Muilla vanhempia, jotka tarjoavat jatkuvasti asioita, mutta jos niitä ottaa vastaan, niin haluavat hallita?

Noissa tuputtamisissa on kaksi eri vivahdetta. Toiset tekee sitä hyvyyttään ja toiset silkkaa pahuuttaan. Useammin taitaa olla kyse jälkimmäisestä…

Niin toivon että tästä kirjoittaisi joku toimittaja jossain lehdessä mitä boomerit lukee, esim et tai kodin kuvalehti tms.

Tämä viimeinen tabu olisi syytä purkaa ja ylipäätään koko vanhempimyytti (”vanhempi aina rakastaa lastaan”) poistaa koska se ei ole totta.

Suomessa on satoja tuhansia - ja en todellakaan liioittele - aikuisia lapsia joita omat vanhemmat vihaa, kaltoinkohtelee ja alistaa. Ihan vaan siksi koska ne voi! Juovuttava ja huumaava vallantunne kun voi henkisesti nöyryyttää lastaan!

Luin jonkun tutkimuksen taannoin siitä että väkivaltaiset ihmiset on ihan vaan siksi väkivaltaisia koska ne voi ja toinen ei voi puolustautua. Sen takia mies hakkaa heikompaa vaimoa mutta ei itseään vahvempia miehiä. Sen takia vanhemmat hakkaa lapsiaan, mutta ei samankokoisia työkavereitaan. Sen takia vanhuksen nöyryyttää ja kyykyttää omia lapsiaan, mutta ei sukulaisten lapsia. Koska ne voi, koska uhri ei voi puolustautua, koska se on mahtavaa vallantunnetta. .

Ilkeät, vaikeat, narsistiset ja omia lapsiaan laiminlyöneet ja kaltoinkohdelleet isovanhemmat on edelleen tabu, josta ei puhuta.

Isovanhemmista puhutaan julkisessa keskustelussa hyvänä asiana ja heitä pidetään "lapsiperheen tukiverkkoina". Miksi? Minulta on kysytty äitiys- ja lastenneuvolassa, onko perheellämme sukulaisia ja isovanhempia "tukiverkkona". Olen vastannut, että meillä on muilla paikkakunnilla asuvia sukulaisia, mutta eri syistä emme pyydä, halua tai odota heiltä apua mihinkään. Olen kertonut suoraan, että isovanhemmat eivät ole meille "tukiverkkona".

On väärin, että jopa neuvolan terveydenhoitajat pitävät kaikkia isovanhempia sopivina "tukiverkkoina" lapsiperheille. Sitä he eivät todellakaan ole! Isovanhemmissa on lastenhoitoon täysin sopimattomia, ilkeitä, luonnehäiriöisiä ja narsistisia ihmisiä.

Appivanhemmat eli miehen vanhemmat eivät ole meidän tukiverkkoja. Emme halua ja tarvitse heidän apua lastenhoitoon, kotitöihin tai mihinkään.

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmat asuvat jo kirkkomaalla. Appivanhemmat yrittivät alkuaikoina tuppautua ja sekaantua raivokkaasti kaikkeen: Parisuhteeseen, lastenhoitoon, lastenkasvatukseen, ajankäyttöön, asunnon hankkimiseen ja perhe-elämään. Minun oli laitettava heille rajat ja siksi olen ns. ikävä miniä. Appivanhemmat saivat valita - joko he kunnioittavat rajojamme ja kotirauhaamme tai välit menevät heihin kokonaan poikki. Riittävä välimatka on säilyttänyt kotirauhamme ja apua en pyydä heiltä koskaan. Tämä on toiminut hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Niin toivon että tästä kirjoittaisi joku toimittaja jossain lehdessä mitä boomerit lukee, esim et tai kodin kuvalehti tms.

Tämä viimeinen tabu olisi syytä purkaa ja ylipäätään koko vanhempimyytti (”vanhempi aina rakastaa lastaan”) poistaa koska se ei ole totta.

Suomessa on satoja tuhansia - ja en todellakaan liioittele - aikuisia lapsia joita omat vanhemmat vihaa, kaltoinkohtelee ja alistaa. Ihan vaan siksi koska ne voi! Juovuttava ja huumaava vallantunne kun voi henkisesti nöyryyttää lastaan!

