Tänään tv:ssä: Mira, 26, korjasi sukupuolensa mieheksi – katuu nyt päätöstään

Sille, joka kaipasi tutkimuksia, täältä löytyy aika kattava lista linkkeineen:

https://segm.org/studies

Vierailija kirjoitti:

8888 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

8888 kirjoitti:

Itse olen transmies, enkä ajattele Miraa petturina, enemmänkin harmittaa hänen puolestaan. Katsoin dokumentin ja minusta puhui asioista fiksusti. Itse käynyt Taysissa ja menin alaikäisenä, voin kertoa etten helpolla päässyt. Eikä oikeastaan kukaan trans tuttuni, että voitte kyllä heittää roskiin puheet siitä, että sitä mainostettaisiin apuna kaikkeen. Itsellä meni vuosia, että sain tarvitsemani hoidot sekä diagnoosin. Kärsein masennuksesta ja alkoholiongelmasta silloin johtuen sukupuoli ristiriidasta ja ironisesti siitä syystä se myös lykkääntyi. Kävin käynneillä monta kertaa ja testit oli kattavia, jopa liiankin. Jotkut asiat eivät itseni mielestä ollut tarpeellista udella ja oli kovin ahdistaviakin. Noin vuoden päästä kyseltiin jatketaan hoitoa ja tuntuuko oikealta. Tuntui ja tuntuu yhä, enkä oikeastaan aina huomaa, että olisin tehnyt mitään massiivista muutosta ellei nyt joku siitä muistuta. Voin paljon paremmin kuin aikaa ennen testoja. Ei se muita ongelmiani korjannut (kuten ahdistus, jännittäminen yms), mutta ei se ollut sen tarkoitus, nuo muut asiat johtuvat ihan muista tekijöistä ja ne olisi hyvä erottaa toisistaan. Pahin terä on kuitenkin poissa. On vaikeaa selittää miltä nyt tuntuu kun on koko elämänsä ollut näkymätön.

Olen tavannut itsekin joitakin ihmisiä, jotka ovat kyseenalaistaneet sukupuoli identiteettinsä, mutta siinä on ollut jokin haiskahdus. En voi silti sanoa, että jokainen trans etenisi saman kaavan mukaan, mutta hoitajat yleisesti kyllä aistivat tälläiset herkästi. Mikään hoito ei silti ole riskitön. Mutta kuten sanottu, Miran kaltaisia on, mutta enemmistö kokee aidosti sen mitä itse koen ja homma menee nappiin. En usko, että olisin elossa tai ainakaan toimiva yhteiskunnan jäsen jos tämä olisi liiaksi pitkittynyt. Ja kyllä kävin terapiassa ennen ja jälkeen testohoitojen. Nykyään en käy transasioista vaan aika perusluontoisista asioista millä ei ole transsukupuolisuuden kanssa mitään tekemistä.

Yritän ymmärtää asiaa teidänkin näkökulmasta, jos siihen ei osaa samaistua niin vaikea sitä on ymmärtää. Mutta 25-30 v ikäraja on täysin kohtuuton. Harva ei oikeasti jaksa käydä tälläistä rumbaa läpi, ellei aidosti niin tunne. Lisänä pelko siitä, menettääkö perheensä, hyväksyy ketään, vastaako testo niin kuin toivon (esim. Geenien takia parta ei ehkä kasvakkaan testoista huolimatta vaikka niin olisi toivonut jne) ja väkivallan uhka. Itse olen tältä kaikelta suurimmaksi osaksi säästynyt, mutta silti. Prosessi on rankka, haastava ja menetyksen pelkoja on paljon.

Lisää saa kysyä, mutta fiksusti.

Ei ole. 25-vuotias on nuori. Sekin on siinä rajoilla, että voiko henkilö oikeasti olla valmis arvioimaan koko loppuelämään vaikuttavien hoitojen seuraukset, kun aivot vasta ovat niin sanotusti kypsyneet. Jos on niin kova kiire hoitoihin, niin se kyllä haiskahtaa epätoivolta ja epätoivoisena tehdyt ratkaisut eivät yleensä ole ne parhaimmat. Ja kuten sanottu, tuo korkeampi ikä transhoitoihin antaa aikaa puuttua muihin ongelmiin, jotka näyttävät olevan yleisiä transdiagnoosin saaneilla. Samoin vanhemmalla iällä tehdyt transhoidot näyttävät korreloivan paremmin tyytyväisyyden kanssa. Mikä käy järkeenkin: kun on rauhassa miettinut ratkaisua ja myös saanut elää elämäänsä terveellä keholla, osa jopa oman perheen ja lapset jo tehden, on päätös pitävämmällä pohjalla.

Kaikilla asia ei mene näin. Itse olen voinut pahoin jo lapsesta saakka, nyt olen 25 vuotias. Olen päässyt elämässä eteenpäin, teen töitä ja opiskelen ammattikorkeassa. Mitä ennen testoja en todellakaan olisi nähnyt tapahtuvan. Lapsia harva transmies haluaa synnyttämällä, joten sitä olisi ollut yhtä turhan kanssa odottaa. Etenkin kun olen kiinnostunut naisista, en miehistä. Kuten Mirakin nyt seurustelee transmiehen kanssa, niin lapset tulisi joka tapauksessa muulla tavalla. Toki tuo munasarjojen yms poistoa olisi saanut lykätä.

Eikö kohdun ja munasarjojen poistaminen tule ajankohtaiseksi kun on ollut testolla 5 vuotta? Eli niiden poistaminenhan on kytköksissä hormoneiden aloitusajankohtaan. Yksi lisäsyy, miksi EI tulisi aloittaa hoitoja niin nuorena vaan vasta vanhemmalla iällä.

Hmm. Siitä on aikaa kun itse olen käynyt niin keskustelut hieman hataralla pohjalla, mutta muistaisin ottaneeni sen puheeksi, että täytyykö poistaa ja lääkärin mukaan ei ole nykytiedon valossa tarpeellista, ellei tunnu, että niistä on suurta haittaa. Näki enemmän ongelmia itse poistamisessa, mutta voin toki olla väärässäkin. Mutta tässä elelen terveenä ja käyn toisinaan kontrollissa. Välttelen turhia leikkauksia ja ne ovat näkymättömissä, enkä niistä haittaakaan koe niin olkoot vain. Itse ensi kädessä päätän asioista ja punnitsen lääkärin kanssa.

