Lue keskustelun säännöt.
Mikä psykologinen häiriö mulla on?
16.11.2014 |
Olen 27-vuotias nainen. Olen suorittanut yo-tutkinnon enkä mitään muuta. Lukioon menin, koska en tiennyt mitä haluan. En tiedä vieläkään.
En ollut koskaan kovin hyvä kouluainessa, keskitasoa, en kympin oppilas, mutta jotkut oli mua huonompia.
Nyt se varsinainen ongelma: mulla on takaraivossa koko ajan sellainen tunne, että olen aika huono. Etten tavallaan edes viitsi yrittää kun epäonnistun kuitenkin.
Mulla on nettiriippuvuus, ja avokki valittaa siitä koko ajan. Ja uhkaa suhteen loppumisella jopa.
Ja mä en korjaa tilannetta! Mä kuitenkin ajattelen, että olen niin ruma että mies jättää mut.
MULLA EI OLE ELÄMÄSSÄ TAVOITTEITA.
Mä en ole koskaan ollut sillä tavalla vallan-ja huomionhakuinen, että olisin halunnut olla missään luottamustehtävissä mukana.
Ja mun elämä pyörii ulkonäön mukaan. Mä tavallaan tiedä että olen ruma, mutta yritän silti meikillä ja voiteilla hoitaa sitä. Tietty ruokavalio on ihan ok myös.
Ja se että pitäisi ammatti opiskella, jos tulee nykyisestä duunista monoa yt:n takia, olen ansiosidonnaisen varassa. Ja kun palkka on nyt +2000e/kk, niin miksi toisaalta opiskella. Mistä ammatista tienaa ton verran, mihin mun aivoilla pääsee?
Kommentit (178)
Mistä itsetunto rakentuu?
Mä tiedän ihmisiä, joilla on lapsuudessa ollut asiat huonommin kuin minulla. Ja silti heillä on parempi itsetunto.(=Osaavat solmia ystävyyssuhteita, menestyvät opinnoissa jne).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="02.12.2014 klo 14:10"]
Mistä itsetunto rakentuu?
Mä tiedän ihmisiä, joilla on lapsuudessa ollut asiat huonommin kuin minulla. Ja silti heillä on parempi itsetunto.(=Osaavat solmia ystävyyssuhteita, menestyvät opinnoissa jne).
[/quote]
Ei itsetunto tarkoita välttämättä ollenkaan tuollaisia asioita kuin ystävyyssuhteiden solmiminen, menestys opinnoissa tms.
Itse olen hyvin ap:n kaltainen ihminen. Sellainen, joka on aina ollut "outolintu" josta ihmiset ei ole pitäneet, ja jolla ei ole koskaan ollut mitään erityisiä intohimoja tai kiinnostuksen kohteita juuri mihinkään, minkä vuoksi esim. ammatin valinta on ollut hyvin tuskainen prosessi. Minä en kuitenkaan ap:n tapaan koe itseäni huonoksi näiden asioiden takia mitenkään, minulla siis ei ole huono itsetunto.
Minä olen ehkä vähän erilainen kuin useimmat, mutta arvostan itseäni tällaisenani. Ei minun tarvitse tulla erilaiseksi, ei minun tarvitse kelvata muille. Saan olla juuri tällainen kuin olen ja olen onnellinen sellaisena, vaikka ulkoapäin katsoen se voisi olla vaikea uskoa, koska minulla ei ole miestä, lapsia, ei yhtään ystävää, tutkintokin jäi kesken (teen kuitenkin alan töitä joista en erityisemmin pidä), en harrasta mitään jne. Mutta olen onnellinen kaikista arjen pienistä asioista ja pelkästä olemisesta ilman mitään tekemistä. Kun hyväksyy itsensä sellaisena joka haluaa pääasiassa vain olla, ei enää ole sitä ristiriitaa ja ahdistusta siitä että pitäisi olla jotenkin erilainen, että pitäisi menestyä, saada ystäviä tms.
Psykedeelinen kokemus voisi auttaa sinua tarkastelemaan itseäsi ja elämääsi objektiivisesti ilman päähäsi pinttyneitä valheellisia asenteita ja ajatusmalleja. Usein silloin asiat näkee ihan eri tavalla ja oppii arvostamaan itseään ja elämäänsä sekä saa mielenkiintoa elämään. Esim. taikasienet. Ihan vaan vinkkinä noiden muiden juttujen lisäksi.
Voisin kokeilla esim. happoa tai sieniä.
Mutta kauhea säätäminen, kun ne on laittomia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Töissä olen jo tarpeeksi kiireinen. Teen n. 40h viikossa töitä, ja tuntuu siltä kuin se imisi minusta kaikki mehut.