Luin jonkun tutkimuksen taannoin siitä että väkivaltaiset ihmiset on ihan vaan siksi väkivaltaisia koska ne voi ja toinen ei voi puolustautua. Sen takia mies hakkaa heikompaa vaimoa mutta ei itseään vahvempia miehiä. Sen takia vanhemmat hakkaa lapsiaan, mutta ei samankokoisia työkavereitaan. Sen takia vanhuksen nöyryyttää ja kyykyttää omia lapsiaan, mutta ei sukulaisten lapsia. Koska ne voi, koska uhri ei voi puolustautua, koska se on mahtavaa vallantunnetta. .

Juuri näin. Kunpa tästä kirjoitettaisiin vielä isosti ennen kuin nämä ihmiset kuolevat pois, jotta edes joku voisi tuntea piston sydämessään…

Anoppini on tällainen joka haluaa hallita kaikkia, mitään päätöksiä ei saa tehdä mistään ilman hänen lupaansa mitä tulee suvun yhteisiin asioihin. Hän on näennäisen rento ja avarakatseinen, muka muut huomioon ottava, mutta ei oikeasti ollenkaan. Mikäli antaa jonkun toisen päättää jostain asiasta, esim jouluna syödään kalkkunaa kinkun sijaan, vaikka anoppi olisi toivonut ensisijaisesti kinkkua, niin hän saattaa ilkeillä ja piilovittuilla sitten perästä, kun ei saanut päättää asiasta. Muutenkin toiminta on hyvin pitkälle vietyä passiivisagressiivista toimintaa. Ilkeämpää, katkerampaa ja vihamielisempaa ihmistä saa hakea. Mutta on täysin sokea itselleen ja omalle toiminnalleen. Omasta mielestään on oikea Äiti Teresa, joka auttaa kaikkia mukamas hyvää hyvyyttään, eikä oikeastaan kukaan pärjää edes ilman häntä. Aikuiset lapset ovat aivan peukalo keskellä kämmentä, eivät osaa perusasioita hoitaa itsenäisesti.

Olen miettinyt että onko tämäkin tietoista toimintaa? Lapsista kasvatetaan olemaan riippuvaisia vielä aikuisenakin vanhemmasta, jotta tämä voi sitten hallita heidän elämäänsä. Sitä mietin vaan, et miten käy kun anopista tulee oikeasti vanha ja raihnainen ja mahdollisesti itse autettava? Muuttuuko vielä hirveämmäksi? Perinnöllä varmasti sitten kiristää lapsia tekemään oman mielensä mukaan vähintään.

Olisitte edes tyytyväisiä kun saatte apua. Omat vanhempani eivät auta mitenkään tai pidä yhteyttä.

Vierailija kirjoitti:

Olisitte edes tyytyväisiä kun saatte apua. Omat vanhempani eivät auta mitenkään tai pidä yhteyttä.

Lukutaito. Kysehän ei ole avusta vaan henkisestä väkivallasta.

Voin milloin tahansa lähettää sinulle ”avuksi” tämän meidän narsistihäirikön. Saat pitää.

Kovin tuttuja tarinoita. Minun äidilläni oli tapana ostaa lahjoja täysin oman makunsa mukaan, mutta kuitenkin niin että kysyi ensin ”eikö olisikin tämmöinen hieno, voisin ostaa lahjaksi” kun siihen vastasi että ”kiitos ei, ei sovi yhtään meille, ei ole meidän tyylinen” niin alkoi päivien jankkaaminen asiasta. Eikö nyt kuitenkin, kun on niin hieno juttu. Lopulta sitten osti kyseisen asian, ja jälkikäteen kyseli että eikö kumminkin ollut hienoa että hän sen osti, varmaan olemme jo tajunneet itsekin miten upea ko. asia on. Kun siihen vastasi saman mitä on hokenut jo viikkoja, eli että EI, EMME PIDÄ KO ESINEESTÄ, niin siitä sitten alkaa marttyrointi ja parku. Usemmiten vielä kalliista asioista kyse. Sitten ihan oikeasti ITKETÄÄN meille ja myös ystäville ja sukulaisille , miten kalliin ja arvokkaan lahjan hän osti, ja miten kehtaamme olla arvostamatta tuota anteliasta elettä. Huoh.