Artikkeli vuodelta 2005. Mikä lienee tilanne nykyään, ja auttaako itsemäärittely tällaisia tapauksia vai rohkaiseeko heitä lakaisemaan kaikki ongelmansa transmaton alle?

https://www.mediuutiset.fi/uutiset/sairaus-voi-sekoittaa-sukupuoli-iden…

"Tutkimukset paljastavat, että vähintään kolmasosa klinikkaan tulleista - jopa puolet - eivät olekaan transsukupuolisia. Identiteetin on hämärtänyt esimerkiksi jokin krooninen, psykoottinen sairaus. Tavallisimpia erotusdiagnooseja ovat rajatilapersoonallisuus ja harhaluuloisuushäiriö."

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

SVT:n kolmiosainen Tranståg dokumentti kannattaa etsiä Youtubesta. Siinä MtF ransasioissa paljon esillä ollut henkilö kertoi katuvansa leikkauksia ja jos saisi nyt valita ei menisi leikkaukseen. Hänestäkin näkyi päälle että ei ole biologinen nainen. Monilla on epärealistisia odotuksia sekä leikkaushoitojen tuloksista että muiden ihmisten suhtautumisesta. Lähes kaikista transeista kyllä näkee heti sen syntymäsukupuolen ja se vaikuttaa ihmisten suhtautumiseen, sekä tietoiseen että alitajuiseen. Mikään määrä leikkauksia tai hormooneita ei muuta henkilön sukupuolta.

Tässä englanninkielisillä tekstityksillä, ottakaa linkki nopsaan talteen, transaktivistit ei halua tätä katsottavaksi. Ruotsissa lähetteet genderklinikoille tippui kun tämä tuli tv:stä, Miksi YLE ei näytä tätä SVT:n ohjelmaa?

Valitsemasi evästeasetukset estävät tämän sisällön näyttämisen. Nähdäksesi sisällön sinun on hyväksyttävä Sanoman sisällönjakelukumppanien evästeet. Hyväksynnän jälkeen voimme näyttää sinulle sisältöä mm. YouTubesta, Facebookista, Twitteristä ja Instagramista.

Anna lupa evästeille

3:15 Tän kaverin tuntemus "erilaisuudesta" ruotsalaisten joukossa taisi kyllä johtua suomalaisuudesta...

Luomunaiset tuntuvat kokevan monet transnaiset nykyään uhkana.

Miehet taas ovat hämillään yhä enenevissä määrin sen suhteen, että tuntevat transnaisiin jopa kaikkein suurinta vetoa.

Elämme tietyllä tavalla mielenkiintoista ajanjaksoa ihmiskunnan historiassa kun tarkkaillaan sitä evoluutiobiologian perspektiivistä.

Nautin tästä.. < 3

8888 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

8888 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

8888 kirjoitti:

Itse olen transmies, enkä ajattele Miraa petturina, enemmänkin harmittaa hänen puolestaan. Katsoin dokumentin ja minusta puhui asioista fiksusti. Itse käynyt Taysissa ja menin alaikäisenä, voin kertoa etten helpolla päässyt. Eikä oikeastaan kukaan trans tuttuni, että voitte kyllä heittää roskiin puheet siitä, että sitä mainostettaisiin apuna kaikkeen. Itsellä meni vuosia, että sain tarvitsemani hoidot sekä diagnoosin. Kärsein masennuksesta ja alkoholiongelmasta silloin johtuen sukupuoli ristiriidasta ja ironisesti siitä syystä se myös lykkääntyi. Kävin käynneillä monta kertaa ja testit oli kattavia, jopa liiankin. Jotkut asiat eivät itseni mielestä ollut tarpeellista udella ja oli kovin ahdistaviakin. Noin vuoden päästä kyseltiin jatketaan hoitoa ja tuntuuko oikealta. Tuntui ja tuntuu yhä, enkä oikeastaan aina huomaa, että olisin tehnyt mitään massiivista muutosta ellei nyt joku siitä muistuta. Voin paljon paremmin kuin aikaa ennen testoja. Ei se muita ongelmiani korjannut (kuten ahdistus, jännittäminen yms), mutta ei se ollut sen tarkoitus, nuo muut asiat johtuvat ihan muista tekijöistä ja ne olisi hyvä erottaa toisistaan. Pahin terä on kuitenkin poissa. On vaikeaa selittää miltä nyt tuntuu kun on koko elämänsä ollut näkymätön.

Olen tavannut itsekin joitakin ihmisiä, jotka ovat kyseenalaistaneet sukupuoli identiteettinsä, mutta siinä on ollut jokin haiskahdus. En voi silti sanoa, että jokainen trans etenisi saman kaavan mukaan, mutta hoitajat yleisesti kyllä aistivat tälläiset herkästi. Mikään hoito ei silti ole riskitön. Mutta kuten sanottu, Miran kaltaisia on, mutta enemmistö kokee aidosti sen mitä itse koen ja homma menee nappiin. En usko, että olisin elossa tai ainakaan toimiva yhteiskunnan jäsen jos tämä olisi liiaksi pitkittynyt. Ja kyllä kävin terapiassa ennen ja jälkeen testohoitojen. Nykyään en käy transasioista vaan aika perusluontoisista asioista millä ei ole transsukupuolisuuden kanssa mitään tekemistä.

Yritän ymmärtää asiaa teidänkin näkökulmasta, jos siihen ei osaa samaistua niin vaikea sitä on ymmärtää. Mutta 25-30 v ikäraja on täysin kohtuuton. Harva ei oikeasti jaksa käydä tälläistä rumbaa läpi, ellei aidosti niin tunne. Lisänä pelko siitä, menettääkö perheensä, hyväksyy ketään, vastaako testo niin kuin toivon (esim. Geenien takia parta ei ehkä kasvakkaan testoista huolimatta vaikka niin olisi toivonut jne) ja väkivallan uhka. Itse olen tältä kaikelta suurimmaksi osaksi säästynyt, mutta silti. Prosessi on rankka, haastava ja menetyksen pelkoja on paljon.