En jaksa tehdä töiden jälkeen järjestelmällisesti mitään fiksua.
Välillä luen kirjoja, kokkailen ja katson leffoja.
Muut ihmiset yleensä kaikkoavat mun ympäriltäni.
Jos en ota yhteyttä, eivät hekään ota.
Eläimistä kyllä tykkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet itse vastuussa omasta elämästäsi ja teet siitä sen näköisen kuin haluat.
Kaltaisiasi ihmisiä on varmasti aika paljonkin. Niitä, joilla ei ole oikein mitään aatteita, kiinnostuksen kohteita eikä motivaatiota mihinkään. Ulkopuolisen on aika vaikeaa muuttaa tällaisen ihmisen ajatusmaailmaa tai elämää. Eikä sellainen houkuttele oikeastaan itseänikään. Tuntuu oikeastaan aikamoisen raskaalta alkaa miettimään miten saisi aikuisen ihmisen, jota ei kiinnosta mikään muu kuin omissa tuntemuksissa möyriminen ja tietokoneella istuskelu, kiinnostumaan jostain muusta ja löytämään elämänsä tarkoituksen.
[quote author="Vierailija" time="27.11.2014 klo 17:36"]
Muut ihmiset yleensä kaikkoavat mun ympäriltäni.
Jos en ota yhteyttä, eivät hekään ota.
Eläimistä kyllä tykkään.
[/quote]
No miksi ihmeessä kuvittelet, että muiden pitäisi ottaa yhteyttä sinuun, kun et itsekään ota yhteyttä muihin? Vastaus lienee edelleen: huono itsetunto. Jos haluaa ihmissuhteita, pitää olla aktiivinen. Ole aktiivinen, huomioiva ja positiivinen. Ja ole eläinten kanssa tekemisissä, se piristää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta sinun kannattaisi kokeilla terapiaa. Jos oikeasti haluat saada parannusta itsetuntoosi ja -tuntemukseesi. Haluatko? Self-help-kirjoista voit saada apua, kuitenkin rajallisesti. Onko sinulle joskus tarjottu terapiamahdollisuutta? Voi olla hyvinkin todennäköistä, että jonkun diagnoosin kriteerit sulla täyttyvät siihen, että voit saada terapiaa Kelan tukemana. Esim. psykodynaamista. Sen koulutuksen saaneita psykoterapeutteja on suht paljon ja siinä voisit lapsuuttasi syvällisemmin pohtia empaattisen ja turvallisen ihmisen kanssa. Onko elämässäsi mitätöiviä tai alistavia ihmisiä tälläkin hetkellä? Vältä näiden seuraa mahdollisuuksiesi mukaan. Sure rauhassa lapsuuttasi yhdessä terapeutin kanssa (varsinkin jos tuntuu siltä, että läheisesi eivät kykene sinua riittävästi kuuntelemaan). Voit jatkaa sitten eteenpäin realistisemmin näkemyksin itsestäsi ja mahdollisuuksistasi. Jos päätät mennä terapiaan, anna sille (ja siis itsellesi) vähän aikaa, ennen kuin odotat tuloksia ja olosi helpottuvan. Traumaattisten lapsuudentapahtumien läpikäyminen ja ylittäminen vaatii aikaa. Sanoisin oman kokemukseni ja lukuisien muiden ihmisten kokemusten perusteella, että pikaratkaisua sellaisesta taustasta kumpuaviin ongelmiin, kuten itsetunnon aukkoihin, ei välttämättä löydy. Kerro ihmeessä meille muillekin päivityksiä tilanteestasi, mihin päädytkin! :) Hae rohkeasti (ja sinnikkäästi vaikka se henkisiä voimavaroja vaatiikin) ulkopuolista (ammatti)apua! Jos tuntuu siltä, ettet jaksa itse sitä hakea, pyydä mieheltäsi apua. Sinun ei tarvitse pärjätä yksin. Muutkin käyvät terapiassa. Mikset sinäkin voisi sitä tehdä ja saada siitä apua? Tarvitaan vain ensimmäinen askel eli yhteydenotto terveyskeskukseen tai työterveyshuoltoon tai sitten voit varata suoraan ajan psykiatrille (ja maksaa osa kustannuksista itse). Eivätkö terveytesi ja hyvinvointisi ole asioita, jotka saavat maksaa ja joista olet itsekin valmis jonkin hinnan maksamaan? Etukäteen tuskin voi tietää, millaisesta summasta on kyse.
Ootko tutustunut kirjaan "Ujoudesta, yksinäisyydestä" (J. Mattila)?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="04.12.2014 klo 12:46"]
Voisin kokeilla esim. happoa tai sieniä.
Mutta kauhea säätäminen, kun ne on laittomia.
