Lue keskustelun säännöt.
Muilla vanhempia, jotka tarjoavat jatkuvasti asioita, mutta jos niitä ottaa vastaan, niin haluavat hallita?
24.09.2021 |
Ikäänkuin jos otetaan lahjoja tai palveluksia vastaan, niin sitten pitää totella kaikessa ja tehdä heidän mielen mukaan kaikki? Ja niistä lahjoista aina muistutetaan, vaikka olisivat sellaisia millä ei edes tehdä mitään.
Kommentit (386)
Olisi kiinnostavaa kuulla sellaisen mummon näkökulma joka tehnyt töitä tämän asian kanssa. Siis huomannut itsessään tällaisia piirteitä ja sitten päässyt niistä eroon. Tapahtuukohan sellaista? Jotnekin vaan tuntuu että tämä ryhmä ihmisiä ei osaa ikimaailmassa mennä itseensä…
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kamalaa, onko tuollaisia ihmisiä oikeasti olemassa?
Minäkin kyllä ihmettelen, että onko? Itseäni en noista kuvauksista kyllä tunnista, vaikka aika lailla olen auttanut aikuista lastani ja hänen perhettään. Kun jotakin olen antanut, niin en sitä myöhemmin ota puheeksi tai kysele käyttöä. Enkä missään tapauksessa yritä hallita tai mitenkään vaikuttaa perheen elämään.
Joidenkin muidenkin ketjujen kohdalla olen epäillyt juttujen olevan kärjistettyjä, nimittäin nämä ainaiset anoppi-isoäiti-keskustelut. Vai onko niin, että tällä palstalla ovat yliedustettuina ne miniät/aikuiset lapset, joilla sattuu olemaan jotakin ongelmallisia vanhempia/appivanhempia. Omassa tuttava-/sukulaispiirissä ei tuollaisia ole.
Isovanhempien harjoittamasta erilaisesta henkisestä väkivallasta ei puhuta. Se on tabu.
En minäkään ole kenellekään kertonut wttä olen joutunut hakemaan äidilleni lähestymiskieltoa.
Onko tämä henkisen väkivallan harjoittaminen omia lapsiaan ja lapsenlapsiaan kohtaan vanhemman ikäpolven erityisyys? Nykyään puhutaan siitä että vanhemmat ovat liian lepsuja, mutta lieneekö vastareaktio tuohon kamalaan tylytykseen, jossa halutaan vaan satuttaa ”rakasta” ihmistä. Herää kysymys että osataanko edes rakastaa aidosti? Tunnekylmiä, keskenkasvuisia ihmisiä, joiden itsetuntemus ei ole kehittynyt kuten kuuluisi, mikäli on normaalilla älyllä varustettu.
Vierailija kirjoitti:
Kiitokset jälleen kerran vertaistuesta. Kaveripiirissä kukaan ei puju tällaisesta ja esim lapsiperhe-elämän tukiverkoista puhuttaessa isovnahemmat yms nähdään vain positiivisena asiana, joten kuvittelin olevani ainoa jolla marttyyri mummo. Kaikkea tyrkyttämässä ja sitten valitetaan kun ei leikitä hänen pillinsä mukaan. Isäni onneksi on ihan normaali ihminen, mutta valitettavasti äiti toimii portinvartijana siihenkin suuntaan...
Meillä sama. Äiti myös usein vastailee isän puhelimeen, jos hänelle soitan. Tämäkin on juuri sitä kontrollointia. Haluaa kontrolloida isän ja minun suhdettakin.
Vierailija kirjoitti:
Onko nämä jotain sota-ajan traumoja?