Luulen että kyky käsittää muiden ihmisten erillisyyttä puuttuu täysin.

Vierailija kirjoitti:

Kovin tuttuja tarinoita. Minun äidilläni oli tapana ostaa lahjoja täysin oman makunsa mukaan, mutta kuitenkin niin että kysyi ensin ”eikö olisikin tämmöinen hieno, voisin ostaa lahjaksi” kun siihen vastasi että ”kiitos ei, ei sovi yhtään meille, ei ole meidän tyylinen” niin alkoi päivien jankkaaminen asiasta. Eikö nyt kuitenkin, kun on niin hieno juttu. Lopulta sitten osti kyseisen asian, ja jälkikäteen kyseli että eikö kumminkin ollut hienoa että hän sen osti, varmaan olemme jo tajunneet itsekin miten upea ko. asia on. Kun siihen vastasi saman mitä on hokenut jo viikkoja, eli että EI, EMME PIDÄ KO ESINEESTÄ, niin siitä sitten alkaa marttyrointi ja parku. Usemmiten vielä kalliista asioista kyse. Sitten ihan oikeasti ITKETÄÄN meille ja myös ystäville ja sukulaisille , miten kalliin ja arvokkaan lahjan hän osti, ja miten kehtaamme olla arvostamatta tuota anteliasta elettä. Huoh.

Luulen että kyky käsittää muiden ihmisten erillisyyttä puuttuu täysin.

Minä inhoan ruskeaa sisustusta. Sanoin sen varmaan kymmeniä kertoja anopille. Samaten sanoin että en pidä kullasta, sormuksetkin on valkokultaa. Saimme pelkästään ruskeita kultakoristeisia lahjoja.

Anoppi soitti erilseen että haluaisi ostaa meillekin jotain lasikaupasra kun ostaa kälyille. Kerroin selkeästi mitä sarjaa keräämme. Arkilaseja. Saimme ihan erityylisen boolimaljan!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kovin tuttuja tarinoita. Minun äidilläni oli tapana ostaa lahjoja täysin oman makunsa mukaan, mutta kuitenkin niin että kysyi ensin ”eikö olisikin tämmöinen hieno, voisin ostaa lahjaksi” kun siihen vastasi että ”kiitos ei, ei sovi yhtään meille, ei ole meidän tyylinen” niin alkoi päivien jankkaaminen asiasta. Eikö nyt kuitenkin, kun on niin hieno juttu. Lopulta sitten osti kyseisen asian, ja jälkikäteen kyseli että eikö kumminkin ollut hienoa että hän sen osti, varmaan olemme jo tajunneet itsekin miten upea ko. asia on. Kun siihen vastasi saman mitä on hokenut jo viikkoja, eli että EI, EMME PIDÄ KO ESINEESTÄ, niin siitä sitten alkaa marttyrointi ja parku. Usemmiten vielä kalliista asioista kyse. Sitten ihan oikeasti ITKETÄÄN meille ja myös ystäville ja sukulaisille , miten kalliin ja arvokkaan lahjan hän osti, ja miten kehtaamme olla arvostamatta tuota anteliasta elettä. Huoh.

Luulen että kyky käsittää muiden ihmisten erillisyyttä puuttuu täysin.

Minä inhoan ruskeaa sisustusta. Sanoin sen varmaan kymmeniä kertoja anopille. Samaten sanoin että en pidä kullasta, sormuksetkin on valkokultaa. Saimme pelkästään ruskeita kultakoristeisia lahjoja.

Anoppi soitti erilseen että haluaisi ostaa meillekin jotain lasikaupasra kun ostaa kälyille. Kerroin selkeästi mitä sarjaa keräämme. Arkilaseja. Saimme ihan erityylisen boolimaljan!

Mutta eikös tuokin ole sellaista passiivisagressiivista toimintaa? Vai onko se sitä ettei ymmärretä että lapsi/lapsen perhe ei ole oman itsen jatke, jolla on eri toiveet, mielipiteet, maku jne

Jotenkin sitä vihan määrää on vaikea ymmärtää. Aina pitää jotain ihmistä vihata sydämen kyllyydestä, jota sitten haukutaan pitkin kyliä. Tosi paljon ylipäänsä käytetään aikaa muiden ihmisten haukkumiseen ja arvosteluun. Aina vuorollasi se olet sitten sinä ja perheesi, kun teillä ollut omia mielipiteitä tai ettei ole hyväksyneet huonoa kohtelua.

