Lue keskustelun säännöt.
Takertuva lapsi. Miten tätä jaksaa sekoamatta?
02.10.2021 |
Olen koko ajan odottanut milloin lapsi alkaa kiinnostua muustakin maailmasta kuin minusta. Vauvana jo kaikki sanoi että oota vaan kun kohta sun pitää juosta sen perässä. No eipä olle neljään vuoteen tarvinnut. Ennemmin tuo tulee bumerangina takaisin jos edes yritän että se viihtyisi hetken edes parin metrin päässä. Jos on joku hyvä kaveri leikkimässä niin se on ainoa keino että hän ei ole minusta kiinnostunut.
Tuo on jo neljävuotias, mutta en saa käydä vessassa tai suihkussa rauhassa. Äskenkin suihkuverhon raosta kyttäsi kun olin suihkussa. Ahdistavaa! Silloin kun lapsi on viikossa pari yötä isällään niin vähän helpottaa, mutta kaikki muu aika on tätä samaa. Päiväkoti tietysti myös auttaa, mutta viikon tuo on ollut kipeänä nyt kotona. Onko siis ihan normaalia että tuon ikäinen lapsi käyttäytyy kuin joku sairas stalkkeri eikä päästä hetkeksikään silmistään?
Ja rakastan kyllä häntä ja tykkään leikkiä ja touhuta, mutta välillä ahdistaa että onko tuo vielä aikuisena noin kiinni. Ja tietenkään ei myöskään yksin nuku vaan kiinni minussa.
Kommentit (46)
Vierailija kirjoitti:
Totta kai mietin että mitä olen tehnyt mahdollisesti. Vauva-aika oli tosi raskasta. Isänsä oli minua kohtaan tosi vaativa ja halusi tehdä kaiken oppikirjojen mukaan (tai että minä teen, hän jatkoi paljolti normaalia elämäänsä). Toki siinä väsyi ja yritin olla täydellinen, kunnes olin aivan loppu enkä varmasti mikään läsnäoleva äiti. Tietysti ero oli ainoa vaihtoehto. Sen jälkeen luulin pystyväni hengittämään, mutta sitten tuli heti koronarajoitukset ja olin aivan yksin.
Varmasti kaikki tuollainen vaikuttaa. Lapsi kuitenkin on lähes koko ajan iloinen ja hyväntuulinen, onneksi! Ja yritän ehkä paikkailla aiempia epäonnistumisia olemalla hänen kanssaan. Toki myös joskus sanon että haluan olla rauhassa. Haluan hänelle näyttää sitäkin miten omia rajoja asetetaan. Hänkin on hyvin oppinut sanomaan minulle että haluaa olla rauhassa. Joskus vaan mietin että loppuuko tuo tarrautuminen koskaan.
Ap
En missään nimessä syyllistä sinua erosta, en minäkään syyllisty töihin paluusta. Silti, siitä se johtuu ja siksi kannattaa ola pitkämielinen.
Olet selvästi toiminut oikein, eli opetat vähitellen omalla esimerkillä, että välillä saa olla yksin ja sitä on hyvä muiden kunnioittaa.
7
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä on yksi lapsi ollut takertuja noin viisivuotiaaksi asti. Hän oli iholla/sylissä ja tuli joka yö viereen. Pidin häntä sylissä aina kun voin, tunteja päivässä.
Seuraavan lapsen syntymä lopetti takertumisen. Lapselle kerrottiin, että vauvan on saatava olla sylissä ja vieressä nyt. Takertuja on nyt yläkouluikäinen, mahdottoman fiksu lapsi. :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap,ymmärrän kyllä hyvin, että takertuvuus rasittaa. Mutta ymmärrätkö sinä, mistä se johtuu?
Osin se on ihan geneettinen luonteenpiirre, samassa sisarkatraassa osa voi olla takertuvia, osa ei, ja siis ilman, että kyse olisi asemasta sisarusporukassa ja siitä, että lasta syrjittäisiin.
Osin se johtuu hylkäämiskokemuksista lapsena. Liikaa pakkoeroja äidistä liian pienenä, on se sitten pitkiä hoitokeikkoja mumnolaan tai kuten teillä, avioero. Kaikki nuo saattaavat jättää herkkään lapseen olon, että on parempi pysyä äidin kyljessä.
Osin se voi olla vanhemman välttelevästä kasvatustyylistä johtuvaa. Lapsi ikäänkuin joutuu tiristämään väkisin äidistä rakkautta, kun tämä muuten tuntuu katselevan lapsen yli kännykkään tai tekemättömiin kotitöihin.
Lapsi ei takerru siksi, että hän olisi tottunut liikaan läheisyyteen, tämä ykköskommentoijalle.
Itselläni oli hiukan samanlaisia kokemuksia, kun palasin töihin esikoiseni ollesss hiukan alle vuoden ikäinen. Mies jäi hoitovapaalle ja tyttärestä totta kai pidettiin huolta hyvin, mutta kun tulin töistä kotiin, isänsä ei kelvannut mihinkään, ei pukemaan, pyyhkimään tai leikkimään. Tyttö kulki perässäni jopa ihan rasittavuuteen asti, mutta mitäs siinä äiti muuta voi (kun tietää, että lapsi oirehtii hylkäämisen tunnettaan) kuin tarjota syliä.