Olen miettinyt tätä oman vanhempani kohdalla. Hänen isänsä alkoholisoitui sodan jälkeen ja oli todella väkivaltainen. Vanhempani lapsikatraan esikoisena yritti suojella nuorempia sisaruksiaan ja otti taloudenhoidon kontolleen yrittäen pitää kaikki ohjat käsissään. Kasvoi siis pienestä pitäen kontrolloimaan itseään ja muita sekä elämää. Hänellä on myös täysin olematon itsetunto, varmaan noiden kokemustensa seurauksena, ja minusta vaikuttaa siltä, että hän henkihievärissä näkee vaivaa toisten eteen voidakseen kokea olevansa hyvä ihminen ja saadakseen kiitosta. Hänen auttamisessaan ei ole kyse toisista, vaan hänestä itsestään. Ei kysy, mitä toiset oikeasti tarvitsevat, vaan loukkaantuu, jos ei hänen tyrkyttämänsä apu kelpaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kamalaa, onko tuollaisia ihmisiä oikeasti olemassa?
Minäkin kyllä ihmettelen, että onko? Itseäni en noista kuvauksista kyllä tunnista, vaikka aika lailla olen auttanut aikuista lastani ja hänen perhettään. Kun jotakin olen antanut, niin en sitä myöhemmin ota puheeksi tai kysele käyttöä. Enkä missään tapauksessa yritä hallita tai mitenkään vaikuttaa perheen elämään.
Joidenkin muidenkin ketjujen kohdalla olen epäillyt juttujen olevan kärjistettyjä, nimittäin nämä ainaiset anoppi-isoäiti-keskustelut. Vai onko niin, että tällä palstalla ovat yliedustettuina ne miniät/aikuiset lapset, joilla sattuu olemaan jotakin ongelmallisia vanhempia/appivanhempia. Omassa tuttava-/sukulaispiirissä ei tuollaisia ole.
Mistä tiedät, että ei ole? Mulla on huonot välit anoppiini juurikin totaalisen rajattomuuden vuoksi. Eipä siitä hirveästi halua tuttaville puhua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä, vanhempani olivat tuollaisia kun saimme lapsemme nuorina. Pyrkivät vaikuttamaan perhe-elämäämme siten salakavalasti, että apua tarjoten pyrkivät vaikuttamaan. Kypsyivät onneksi sen vaiheen yli. Puolisoni lesboäiti sen sijaan yhä sinnikkäästi tahtoisi määritellä lastemme uskonnon ja arvot ja postittaa milloin minkäkinlaista "satukirjaa".
Vierailija kirjoitti:
Onko nämä jotain sota-ajan traumoja?
Mun anoppi on syntynyt sodan jälkeen. Selkeästi on jäänyt jotain vaille lapsuudessaan, kun kovasti yrittää hallita lastensa elämää edelleen, vaikka nämä ovat keski-ikäisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Apua, toivon että en koskaan ole tuollainen isoäiti tai äiti aikuisille lapsilleni…
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiitokset jälleen kerran vertaistuesta. Kaveripiirissä kukaan ei puju tällaisesta ja esim lapsiperhe-elämän tukiverkoista puhuttaessa isovnahemmat yms nähdään vain positiivisena asiana, joten kuvittelin olevani ainoa jolla marttyyri mummo. Kaikkea tyrkyttämässä ja sitten valitetaan kun ei leikitä hänen pillinsä mukaan. Isäni onneksi on ihan normaali ihminen, mutta valitettavasti äiti toimii portinvartijana siihenkin suuntaan...
Meillä sama. Äiti myös usein vastailee isän puhelimeen, jos hänelle soitan. Tämäkin on juuri sitä kontrollointia. Haluaa kontrolloida isän ja minun suhdettakin.
Näissä anoppiketjuissa muuten aina joku länkyttää miten se mummo on se joka on portinvartija sukuun tutustumiseen. Eli pyritään kontrolloimaan sitäkin miten suvun kanssa on tekemisissä.