Lisää saa kysyä, mutta fiksusti.

Ei ole. 25-vuotias on nuori. Sekin on siinä rajoilla, että voiko henkilö oikeasti olla valmis arvioimaan koko loppuelämään vaikuttavien hoitojen seuraukset, kun aivot vasta ovat niin sanotusti kypsyneet. Jos on niin kova kiire hoitoihin, niin se kyllä haiskahtaa epätoivolta ja epätoivoisena tehdyt ratkaisut eivät yleensä ole ne parhaimmat. Ja kuten sanottu, tuo korkeampi ikä transhoitoihin antaa aikaa puuttua muihin ongelmiin, jotka näyttävät olevan yleisiä transdiagnoosin saaneilla. Samoin vanhemmalla iällä tehdyt transhoidot näyttävät korreloivan paremmin tyytyväisyyden kanssa. Mikä käy järkeenkin: kun on rauhassa miettinut ratkaisua ja myös saanut elää elämäänsä terveellä keholla, osa jopa oman perheen ja lapset jo tehden, on päätös pitävämmällä pohjalla.

Kaikilla asia ei mene näin. Itse olen voinut pahoin jo lapsesta saakka, nyt olen 25 vuotias. Olen päässyt elämässä eteenpäin, teen töitä ja opiskelen ammattikorkeassa. Mitä ennen testoja en todellakaan olisi nähnyt tapahtuvan. Lapsia harva transmies haluaa synnyttämällä, joten sitä olisi ollut yhtä turhan kanssa odottaa. Etenkin kun olen kiinnostunut naisista, en miehistä. Kuten Mirakin nyt seurustelee transmiehen kanssa, niin lapset tulisi joka tapauksessa muulla tavalla. Toki tuo munasarjojen yms poistoa olisi saanut lykätä.

Eikö kohdun ja munasarjojen poistaminen tule ajankohtaiseksi kun on ollut testolla 5 vuotta? Eli niiden poistaminenhan on kytköksissä hormoneiden aloitusajankohtaan. Yksi lisäsyy, miksi EI tulisi aloittaa hoitoja niin nuorena vaan vasta vanhemmalla iällä.

Hmm. Siitä on aikaa kun itse olen käynyt niin keskustelut hieman hataralla pohjalla, mutta muistaisin ottaneeni sen puheeksi, että täytyykö poistaa ja lääkärin mukaan ei ole nykytiedon valossa tarpeellista, ellei tunnu, että niistä on suurta haittaa. Näki enemmän ongelmia itse poistamisessa, mutta voin toki olla väärässäkin. Mutta tässä elelen terveenä ja käyn toisinaan kontrollissa. Välttelen turhia leikkauksia ja ne ovat näkymättömissä, enkä niistä haittaakaan koe niin olkoot vain. Itse ensi kädessä päätän asioista ja punnitsen lääkärin kanssa.

Ehkä tuokin on kiinni geeneistä ja tuurista. Käsittääkseni etukäteen ei voi tietää, miten testo vaikuttaa, vaan se on vähän kolikon heittoa.

Vierailija kirjoitti:

8888 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

8888 kirjoitti:

Itse olen transmies, enkä ajattele Miraa petturina, enemmänkin harmittaa hänen puolestaan. Katsoin dokumentin ja minusta puhui asioista fiksusti. Itse käynyt Taysissa ja menin alaikäisenä, voin kertoa etten helpolla päässyt. Eikä oikeastaan kukaan trans tuttuni, että voitte kyllä heittää roskiin puheet siitä, että sitä mainostettaisiin apuna kaikkeen. Itsellä meni vuosia, että sain tarvitsemani hoidot sekä diagnoosin. Kärsein masennuksesta ja alkoholiongelmasta silloin johtuen sukupuoli ristiriidasta ja ironisesti siitä syystä se myös lykkääntyi. Kävin käynneillä monta kertaa ja testit oli kattavia, jopa liiankin. Jotkut asiat eivät itseni mielestä ollut tarpeellista udella ja oli kovin ahdistaviakin. Noin vuoden päästä kyseltiin jatketaan hoitoa ja tuntuuko oikealta. Tuntui ja tuntuu yhä, enkä oikeastaan aina huomaa, että olisin tehnyt mitään massiivista muutosta ellei nyt joku siitä muistuta. Voin paljon paremmin kuin aikaa ennen testoja. Ei se muita ongelmiani korjannut (kuten ahdistus, jännittäminen yms), mutta ei se ollut sen tarkoitus, nuo muut asiat johtuvat ihan muista tekijöistä ja ne olisi hyvä erottaa toisistaan. Pahin terä on kuitenkin poissa. On vaikeaa selittää miltä nyt tuntuu kun on koko elämänsä ollut näkymätön.

Olen tavannut itsekin joitakin ihmisiä, jotka ovat kyseenalaistaneet sukupuoli identiteettinsä, mutta siinä on ollut jokin haiskahdus. En voi silti sanoa, että jokainen trans etenisi saman kaavan mukaan, mutta hoitajat yleisesti kyllä aistivat tälläiset herkästi. Mikään hoito ei silti ole riskitön. Mutta kuten sanottu, Miran kaltaisia on, mutta enemmistö kokee aidosti sen mitä itse koen ja homma menee nappiin. En usko, että olisin elossa tai ainakaan toimiva yhteiskunnan jäsen jos tämä olisi liiaksi pitkittynyt. Ja kyllä kävin terapiassa ennen ja jälkeen testohoitojen. Nykyään en käy transasioista vaan aika perusluontoisista asioista millä ei ole transsukupuolisuuden kanssa mitään tekemistä.