Outoa porukkaa on teidän appivanhemmat ja vanhemmat. Onneksi ei ole tällaista sukua.

N 49 kirjoitti:

Outoa porukkaa on teidän appivanhemmat ja vanhemmat. Onneksi ei ole tällaista sukua.

Outoa ehkä sillä tavalla että on vaikea ymmärtää käytöstä, mutta eipä kovin poikkeavaa ole tämmöinen toiminta kuitenkaan vastauksista päätellen.

Tämä keskustelu on tavallaan erikoinen, kun sitten on se toinen ääripää, jotka eivät saa vanhemmiltaan mitään apua tai huomiota ja ovat siitä pahoillaan. Ja tämä toinen ääripää, joka kyllä saa kaikenlaista, mutta siihen on verhoiltuna se omistamisen halu suhteessa omiin lapsiin.

Lopulta se lokero on aika kapea, missä pitäisi auttaa, olla läsnä ja kuitenkin juuri oikealla tavalla ja oikeassa määrin. Tässä on vastuu sillä aikuisella lapsellakin, pidetään rajat ja toisaalta, että jos apua haluaa ja kaipaa, ei voi täysin vaatia tietynlaista käytöstä, vaikka peruskunnioitus tietenkin pitää aina olla, puolin ja toisin.

Omat vanhempani ovat tätä omistamisenhaluista porukkaa, ja heidän suhteensa olen joutunut välit laittamaan jäähylle, enkä ota vastaan mitään apua, vaikka olisi kuinka tarve. Tunnistan monet tarinat muka-pyyteettömästä avusta, lahjoista jne.

Tämä ketju on silmiäavaava. Oma äiti kuoli ollessani vielä lapseton ja anoppi kuoli lasten ollessa pieniä. Ukki ja pappa, molemmat boomereita, ovat edelleen elossa. Mummoista en voi sanoa, kuinka häiriintyneitä olisivat olleet, jos olisivat saaneet elää, mutta isäni, oppikirjan mukainen asperger kun on, on kovin kykenemätön asettumaan toisten asemaan.

Tunnistan kuitenkin ongelman ystävieni puheista, kun ovat kertoneet millaiset välit heillä on vanhempiinsa ja täytyy myöntää, että ensin ajattelin että he liioittelevat. Nyt tilanteita seurattuani joudun myöntämään että ovat olleet oikeassa puolustaessaan omia rajojaan.

Mielenkiintoinen kysymys tuo, että onko tämä aikuisten lasten kontrollointitarve joku sukupolvijuttu, sodasta johtuvien traumojen siirtymistä käyttäytymismallien sukupolvelta toiselle, vai mistä on kyse. Näillä suurilla ikäluokilla kun on omaisuutta ja varallisuutta usein enemmän kuin heidän aikuisilla lapsillaan, johtuen ajan ja olosuhteiden muuttumisesta esim työmarkkinoilla.

Heillä on monesti siis kaikki keinot ja edellytykset kiristää aikuisia lapsiaan rahalla ja toimeentulolla, koska nuorempi sukupolvi ei ole saanut samoja mahdollisuuksia toimeentuloon kuin boomeri-vanhempansa, on näiden vanhempien ikäluokkien vaikea tajuta, että he eivät voi ostaa hyväksyntää ja rakkautta materian kautta. Sitten materiasta tulee kiristyskeino.

Vierailija kirjoitti:

Tämä keskustelu on tavallaan erikoinen, kun sitten on se toinen ääripää, jotka eivät saa vanhemmiltaan mitään apua tai huomiota ja ovat siitä pahoillaan. Ja tämä toinen ääripää, joka kyllä saa kaikenlaista, mutta siihen on verhoiltuna se omistamisen halu suhteessa omiin lapsiin.

Lopulta se lokero on aika kapea, missä pitäisi auttaa, olla läsnä ja kuitenkin juuri oikealla tavalla ja oikeassa määrin. Tässä on vastuu sillä aikuisella lapsellakin, pidetään rajat ja toisaalta, että jos apua haluaa ja kaipaa, ei voi täysin vaatia tietynlaista käytöstä, vaikka peruskunnioitus tietenkin pitää aina olla, puolin ja toisin.