On myös hyvin yleistä vallankäyttöä haukkua aina koko suvulle jos ei saa tahtoaan läpi. Minin anoppini harrastaa tätä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olisi kiinnostavaa kuulla sellaisen mummon näkökulma joka tehnyt töitä tämän asian kanssa. Siis huomannut itsessään tällaisia piirteitä ja sitten päässyt niistä eroon. Tapahtuukohan sellaista? Jotnekin vaan tuntuu että tämä ryhmä ihmisiä ei osaa ikimaailmassa mennä itseensä…
En usko, että tunnistaisivat itseään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko nämä jotain sota-ajan traumoja?
Olen miettinyt tätä oman vanhempani kohdalla. Hänen isänsä alkoholisoitui sodan jälkeen ja oli todella väkivaltainen. Vanhempani lapsikatraan esikoisena yritti suojella nuorempia sisaruksiaan ja otti taloudenhoidon kontolleen yrittäen pitää kaikki ohjat käsissään. Kasvoi siis pienestä pitäen kontrolloimaan itseään ja muita sekä elämää. Hänellä on myös täysin olematon itsetunto, varmaan noiden kokemustensa seurauksena, ja minusta vaikuttaa siltä, että hän henkihievärissä näkee vaivaa toisten eteen voidakseen kokea olevansa hyvä ihminen ja saadakseen kiitosta. Hänen auttamisessaan ei ole kyse toisista, vaan hänestä itsestään. Ei kysy, mitä toiset oikeasti tarvitsevat, vaan loukkaantuu, jos ei hänen tyrkyttämänsä apu kelpaa.
Läheisriippuvaisuutta. Hänellä se oma minä lepää sen ”auttamisen” varassa. Siksi hän aggressiivisesti haluaa ”auttaa”, koska menettää minuutensa iöman sitä. Hyvin itsekäs tarve siis.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko nämä jotain sota-ajan traumoja?
Olen miettinyt tätä oman vanhempani kohdalla. Hänen isänsä alkoholisoitui sodan jälkeen ja oli todella väkivaltainen. Vanhempani lapsikatraan esikoisena yritti suojella nuorempia sisaruksiaan ja otti taloudenhoidon kontolleen yrittäen pitää kaikki ohjat käsissään. Kasvoi siis pienestä pitäen kontrolloimaan itseään ja muita sekä elämää. Hänellä on myös täysin olematon itsetunto, varmaan noiden kokemustensa seurauksena, ja minusta vaikuttaa siltä, että hän henkihievärissä näkee vaivaa toisten eteen voidakseen kokea olevansa hyvä ihminen ja saadakseen kiitosta. Hänen auttamisessaan ei ole kyse toisista, vaan hänestä itsestään. Ei kysy, mitä toiset oikeasti tarvitsevat, vaan loukkaantuu, jos ei hänen tyrkyttämänsä apu kelpaa.
No jaa. Oma äitini syntyi 50-luvun alkupuolella ja oli perheen kuopus. Silti hän yrittää toimia edunvalvojana aikuisille lapsilleen. Pyytää esimerkiksi leipomaan pipareita joulupöytään ja riistää sitten kaulimen aikuiselta lapseltaan, koska ei ole tyytyväinen työn jälkeen (osaan kuule piparkakkuni leipoa!). Ihmeellistä simputusta aina vain. Teki lapsena koulutyöni ja haukkui minut vaikeaksi lapseksi, kun suutuin ja huusin haluavani tehdä itse läksyni! Olen kolmikymppinen ja hän loukkaantuu edelleen, jos en pukeudu juhliin kuten hän haluaisi. Hän näkee elämäni silkkana vaarojen karikkona ja opin jo lapsena inhoamaan hänen pelottelevaa, pessimististä, lannistavaa ja pitkälti valheellista kasvatustyyliään.
Hän on ihan elementissään, jos sattuu jokin oikea katastrofi, mutta normiarjessa hän on sietämättömän kontrolloiva, pessimistinen ja ylireagoiva. Hän käsittelee minun pukeutumistani ja vatsamakkaroitani samalla vakavuudella kuin tulipaloa ja luulee olevansa paras hoitamaan molemmat kriittiset hätätilanteet (toivoisin vertauskuvan olevan vitsi, mutta ei - kuvittele perääsi hysteerikko, joka kuvittelee sinun olevan lasia ja tuhoavan itsesi jos hän ei vahdi, kyttää ja tarvittaessa kovistele). Muitakin ongelmia löytyy, päivien kestoisista ryyppyputkista ja menneisyyden vääristelystä lähtien.