Yritän ymmärtää asiaa teidänkin näkökulmasta, jos siihen ei osaa samaistua niin vaikea sitä on ymmärtää. Mutta 25-30 v ikäraja on täysin kohtuuton. Harva ei oikeasti jaksa käydä tälläistä rumbaa läpi, ellei aidosti niin tunne. Lisänä pelko siitä, menettääkö perheensä, hyväksyy ketään, vastaako testo niin kuin toivon (esim. Geenien takia parta ei ehkä kasvakkaan testoista huolimatta vaikka niin olisi toivonut jne) ja väkivallan uhka. Itse olen tältä kaikelta suurimmaksi osaksi säästynyt, mutta silti. Prosessi on rankka, haastava ja menetyksen pelkoja on paljon.

Lisää saa kysyä, mutta fiksusti.

Ei ole. 25-vuotias on nuori. Sekin on siinä rajoilla, että voiko henkilö oikeasti olla valmis arvioimaan koko loppuelämään vaikuttavien hoitojen seuraukset, kun aivot vasta ovat niin sanotusti kypsyneet. Jos on niin kova kiire hoitoihin, niin se kyllä haiskahtaa epätoivolta ja epätoivoisena tehdyt ratkaisut eivät yleensä ole ne parhaimmat. Ja kuten sanottu, tuo korkeampi ikä transhoitoihin antaa aikaa puuttua muihin ongelmiin, jotka näyttävät olevan yleisiä transdiagnoosin saaneilla. Samoin vanhemmalla iällä tehdyt transhoidot näyttävät korreloivan paremmin tyytyväisyyden kanssa. Mikä käy järkeenkin: kun on rauhassa miettinut ratkaisua ja myös saanut elää elämäänsä terveellä keholla, osa jopa oman perheen ja lapset jo tehden, on päätös pitävämmällä pohjalla.

Kaikilla asia ei mene näin. Itse olen voinut pahoin jo lapsesta saakka, nyt olen 25 vuotias. Olen päässyt elämässä eteenpäin, teen töitä ja opiskelen ammattikorkeassa. Mitä ennen testoja en todellakaan olisi nähnyt tapahtuvan. Lapsia harva transmies haluaa synnyttämällä, joten sitä olisi ollut yhtä turhan kanssa odottaa. Etenkin kun olen kiinnostunut naisista, en miehistä. Kuten Mirakin nyt seurustelee transmiehen kanssa, niin lapset tulisi joka tapauksessa muulla tavalla. Toki tuo munasarjojen yms poistoa olisi saanut lykätä.

Eikö kohdun ja munasarjojen poistaminen tule ajankohtaiseksi kun on ollut testolla 5 vuotta? Eli niiden poistaminenhan on kytköksissä hormoneiden aloitusajankohtaan. Yksi lisäsyy, miksi EI tulisi aloittaa hoitoja niin nuorena vaan vasta vanhemmalla iällä.

Ei ole mitään tuollaista viiden vuoden rajapyykkiä. Lähetteen kohdun ja munasarjojen poistoon saa niin halutessaan koska tahansa sen jälkeen, kun on saanut ns. second opinion -lausunnon.

 

- Se lausunto taas saadaan joskus "tosielämänkokeen" jälkeen.

- "Tosielämänkoe" tarkoittaa sitä vuoden jaksoa transdiagnoosin ja hormonireseptin saamisen jälkeen, jolloin totutellaan elämään omaksi koetussa sosiaalisessa roolissa.

 

-Second opinion -lausunnon jälkeen sekä genitaalikirurgiset operaatiot (joihin kohdun ja munasarjojen poisto luetaan) sekä juridisen sp-merkinnän vaihto on mahdollinen.

 

-Sp-merkinnän vaihtoa varten ei kuitenkaan vaadita mitään genitaalikirurgiaa ja paljon parjattu "pakkosterilisaatiovaatimus" tarkoittaakin sitä, että saa lääkäriltä maistraattiin vietäväksi lapun todisteeksi hormonilääkityksellä olemisesta.

 

Tavallisinta kai on, että kohtu ja munasarjat poistetaan 2-5 v diagnoosin saamisen jälkeen. Se on mielestäni erittäin pian.

 

Fun fact:

Ftm-transihmisten vertaispiireissä kohdun ja munasarjojen poistoa kutsutaan yleisesti "sisärojujen poistoksi" tai "romujen poistoksi"

Vierailija kirjoitti:

8888 kirjoitti:

8888 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

8888 kirjoitti:

Itse olen transmies, enkä ajattele Miraa petturina, enemmänkin harmittaa hänen puolestaan. Katsoin dokumentin ja minusta puhui asioista fiksusti. Itse käynyt Taysissa ja menin alaikäisenä, voin kertoa etten helpolla päässyt. Eikä oikeastaan kukaan trans tuttuni, että voitte kyllä heittää roskiin puheet siitä, että sitä mainostettaisiin apuna kaikkeen. Itsellä meni vuosia, että sain tarvitsemani hoidot sekä diagnoosin. Kärsein masennuksesta ja alkoholiongelmasta silloin johtuen sukupuoli ristiriidasta ja ironisesti siitä syystä se myös lykkääntyi. Kävin käynneillä monta kertaa ja testit oli kattavia, jopa liiankin. Jotkut asiat eivät itseni mielestä ollut tarpeellista udella ja oli kovin ahdistaviakin. Noin vuoden päästä kyseltiin jatketaan hoitoa ja tuntuuko oikealta. Tuntui ja tuntuu yhä, enkä oikeastaan aina huomaa, että olisin tehnyt mitään massiivista muutosta ellei nyt joku siitä muistuta. Voin paljon paremmin kuin aikaa ennen testoja. Ei se muita ongelmiani korjannut (kuten ahdistus, jännittäminen yms), mutta ei se ollut sen tarkoitus, nuo muut asiat johtuvat ihan muista tekijöistä ja ne olisi hyvä erottaa toisistaan. Pahin terä on kuitenkin poissa. On vaikeaa selittää miltä nyt tuntuu kun on koko elämänsä ollut näkymätön.

