Lue keskustelun säännöt.
Miksi uusperheessäsi ei ole tilaa "vanhoille" lapsille?
08.11.2014 |
Miksi et huomioi enää edellisen liittosi lapsia? Miksi laitat edellisen liittosi lapset hoitoon aina kun mahdollista? Miksi vain "uudet" lapset saavat syliä ja positiivista huomiota ja "vanhat" istutetaan telkkarin/tietokoneen eteen ja toivotaan että he pysyvät poissa silmistä?
Terveisin vierestä vastaavaa seurannut
Kommentit (137)
[quote author="Vierailija" time="08.11.2014 klo 17:49"]
Itse olen kasvanut tällaisessa perheessä, äitin luona suurimmiltaosin. Kahdella nuorimmalla sisarpuolella oli omat huoneet, me edellisen liiton lapset oltiin 2 tyttöä ja 1 poika samassa huoneessa. Joka toinen viikonloppu isällä, jossa sielläkin siskopuolella oma huone ja meillä kolmella yhteinen. Kaikki lomat oltiin isällä, jolloin äiti, isäpuoli ja heidän lapset olivat ulkomailla tai laskettelemassa, kesällä kun oltiin äidin luona niin silloin isä, äitipuoli ja heidän lapsi oli ulkomailla. Me saatiin riekkua ulkona miten haluttiin kunhan äiti ei kuullut meistä mitään huonoa. Isä ja äitipuoli olivat kivoja, mutta äiti ei antanut meidän muuttaa sinne koska se olisi tullut jänelle liian kalliiksi. Aika paska lapsuus oli.
[/quote]
Huh... tällaista uusperhepaskaa en toivo kenellekään....:(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
koska se uusi puoliso ei ole niitä vanhoja lapsia elämäänsä halunnut, vaan uuden elämän uuden puolison kanssa. stressiä tulee jo muutenkin viikonloppulapsista
Ensimmäinen liitto oli vaikea ja lapset muistuttavat niin paljon isäänsä että välillä tekee pahaa ja harmittaa nykyisen miehen puolesta. Näissä yhteisissä lapsissa taas näkee itsensä ja rakastamansa henkilön. Toki en anna tämän vaikuttaa käytökseeni lapsia kohtaan mutta totta se on että ovat useammin esim. isovanhemmilla että me voidaan viettää aikaa "perheen" kesken. Eka mies ottaa lapset joka toinen vkl ja en tiedä mitä siellä tekevät.
Mulla lasten kavereita ollut meillä majoitettuna eripitusia aikoja, koska ei anna luonto pistää pihalle nuoria. Esim. eräs pojan kavereista majaili meillä eripituisia aikoja, koska ei mahtunut kummankaan vanhemman uuteen perheeseen. Äidin luona pääsi nukkumaan olohuoneen sohvalle, jos pääsi.Isän luokse ei ollenkaan, koska äitipuoli ei tykännyt.Ikää kundilla 15v. Nuorisokotiin halusi ja pääsi, että saisi sängyn ja käydä koulunsa loppuun. Tämäkin poika ihan tavallinen nuori poika, ei mitää rötöksiä, tai päihteitä.
Miten se rakkaus lapseen voi loppua, kun uusperhe astuu kuvioihin?
[quote author="Vierailija" time="08.11.2014 klo 17:59"]Ensimmäinen liitto oli vaikea ja lapset muistuttavat niin paljon isäänsä että välillä tekee pahaa ja harmittaa nykyisen miehen puolesta. Näissä yhteisissä lapsissa taas näkee itsensä ja rakastamansa henkilön. Toki en anna tämän vaikuttaa käytökseeni lapsia kohtaan mutta totta se on että ovat useammin esim. isovanhemmilla että me voidaan viettää aikaa "perheen" kesken. Eka mies ottaa lapset joka toinen vkl ja en tiedä mitä siellä tekevät.
[/quote]
No hyi helvetti :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="08.11.2014 klo 17:59"]Ensimmäinen liitto oli vaikea ja lapset muistuttavat niin paljon isäänsä että välillä tekee pahaa ja harmittaa nykyisen miehen puolesta. Näissä yhteisissä lapsissa taas näkee itsensä ja rakastamansa henkilön. Toki en anna tämän vaikuttaa käytökseeni lapsia kohtaan mutta totta se on että ovat useammin esim. isovanhemmilla että me voidaan viettää aikaa "perheen" kesken. Eka mies ottaa lapset joka toinen vkl ja en tiedä mitä siellä tekevät.