Lue viestini ajatuksella uudestaan, et selvästikään ymmärtänyt sitä. Lapselle ei muuten ole hyväksi, jos vanhempi on täysin hänen vietävissään, se juuri aiheuttaa turvattomuuden tunnetta.
T. Ykköskommentoija
En ymmärtänyt yhtään väärin. Sinusta kyse on lapsen kouluttamisesta, minä sanon, että ei ole, vaan turvallisuuden tunteesta.
7
Kun se turvattomuuden tunne voi syntyä siitäkin, että lapsi kokee olevansa niin riippuvainen äidistään. Ei siis uskalla pärjätä yksin. Ja jos äiti oikein ruokkii sitä tunnetta, että lapsi ei pärjää hetkeäkään itsekseen vaan tarvitsee joka sekunti äidin syliä ja turvaa, niin miten lapsi voisi siitä tunteesta päästäkään?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap,ymmärrän kyllä hyvin, että takertuvuus rasittaa. Mutta ymmärrätkö sinä, mistä se johtuu?
Osin se on ihan geneettinen luonteenpiirre, samassa sisarkatraassa osa voi olla takertuvia, osa ei, ja siis ilman, että kyse olisi asemasta sisarusporukassa ja siitä, että lasta syrjittäisiin.
Osin se johtuu hylkäämiskokemuksista lapsena. Liikaa pakkoeroja äidistä liian pienenä, on se sitten pitkiä hoitokeikkoja mumnolaan tai kuten teillä, avioero. Kaikki nuo saattaavat jättää herkkään lapseen olon, että on parempi pysyä äidin kyljessä.
Osin se voi olla vanhemman välttelevästä kasvatustyylistä johtuvaa. Lapsi ikäänkuin joutuu tiristämään väkisin äidistä rakkautta, kun tämä muuten tuntuu katselevan lapsen yli kännykkään tai tekemättömiin kotitöihin.
Lapsi ei takerru siksi, että hän olisi tottunut liikaan läheisyyteen, tämä ykköskommentoijalle.
Itselläni oli hiukan samanlaisia kokemuksia, kun palasin töihin esikoiseni ollesss hiukan alle vuoden ikäinen. Mies jäi hoitovapaalle ja tyttärestä totta kai pidettiin huolta hyvin, mutta kun tulin töistä kotiin, isänsä ei kelvannut mihinkään, ei pukemaan, pyyhkimään tai leikkimään. Tyttö kulki perässäni jopa ihan rasittavuuteen asti, mutta mitäs siinä äiti muuta voi (kun tietää, että lapsi oirehtii hylkäämisen tunnettaan) kuin tarjota syliä.
Lue viestini ajatuksella uudestaan, et selvästikään ymmärtänyt sitä. Lapselle ei muuten ole hyväksi, jos vanhempi on täysin hänen vietävissään, se juuri aiheuttaa turvattomuuden tunnetta.
T. Ykköskommentoija
En ymmärtänyt yhtään väärin. Sinusta kyse on lapsen kouluttamisesta, minä sanon, että ei ole, vaan turvallisuuden tunteesta.
7
Kun se turvattomuuden tunne voi syntyä siitäkin, että lapsi kokee olevansa niin riippuvainen äidistään. Ei siis uskalla pärjätä yksin. Ja jos äiti oikein ruokkii sitä tunnetta, että lapsi ei pärjää hetkeäkään itsekseen vaan tarvitsee joka sekunti äidin syliä ja turvaa, niin miten lapsi voisi siitä tunteesta päästäkään?
Eihän tässä ollut tällaisesta ylihuolehtivan äidin tapauksesta kyse ollenkaan.
Erosin nuorimman lapseni isästä, kun lapsi oli 2-vuotias. Hän oli jo ennen eroa erittäin herkkä kaikelle (osasi jo alle kaksivuotiaana kysyä, että miksi iskä aina lähtee eri huoneeseen, kun äiti tulee samaan paikkaan) ja eron jälkeen hänestä tuli todella riippuvainen minusta. Itkien lähti isälleen, tarhaan, harrastamaan jne. Teimme kaiken, siis aivan kaiken yhdessä ja se oli joskus kyllä tosi rasittavaa. Kun lapsi oli viisivuotias, otin yhteyttä perhe-neuvolaan, jossa todettiin, että lapsi kärsii eroahdistuksesta. Sitä hoidettiin vuosia. Kouluun ym meno helpottui, isälleen ei tänä päivänäkään mene mielellään, vaikka muuten on jo ihan normaali teini. Ja nykyään ei äiti enää todellakaan roiku äidissä, päinvastoin 😉
En ymmärtänyt yhtään väärin. Sinusta kyse on lapsen kouluttamisesta, minä sanon, että ei ole, vaan turvallisuuden tunteesta.
7