Olen tavannut itsekin joitakin ihmisiä, jotka ovat kyseenalaistaneet sukupuoli identiteettinsä, mutta siinä on ollut jokin haiskahdus. En voi silti sanoa, että jokainen trans etenisi saman kaavan mukaan, mutta hoitajat yleisesti kyllä aistivat tälläiset herkästi. Mikään hoito ei silti ole riskitön. Mutta kuten sanottu, Miran kaltaisia on, mutta enemmistö kokee aidosti sen mitä itse koen ja homma menee nappiin. En usko, että olisin elossa tai ainakaan toimiva yhteiskunnan jäsen jos tämä olisi liiaksi pitkittynyt. Ja kyllä kävin terapiassa ennen ja jälkeen testohoitojen. Nykyään en käy transasioista vaan aika perusluontoisista asioista millä ei ole transsukupuolisuuden kanssa mitään tekemistä.

Yritän ymmärtää asiaa teidänkin näkökulmasta, jos siihen ei osaa samaistua niin vaikea sitä on ymmärtää. Mutta 25-30 v ikäraja on täysin kohtuuton. Harva ei oikeasti jaksa käydä tälläistä rumbaa läpi, ellei aidosti niin tunne. Lisänä pelko siitä, menettääkö perheensä, hyväksyy ketään, vastaako testo niin kuin toivon (esim. Geenien takia parta ei ehkä kasvakkaan testoista huolimatta vaikka niin olisi toivonut jne) ja väkivallan uhka. Itse olen tältä kaikelta suurimmaksi osaksi säästynyt, mutta silti. Prosessi on rankka, haastava ja menetyksen pelkoja on paljon.

Lisää saa kysyä, mutta fiksusti.

Ei ole. 25-vuotias on nuori. Sekin on siinä rajoilla, että voiko henkilö oikeasti olla valmis arvioimaan koko loppuelämään vaikuttavien hoitojen seuraukset, kun aivot vasta ovat niin sanotusti kypsyneet. Jos on niin kova kiire hoitoihin, niin se kyllä haiskahtaa epätoivolta ja epätoivoisena tehdyt ratkaisut eivät yleensä ole ne parhaimmat. Ja kuten sanottu, tuo korkeampi ikä transhoitoihin antaa aikaa puuttua muihin ongelmiin, jotka näyttävät olevan yleisiä transdiagnoosin saaneilla. Samoin vanhemmalla iällä tehdyt transhoidot näyttävät korreloivan paremmin tyytyväisyyden kanssa. Mikä käy järkeenkin: kun on rauhassa miettinut ratkaisua ja myös saanut elää elämäänsä terveellä keholla, osa jopa oman perheen ja lapset jo tehden, on päätös pitävämmällä pohjalla.

Kaikilla asia ei mene näin. Itse olen voinut pahoin jo lapsesta saakka, nyt olen 25 vuotias. Olen päässyt elämässä eteenpäin, teen töitä ja opiskelen ammattikorkeassa. Mitä ennen testoja en todellakaan olisi nähnyt tapahtuvan. Lapsia harva transmies haluaa synnyttämällä, joten sitä olisi ollut yhtä turhan kanssa odottaa. Etenkin kun olen kiinnostunut naisista, en miehistä. Kuten Mirakin nyt seurustelee transmiehen kanssa, niin lapset tulisi joka tapauksessa muulla tavalla. Toki tuo munasarjojen yms poistoa olisi saanut lykätä.

Ja ongelmat mitkä on transihmisillä yleisiä, niin miksiköhän? Siksi koska sukupuoli ei vastaa sitä, mitä sen olisi pitänyt olla. Pienellä osalla jokin muu mt vaiva. Vertaan nyt itseeni, koska se on helpointa. Miten olisin voinut korjata näitä "transihmisille tyypillisiä ongelmia" jos ainoa ja oikea olisi ja oli ollut testohoidot. Olisin odottanut 25 vuotiaaksi asti, jolloin olisin käynyt terapiassa itkemässä kuinka vihaan itseäni, kaikkialle minne menen on kylmä muistutus siitä, että en ole sitä mitä pitäisi. Ei tarvitse olla järjen jättiläinen ymmärtääkseen, ettei siinä paljoa hoitotahot auttaisi. Olisin masentunut, kehittänyt päihdeongelman, koulut olisivat jääneet ja suhteet ihmisiin rakoilleet oireilun takia. En itse näe tässä kuviossa itsensä korjautumista, koiraa, omakotitaloa ja lapsia. Näen pelkän todennäköisen lopun.

No nyt puhut palturia. Kyllähän sitä transpoleilla töissä olevatkin jatkuvasti haastatteluissaan sanovat, että suurella osalla hoitoihin hakeutuvista on muita mt-ongelmia. Lähes jokainen heistä varmaan sanoo, kuten sinäkin, että ongelmat johtuvat transsukupuolisuudesta, mutta onko se todella niin?

Siis kyllä, mutta en puhu masennuksesta tms kaltaisesta oireilusta. Joillakin voi olla vakavemman asteisia mt ongelmia, mitkä johtavat sukupuolesta toiseen hyppimiseen. Jotkut mt ongelmat ovat hyvin iso este transhoitoihin. Ja kyllä se on todella niin ja aikaisemmissa kommenteissa sen selittänyt. En kiinnitä itseeni niin paljon huomiota, mitä ennen testoja, negatiivisessa mielessä siis. Näytän sille kuin pitääkin. Miinusta tietysti se että pitkää minusta ei tullut, mutta se on sivuseikka.

Helevetin pellet!

8888 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

8888 kirjoitti:

Itse olen transmies, enkä ajattele Miraa petturina, enemmänkin harmittaa hänen puolestaan. Katsoin dokumentin ja minusta puhui asioista fiksusti. Itse käynyt Taysissa ja menin alaikäisenä, voin kertoa etten helpolla päässyt. Eikä oikeastaan kukaan trans tuttuni, että voitte kyllä heittää roskiin puheet siitä, että sitä mainostettaisiin apuna kaikkeen. Itsellä meni vuosia, että sain tarvitsemani hoidot sekä diagnoosin. Kärsein masennuksesta ja alkoholiongelmasta silloin johtuen sukupuoli ristiriidasta ja ironisesti siitä syystä se myös lykkääntyi. Kävin käynneillä monta kertaa ja testit oli kattavia, jopa liiankin. Jotkut asiat eivät itseni mielestä ollut tarpeellista udella ja oli kovin ahdistaviakin. Noin vuoden päästä kyseltiin jatketaan hoitoa ja tuntuuko oikealta. Tuntui ja tuntuu yhä, enkä oikeastaan aina huomaa, että olisin tehnyt mitään massiivista muutosta ellei nyt joku siitä muistuta. Voin paljon paremmin kuin aikaa ennen testoja. Ei se muita ongelmiani korjannut (kuten ahdistus, jännittäminen yms), mutta ei se ollut sen tarkoitus, nuo muut asiat johtuvat ihan muista tekijöistä ja ne olisi hyvä erottaa toisistaan. Pahin terä on kuitenkin poissa. On vaikeaa selittää miltä nyt tuntuu kun on koko elämänsä ollut näkymätön.