Itse pidän hyviä välejä sukulaisiin, sellainen 150 km on riittävä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko nämä jotain sota-ajan traumoja?
Olen miettinyt tätä oman vanhempani kohdalla. Hänen isänsä alkoholisoitui sodan jälkeen ja oli todella väkivaltainen. Vanhempani lapsikatraan esikoisena yritti suojella nuorempia sisaruksiaan ja otti taloudenhoidon kontolleen yrittäen pitää kaikki ohjat käsissään. Kasvoi siis pienestä pitäen kontrolloimaan itseään ja muita sekä elämää. Hänellä on myös täysin olematon itsetunto, varmaan noiden kokemustensa seurauksena, ja minusta vaikuttaa siltä, että hän henkihievärissä näkee vaivaa toisten eteen voidakseen kokea olevansa hyvä ihminen ja saadakseen kiitosta. Hänen auttamisessaan ei ole kyse toisista, vaan hänestä itsestään. Ei kysy, mitä toiset oikeasti tarvitsevat, vaan loukkaantuu, jos ei hänen tyrkyttämänsä apu kelpaa.
Läheisriippuvaisuutta. Hänellä se oma minä lepää sen ”auttamisen” varassa. Siksi hän aggressiivisesti haluaa ”auttaa”, koska menettää minuutensa iöman sitä. Hyvin itsekäs tarve siis.
Tätä olen miettinyt että on pakosti juurikin läheisriippuvuutta. Me aiemmin vietiin lapsia välillä hoitoon mummolle, kun olivat pienempiä, kun itse tarjoutui auttamaan. Muistan kun mummo aina haukkui sisarusta, joka ei käyttänyt näitä ”lastenhoitopalveluita” vaan pärjäsi ikäänkuin omillaan. En silloin ymmärtänyt miksi halusi sisarusta haukkua, mutta nyt ymmärrän, koska auttamisen tarvehan on tosiaan hyvin itsekäs, mummon olisi pitänyt SAADA auttaa. Nykyään meillä myös välit viilentyneet, koska opimme kantapään kautta sen että jos päästämme hänet liian lähelle, meidän elämäämme sekaantumiseen ei tule loppua. Miten tuollaisen ihmisen kanssa voisi pärjätä läheisissä väleissä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiitokset jälleen kerran vertaistuesta. Kaveripiirissä kukaan ei puju tällaisesta ja esim lapsiperhe-elämän tukiverkoista puhuttaessa isovnahemmat yms nähdään vain positiivisena asiana, joten kuvittelin olevani ainoa jolla marttyyri mummo. Kaikkea tyrkyttämässä ja sitten valitetaan kun ei leikitä hänen pillinsä mukaan. Isäni onneksi on ihan normaali ihminen, mutta valitettavasti äiti toimii portinvartijana siihenkin suuntaan...
Meillä sama. Äiti myös usein vastailee isän puhelimeen, jos hänelle soitan. Tämäkin on juuri sitä kontrollointia. Haluaa kontrolloida isän ja minun suhdettakin.
Näissä anoppiketjuissa muuten aina joku länkyttää miten se mummo on se joka on portinvartija sukuun tutustumiseen. Eli pyritään kontrolloimaan sitäkin miten suvun kanssa on tekemisissä.
On myös hyvin yleistä vallankäyttöä haukkua aina koko suvulle jos ei saa tahtoaan läpi. Minin anoppini harrastaa tätä.
