Lue keskustelun säännöt.
Tänään tv:ssä: Mira, 26, korjasi sukupuolensa mieheksi – katuu nyt päätöstään
sannamariinisilli
13.09.2021 |
Kommentit (963)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Naiset ovat kautta aikojen litistäneet rintoja ja puhuneet matalalla äänellä, voidakseen elää ihmisarvoista ja itsenäistä miehen elämää, ilman että elämää hallitsee seksuaalisena objektina oleminen.
Outoa. Olen käsittääkseni ihan viehättävä nainen, nuorempana jopa kauniskin. Silti mun on vaikea saada mieleeni yhtään tilannetta, jossa olisin kokenut eläväni seksuaalisena objektina. Joku on varmaan joskus lähestynyt, ehkä flirttaillut tai ehdotellutkin, oma mies nyt ainakin, mutta ei, en ole pitänyt sitä ihmisarvoani loukkaavana tai asemaani naisena jotenkin heikompana astiana ainakaan sen vuoksi.
Tämä on toki vain oma kokemukseni, eikä törkeä käyttäytyminen tai koskettaminen ilman lupaa ole tietenkään sallittua, mutta joskus tuntuu, että ollaanko me naiset vähän turhan herkällä tuon asian kanssa. Kuka saa osoittaa kiinnostusta ja millä lailla, vai eikö kukaan, millään tavalla?
No meidän kokemukset on varmasti erilaisia. Minulta on kysytty hintaa jo 14-vuotiaana, kun odotin vanhempia. Yläasteella pojat kourivat. Kaikissa työpaikoissa on pitänyt pitää varansa, ettei pomo tai joku vanhempi kollega ihastu ja tule sitten torjutuksi. Viimeksi viime viikolla palaverissa vastapuoli tytötteli, ja olen johtavassa asemassa oleva 54v nainen.
Varmasti olisin voinut hyödyntää lahjakkuuksiani täysipainoisemmin, jos en olisi ollut söpö nainen nuorena. Nyt ei edes nuoruus ja söpöys enää selitä tytöttelyä.No höh. Olen niin miesvaltaisella alalla kun voi vaan olla ja silti kokemukseni mukaan suuri enemmistö suomalaisista miehistä on aivan herrasmiehiä. Ehkä olen sitten halunnut keskittyä siihen mitä heillä on sanottavaa, enkä niihin tytöttelijöihin. Missään tapauksessa en ainakaan ole itseäni kokenut huonommaksi saati halunnut piilottaa rintojani tai kieltää naiseuttani jonkun törpön vuoksi, joka ei osaa käyttäytyä.
Ihan vakavissaan; Suomessa ei naisen asema ole koskaan ollut niin vahva kuin tällä alkaneella vuosituhannella, joten en nyt ihan yhdistäisi naisen alisteista asemaa yhteiskunnassa tähän kasvaneeseen ns sukupuolidysforia -ilmiöön.
Ehkä hormonien määrä ympäristössämme /ravinnossamme? Sikiöaikainen altistus päihteille tai ympäristömyrkyille? Joku sosiaalisten tekijöiden summa, kuten ihan tavallisten naisten olematon näkyvyys nuorten kuluttamassa mediassa?
Okei. Edelleen monilla muilla naisilla on erilainen kokemus, myös niillä miesvaltaisilla aloilla olevilla. Negatiiviset kokemukset naisena olemisesta vaikuttavat ihan varmasti sukupuolidysforian syntyyn. Osa tytöistä ja naisista kokee todella rankkojakin asioita: fyysistä ja seksuaalista väkivaltaa. Olen itse tuntenut ja tiennyt todella monia tällaisia tyttöjä ja naisia. Tällainen taustahan on toistuvasti myös transhoitoihin hakeutuneilla tytöillä: halutaan paeta haavoittuvassa asemassa olemista. Uhkailu, kouriminen ja törkeät puheet ovat jonkin verran tavallisempia, mutta niidenkin kokeminen on kuormittavaa, erityisesti jos elämässä on jo valmiiksi kuormittavia tekijöitä. Onko ihme, jos nuori ihminen haluaa paeta tällaista?