[/quote] Sääliksi käy lapsiasi. :( Tottakai tuo vaikuttaa käytökseesi esim.koet perheeksesi vain uuden miehesi ja sinun lapset, mitäs sitten nuo ensimmäiset lapsesi ovat ? Taakka vain ilmeisesti. Kuulostat todella kamalalta ihmiseltä !
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun "vanhan liiton" lapsi kuoli.
Miehen "vanhan liiton" lapset ei tule meille kuin harvoin. Ovat teinejä, joten heitä on vaikea tuosta vaan istutella.
Eipä muuta.
[quote author="Vierailija" time="08.11.2014 klo 18:16"]Mun "vanhan liiton" lapsi kuoli.
Miehen "vanhan liiton" lapset ei tule meille kuin harvoin. Ovat teinejä, joten heitä on vaikea tuosta vaan istutella.
Eipä muuta.
[/quote]
Otan osaa:(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä pitäisin "vanhan liiton" lapset yksin mun luona, ellei se olisi väärin lapsia kohtaan. Heillä on oikeus myös isäänsä. Minulla ei ole uusperhettä, eikä varmaan tulekaan. En voisi kestää ajatusta, että jollekulle miehelle mun lapset olisivat rasite tai epämiellyttävä velvollisuus siedettäväksi. Tällä toiminnalla varmaankin tuomitsen itseni ikuisikis ajoiksi yksinään asuvaksi. En vain voisi kuvitellakaan asuvani kenenkään sellaisen kanssa, joka ei pitäisi lapsistani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miehen lapset on perheestä, jonka mies perusti nuorena.
Exänsä pitää lapsia tekosyynä olla tekemisissä.
Toivoisin yhteisiä lapsia, jottei tarvitsisi elää menneessä. Mies itsekin vakuuttelee riidellessä, ettei olisi lapsia halunnut, jos nyt saisi päättää.
Meillä on molemmilla edellisen liiton lapset yhtäaikaa täällä asumassa. 50/50. Uusia lapsia ei ole, eikä tule. Juurikin siitä syystä, että se oli eriarvoista. Olemassaolevat lapset menevät kaiken edelle ja meidän perheemme on hyvä näin. Molempien lapset ovat rakkaita toisillemme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="08.11.2014 klo 18:22"]Minä pitäisin "vanhan liiton" lapset yksin mun luona, ellei se olisi väärin lapsia kohtaan. Heillä on oikeus myös isäänsä. Minulla ei ole uusperhettä, eikä varmaan tulekaan. En voisi kestää ajatusta, että jollekulle miehelle mun lapset olisivat rasite tai epämiellyttävä velvollisuus siedettäväksi. Tällä toiminnalla varmaankin tuomitsen itseni ikuisikis ajoiksi yksinään asuvaksi. En vain voisi kuvitellakaan asuvani kenenkään sellaisen kanssa, joka ei pitäisi lapsistani.
[/quote]
Minulla on sama periaate. Ymmärrän kyllä uusvanhemman tunteita (olen itsekin sellainen ollut), että välillä uuden puolison lapset ärsyttää. Silti heitä pitää kunnioittaa ja opetella rakastamaan. Ehdottoman tasapuolinen pitää olla. Erosin uudesta miehestäni juuri siitä syystä, että hän suhtautui kovin negatiivisesti minun lapsiini. Isä ja äiti ovat hirviöitä, jos elävät uusperheessä, jossa vanhan liiton lapsia ei kohdella tasavertaisesti muihin perheenjäseniin nähden.
[quote author="Vierailija" time="09.11.2014 klo 10:59"]
[quote author="Vierailija" time="08.11.2014 klo 23:19"]
Olen aina ollut varma, että lapsia jos teen niin se tapahtuu ydinperheessä ja siten, että olen tehnyt absoluuttisen parhaani tuon perheen jatkuvuuden varmistamiseksi. Minulla ei ole uusperheistä oikeastaan mitään kokemusta, koska kaikki tuttavani ovat ydinperheiden lapsia tai/ja vanhempia. Silti minulle on ollut itsestäänselvää, että sellaisessa kuviossa on aivan liian monta riskitekijää ja liikkuvaa osaa, jotta se voisi toimia niin hyvin kuin omasta mielestäni lasten kasvuympäristön tulee toimia. En sano, ettei yksikään uusperhe voi toimia, en vain itse todellakaan aio ikinä hankkiutua tilanteeseen, jossa itselläni olisi sellainen tai omat lapseni joutuisivat osaksi uusperhettä. Riskit ovat yksinkertaisesti liian suuret.
