Lue keskustelun säännöt.
Onko teillä lapset kertoneet edellisistä elämistään?
23.11.2014 |
Meillä yhdellä kolmesta lapsesta on tämä lahja. Poika on aiemmin asunut jossain Neuvostoliiton alueella. Hän on kertonut että kesäisin hän oli aina Mustanmeren rannalla lasten kesäleirillä. Lisäksi on kertonut paljon entisestä kodista. Rappukäytävään oli ruskea ovi, jossa ei ollut ikkunaa. Asunnossa oli yksi makuuhuone, jossa poika nukkui kahden sisarensa kanssa, vanhemmilla oli oma soppi olohuoneessa. Keittiössä oli punainen ruokapöytä ja vihreät tuolit. Myös perheen mummo oli usein pitkiä aikoja heidän luonaan, mummo asui maalaiskylässä jossa poikakin kävi usein.
Makuuhuoneen ikkunasta näkyi junarata, jota poika katseli usein, meillä poika on nytkin hirveän kiinnostunut junista, luulen että se on perua tästä entisestä elämästä. Koulusta poika on kertonut että kouluilla ei ollut nimeä kuten Suomessa vaan jokaisella koululla oli oma numero kuten koulu numero 16 jne. Nimiä poika ei ole maininnut mutta on sattumalta kuullut muutaman kerran nimen Artjom. Poika on silloin mennyt hyvin hiljaiseksi ja mietteliään näköiseksi. Olenkin miettinyt että onkohan poika ollut aiemmin nimeltään Artjom. Tai sitten joku muu lähipiiristä on ollut, isä tms.
Ja kun kävimme Pietarissa pojan ollessa 5-vuotias niin olimme puistossa ja istuimme penkillä syömässä eväitä, niin silloin poika totesi että nyt minulla on sellainen tunne että olen tullut kotiin. Hän saattaa olla asunut Pietarissa, olen yrittänyt poja kertomuksista päätellä kaupunkia mutta sitä en ole vielä saanut selvlle.
Poikaoli myös ihan vauvasta asti hirveän pelokas autossa. Heti kun vein autoon niin alkoi itkeä, muiden lasten kanssa ei ole ollut samanlasta. Poika myös kyseli myöhemmin paljon että ei kai vain ajeta kolari, ei kai auto törmää. Sanoin siihen että ei tietenään törmää, ollaan täällä autosa ihan turvassa. Siihen poika sanoi vain "eikä olla". Tästä olen päätellyt että hän on ehkä entisessä elämässä menehtynyt auto-onnettomuudessa.
Onko muilla vastaavanlaisia kokemuksia? Näitä tarinoita on ollut aivan ihana kuulla!
Kommentit (798)
Luulisin jollain toisella planeetalla. Sielut liikkuu planeetalta toiselle mikä on elinkelpoinen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen varmaan vuosia sitten vastannutkin tänne mutta muistan itse hyvinkin selvästi vielä nyt aikuisenakin.
Kuvailin vanhemmilleni paikkaa jossa en ollut tuolloin käynyt enkä missään nähnyt, silloin ei ollut nettiä eikä väritelevisiota joten postikortti tai valokuva olisi ollut ainoa mahdollisuus mutta kuvasin paikan tarkasti ilman nykyisin ympäröivää puisto ja taloja.
Lapset nyt kuvittelee olevansa välillä hämähäkkimiehiä tai prinsessoja tai mitä lie. Omanikin on selittänyt asuneensa vaikka missä ja olleensa milloin ritari tai joku eläin. Ihan normaalia. Leikkiä, mielikuvitusta. Varsinkin noin pienillä, kun ketjussa puhutaan kuitenkin kolme-nelivuotiaista. Se, mistä teidän kannattaisi olla huolissaan lapsenne karman sijaan, on oma todellisuudentajunne. Mennäänkö nyt vähän siinä rajoilla?
Vierailija kirjoitti:
[quote author="Vierailija" time="23.11.2014 klo 15:13"]
[quote author="Vierailija" time="23.11.2014 klo 15:08"]
[quote author="Vierailija" time="23.11.2014 klo 15:04"]
Voi jesses, onko teitä hörhöjä noin julmetun iso joukko?