Olen tavannut itsekin joitakin ihmisiä, jotka ovat kyseenalaistaneet sukupuoli identiteettinsä, mutta siinä on ollut jokin haiskahdus. En voi silti sanoa, että jokainen trans etenisi saman kaavan mukaan, mutta hoitajat yleisesti kyllä aistivat tälläiset herkästi. Mikään hoito ei silti ole riskitön. Mutta kuten sanottu, Miran kaltaisia on, mutta enemmistö kokee aidosti sen mitä itse koen ja homma menee nappiin. En usko, että olisin elossa tai ainakaan toimiva yhteiskunnan jäsen jos tämä olisi liiaksi pitkittynyt. Ja kyllä kävin terapiassa ennen ja jälkeen testohoitojen. Nykyään en käy transasioista vaan aika perusluontoisista asioista millä ei ole transsukupuolisuuden kanssa mitään tekemistä.

Yritän ymmärtää asiaa teidänkin näkökulmasta, jos siihen ei osaa samaistua niin vaikea sitä on ymmärtää. Mutta 25-30 v ikäraja on täysin kohtuuton. Harva ei oikeasti jaksa käydä tälläistä rumbaa läpi, ellei aidosti niin tunne. Lisänä pelko siitä, menettääkö perheensä, hyväksyy ketään, vastaako testo niin kuin toivon (esim. Geenien takia parta ei ehkä kasvakkaan testoista huolimatta vaikka niin olisi toivonut jne) ja väkivallan uhka. Itse olen tältä kaikelta suurimmaksi osaksi säästynyt, mutta silti. Prosessi on rankka, haastava ja menetyksen pelkoja on paljon.

Lisää saa kysyä, mutta fiksusti.

 Vakava masennus ja päihdeongelmat todella lykkäävät hoitoja, vaikka itse diagnoosin tekeminen muutoin olisi mahdollista. Hormonien vaikutukset ovat ensimmäisinä kuukausina ja vuosina sen verran radikaaleja (ja siihen päälle kirurgiset toimenpiteet) että pääkopan on oltava riittävässä kunnossa jo aloittaessa siinä missä fyysisen terveydenkin. Ironista ehkä jollain tasolla mutta kuten itsekin sanoit, kehonmuokkaus ei korjaa muita ongelmia. Testosteroni itsessään ei lukitse pullonkorkkia tai nosta mielialaa, vaan luultavasti masentuneesta juop osta tulee masentunut juop po jolla on murrosikä kaupan päälle...

 Ja prosessiin ei kuulu turhia kysymyksiä. Jotkut kuulostavat/ovat tahallisesti muotoiltu turhanpäiväisen kuuloisiksi jotta se diagnoosiin tarvittava psykoanalyysi olisi luotettava. Se, että jotkut aktivistit väittävät tätä temppuradaksi, mainostavat nettipuoskareita ja ruokkivat mainitsemiasi pelkoja on todella vastuutonta.

Siinä olet ihan oikeassa, että päihdeongelma ja vakavan masennuksen hoito on kyllä ehdoton vaikka ironista se on. Itse sain toki vähennettyä ja hoitotaho minulla oli masennuksen puolesta. Masentunut en ole ollut testojen tulleiden muutosten myötä. Alkoholiakin menee harvemmin. Ja olen itse ollut täysin ymmärtäväinen testien ja tutkimusten kanssa. Silti en näe joidenkin kysymysten arvoa prosessin kannalta, oli enemmänkin nöyryyttäviä. Enkä oikein saanut vastaustakaan miksi niitä kysyttiin. Kaikki muut hyväksyin, enkä kyseenalaistanut. Oli hienoa, että olivat tarkkoja asian suhteen ja pystyin puhumaan asioista avoimesti sekä kysymään jos jokin oli epäselvää. Toki itsekin oli rehellinen ja kannustan syvästi siihen niitäkin jotka hoitoon hakeutuu. Toki on asioita mitä saisi muuttaakin, mutta itse en ole hirveän suuria vääryyksiä siellä kokenut.

Saanko kysyä minkä tyyppiset kysymykset tuntuivat nöyryyttäviltä? Mitä kaikkea siellä ylipäätään kysellään?

Vierailija kirjoitti:

Voimia Miralle. Dokumentin perusteella viisas, herkkä ja lahjakas nainen, joka sattui syntymään aikaan, jossa nuorille tytöille tarjotaan ahdistukseen lääkkeeksi transprosessia.

Tämähän se on, valotettavasti.

Monella transmiehellä on taustalla lesbous, jota ei ole ehkä itse tajunnut tai hyväksynyt. Tässä dokumentissa Miralla näytti olevan juuri tästä asiasta kyse, olikin lesbo eikä transmies. Hänen puolisolla frankiella näyttäisi olevan samasta asiasta kyse myöskin.

Vierailija kirjoitti:

Monella transmiehellä on taustalla lesbous, jota ei ole ehkä itse tajunnut tai hyväksynyt. Tässä dokumentissa Miralla näytti olevan juuri tästä asiasta kyse, olikin lesbo eikä transmies. Hänen puolisolla frankiella näyttäisi olevan samasta asiasta kyse myöskin.

Sukupuoli identiteelillä ja seksuaalisellasuuntautumisella ei ole keskenään mitään tekemistä. Kaksi eri asiaa.