Sama. Aluksi mieheni sisko suhtautui minuun hyvin epäilevästi. Kun tutustui minuun paremmin, niin välit ovat etäiset, mutta asialliset. Etäisyys johtuu myös maantieteellisestä välimatkasta. Osalla sukulaisista on hyvinkin tiedossa anopin "hankala" luonne, joten eivät juuri usko anopin satuja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jep, on ostettu ja annettu lapselle talvihaalari ja sitten kiukuspäissään otettu se pois ja viety UFF:n keräykseen. Samoin on lainattu fillari ja sitten käyty hakemassa se pihasta kesken lainan niin ettei päässyt enää työmatkoja polkemaan vaan piti mennä kävelemällä jolloin työmatkaan kului pidempi aika että ehti päiväkodille lasta hakemaan hoidosta. Näin ollen nämä molemmat tempaukset osuivat lapsenlapsen hyvinvointiin, ei suoranaisesti sen aikuisen lapsen, jota halusi hallita. Että sellainen pullantuoksuinen isovanhempi.
Apua, ihan kamalaa! Tää kostonhimo on myös tuttu juttu, samapa se vaikka pienet lapset kärsisivät, kunhan päästään näpäyttämään ja kostamaan. Sitten ollaan vielä sen päälle pitkävihaisia, puoli vuottakin menee ilman mitään yhteyttä, kunnes joku kaunis päivä ilmestytäänkin oven taakse pullantuoksuisena oikeasti vielä piirakan tms kanssa. Joku vakava tunnevamma?
Tosiaan pitkävihaisuus johtuu siitä, että ei mennä madellen pyytämään anteeksi jos ollaan oltu eri mieltä jostain käytännössä täysin triviaalista asiasta. Esim äiti haukkuu jotain ihmistä (rakastaa paskan puhumista selän takana yli kaiken), joka sattuu vaikka olemaan ystäväni, ja jos puolustan häntä sanomalla ihan asiallisesti, että minusta hän on ihan mukava ihminen tai muuta vastaavaa, niin se saattaakin olla anteeksi antamatonta. Minä suututan hänet tällä mielipiteelläni (alunperin äiti oli itse törkeä kun haukkui ystävääni), ja hänen mielestään minä olen siten anteeksipyynnön velkaa.
Just ku oma äitini! Paitsi että hän ei pelleile lahjojen kanssa eikä kyttää mitä niillä teen, koska hän ostaa ainoastaan sellaista mitä on etukäteen kysynyt.
Mutta tuo toisten ihmisten suoranainen vihaaminen... Sanon aina että ei tarvitse minulle kertoa mutta kertoo silti, oikein huutaa päälle jos kieltäydyn kuuntelemasta. Nyt varsinkin kun veljeni on eroamassa, niin voi hyvän tähden kuinka hän haukkuu aamusta iltaan exvaimoa ja sen puolen sukua.
Minä itse olen sitä mieltä että eron syy oli veljessäni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olisi kiinnostavaa kuulla sellaisen mummon näkökulma joka tehnyt töitä tämän asian kanssa. Siis huomannut itsessään tällaisia piirteitä ja sitten päässyt niistä eroon. Tapahtuukohan sellaista? Jotnekin vaan tuntuu että tämä ryhmä ihmisiä ei osaa ikimaailmassa mennä itseensä…
En usko, että tunnistaisivat itseään.
Eivät tunnista itseään. Hehän uhraavat tuntikausia joka päivä miettien, miten tekisivät muiden elämästä parempaa. Heillä on olematon itsetunto ja he räjähtävät raivon valtaan, jos tulevatkin torjutuiksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jep, on ostettu ja annettu lapselle talvihaalari ja sitten kiukuspäissään otettu se pois ja viety UFF:n keräykseen. Samoin on lainattu fillari ja sitten käyty hakemassa se pihasta kesken lainan niin ettei päässyt enää työmatkoja polkemaan vaan piti mennä kävelemällä jolloin työmatkaan kului pidempi aika että ehti päiväkodille lasta hakemaan hoidosta. Näin ollen nämä molemmat tempaukset osuivat lapsenlapsen hyvinvointiin, ei suoranaisesti sen aikuisen lapsen, jota halusi hallita. Että sellainen pullantuoksuinen isovanhempi.