Välillä naureskelen "partaani" teille nuorille sieluille, jotka ette ymmärrä vielä mistään yhtään mitään. No kaikki aikanaan... ;)
Minä taas nauran päin naamaa kaiken maailman sekopäille jotka uskovat kaikkeen mahdottomaan. :)
Prove my point! Juuri tällä tavalla osoitat kaltaisilleni, että sinulla on vielä pitkä tie edessä...! Toisten kunnioitus, empaattisuus ja avarakatseisuus - siinä sinulle vielä opintaivalta elämiesi varrelle.
Muistappa, että olet itse ollut joskus samassa tilanteessa. Yhtä alussa oman elämäsi kanssa. Älä siis tuomitse vaan ohjaa ja ymmärrä. Ymmärrys ei tule sekunnissa, kenellekään.
Meillä poika puhui pienempänä, että kun hän oli aikuinen hän tipahti katolta ja sitten tuli minun mahaan. Jutut ovat loppuneet iän myötä.
Kun odotin kuopusta, niin toinen poika kysyi, että: äiti, tiedäthän, ettävauva, joka on mahassasi on asunut ennen eri perheessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omakohtaista kokemusta ei ole, mutta ollessani synnyttämässä ensimmäistä kertaa eräs kätilö kertoi omasta kolme vuotiaasta pojastaan. Televisiossa oli ollut joku ohjelma, jossa elvytettiin auto-onnettomuuden uhria, kun poika oli kesken leikkinsä vilkaissut ruutua ja sanonut:" Noin mullekin tehtiin, mutta mä vaan kuolin." Tämän jälkeen jatkoi leikkiään, eikä kuulemma muuten edellisestä elämästään muistellut.
On ihmisten itsekeskeisyyttä ja kuvitelmaa, että sielun korkein olomuoto olisi ihminen. Siksi kukaan ei muista olleensa eläin, vanimmat ja viisaimmat sielut syntyvät aina eläimiksi, ihmisissä ne eivät enää kierrä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen samaa mieltä. Uskon jälleensyntymään ja se ei tee kenestäkään hullua , päinvastoin. Harmittaa nä kapeakatseiset ihmiset tällä foorumilla kun eivät voi edes yrittää uskoa ja onko se teiltä pois jos joku uskoo? Te vain pelkäätte uskoa. Jos te ette usko ei oikeuta haukkumaan heti mielen terveys potilaaksi. Vähän voisi näkemystä avartaa. Mun mielestä jälleen syntymä käy enemmän järkeen kuin se teoria et joka kerta syntyisi uusi sielu. Jos ajattelee sillai , niin meitähä ois sielunsa aivan liikaa. Mun mielestä pelkästään sen takia jälleen syntymis teoriassa on enemmän järkeä. Ja sitten siksi että toisin kuin että uskomus jos mokaa joutuu heti helvettiin eikä sielu opi mitää. (Ehkä vähä karkeasti mut joo) Mutta sen sijaan jos syntyy uudelleen saa ikään kuin uuden mahdollisuuden tai uusia mahdollisuuksia, saa yrittää parantaa. Ja sielu kasvaa, niin kuin lapsi vauvasta aikuiseksi. Kannattaa lukea tästä aiheesta , siitä on mielenkiintoisii juttuja paljon :)
Vierailija kirjoitti:
Äiti on kertonut, että isoveli pienenä kuunnellessaan Novgorodin ruusu -kappaletta meni mietteliääksi ja kertoi "olen asunut tuolla ennen, meidän keittiön ikkunasta näkyi iso kirkon torni".
Mielestäni lapset nappaavat ympäröivästä maailmasta paljon asioita alitajuntaansa, televisiosta, puheista,... Ja sitten he uneksivat näitä asioita ja lapselle unennäkö on vielä vahva asia. Siksi niin moni lapsi saattaa puhua "vanhassa kodissa teimme sitä ja tätä" ja se tarkoittaakin jotain vahvaa unta, jonka on nähnyt.
Jossain oli tutkimuskin näistä pienten lasten unista, että ovat erityisen vahvoja eivätkä pienet lapset vielä täysin erota unia ja todellisuuksia niin suorasti kuin aikuiset.