Vierailija kirjoitti:

Eikö sen voi ajatella niin, että on kohtalo syntyä mieheksi tai naiseksi ja sen kanssa on elettävä. En tiedä millaista on olla mies, enkä osaa sitä kaivata. En myöskään naisena tee mitään erityisiä "naisten juttuja" jotka olisi miehiltä jotenkin kielletty.

Voi myös ajatella sen olevan arvokasta, että olemassa on myös sellaisia ihmisiä, joille kertyy omakohtaista kokemusta kummassakin sosiaalisessa roolissa elämisestä. Olen itse detransitioitunut ja suhtaudun transhoitoihin nykyisin melko kriittisesti sekä kadun monia asioita, mutta samalla koen arvokkaaksi sen elämänkokemuksen ja ymmärryksen, jota en olisi saanut ilman transprosessia.

Todennäköisesti teet paljonkin sellaisia juttuja, jotka on miehiltä kielletty tai, joiden tekemiseen miehillä vähintäänkin liittyy sosiaalinen stigma. Ihan alkaen vaikkapa vaatetuksesta, siitä millaisten tunteiden julkisesti osoittaminen on hyväksyttyä tai siitä, että naisena voit fyysisestikin osoittaa hellyyttä ja kiintymystä samaa sukupuolta oleville ystävillesi ilman homoseksuaaliksi leimaamista.

Monet sukupuoleen liittyvät seikat ovat näkymättömissä ennen kuin kokee elämää kummassakin sosiaalisessa roolissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monella transmiehellä on taustalla lesbous, jota ei ole ehkä itse tajunnut tai hyväksynyt. Tässä dokumentissa Miralla näytti olevan juuri tästä asiasta kyse, olikin lesbo eikä transmies. Hänen puolisolla frankiella näyttäisi olevan samasta asiasta kyse myöskin.

Sukupuoli identiteelillä ja seksuaalisellasuuntautumisella ei ole keskenään mitään tekemistä. Kaksi eri asiaa.

Onhan niillä. Sukupuoliristiriitaa kokevista nuorista suurimmalla osalla se menee puberteetin myötä ohi, ja suurin osa näistä nuorista on aikuisena tavallisia homoja, lesboja ja biseksuaaleja. Sukupuolidysforian kokeminen on siis nimenomaan seksuaalivähemmistöihin kuuluville nuorille ominaista.

-eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monella transmiehellä on taustalla lesbous, jota ei ole ehkä itse tajunnut tai hyväksynyt. Tässä dokumentissa Miralla näytti olevan juuri tästä asiasta kyse, olikin lesbo eikä transmies. Hänen puolisolla frankiella näyttäisi olevan samasta asiasta kyse myöskin.

Sukupuoli identiteelillä ja seksuaalisellasuuntautumisella ei ole keskenään mitään tekemistä. Kaksi eri asiaa.

On sillä sen verran yhteyttä, että jos ei hyväksy omaa lesboutta, ja korjaa sukupuolensa mieheksi, niin voi luokitella itsensä heteroksi sen jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monella transmiehellä on taustalla lesbous, jota ei ole ehkä itse tajunnut tai hyväksynyt. Tässä dokumentissa Miralla näytti olevan juuri tästä asiasta kyse, olikin lesbo eikä transmies. Hänen puolisolla frankiella näyttäisi olevan samasta asiasta kyse myöskin.

Sukupuoli identiteelillä ja seksuaalisellasuuntautumisella ei ole keskenään mitään tekemistä. Kaksi eri asiaa.

Silti suurin osa hoitoihin hakeutuvista nuorista on homo- ja biseksuaaleja, esim.:

https://www.frontiersin.org/articles/10.3389/fpsyt.2021.632784/full

The Times: https://archive.is/N1uVV

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monella transmiehellä on taustalla lesbous, jota ei ole ehkä itse tajunnut tai hyväksynyt. Tässä dokumentissa Miralla näytti olevan juuri tästä asiasta kyse, olikin lesbo eikä transmies. Hänen puolisolla frankiella näyttäisi olevan samasta asiasta kyse myöskin.

Sukupuoli identiteelillä ja seksuaalisellasuuntautumisella ei ole keskenään mitään tekemistä. Kaksi eri asiaa.

Ymmärrän mitä yrität sanoa, mutta mun mielestä on yksinkertaistavaa väittää, ettei niillä olisi mitään tekemistä keskenään. Kyllähän se niin on, että homo-, lesbo- ja bi-nuoret kokevat enemmän sukupuolidysforiaa ja miettivät sukupuoli-identiteettiään kuin seksuaalivähemmistöön kuulumattomat nuoret. Sukupuoli-identiteetti ja seksuaalinen identiteetti lomittuvat paljonkin, eikä aina ole helppoa sanoa kummasta on kyse.

Vierailija kirjoitti:

Monella transmiehellä on taustalla lesbous, jota ei ole ehkä itse tajunnut tai hyväksynyt. Tässä dokumentissa Miralla näytti olevan juuri tästä asiasta kyse, olikin lesbo eikä transmies. Hänen puolisolla frankiella näyttäisi olevan samasta asiasta kyse myöskin.

Minulla vähän iski korvaan, kun Mira puhui tästä Frankiesta miehenä ja sanoi, että näkeekin hänet täysin miehenä. Frankiehan oli suloisen näköinen poikamainen tyttö. En kyllä nähnyt mitään miestä tai miehekästä hänessä. Mietin, olivatko nuo puheet Frankien takia (koska tämä identifioituu transmieheksi) vai Miran itsensä takia (sisäistettyä lesbofobiaa).

