan läheisyyteen, tämä ykköskommentoijalle.
Itselläni oli hiukan samanlaisia kokemuksia, kun palasin töihin esikoiseni ollesss hiukan alle vuoden ikäinen. Mies jäi hoitovapaalle ja tyttärestä totta kai pidettiin huolta hyvin, mutta kun tulin töistä kotiin, isänsä ei kelvannut mihinkään, ei pukemaan, pyyhkimään tai leikkimään. Tyttö kulki perässäni jopa ihan rasittavuuteen asti, mutta mitäs siinä äiti muuta voi (kun tietää, että lapsi oirehtii hylkäämisen tunnettaan) kuin tarjota syliä.
Lue viestini ajatuksella uudestaan, et selvästikään ymmärtänyt sitä. Lapselle ei muuten ole hyväksi, jos vanhempi on täysin hänen vietävissään, se juuri aiheuttaa turvattomuuden tunnetta.
T. Ykköskommentoija
Autoritäärinen kasvatus on viimeinen virhe siinä vaiheessa kun lapsi on epävarma vanhempansa kiintymyksestä. Joissakin tilanteissa voi olla hyväkin ajatus näyttää kaapin paikka, mutta ei tällaisessa.
-eri.
Kuka tässä on autoritäärisestä kasvatuksesta puhunut? Muu kuin sinä siis.
Aloitat ensimmäisen viestisi sanoin ”Neljävuotias siis määrää...”
Juuri tuo on autoritäärisyyttä. Alat kilpailla määräysvallasta pelokkaan neljävuotiaan kanssa sen sijaan että yrittäisit ymmärtää ja lohduttaa. Sinua itseäsi siteeraten: ”Kuka teillä onkaan aikuinen?”
Ei ymmärtäminen ja lohduttaminen sulje pois sitä, että vieroittaa lasta lempeästi ja jämäkästi silloin, kun siihen on tarve. Mistä ihmeestä vedät tähän jotain kilpailua? Totta kai aikuinen vetää linjat, mitä pitkin toimitaan. Jos vanhempi ei sitä tee, lapsi yrittää ottaa ohjat käsiinsä ja se vasta turvattomuutta lapselle aiheuttaakin. Tällaisia lapsia näkee nykyään paljon päiväkodeissa.
Huh huh, ”vieroittaa lasta lempeästi”. Miksi ihmeessä lasta pitäisi vieroittaa? Meillä on aika monta sukupolvea pilattu tuolla asenteella.
Kyllä se lapsi itse itsenäistyy kun on valmis. Usko minua!
Ilmeisesti kyse on ap:n tapauksessa siitä, että väsynyt äiti saisi hetken omaa aikaa esim. lehden lukemiseen ja vessassa ja suihkussa käyntiin. Luuletko, että lapsi traumatisoituu, jos on muutaman minuutin erossa äidistään päivän aikana? Lapselle on paljon rankempaa joutua vieroitetuksi pakosta, esim. päiväkotiin mennessä, jos ei ole tottunut olemaan hetkeäkään ilman äitiä kotonaan.
Luetko sinä näitä ollenkaan? Lapsi on jo ”vieroitettu pakosta”, eli hän käy päiväkodissa. Lisäksi hän viettää etävanhemmallaan pari päivää kerrallaan. Se on pitkä aika noin pienelle.
Ja sinun mielestäsi ongelma on se, että häntä ei ole ”vieroitettu” riittävästi äidistään.
No selvästi ei ole, kun roikkuu äidissä kiinni koko ajan. Luuletko, että se on lapselle helppoa? Erot äidistä tuntuvat varmasti kamalilta, kun hetken yksinoloa ei saa harjoitella edes kotona, turvallisessa ympäristössä.
Ahaa. Ajatteletko, että äiti on mukana myös päiväkodissa ja isän luona, kun kerran lapsi ei pääse yhtään harjoittelemaan äidistä erossa oloa?
Kouluiässä (eka/toka) lapsen elinpiiri laajenee huomattavasti ja lapsessa alkaa tapahtua itsenäistymistä. Kaverit alkavat jo tätä ennen tulla tärkeämmiksi ja tärkeämmiksi.
Kyllä meilläkin nelivuotias "sattumalta" keksi jotain asiaa vessaan tai suihkuun, kun äiti oli siellä. Nyt neljä vuotta myöhemminkin on niin, että äiti soittelee perään, että tules jo kotiin päin kavereilta.