Omat vanhempani ovat tätä omistamisenhaluista porukkaa, ja heidän suhteensa olen joutunut välit laittamaan jäähylle, enkä ota vastaan mitään apua, vaikka olisi kuinka tarve. Tunnistan monet tarinat muka-pyyteettömästä avusta, lahjoista jne.

Kyllä se häiriökäytös on täysin sen häirikön vastuulla. Ei se ole koskaan muiden syy.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kovin tuttuja tarinoita. Minun äidilläni oli tapana ostaa lahjoja täysin oman makunsa mukaan, mutta kuitenkin niin että kysyi ensin ”eikö olisikin tämmöinen hieno, voisin ostaa lahjaksi” kun siihen vastasi että ”kiitos ei, ei sovi yhtään meille, ei ole meidän tyylinen” niin alkoi päivien jankkaaminen asiasta. Eikö nyt kuitenkin, kun on niin hieno juttu. Lopulta sitten osti kyseisen asian, ja jälkikäteen kyseli että eikö kumminkin ollut hienoa että hän sen osti, varmaan olemme jo tajunneet itsekin miten upea ko. asia on. Kun siihen vastasi saman mitä on hokenut jo viikkoja, eli että EI, EMME PIDÄ KO ESINEESTÄ, niin siitä sitten alkaa marttyrointi ja parku. Usemmiten vielä kalliista asioista kyse. Sitten ihan oikeasti ITKETÄÄN meille ja myös ystäville ja sukulaisille , miten kalliin ja arvokkaan lahjan hän osti, ja miten kehtaamme olla arvostamatta tuota anteliasta elettä. Huoh.

Luulen että kyky käsittää muiden ihmisten erillisyyttä puuttuu täysin.

Minä inhoan ruskeaa sisustusta. Sanoin sen varmaan kymmeniä kertoja anopille. Samaten sanoin että en pidä kullasta, sormuksetkin on valkokultaa. Saimme pelkästään ruskeita kultakoristeisia lahjoja.

Anoppi soitti erilseen että haluaisi ostaa meillekin jotain lasikaupasra kun ostaa kälyille. Kerroin selkeästi mitä sarjaa keräämme. Arkilaseja. Saimme ihan erityylisen boolimaljan!

Mutta eikös tuokin ole sellaista passiivisagressiivista toimintaa? Vai onko se sitä ettei ymmärretä että lapsi/lapsen perhe ei ole oman itsen jatke, jolla on eri toiveet, mielipiteet, maku jne

Se on sitä että mitätöidään minun makuni ja minun toiveeni ja päätetään puolestani, mitä haluan tai mikä näyttää hyvältä.

Huvittavinta tässä on se että olen sisustussuunnittelija, mutta pelkän emäntäkoulun käynyt anoppi on sitten tässäkin parempi.

Mun mies. Ostanut pari asiaa yli 15 vuoden suhteessa ihan omasta aloitteestaan. Kuten viimeksi osti puhelimen rikki menneen tilalle (arvo n. 200€). Mitään en ole pyytänyt tai vaatinut tms.  Mutta mun pitäisi olla tuosta niiiiiin kiitollinen ja saa raivarit jollen osoita kiitollisuutta häntä kohtaan jne. Tuntuu että jälkikäteen katui asiaa kovin ja on katkera.

???

Vierailija kirjoitti:

Olisitte edes tyytyväisiä kun saatte apua. Omat vanhempani eivät auta mitenkään tai pidä yhteyttä.