Tämä ei liity edellisiin elämiin, mutta muistan, että tämän elämän lapsena närkästyin aina, kun aikuiset väittivät minun vain nähneen unta, kun keeroin jostakin erikoisemmasta asiasta.
Esim. kerran olin herännyt keskellä yötä ja nähnyt välkkyviä äänettömiä valoja. Aikuiset sanoivat, että se oli ollut unta. Sitten yksi heistä oli käynyt kirkonkylällä ja kuullut siellä, että edellisyönä oli ollut komeat elosalamat.
Aikuisilla on monesti taipumus vähätellä lasten kertomuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Höpöhommia, kannattaa ajoissa hakea apua lapsille ja koko perheelle jos tuollaisia juttuja alkavat puhumaan. Jotain on pahasti pielessä jos lapset alkavat tuollaisia puhelemaan, hae ap. apua heti.
Kyllä minä tollasiin puheisiin ennemmin uskon kuin kansanedustajaan.
Vierailija kirjoitti:
On ihmisten itsekeskeisyyttä ja kuvitelmaa, että sielun korkein olomuoto olisi ihminen. Siksi kukaan ei muista olleensa eläin, vanimmat ja viisaimmat sielut syntyvät aina eläimiksi, ihmisissä ne eivät enää kierrä.
Sielun korkein olomuoto ei suinkaan ole ihminen, vaan jumaluus. Ihmisiä olemme täällä siksi että eläiminä emme voi oppia uutta. Eläimethän ei tarkoituksella tee pahaa toisilleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mullakin on jonkinlainen tarina, en ole lapsi, mutta tapahtuman aikoina olin noin 33-vuotias (nyt olen 53-vuotias). Olin töissä risteilylaivalla, käytiin Huippuvuorilta alas Väli- ja Mustanmeren kautta alas Senegaliin ja Gambiaan. Mutta se, että kun mentiin ensimmäisen kerran Englantiin Doverin satamakaupunkiin ja tietysti pääsin sitte ulos maihin kävelemään. Muistan aina ja ikuisesti kun astuin ensimmäisen kerran Englannin maaperälle niin minusta tuntu heti että olin tullu kotiin! Se oli ihan mahdottoman voimakas tunne että oikein vähän pelästyin reaktiotani. Vaikka olin käynny vaikka missä maissa, Italiat, Espanjat, Libyat ym. ym. niin se tunne Englannista oli kyllä todella todellinen. Kaikkein hassuinta oli se että en ollu koskaan ennen käynny Englannissa ja tietysti ensin ajattelin että tulenpahan taas ulkomaille. Mutta se tunne oli tosiaan hirveen vahva että olinkin tullu kotiin, että tänne minä kuulun ja että miksi mun pitää sitte kohta lähteä pois täältä, en olisi millään lähteä enää pois. Suomi on mulle tietysti rakas kotimaa mutta hirveän monesti tuntuu että olen kuitenkin syntynny ihan väärään maahan, että mun pitäis asua Englannissa. Tuo tunne on ollu mulla aika hyvin nuoresta asti, että mun kotimaa on Englanti eikä Suomi. Sekin on minusta aika hassua että kun Englannin kielen opiskelu koulussa alkoi kolmannella luokalla niin se Englannin kieli on ollu mulle hirveän luonnollista, ei ole koskaan tuntunnu vaikeelta kieleltä ja puhun Englantia välillä ihan huvikseni tässä kotonakin kun monesti tuntuu että asioitten sanominen ja asioitten selittäminen on paljon helpompaa Englanniksi kun Suomeksi. On usein tilanne että osaan sanoa ja selittää asiat Englanniksi ja sitte sanon etten osaa sanoa tätä asiaa Suomeksi vaikka tiedän täsmälleen mitä se tarkoittaa. Ja yleensäkin asiat, tavat, ihmiset, kulttuuri ym. mitä on Englannissa niin on mulle paljon läheisempiä kuin samat jutut Suomessa. Muistan sillo joskus koulussa ko oli Englannin sanakoe ja piti sitte täyttää puutuvat sanat siinä kokeessa oikeassa muodossa niin en oikeestaan koskaan edes ajatellu kielioppia vaan täytin ne puuttuvat sanat siinä kokeessa sillai kun miltä ne kuulostaa oikeelta ja ne meni lähes kokonaan aina oikein. Se kieli vaan tuli oikein. Mulla on monesti mielessä ollu monta, monta vuotta että haluaisin muuttaa johonkin suht isoon-pieneen ihanaan rantakaupunkiin Englannissa! Sitä tässä ny vaan halusin kertoa miten vahvasti mulla tosiaan on se tunne että vaikka olen saannu syntyä tänne Suomeen, niin mun oikea kotimaa on Englanti. Ei haittaa vaikka joku ny tän kirjotukseni myötä pitäs minua vähän kajahtaneena, mut tuo tunne on mulle hyvin todellinen. Ja vielä, minä tykkään sateesta tosi paljon, olen aina tykänny. Ihan pennusta asti!