Apua, ihan kamalaa! Tää kostonhimo on myös tuttu juttu, samapa se vaikka pienet lapset kärsisivät, kunhan päästään näpäyttämään ja kostamaan. Sitten ollaan vielä sen päälle pitkävihaisia, puoli vuottakin menee ilman mitään yhteyttä, kunnes joku kaunis päivä ilmestytäänkin oven taakse pullantuoksuisena oikeasti vielä piirakan tms kanssa. Joku vakava tunnevamma?
Tosiaan pitkävihaisuus johtuu siitä, että ei mennä madellen pyytämään anteeksi jos ollaan oltu eri mieltä jostain käytännössä täysin triviaalista asiasta. Esim äiti haukkuu jotain ihmistä (rakastaa paskan puhumista selän takana yli kaiken), joka sattuu vaikka olemaan ystäväni, ja jos puolustan häntä sanomalla ihan asiallisesti, että minusta hän on ihan mukava ihminen tai muuta vastaavaa, niin se saattaakin olla anteeksi antamatonta. Minä suututan hänet tällä mielipiteelläni (alunperin äiti oli itse törkeä kun haukkui ystävääni), ja hänen mielestään minä olen siten anteeksipyynnön velkaa.
Just ku oma äitini! Paitsi että hän ei pelleile lahjojen kanssa eikä kyttää mitä niillä teen, koska hän ostaa ainoastaan sellaista mitä on etukäteen kysynyt.
Mutta tuo toisten ihmisten suoranainen vihaaminen... Sanon aina että ei tarvitse minulle kertoa mutta kertoo silti, oikein huutaa päälle jos kieltäydyn kuuntelemasta. Nyt varsinkin kun veljeni on eroamassa, niin voi hyvän tähden kuinka hän haukkuu aamusta iltaan exvaimoa ja sen puolen sukua.
Minä itse olen sitä mieltä että eron syy oli veljessäni.
Kuulostaa tosi tutulta. Aina pitää olla joku vihan kohde. Ja sitä sitten toooodella vihataan ja kaikille haukutaan ja tehdään selväksi kuinka hirveä ihminen, narsisti, mikälie on.
Olen sitä mieltä että ylipäänsä tuo viha on hänelle jotenkin täysin sokea piste, hän ei tunnista tai halua tunnistaa sitä itsessään ja sitten se vaan kasvaa kasvamistaan. Ikinä ei myönnä menettäneensä hermojaan, vaikka olisi huutanut suoraa huutoa puhelimessa juurikin sen takia että olen ollut eri mieltä hänen kanssaan jostain, tai en ole halunnut osallistua jonkun muun ihmisen haukkumiseen.
Tosi paljon harrastaa myös sellaista passiivisagressiivisuutta, jota toki tuo selän takana haukkuminenkin tavallaan on. Ikävää on myös että muulle suvulle mustamaalataan ja osa ihan identtisiä kopioita, joten aina on joku samaa mieltä ja paskanpuhumista riittää.. Hyvin katkeraa ja jotenkin myrkyllistä porukkaa kaikenkaikkiaan.
Ei helvetti mitä ruikuttamista koko ketju täynnä. Velan takaukset, rahat ja tavarat kelpaa ja sitten mussutetaan. Älkää ottako vastaan yhtään mitään, niin ongelma on ratkaistu! Ei vanhemmillanne ole mitään velvollisuutta auttaa mitenkään aikuisia lapsiaan. Oikeasti.
Vierailija kirjoitti:
No ei kyllä ole. Et sitten aikuisena osaa vetää rajoja ja sanoa ei ja koet syyllisyyttä ja syytät siitä vanhempiasi?
Tämä!💪
Kamalaa ja surullista. Onko tämä joku suomalainen juttu? Pliis joku journalisti, kirjoittakaa tästä juttu iltapäivälehteen.