[/quote]
Käväise vaikka Amsterdamissa tai Ibizalla, ovat siellä laillisia ja saa ostaa ihan vapaasti, ja käyttää.
Toisten perään muut juoksevat kuin kärpäset paskaan.
On mulla kiinnostuksen kohteita, kuten kirjat, leffat, musiikki, vieraat kielet, eläinten oikeudet, tasa-arvo, matkustaminen, sisustaminen, hyvä ruoka.
Hehe. Mä näen Facessa päivittäin miten jotkut tuttuni itkevät huonoa elämäänsä, ja heti on lauma lohduttajia paikalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä en välttämättä näe, että huono itsetunto on syy ystävien vähyyteen. On mun tuntemilla huonolla itsetunnolla varustetuilla tyypeillä ystäviä.
Ap, alapa vaihteeksi miettiä, mitä sinä voit antaa toisille. Mene vaikka vapaaehtoistyöhön tai ilahduta avokkiasi! Toi itsesäälissä pyöriskely ei auta. Toiset on myös synnynnäiseltä temperamentiltaan matalasti aktiivisia, kuulostat sellaiselta. Sullahan on hyvin asiat, kun on työ ja mies! Koitahan ottaa vastuu omasta itsestäsi, onnellisuus on myös asennekysymys!
Musta kuulostat just nimenomaan tempperamenttiselta...
Ja ei muakaan oo kukaan erityisen hyvännäkönen koskaan iskeny, niitä miehiä taitaa täällä suomessa olla muutenki vähä harvassa :D
Ja diagnoosina esittäisin traumatisoitumisen... (mitenkään syyttämättä sun vanhempia, mut väkivalta voi oikeasti traumatisoida ja aiheuttaa itsetunto-ongelmia, käsittelemätöntä surua yms)
Vaikutat ihmisenä älykkäältä, mukavalta, rohkealta. Laiskalta et taas mielestäni kuulostanut. Mä luulen ettet ehkä pysty olla tarpeeks oma ittes/avoin ihmisten kanssa jos yrität vaan pysyy kasassa? Sillon voi se oikee yhteys jäädä. Kun kerroit kertoneesi ahdistuksestas, ni jos se tuli niin yllättäen ja olivat pitäneet sua tosi vahvana ihmisenä ennen? Eli et ollu näyttäny merkkejäkää siitä aikasemmin esim?
Joo, olen mä aika temperamenttinen. Tavallaan rohkeakin. Pukeudun aika huomiota herättävästi, ja tykkään kaikesta extremestä ja voisin lähteä reppureissulle vieraaseen maahan tms.
Ihmisten kanssa mä en enää osaa olla, koska mä olen saanut paskaa niskaani niin paljon.
Tiedän että onnellisuus tulee sisältä, ei ulkoisista puitteista.
Mun onnellisuudelle on sekin este, että en tavallaan uskalla olla onnellinen, kun jotain pahaa kuitenkin tapahtuu.
Kun olin lapsi, me ei KOSKAAN käyty perheenä edes uimahallissa.
[quote author="Vierailija" time="16.11.2014 klo 12:41"]Mun äidillä ja isällä ei ole kuin amiskoulutus.
NE ei ikinä lue mitään kirjoja tai käy taidenäyttelyissä, konserteissa tms.
Mä en saanut apua läksyihin kotona, koska vanhemmatkaan ei osannut niitä. Ja en uskaltanut sanoa opettajalle etten vieläkään tajunnut jotain juttua, vaikka se selitti viisi kertaa sen.
Isä hakkasi mua jos en totellut.
Muutin heti pois kotoa kun täytin 18v.
Vieläkin on vaikea ymmärtää, että mulla on OMA PÄÄTÖSVALTA asioihin.
Vanhemmat yrittivät määräillä mua mielivaltaisesti.
Jos esim. sanoin että haluan vihreän takin, niin sitä ei varmasti ostettu. Sain punaisen.
[/quote]
Aaaaa sama täällä! Siksikö mä olen näin saamaton ja odotan et joku tekee mun puolesta. Mahtava aloitus täällä toinen samallainen!
Mun mielestä se että pohdit persoonallisuushäiriön mahdollisuutta ei ole pelkästään negatiivista. Tunnistin itseäni tosta paljon. Jos sulla oikeasti ON jokin persoonallisuudenhäiriö, diagnoosin jälkeen sitä voidaan hoitaa. :) mutta se on totta ettei masennukseen, huonoon itsetuntoon tai vaikka persoonallisuushäiriöön kannata tuudittautua, koska kaikki ansaitsevat parempaa! Ja mun mielestä ihminen joka osaa ajatella noin monimutkaisia asioita ja arvioida omaa itseään ei voi olla erityisen tyhmä. Tsemppii!