Huomaan kyllä, että elinpiirit ja kokemukset ovat erilaisia. Osan elinpiiriin kuuluvat pojat ja miehet ovat yleensä käyttäytyneet siististi, osan elinpiirissä eivät ollenkaan niin usein. Suomessa on toki täysin mahdollista elää niin, että itse elää siinä hyväkäytöksisten ihmisten/miesten kuplassa. Miehellenikin monet kertomani asiat on olleet outoja ja järkyttäviäkin.
Seksismi on myös näitä asioita arkipäiväisempää, kaikki ihmiset eivät vain aina kiinnitä siihen samalla tavalla huomiota. Ihmisten asenteiden ja käytöksen malleja voi olla vaikea todentaa, tosin jonkin verran tutkimuksia on. Esim. YK:n kyselytutkimuksen mukaan maailmassa ei ole yhtään maata, jossa vallitsisi sukupuolten tasa-arvo. Käytännössä eriarvoisuus voi olla nyt esimerkiksi vaikka sitä, että nimenomaan naisten töitä haukutaan. Tämäntyyppisistä arkipäivän kokemuksista löytyy paljon naisten kertomuksia. Toisaalta mullakin on toki hyviäkin kokemuksia, mutta kaikilla ne eivät ollenkaan kumoa huonoja.
Yleisesti ottaen naisten ja miesten ominaisuuksia ja tekemisiä arvioidaan edelleen usein aika erilaisin tavoin ja kriteerein. (Esim. oman isäni mielestä mun olisi pitänyt hakeutua insinöörikoulutuksen sijaan hoitajaksi, ja hänen näkemyksensä mukaan mua kiinnostavat koulutuksessa sisällön sijaan pojat... Sukupuolen lisäksi mitään muuta syytä näihin kommentteihin ei ollut.). Oma kokemukseni on vahvasti, että naisiin edelleen kohdistuu edelleen usein vähäisempää arvostusta ja kovempaa kritiikkiä. Toki tämä vaihtelee varsin suuresti tilanteen ja siinä mukana olevien ihmisten mukaan. Silti seksimi on edelleen myös kollektiivista. Tämä on ollut myös monien transhoitoihin hakeutuneiden naisten kokemus.
Tietenkään naisten asema ei ennenkään ole ollut parempi, vahvasti päinvastoin ja olen siitä erittäin tietoinen. Valtava osa naisista tässä maailmassa on toivonut syntyneensä mieheksi, jotta välttyisi joko negatiivisilta kokemuksilta tai rajoitteilta. Ennen tätä vaihtoehtoa ei vain tarjottu teinitytöille ollenkaan - nyt tarjotaan.
- eri
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Trasekin entinen puheenjohtaja, Trans ry:n juuri väistynyt pj, yksi Oikeus olla -aloitteen tekijöistä ja STM:n translakityöryhmän jäsen kehottaa valehtelemaan transpolilla suljetussa tukiryhmässä.
https://i.postimg.cc/QxMTrHsr/Image4.jpg
https://i.postimg.cc/fWC9FYGK/Image02.jpg
https://i.postimg.cc/X7DyN47B/Image01.jpg
Saman henkilön mielestä naiset ovat konservatiivisia kyttääjiä, jos penikset häiritsevät naisten suihkussa.
https://pbs.twimg.com/media/EyxW_fnWgAAytFW?format=jpg&name=small
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Naiset ovat kautta aikojen litistäneet rintoja ja puhuneet matalalla äänellä, voidakseen elää ihmisarvoista ja itsenäistä miehen elämää, ilman että elämää hallitsee seksuaalisena objektina oleminen.
Ei ole pakko alistua olemaan seksiobjektina, vaikka kuinka eläisi tässä maailmassa. t. radikaalifeministi (ei mikään systeemiin oloutettu intersektionaali feministi!)