Tässä kaksi todella hyvää artikkelia aiheesta:
https://www.apowiki.fi/wiki/J%C3%A4lleensyntyminen
http://www.jariiivanainen.net/jalleensyntyminenvaiiankaikkinenelama.html
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla oli lapsena voimakkaita "muistoja" , jotka eivät voi olla muuta kuin mielikuvituksen tuotetta. Olen joskus miettinyt, mistä ihmeestä olen kuvitellut niitä asioita niin pienenä. Sellaisia asioita ei ole saduissa eikä satukirjoissa.
Nyt luin tätä ketjua, ja sain uusia ajatuksia.
Minulla myös ahdistaa kaikki tiukat kaula-aukot paidoissa yms. Johtunee siitä kun oli napanuora kaulan ympärillä.
Pekka S kirjoitti:
Mullakin on jonkinlainen tarina, en ole lapsi, mutta tapahtuman aikoina olin noin 33-vuotias (nyt olen 53-vuotias). Olin töissä risteilylaivalla, käytiin Huippuvuorilta alas Väli- ja Mustanmeren kautta alas Senegaliin ja Gambiaan. Mutta se, että kun mentiin ensimmäisen kerran Englantiin Doverin satamakaupunkiin ja tietysti pääsin sitte ulos maihin kävelemään. Muistan aina ja ikuisesti kun astuin ensimmäisen kerran Englannin maaperälle niin minusta tuntu heti että olin tullu kotiin! Se oli ihan mahdottoman voimakas tunne että oikein vähän pelästyin reaktiotani. Vaikka olin käynny vaikka missä maissa, Italiat, Espanjat, Libyat ym. ym. niin se tunne Englannista oli kyllä todella todellinen. Kaikkein hassuinta oli se että en ollu koskaan ennen käynny Englannissa ja tietysti ensin ajattelin että tulenpahan taas ulkomaille. Mutta se tunne oli tosiaan hirveen vahva että olinkin tullu kotiin, että tänne minä kuulun ja että miksi mun pitää sitte kohta lähteä pois täältä, en olisi millään lähteä enää pois. Suomi on mulle tietysti rakas kotimaa mutta hirveän monesti tuntuu että olen kuitenkin syntynny ihan väärään maahan, että mun pitäis asua Englannissa. Tuo tunne on ollu mulla aika hyvin nuoresta asti, että mun kotimaa on Englanti eikä Suomi. Sekin on minusta aika hassua että kun Englannin kielen opiskelu koulussa alkoi kolmannella luokalla niin se Englannin kieli on ollu mulle hirveän luonnollista, ei ole koskaan tuntunnu vaikeelta kieleltä ja puhun Englantia välillä ihan huvikseni tässä kotonakin kun monesti tuntuu että asioitten sanominen ja asioitten selittäminen on paljon helpompaa Englanniksi kun Suomeksi. On usein tilanne että osaan sanoa ja selittää asiat Englanniksi ja sitte sanon etten osaa sanoa tätä asiaa Suomeksi vaikka tiedän täsmälleen mitä se tarkoittaa. Ja yleensäkin asiat, tavat, ihmiset, kulttuuri ym. mitä on Englannissa niin on mulle paljon läheisempiä kuin samat jutut Suomessa. Muistan sillo joskus koulussa ko oli Englannin sanakoe ja piti sitte täyttää puutuvat sanat siinä kokeessa oikeassa muodossa niin en oikeestaan koskaan edes ajatellu kielioppia vaan täytin ne puuttuvat sanat siinä kokeessa sillai kun miltä ne kuulostaa oikeelta ja ne meni lähes kokonaan aina oikein. Se kieli vaan tuli oikein. Mulla on monesti mielessä ollu monta, monta vuotta että haluaisin muuttaa johonkin suht isoon-pieneen ihanaan rantakaupunkiin Englannissa! Sitä tässä ny vaan halusin kertoa miten vahvasti mulla tosiaan on se tunne että vaikka olen saannu syntyä tänne Suomeen, niin mun oikea kotimaa on Englanti. Ei haittaa vaikka joku ny tän kirjotukseni myötä pitäs minua vähän kajahtaneena, mut tuo tunne on mulle hyvin todellinen. Ja vielä, minä tykkään sateesta tosi paljon, olen aina tykänny. Ihan pennusta asti!