Tämä ketju vain vahvisti käsitykseni.
Olemme mieheni kanssa yrittämässä ensimmäistä lastamme. Mutta koska minua aavistuksen verran epäilyttää miehen sitoutuminen minuun ja käsitys sitoutumisesta ylipäätään, aion ehdottaa pariterapiassa käyntiä asian selvittämiseksi ennen kuin peruuttamaton tapahtuu. Tuntuu, että nyt kun vielä on mahdollisuus selvittää asiaa ja "neuvotella" miehen kanssa niin, että hän itsekin mahdollisimman hyvin ymmärtää mihin on ryhtymässä, se kannattaa tehdä. Voin myös jättää lapset tekemättä jos en saavuta miehen kanssa riittävää varmuutta siitä, että hän todella haluaa lapsia ja sitoutuu sekä lapsiin että heidän äitiinsä koko loppuelämäkseen, niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin. Vihaisin itseäni, jos mies yhtäkkiä lähtisikin litomaan, jättäisi minun lapseni kuin nallit kalliolle ja tekisi "uusia", parempia lapsia jonkun sellaisen naisen kanssa, jonka valintaan ja tapaan suhtautua omiin lapsiini minä en voisi mitenkään vaikuttaa.
Yök, mikä oksettava keskustelu. :/
[/quote]
Toisaalta kenestäkään et voi aivan varmaksi tietää, pysyykö hän kanssasi vai ei. Tilanne nyt on nyt, myöhemmästä ei koskaan tiedä. Itsekin luulin ottaneeni parhaan miehen, joka jakaisi elämäni kanssani. Kuitenkin hän rakastui työkaveriinsa, jätti perheensä. Tosin myöhemmin teki lapsen myös tämän työkaverinsa kanssa ja he erosivat kuitenkin... on katunut kovasti eroaan minusta, alkuperäisestä vaimostaan.
[/quote]
Joo, mutta kaikkeni voin kuitenkin tehdä.
Suunnitelmani sisältää ainakin seuraavat kohdat:
1. Lapsia ei tehdä ennen kuin ollaan avioliitossa.
2. Avioliittoon mennään ilman avioehtoa. Tämä vähentää meidän kohdallamme miehen insentiiviä lähteä kesken kaiken hetkellisessä mielenhäiriössä toisen naisen matkaan, hän kun on huomattavasti minua suurituloisempi. Itse tiedän itsestäni, että jos lapsia on, kunnioitan miestäni ja perhettäni ehdottomasti, en petä enkä lähde suhteesta missään tilanteessa (pl. ääritapaukset eli miehen muuttuminen väkivaltaiseksi tmv., mutta minun mieheni kohdalla näin tuskin tulee käymään).
3. Avioliittoon ei myöskään mennä, ennen kuin on koettu käytännössä, miten kumpikin meistä suhtautuu tilanteeseen, jossa tosissaan ihastuu suhteen ulkopuoliseen henkilöön. Tämä on meidän kohdallamme jo koettu (meillä on jo pitkä suhde takana). Itse selvisin mielestäni paremmin omasta ihastuksestani kuin mies omastaan, ja tästä heränneitä epäilyksiä haluankin siellä terapiassa käsitellä. Ensisijaisesti siksi, että mies todella jo ennen päätöksen tekemistä ymmärtää, mitkä kaksi asiaa tässä ovat hänen valittavanaan (lapset tai hänen henkilökohtainen vapautensa) ja millä tavalla ne sulkevat toisensa pois.
Tietysti olen jo lähtökohtaisesti valinnut miehen, joka ei ole aiemmin ollut naimisissa ja jolla ei ole ennestään lapsia. Sama koskee itseäni. Olemme myös molemmat kiinnostuneita työskentelemään suhteemme parantamiseksi. Keskustelemme paljon ja pyrimme kuuntelemaan ja huomioimaan toisiamme. Luullakseni näistä lähtökohdista pitäisi olla ainakin ihan hyvät mahdollisuudet saada aikaiseksi kestävä ja pysyvä ydinperhe.