Ei sille mitään voi jos mitenkään provosoimatta vihelletään, huudellaan, ehdotellaan, tuijotetaan tai lääpitään.
Kuinkahan paljon tätä ihan todellisuudessa oikeasti on 🙄
Suomessa ei mielestäni ole ollut ikinä yleistä käytöstä tuo naisten perään vislaus, jossain maissa se onkin (ollut) tyypillisempää.
Kyllä naiset saavat Suomessa olla ihan juuri niin rumia kuin haluavat (jos haluavat), eikä kukaan mies tule kommentoimaan. Ja vähän luulen että sama toisinpäin.
Katsomista ei (toistaiseksi) voida kieltää.Kyllä se haava on monella siellä korvien välissä jonka läpi sitten nähdään ympäristö minä ikinä halutaankin.
Mie oon elänyt noin 130'000 päivää, jossa lukemattomia ihmiskohtaamisia. Jos oon näistä 30 päivänä kohdannut henkilön joka on irstaillut tai huudellut jotain sopimatonta niin ei se nyt valitettavasti mulle vaan oo aikaan saanut uhrikokemusta. Epäasiallinen käytös on epäasiallista käytöstä, sitä on tullut vastaan niin miesten kun naistenkin osalta, niin littyen johonkin seksuaaliseen kuin enempi esim liikenteeseen tai vaikka erimielisyyteen työasioissa. En silti pidä kaikkia ihmisiä läpensä huonoina tai itseäni naisena (tai suomalaisena, tai logistiikkatyöntekijänä, tai koiranomistajana, tai äitinä tai....) jotenkin alempiarvoisena, vaikka joku on joskus ollut ikävä mulle.
Jaa. Jos elät 30 vuotta ilman ongelmia ja joku ilta saatkin taksijonossa turpaasi vaikka hiustesi värin takia, onko silloin liioittelua ja uhriutumista jos kokemuksesta jää traumatila päälle koska koko elämäsi on ollut muuten niin rauhallista? Vai tekisikö mieli värjätä hiukset tai ajaa kokonaan pois etteivät ne muistuta kamalasta kohtaamisesta? Toiset selviävät olankohtautuksella, toiset eivät.
Kukaan ei vähättele traumaa, vaan sitä millaista hoitoa siihen saa ja on olemassa. Tämä taas liittyy olenaisesti ihmiskäsitykseen. Transagenda ajaa ihan omanlaistaan ihmiskäsitystä, joka näyttäisi suorastaan halveksivan vaikkapa psykoanalyyttistä pitkäjänteisyyttä. Lähdetään ajatuksesta, että kun muokkaat kehoasi, olosi helpottuu. Ihan hirveän naiivi käsitys ihmismielestä. Sanoisinko: sivistymätön. Joku sanoisi: barbaarinen.
En tiedä mikä on ero ihmisellä siihen, että toisia naisia ahdistellaan ja toisia ei. Tai joitakin enemmän ja toisia hyvin vähän.
Onko ero ihmistyypissä vai omassa kokemisessa.
En sano, etteikö olisi totta, että joitain on ahdisteltu. Mutta on myös totta, ettei joitain ole tai se on ollut vähäistä.
Emme me voi kyseenalaistaa täällä eri ihmisten kertomia asioita. Ei niitäkään, jotka eivät ole ahdistelua kohdanneet tai ole kokeneet sitä jotain tilannetta ahdistavaksi.
Itse en ole koskaan vihannut olla nainen tai halunnut olla muu kuin olen. En myöskään vihaa miehiä. Emme me ole, naiset tai miehet, mitenkään täydellisiä ihmisinä. Mutta täällä vaan pitää se aika jotenkin elää joka meille on annettu.
Mahdollisimman sovussa omat ja muiden epätäydellisyydet ymmärtäen.