Mulla ihan sama homma! En vaan ole vielä päässyt Britteihin edes käymään, köyhä kun olen, saa nähdä pääsenkö koskaan tässä elämässä.
Ihan pikkutytöstä asti minusta on tuntunut, että en ole oikein suomalainen, en tunne tätä kotimaakseni. Aina on kaikki Englantiin liittyvä vetänyt puoleensa, olen lukenut paljon englantilaista kirjallisuutta, rakastan brittisarjoja ja leffoja. Maailman ihanimpia maisemia on Skotlannin nummet. Erityisesti Englannin maaseutu vetää puoleensa ja tuntuu joskus, että en kertakaikkiaan kestä enää täällä asumista, pakko olisi päästä Englantiin. Sanonkin aina, että kuinkahan paha englantilainen kartanonrouva tai -herra olen ollut, kun olen joutunut tänne Suomeen köyhäksi. Olen ollut luonteeltani melkoinen nirppanokka, toki elämä on muakin jo tänne viiteenkymppiin mennessä paljon opettanut. Edelleen kuitenkin usein tulee päähän ajatus, että en vaan kekstä näitä ympärillä vellovia juntteja.
Mulle myös tuo englannin oppiminen oli hyvin helppoa ja luonnollista, samaa ei ollut muiden kielten kanssa. En koskaan ole opetellut englannin kielioppia tai lukenut sanoja, korva on aina sanonut miten mikin tulee ja sanat jäävät päähän aikalailla kerrasta. Joskus tuntui koulussa, että tämä asia ei ihan näin kyllä mene, onhan tämä oikein, mutta ei kai kukaan näin oikeasti sano. Ja meidän kouluaikanahan englanti ei vielä ollut tällainen valtakieli kuin nykyään, muistan ihan hyvin, että moni meidän luokalla ei osannut vielä sanaakaan englantia, kun se kolmosluokalla alkoi.
Mielenkiintoista!
Vierailija kirjoitti:
Tässä kaksi todella hyvää artikkelia aiheesta:
https://www.apowiki.fi/wiki/J%C3%A4lleensyntyminen
http://www.jariiivanainen.net/jalleensyntyminenvaiiankaikkinenelama.html
Siinäpä oikein megahömppää :DDD Hiukan on faktat hakusalla, mutta sillähän ei noissa piireissä ole niin merkitystä.
Kaverin poika piirsi noin kolmevuotiaana jatkuvasti keltaisen talon ja punaisen aidan, itkeskeli että sinne on ikävä. Oli asunut koko ikänsä kerrostalossa , isovanhemmat asuivat kerrostalossa/ rivarissa. Saattoi myös puhua "äidin tuoksuvista kiharoista", nuuhkia kaverin hiuksia ja julistaa etteivät ole yhtä pehmeät ja hyväntuoksuiset. Kaverini ja hänen miehensä pelkäsivät tosissaan, että pojalla viiraa päästä!
Sitten yhtäkkiä piirtelyt ja puheet lakkasivat, ekaluokalla ei enää edes muistanut tätä kaipaamaansa taloa.
Lapsilla on hyvä mielikuvitus. Minä lapsena kuvittelin eläneeni Ankkalinnassa.
Tää on paras!