Mitä ihmeen apua se on että töistä tullessasi huomaat kassillisen outoja ruokatarvikkeita roikkumasta ovenpielestä, osa jo sulaneena? Mitä apua se on että töistä tullessasi huomaat olohuoneesi kattolampun vaihdetun täysin vastakkaiseen kuin oma makusi on? Mitä apua se on että töistä tullessasi huomaat lastenhuoneeseen ilmestyneen uuden lastulevyhyllykön jota ette tarvitse? Mitä helvatin apua se on?!?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä! Äiti tuo pyytämättä meille ruokaa kaupasta, josta olen toki todella kiitollinen. Tästä seuraa ensinnäkin lukuisia päiviä, jolloin hän kyselee, oliko mieluisia tuotteita ja aina pitää kehua ja kiitellä monta päivää putkeen. Tämä on siis vielä ihan ok. Hän ei kuitenkaan koskaan vaivaudu perehtymään meidän perheen ruokatottumuksiin, joten aika iso osa ruokatarpeista jää meillä käyttämättä. Esimerkiksi maitotuotteita meillä ei yksinkertaisesti kukaan pysty käyttämään (ei edes haluamisesta kiinni, ja siitä olen sanonut), mutta silti käytetään rahaa turhaan juustoihin, maitoon ja rahkoihin. Lisäksi hän ostelee limsaa, jota meillä ei myöskään kukaan oikein välitä juoda. Sitten jos soitellaan seuraavalla viikolla ja sanon olevani matkalla kauppaan niin suututaan verisesti, koska hän kuitenkin toi meille viikko sitten ruokaa, niin miksi ihmeessä meidän pitää vielä kaupassakin käydä! Eikö kelvannut vai! Ensinnäkin ne ruokatarvikkeet loppuvat ajallaan eivätkä tosiaan kestä ikuisesti ja toiseksi kaupasta on pakko silti hakea esimerkiksi lapsille puuroa jos se on loppu eikä äiti ole niitä meille ostanut. :D

Sitten he tyrkyttävät mökkiään meille kesälomaksi käyttöön jo tammikuusta eteenpäin - tämäkin on täysin ok. Kuitenkin koko mökkiloma menee siihen, että he soittelevat tunnin välein koko sen pari viikkoa että miten siellä menee ja eikö olekin ihanaa olla siellä heidän mökillään. Eli oikeasti monta kertaa päivässä koko loma pitää kiitellä tästä mahdollisuudesta ja vielä hyvin pitkään reissun jälkeenkin. Kiitollisia toki ollaan mutta joskus tuntuisi helpommalta vain maksaa mökistä ja oikeasti nauttia sitten siellä olosta sen sijaan, että tunnin välein joudutaan kiittelemään ja laittamaan kuvia. Raha ei kuitenkaan tietenkään kelpaa.

Meillä vähän sama sukumökin suhteen, joka kuulemma kaikkien käyttöön ja jossa mies on tehnyt paljon , kun eläkeläiset eivät jaksa enää samalla tavalla. Kun tietävät että olemme menossa sinne, niin jännä et just samaan aikaan aina tulevat sinne kysymättä lainkaan onko se meille ok. Lisäksi just jos tulee erimielisyyksiä, niin tekevät selväksi että ei ole meidän mökki, eikä saada päättää mistään asioista muutenkaan mökin suhteen.

Kuitenkin ovat riippuvaisia avusta ja jatkossa vielä enemmän, mutta voipi olla että apu jää saamatta, kun nyt on etsinnässä ikioma mökki... Säälittää vaan kun tiedän että toivoisivat että voisimme jatkaa sukumökillä käymistä, ja siellä hommien tekemistä, mutta minkäs teet kun haluavat hallita kaikkea ja kaikkia, ja ovat täysin sokeita omalle käytökselleen. Todennäköisesti paikka rapistuu, eivätkä he itsekään voi siellä kauaa enää käydä, ja loukkaantuvat vielä verisesti kun kuulevat että ostamme oman mökin. Eli teet niin tai näin, teet väärin kun et suostu tottelemaan heitä.

Oli kuin olisin omasta tilanteesta lukenut. Vanhemmat haluaisi tarjota mulle mökkiään, mutta niin että säilyttävät itsellään hallintaoikeuden. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että maksut ja velvollisuudet mulle ilman mitään oikeuksia. Kesän ovat kokonaan siellä, me emme sinne silloin yöksi mahdu. Mitään et saa tehdä heidän paikallaollessa koska esim ruohonleikkurin ääni ärsyttää. Eli kyttäät sitten niitä hajapäiviä kun ovat jossain muualla ja juokset silloin ajamaan nurmikkoa ym hommiin. Siitä ilosta, että talvella mahdut sinne viettämään aikaa tai joskus huonolla kelillä. Nyt ovat verisen loukkaantuneita kun en ottanut "lahjaa" vastaan enkä käy enää mökillä. Välit käytännössä poikki, ri pelkästään minuun vaan perheen kanssa myös. Mitähän tälle osaisi tehdä?