Vierailija kirjoitti:
Halusin lapsena olla poika. MInua myös pidettiin poikana. Pukeuduin ja käyttäydyin kuin poika. Vanhempani eivät pakottaneet lemaan muuta ja antoivat minun touhuta elämässäni sellaisena kuin olen. SIlti ihastuin tyttöyteen ja naisellisuuteen murrosiässä, olin innoissani kuukautisistani ja miten rintani alkoivat kasvaa. Nyt mietin, että olisi ollut karseaa elää tänä päivänä ja jos minut olisi siirretty jonnekin terapiaan vahvistumaan sukupuoltaan vaihtavaksi transpojaksi.
Mulla sama. Olin varmaan 5-6, vuotias ennen kuin ylipäätään tajusin tyttöjen ja poikien välillä olevan mitään eroja. Meillä kotona ei korostettu lasten sukupuolta. Mentiin ja rehattiin ihan samassa porukassa. Halusin mm. näyttää miesuutisten lukijalta, joka oli minusta parhaimman näköinen ihminen ikinä (ei siis parhaimmannäköinen mies, vaan ihminen). Kun tajusin eron, olin ensin ihan poikaa ja leikin enemmän ns. poikien leikkejä. Onneksi kukaan ei tullut tuputtamaan väärään kehoon syntymisen ajatusta mulle. En varmaan vieläkään ole tiukimpien karsinointien mukaisesti naisellinen, jos en miehekäskään. Ihminen olen edelleen :D
Nykyään karsinoidaan sukupuoliroolit kamalan tiukiksi. Mahtuuko niihin monikaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kailla (Miralla) on naisen silmät...
Saahan sitä hormoneilla parran kasvamaan, mutta kokonaiseksi mieheksi on vähän vaikeampi tehdä.
8888 kirjoitti:
Itse olen transmies, enkä ajattele Miraa petturina, enemmänkin harmittaa hänen puolestaan. Katsoin dokumentin ja minusta puhui asioista fiksusti. Itse käynyt Taysissa ja menin alaikäisenä, voin kertoa etten helpolla päässyt. Eikä oikeastaan kukaan trans tuttuni, että voitte kyllä heittää roskiin puheet siitä, että sitä mainostettaisiin apuna kaikkeen. Itsellä meni vuosia, että sain tarvitsemani hoidot sekä diagnoosin. Kärsein masennuksesta ja alkoholiongelmasta silloin johtuen sukupuoli ristiriidasta ja ironisesti siitä syystä se myös lykkääntyi. Kävin käynneillä monta kertaa ja testit oli kattavia, jopa liiankin. Jotkut asiat eivät itseni mielestä ollut tarpeellista udella ja oli kovin ahdistaviakin. Noin vuoden päästä kyseltiin jatketaan hoitoa ja tuntuuko oikealta. Tuntui ja tuntuu yhä, enkä oikeastaan aina huomaa, että olisin tehnyt mitään massiivista muutosta ellei nyt joku siitä muistuta. Voin paljon paremmin kuin aikaa ennen testoja. Ei se muita ongelmiani korjannut (kuten ahdistus, jännittäminen yms), mutta ei se ollut sen tarkoitus, nuo muut asiat johtuvat ihan muista tekijöistä ja ne olisi hyvä erottaa toisistaan. Pahin terä on kuitenkin poissa. On vaikeaa selittää miltä nyt tuntuu kun on koko elämänsä ollut näkymätön.
Olen tavannut itsekin joitakin ihmisiä, jotka ovat kyseenalaistaneet sukupuoli identiteettinsä, mutta siinä on ollut jokin haiskahdus. En voi silti sanoa, että jokainen trans etenisi saman kaavan mukaan, mutta hoitajat yleisesti kyllä aistivat tälläiset herkästi. Mikään hoito ei silti ole riskitön. Mutta kuten sanottu, Miran kaltaisia on, mutta enemmistö kokee aidosti sen mitä itse koen ja homma menee nappiin. En usko, että olisin elossa tai ainakaan toimiva yhteiskunnan jäsen jos tämä olisi liiaksi pitkittynyt. Ja kyllä kävin terapiassa ennen ja jälkeen testohoitojen. Nykyään en käy transasioista vaan aika perusluontoisista asioista millä ei ole transsukupuolisuuden kanssa mitään tekemistä.