Vierailija kirjoitti:

8888 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

8888 kirjoitti:

Itse olen transmies, enkä ajattele Miraa petturina, enemmänkin harmittaa hänen puolestaan. Katsoin dokumentin ja minusta puhui asioista fiksusti. Itse käynyt Taysissa ja menin alaikäisenä, voin kertoa etten helpolla päässyt. Eikä oikeastaan kukaan trans tuttuni, että voitte kyllä heittää roskiin puheet siitä, että sitä mainostettaisiin apuna kaikkeen. Itsellä meni vuosia, että sain tarvitsemani hoidot sekä diagnoosin. Kärsein masennuksesta ja alkoholiongelmasta silloin johtuen sukupuoli ristiriidasta ja ironisesti siitä syystä se myös lykkääntyi. Kävin käynneillä monta kertaa ja testit oli kattavia, jopa liiankin. Jotkut asiat eivät itseni mielestä ollut tarpeellista udella ja oli kovin ahdistaviakin. Noin vuoden päästä kyseltiin jatketaan hoitoa ja tuntuuko oikealta. Tuntui ja tuntuu yhä, enkä oikeastaan aina huomaa, että olisin tehnyt mitään massiivista muutosta ellei nyt joku siitä muistuta. Voin paljon paremmin kuin aikaa ennen testoja. Ei se muita ongelmiani korjannut (kuten ahdistus, jännittäminen yms), mutta ei se ollut sen tarkoitus, nuo muut asiat johtuvat ihan muista tekijöistä ja ne olisi hyvä erottaa toisistaan. Pahin terä on kuitenkin poissa. On vaikeaa selittää miltä nyt tuntuu kun on koko elämänsä ollut näkymätön.

Olen tavannut itsekin joitakin ihmisiä, jotka ovat kyseenalaistaneet sukupuoli identiteettinsä, mutta siinä on ollut jokin haiskahdus. En voi silti sanoa, että jokainen trans etenisi saman kaavan mukaan, mutta hoitajat yleisesti kyllä aistivat tälläiset herkästi. Mikään hoito ei silti ole riskitön. Mutta kuten sanottu, Miran kaltaisia on, mutta enemmistö kokee aidosti sen mitä itse koen ja homma menee nappiin. En usko, että olisin elossa tai ainakaan toimiva yhteiskunnan jäsen jos tämä olisi liiaksi pitkittynyt. Ja kyllä kävin terapiassa ennen ja jälkeen testohoitojen. Nykyään en käy transasioista vaan aika perusluontoisista asioista millä ei ole transsukupuolisuuden kanssa mitään tekemistä.

Yritän ymmärtää asiaa teidänkin näkökulmasta, jos siihen ei osaa samaistua niin vaikea sitä on ymmärtää. Mutta 25-30 v ikäraja on täysin kohtuuton. Harva ei oikeasti jaksa käydä tälläistä rumbaa läpi, ellei aidosti niin tunne. Lisänä pelko siitä, menettääkö perheensä, hyväksyy ketään, vastaako testo niin kuin toivon (esim. Geenien takia parta ei ehkä kasvakkaan testoista huolimatta vaikka niin olisi toivonut jne) ja väkivallan uhka. Itse olen tältä kaikelta suurimmaksi osaksi säästynyt, mutta silti. Prosessi on rankka, haastava ja menetyksen pelkoja on paljon.

Lisää saa kysyä, mutta fiksusti.

 Vakava masennus ja päihdeongelmat todella lykkäävät hoitoja, vaikka itse diagnoosin tekeminen muutoin olisi mahdollista. Hormonien vaikutukset ovat ensimmäisinä kuukausina ja vuosina sen verran radikaaleja (ja siihen päälle kirurgiset toimenpiteet) että pääkopan on oltava riittävässä kunnossa jo aloittaessa siinä missä fyysisen terveydenkin. Ironista ehkä jollain tasolla mutta kuten itsekin sanoit, kehonmuokkaus ei korjaa muita ongelmia. Testosteroni itsessään ei lukitse pullonkorkkia tai nosta mielialaa, vaan luultavasti masentuneesta juop osta tulee masentunut juop po jolla on murrosikä kaupan päälle...

 Ja prosessiin ei kuulu turhia kysymyksiä. Jotkut kuulostavat/ovat tahallisesti muotoiltu turhanpäiväisen kuuloisiksi jotta se diagnoosiin tarvittava psykoanalyysi olisi luotettava. Se, että jotkut aktivistit väittävät tätä temppuradaksi, mainostavat nettipuoskareita ja ruokkivat mainitsemiasi pelkoja on todella vastuutonta.

Siinä olet ihan oikeassa, että päihdeongelma ja vakavan masennuksen hoito on kyllä ehdoton vaikka ironista se on. Itse sain toki vähennettyä ja hoitotaho minulla oli masennuksen puolesta. Masentunut en ole ollut testojen tulleiden muutosten myötä. Alkoholiakin menee harvemmin. Ja olen itse ollut täysin ymmärtäväinen testien ja tutkimusten kanssa. Silti en näe joidenkin kysymysten arvoa prosessin kannalta, oli enemmänkin nöyryyttäviä. Enkä oikein saanut vastaustakaan miksi niitä kysyttiin. Kaikki muut hyväksyin, enkä kyseenalaistanut. Oli hienoa, että olivat tarkkoja asian suhteen ja pystyin puhumaan asioista avoimesti sekä kysymään jos jokin oli epäselvää. Toki itsekin oli rehellinen ja kannustan syvästi siihen niitäkin jotka hoitoon hakeutuu. Toki on asioita mitä saisi muuttaakin, mutta itse en ole hirveän suuria vääryyksiä siellä kokenut.

Saanko kysyä minkä tyyppiset kysymykset tuntuivat nöyryyttäviltä? Mitä kaikkea siellä ylipäätään kysellään?

Käydään elämänhistoria läpi kattavasti, miksi olen paikalle tullut jne. Kysellään päihteistä, mielenterveydestä (siihen testit), seurustelusuhteet, fyysinen terveys (muistaisin verikokeita sun muuta) intiimielämästä tarkat kyselyt olivat aika kamalia, ihan siksi etten koe niiden kuuluvan kenellekkään.

Miksi koen niinkuin koen, miten ajattelen että se muuttaisi elämääni, mistä lähtien olen näin kokenut, miltä ajattelen näyttäväni kun olen testoilla jne. Varmasti jotakin uupui, mutta paljon on kaikkea. Jos epäillään että on jokin muu syy kuin transsukupuolisuus niin siihen omat testinsä. On psykologia, lääkäriä ja ties mitä. Siitä on kyllä aikaa kun olin, että voi hieman hämärtyä muistot siltä osin.