Kuulostaa ehkä jonkun mielestä ylivarovaiselta, mutta itsestäni tiedän, että en kerta kaikkiaan kestäisi elää, jos minulla olisi lapsia ja he joutuisivat kestämään tässä ketjussa kuvatun kaltaista kohtelua omalta biologiselta isältään.
t. 59
[quote author="Vierailija" time="09.11.2014 klo 14:59"]
[quote author="Vierailija" time="09.11.2014 klo 10:59"]
[quote author="Vierailija" time="08.11.2014 klo 23:19"]
Olen aina ollut varma, että lapsia jos teen niin se tapahtuu ydinperheessä ja siten, että olen tehnyt absoluuttisen parhaani tuon perheen jatkuvuuden varmistamiseksi. Minulla ei ole uusperheistä oikeastaan mitään kokemusta, koska kaikki tuttavani ovat ydinperheiden lapsia tai/ja vanhempia. Silti minulle on ollut itsestäänselvää, että sellaisessa kuviossa on aivan liian monta riskitekijää ja liikkuvaa osaa, jotta se voisi toimia niin hyvin kuin omasta mielestäni lasten kasvuympäristön tulee toimia. En sano, ettei yksikään uusperhe voi toimia, en vain itse todellakaan aio ikinä hankkiutua tilanteeseen, jossa itselläni olisi sellainen tai omat lapseni joutuisivat osaksi uusperhettä. Riskit ovat yksinkertaisesti liian suuret.
Tämä ketju vain vahvisti käsitykseni.
Olemme mieheni kanssa yrittämässä ensimmäistä lastamme. Mutta koska minua aavistuksen verran epäilyttää miehen sitoutuminen minuun ja käsitys sitoutumisesta ylipäätään, aion ehdottaa pariterapiassa käyntiä asian selvittämiseksi ennen kuin peruuttamaton tapahtuu. Tuntuu, että nyt kun vielä on mahdollisuus selvittää asiaa ja "neuvotella" miehen kanssa niin, että hän itsekin mahdollisimman hyvin ymmärtää mihin on ryhtymässä, se kannattaa tehdä. Voin myös jättää lapset tekemättä jos en saavuta miehen kanssa riittävää varmuutta siitä, että hän todella haluaa lapsia ja sitoutuu sekä lapsiin että heidän äitiinsä koko loppuelämäkseen, niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin. Vihaisin itseäni, jos mies yhtäkkiä lähtisikin litomaan, jättäisi minun lapseni kuin nallit kalliolle ja tekisi "uusia", parempia lapsia jonkun sellaisen naisen kanssa, jonka valintaan ja tapaan suhtautua omiin lapsiini minä en voisi mitenkään vaikuttaa.
Yök, mikä oksettava keskustelu. :/
[/quote]
Toisaalta kenestäkään et voi aivan varmaksi tietää, pysyykö hän kanssasi vai ei. Tilanne nyt on nyt, myöhemmästä ei koskaan tiedä. Itsekin luulin ottaneeni parhaan miehen, joka jakaisi elämäni kanssani. Kuitenkin hän rakastui työkaveriinsa, jätti perheensä. Tosin myöhemmin teki lapsen myös tämän työkaverinsa kanssa ja he erosivat kuitenkin... on katunut kovasti eroaan minusta, alkuperäisestä vaimostaan.
[/quote]
Joo, mutta kaikkeni voin kuitenkin tehdä.
Suunnitelmani sisältää ainakin seuraavat kohdat:
1. Lapsia ei tehdä ennen kuin ollaan avioliitossa.
2. Avioliittoon mennään ilman avioehtoa. Tämä vähentää meidän kohdallamme miehen insentiiviä lähteä kesken kaiken hetkellisessä mielenhäiriössä toisen naisen matkaan, hän kun on huomattavasti minua suurituloisempi. Itse tiedän itsestäni, että jos lapsia on, kunnioitan miestäni ja perhettäni ehdottomasti, en petä enkä lähde suhteesta missään tilanteessa (pl. ääritapaukset eli miehen muuttuminen väkivaltaiseksi tmv., mutta minun mieheni kohdalla näin tuskin tulee käymään).
3. Avioliittoon ei myöskään mennä, ennen kuin on koettu käytännössä, miten kumpikin meistä suhtautuu tilanteeseen, jossa tosissaan ihastuu suhteen ulkopuoliseen henkilöön. Tämä on meidän kohdallamme jo koettu (meillä on jo pitkä suhde takana). Itse selvisin mielestäni paremmin omasta ihastuksestani kuin mies omastaan, ja tästä heränneitä epäilyksiä haluankin siellä terapiassa käsitellä. Ensisijaisesti siksi, että mies todella jo ennen päätöksen tekemistä ymmärtää, mitkä kaksi asiaa tässä ovat hänen valittavanaan (lapset tai hänen henkilökohtainen vapautensa) ja millä tavalla ne sulkevat toisensa pois.