Yritän ymmärtää asiaa teidänkin näkökulmasta, jos siihen ei osaa samaistua niin vaikea sitä on ymmärtää. Mutta 25-30 v ikäraja on täysin kohtuuton. Harva ei oikeasti jaksa käydä tälläistä rumbaa läpi, ellei aidosti niin tunne. Lisänä pelko siitä, menettääkö perheensä, hyväksyy ketään, vastaako testo niin kuin toivon (esim. Geenien takia parta ei ehkä kasvakkaan testoista huolimatta vaikka niin olisi toivonut jne) ja väkivallan uhka. Itse olen tältä kaikelta suurimmaksi osaksi säästynyt, mutta silti. Prosessi on rankka, haastava ja menetyksen pelkoja on paljon.
Lisää saa kysyä, mutta fiksusti.
Vakava masennus ja päihdeongelmat todella lykkäävät hoitoja, vaikka itse diagnoosin tekeminen muutoin olisi mahdollista. Hormonien vaikutukset ovat ensimmäisinä kuukausina ja vuosina sen verran radikaaleja (ja siihen päälle kirurgiset toimenpiteet) että pääkopan on oltava riittävässä kunnossa jo aloittaessa siinä missä fyysisen terveydenkin. Ironista ehkä jollain tasolla mutta kuten itsekin sanoit, kehonmuokkaus ei korjaa muita ongelmia. Testosteroni itsessään ei lukitse pullonkorkkia tai nosta mielialaa, vaan luultavasti masentuneesta juop osta tulee masentunut juop po jolla on murrosikä kaupan päälle...
Ja prosessiin ei kuulu turhia kysymyksiä. Jotkut kuulostavat/ovat tahallisesti muotoiltu turhanpäiväisen kuuloisiksi jotta se diagnoosiin tarvittava psykoanalyysi olisi luotettava. Se, että jotkut aktivistit väittävät tätä temppuradaksi, mainostavat nettipuoskareita ja ruokkivat mainitsemiasi pelkoja on todella vastuutonta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En tiedä mikä on ero ihmisellä siihen, että toisia naisia ahdistellaan ja toisia ei. Tai joitakin enemmän ja toisia hyvin vähän.
Onko ero ihmistyypissä vai omassa kokemisessa.
En sano, etteikö olisi totta, että joitain on ahdisteltu. Mutta on myös totta, ettei joitain ole tai se on ollut vähäistä.
Emme me voi kyseenalaistaa täällä eri ihmisten kertomia asioita. Ei niitäkään, jotka eivät ole ahdistelua kohdanneet tai ole kokeneet sitä jotain tilannetta ahdistavaksi.
Itse en ole koskaan vihannut olla nainen tai halunnut olla muu kuin olen. En myöskään vihaa miehiä. Emme me ole, naiset tai miehet, mitenkään täydellisiä ihmisinä. Mutta täällä vaan pitää se aika jotenkin elää joka meille on annettu.
Mahdollisimman sovussa omat ja muiden epätäydellisyydet ymmärtäen.
Tarkoitatko, että jonkun tyyppisiä ihmisiä ahdistellaan ja toisia ei? Toivottavasti ymmärrät, että mikään ahdistelu ei ole uhrin syy.
Ja jos sanot että kyse on omasta kokemuksesta, niin et kai nyt tarkoita, että kourimisesta ja vaikka takapuoleen käsiksi käymisestä ahdistuva on yliherkkä lumihiutale?
Minusta pitäisi olla hyvin varovainen sanoissaan ja kunnioittava toisen kokemusta kohtaan, kun puhutaan vaikka seksuaalisesta ahdistelusta.
Ei voi olla kenenkään niin vaikeaa koskettaa toisia vain luvan kanssa, ja puhua heille normaalisti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Naiset ovat kautta aikojen litistäneet rintoja ja puhuneet matalalla äänellä, voidakseen elää ihmisarvoista ja itsenäistä miehen elämää, ilman että elämää hallitsee seksuaalisena objektina oleminen.
