mikä on parempaa työväenluokan tavoissa kuin keskiluokan tavoissa?

Vierailija kirjoitti:

Työväenluokka on monesti vähemmän ulkonäkökeskeistä ja hyväksyttyjä tyylejä on useampia/useamman laisia kuin kedkiluokalla.

Päinvastoin

Työväenluokkaan kuuluvat tukevat lähimmäisiä vaikeissa tilanteissa. Kun äitini kuoli, lähimmistä sukulaisistani kukaan ei esittänyt surunvalitteluja, sen sijaan työkaverit ja naapurit ottivat osaa suruuni. Sukulaiseni ovat juurikin keskiluokkaisia.

Mulla on juuret työväenluokassa kummankin suvun puolelta. Toinen puoli sukua oikein rempseää, toinen puoli ei. Vanhempani ovat keskiluokkaistuneet. 

Työväenluokkaisuudessa pidän rempseydestä ja siitä, että ymmärretään elämisen asioita: esim. ei valiteta taikka taistella toissijaisten (tai aivan epäolennaisten) asioiden takia. 

Se mistä en pidä työväenluokkaisuudessa on se, että siinä usein ei osata kommunikoida ja keskustella rikkaasti/taidokkaasti/älykkäästi siten, että keskustelemista ei oteta yksioikoisena väittelynä ja "näin on" tai "ei ole" - tyyppisenä asioiden jaotteluna. Työväenluokkaisilta puuttuu usein lukeminen rivien välistä ja ihan tahallisestikin halutaan olla mahdollisimman törkeitä ja tökeröitä ja nauretaan räkäisesti, että ollaan "vaan suorapuheisia" tai "sanotaan kuten asiat on" , mikä on usein ei asioiden, vaan ihmisten haukkumista ja kiusaamista. Työväenluokkalaisilla on erikoinen kritikoinnin/lyömisen tarve niitä kohtaan, jotka eivät samoin käytä "vi* tu vi*ut" ja "muijat, äm mät, akat" ja sellaista tyyliä, josta tietävät että omiaan ovat.  

Työväenluokkaisilla on ongelmia ymmärtää monitahoisempaa älyllistä jutustelua, jossa tarkoituksena ei ole varman vastauksen hakeminen ja jossa itseisarvo on viestinnän vaihtamisessa, puhumisessa, henkisessä aallonpituuden jakamisessa ja teoreettisessa seikkailemisessa. Heillä on myös ongelmia ymmärtää usein muunlaista kuin "sarkasmin" (jota he pitävät älykkyyden ylimpänä ilmentymänä huumorissa, vaikka se ei ole muuta kuin vittuilemista tai letkauttelua)  lajia. 

Työväenluokkaisista ongelmaisimmilla on tarve huutaa  "sananvapautta" (käytetään termiä huonoon) jonka he ovat mieltäneet henkisen väkivallan kentäksi, eivät osaa käyttäytyä.  He eivät hyväksy kuin tällaista "suoraa puhumisen" tyyliä ja usein sellaista vihaista kovaa huutamisen ilmapiiriä ja katsovat nenänvartta pitkin ihmisiä, jotka arvostavat ok muita huomioonottavaa ilmapiiriä. He eivät ymmärrä, mikä on vahvuutta, luullaan että jonkinlainen yläastelainen kusipäisyys on edelleen in, kiusaaminen on heistä jees eikä siinä ole mitään väärää, paitsi jos uhreina on poikia ja Koskelan tragedia tuomitaankin tippa linssissä. 

Että vaikka minulla on juuret työväenluokkaisuudessa ja olen itsekin osin työväenluokkainen, niin olen huomannut että keskusteleminen ja oleminen ei ole luontevaa eikä nautittavaa, jos ei löydy aallonpituuksia ja ilmapiiriä siihen. 

On myös työväenluokkaisia ihmisiä, jotka ovat sydämellisiä tai kykenevät olemaan fiksummin tai ainakin kykenevät olemaan loukkaamatta muita ihmisiä tahallisella "työväenluokan" vi**uilutyylillä. Mulla on ystävänä työväenluokkainen sydämeltään ja aivoiltaan sivistynyt ihminen, ja hän on ollut siivoja ja ehkä prostituoitu (en ole mäkään professori, en sillä sano), mutta parempaa ymmärtämistä, rivien välistä lukemista ja sydämellistä olemista ei heti löydykään. Meillä menee ystävyydessä hyvin, kumpikin kohtelee toista <3.

Kohtele toista hyvin, älä katso mitä hän on. Näe sydämiin. 

Se on tämän postauksen sanoma. Sittenkin. (En nähnyt sanomaa kirjoittaessani, nyt loppuriveillä yhtäkkiä näen. :D)