Tietysti olen jo lähtökohtaisesti valinnut miehen, joka ei ole aiemmin ollut naimisissa ja jolla ei ole ennestään lapsia. Sama koskee itseäni. Olemme myös molemmat kiinnostuneita työskentelemään suhteemme parantamiseksi. Keskustelemme paljon ja pyrimme kuuntelemaan ja huomioimaan toisiamme. Luullakseni näistä lähtökohdista pitäisi olla ainakin ihan hyvät mahdollisuudet saada aikaiseksi kestävä ja pysyvä ydinperhe.
Kuulostaa ehkä jonkun mielestä ylivarovaiselta, mutta itsestäni tiedän, että en kerta kaikkiaan kestäisi elää, jos minulla olisi lapsia ja he joutuisivat kestämään tässä ketjussa kuvatun kaltaista kohtelua omalta biologiselta isältään.
t. 59
[/quote]
Et ole ylivarovainen ollenkaan. Noin minäkin toimin, lisäksi pidin itsestäni huolta palautumalla raskauksista ja synnytyksistä, teimme yhteisiä lomamatkoja perheenä, kahdestaan vähemmän...
Voisin väittää, että kaikki mainitsemasi kohdat täyttyivät - silti kävi, kuten kävi.
Ai niin- olimme 27-v ja 32-v kun menimme naimisiin, joten emme aivan nuoria myöskään.
Toivon Sinulle parempaa onnea, ehdottomasti! Ja kaikille muillekin. Elämä on kuitenkin myös omissa käsissä ja itse voi moneen asiaan vaikuttaa. Itse tein sen virheen, että en järjestänyt tarpeeksi kahdenkeskistä aikaa puolisoni kanssa.
Luon vain alkupään tarinoita. Karmeita! Halusin vain tulla sanomaan, ett minun lähipiirissäni ei ole tuollaista. Kyllä kaikilla on omat huoneet. Minunkin lapseni sanovat, että erosta oli se hyvä puoli, että nykyään pääsee kaksi lomamatkaa ulkomaille, kaksi laskettelureissua, saa kahdet joululahjat.
Äitini mies ei koskaan hyväksynyt minua. Hän ei koskaan puhunut minulle tai edes yrittänyt tutustua. Äitini meni silti naimisiin hänen kanssaan ja heille syntyi lapsi. Muutin mummoni luo asumaan, koska en olisi pystynyt asumaan taloudessa, jossa minua vihataan ja inohtaan (ilman syytä). Muutin omilleni 16-vuotiaana enkä koskaan saanut elää normaalia nuoruutta sillä minun piti huolehtia kaikesta yksin. En ole päässyt jaloilleni enkä tiedä pääsenkö ikinä. Tietysti yritän päästä elämässäni eteenpäin, mutta se on välillä vaikeaa kun kantaa niin suurta taakkaa mukanaan... Silloin kun olisin eniten tarvinnut tukea jäin täysin yksin.
Äitini erosi miehestään muutama vuosi sitten. Joskus tuntuu, että jouduin käymään kaiken tämän turhan takia, mutta ehkäpä olen näiden kokemuksien kautta oppinut jotain elämästä.Meillä on äidin kanssa ihan hyvät välit nykyisin, mutta joskus toivon, että hän pyytäisi anteeksi sitä miten hän asiat hoisi. En tahdo olla katkera, sillä ei se kuitenkaan muuttaisi mitään, välillä olen vain äärettömän surullinen näiden asioiden takia.
Mulla on ihan ydinperheellisiä kavereita, jotka saaneet iltatähden. Perheen teinit ovat kokeneet tulevansa syrjäytetyiksi ja ovat häipyneet aikaisin kotoa pois. Elämä mennyt pilalle. Vaikka oli oma äiskä ja iskä.
Itse olen kasvanut tällaisessa perheessä, äitin luona suurimmiltaosin. Kahdella nuorimmalla sisarpuolella oli omat huoneet, me edellisen liiton lapset oltiin 2 tyttöä ja 1 poika samassa huoneessa. Joka toinen viikonloppu isällä, jossa sielläkin siskopuolella oma huone ja meillä kolmella yhteinen. Kaikki lomat oltiin isällä, jolloin äiti, isäpuoli ja heidän lapset olivat ulkomailla tai laskettelemassa, kesällä kun oltiin äidin luona niin silloin isä, äitipuoli ja heidän lapsi oli ulkomailla. Me saatiin riekkua ulkona miten haluttiin kunhan äiti ei kuullut meistä mitään huonoa. Isä ja äitipuoli olivat kivoja, mutta äiti ei antanut meidän muuttaa sinne koska se olisi tullut jänelle liian kalliiksi. Aika paska lapsuus oli.