Ei ole pakko alistua olemaan seksiobjektina, vaikka kuinka eläisi tässä maailmassa. t. radikaalifeministi (ei mikään systeemiin oloutettu intersektionaali feministi!)
Ei sille mitään voi jos mitenkään provosoimatta vihelletään, huudellaan, ehdotellaan, tuijotetaan tai lääpitään.
Kuinkahan paljon tätä ihan todellisuudessa oikeasti on 🙄
Suomessa ei mielestäni ole ollut ikinä yleistä käytöstä tuo naisten perään vislaus, jossain maissa se onkin (ollut) tyypillisempää.
Kyllä naiset saavat Suomessa olla ihan juuri niin rumia kuin haluavat (jos haluavat), eikä kukaan mies tule kommentoimaan. Ja vähän luulen että sama toisinpäin.
Katsomista ei (toistaiseksi) voida kieltää.Kyllä se haava on monella siellä korvien välissä jonka läpi sitten nähdään ympäristö minä ikinä halutaankin.
Mie oon elänyt noin 130'000 päivää, jossa lukemattomia ihmiskohtaamisia. Jos oon näistä 30 päivänä kohdannut henkilön joka on irstaillut tai huudellut jotain sopimatonta niin ei se nyt valitettavasti mulle vaan oo aikaan saanut uhrikokemusta. Epäasiallinen käytös on epäasiallista käytöstä, sitä on tullut vastaan niin miesten kun naistenkin osalta, niin littyen johonkin seksuaaliseen kuin enempi esim liikenteeseen tai vaikka erimielisyyteen työasioissa. En silti pidä kaikkia ihmisiä läpensä huonoina tai itseäni naisena (tai suomalaisena, tai logistiikkatyöntekijänä, tai koiranomistajana, tai äitinä tai....) jotenkin alempiarvoisena, vaikka joku on joskus ollut ikävä mulle.
Jaa. Jos elät 30 vuotta ilman ongelmia ja joku ilta saatkin taksijonossa turpaasi vaikka hiustesi värin takia, onko silloin liioittelua ja uhriutumista jos kokemuksesta jää traumatila päälle koska koko elämäsi on ollut muuten niin rauhallista? Vai tekisikö mieli värjätä hiukset tai ajaa kokonaan pois etteivät ne muistuta kamalasta kohtaamisesta? Toiset selviävät olankohtautuksella, toiset eivät.
Kukaan ei vähättele traumaa, vaan sitä millaista hoitoa siihen saa ja on olemassa. Tämä taas liittyy olenaisesti ihmiskäsitykseen. Transagenda ajaa ihan omanlaistaan ihmiskäsitystä, joka näyttäisi suorastaan halveksivan vaikkapa psykoanalyyttistä pitkäjänteisyyttä. Lähdetään ajatuksesta, että kun muokkaat kehoasi, olosi helpottuu. Ihan hirveän naiivi käsitys ihmismielestä. Sanoisinko: sivistymätön. Joku sanoisi: barbaarinen.
Samoin nämä ylimenevät kauneusleukkaukset.
Kun aina vaan kerta kerran jälkeen muutat jotain kohtaa joko kasvoissa tai vartalossa kirurgisesti tai pistoksilla niin olosi helpottuu ja olet onnellinen.
Tai tatuoinnit yms. Kun hankit aina vain lisää ja lisää tatuointeja tai lävistyksiä niin...
Kun olet tarpeeksi laiha niin...
Kun käyt salilla lisää ja lisää niin...
Paha olo ei poistu muuttamalla itseään ulkoisesti tai fyysisesti jos se on ihmisen trauma sisimmässä.
Usein on niin, että kun trauma, häpeä tai umpisolmu sisimmästä saadaan avattua terapialla niin olo helpottuu niin, ettei tarvita mitään muita muutoksia. Ihminen alkaa arvostaa itseään, on tasapainoinen omassa itsessään ja ei kaipaa muutosta sukupuoleen, ulkonäköön tms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Naiset ovat kautta aikojen litistäneet rintoja ja puhuneet matalalla äänellä, voidakseen elää ihmisarvoista ja itsenäistä miehen elämää, ilman että elämää hallitsee seksuaalisena objektina oleminen.
Outoa. Olen käsittääkseni ihan viehättävä nainen, nuorempana jopa kauniskin. Silti mun on vaikea saada mieleeni yhtään tilannetta, jossa olisin kokenut eläväni seksuaalisena objektina. Joku on varmaan joskus lähestynyt, ehkä flirttaillut tai ehdotellutkin, oma mies nyt ainakin, mutta ei, en ole pitänyt sitä ihmisarvoani loukkaavana tai asemaani naisena jotenkin heikompana astiana ainakaan sen vuoksi.
Tämä on toki vain oma kokemukseni, eikä törkeä käyttäytyminen tai koskettaminen ilman lupaa ole tietenkään sallittua, mutta joskus tuntuu, että ollaanko me naiset vähän turhan herkällä tuon asian kanssa. Kuka saa osoittaa kiinnostusta ja millä lailla, vai eikö kukaan, millään tavalla?
No meidän kokemukset on varmasti erilaisia. Minulta on kysytty hintaa jo 14-vuotiaana, kun odotin vanhempia. Yläasteella pojat kourivat. Kaikissa työpaikoissa on pitänyt pitää varansa, ettei pomo tai joku vanhempi kollega ihastu ja tule sitten torjutuksi. Viimeksi viime viikolla palaverissa vastapuoli tytötteli, ja olen johtavassa asemassa oleva 54v nainen.
Varmasti olisin voinut hyödyntää lahjakkuuksiani täysipainoisemmin, jos en olisi ollut söpö nainen nuorena. Nyt ei edes nuoruus ja söpöys enää selitä tytöttelyä.Olen ollut yläkoulun opettajana 35 vuotta, enkä ole vielä koskaan nähnyt pojan kourivan tyttöä KOULUSSA. Varmasti sitä tapahtuu kotibileissä ja muissa ympäristöissä, mutta yläkoulussa pojat ja tytöt ovat ensinnäkin aika lailla omissa porukoissaan, eivät nuohoa yhteisissä sohvissa kuin lukiossa. Tyttöporukkaan on pojan aika vaikea tulla kähmimään. Lisäksi valvontakamerat pyyhkii käytäviä kaiken aikaa. Ja sanoisin kyllä, että me opet ollaan aika valppaita oppilaiden seksuaalisille ylilyönneille koulussa, se pistää silmään.
Ei ole myöskään yhtään sellaista tapausta ollut selvitettävänä, että tyttö tai tytön vanhemmat olisivat nostaneet kähminnän esiin. Huor ittelua saattaa riitatilanteissa esiintyä, ja ne selvitetään, mutta käsiksi käyminen on havaintoni mukaan aika harvinaista. t. yläkoulun ope
ps. tällaiset liioittelevat kirjoitukset kuin kritisoimani vievät pohjaa naisten oikeutetuiltakin vaatimuksilta. Vaikka onhan tietysti mahdollista, että jossain on koulu, jossa kouriminen sallitaan ja sitä tapahtuu. Itse tulin nuorena häirityksi nimenomaan yksityisissä tiloissa, en koulussa.
Minua kyllä kourittiin, enkä todella ollut ainoa. AIkaa tästä 30 vuotta. Ei kukaan opettajien nähden kourinut vaan esim. kun odotettiin tunnille pääsyä.
Kyllä 70-80 lukulla sovinismi rehotti ihan näkyvästi lapsen silmiin ainakin sillä pikkupaikkakunnalla missä itse asuin.
En vaan mitenkään näe genderideologiaa jonain ihmelääkkeenä sortamiselle tai vähättelylle. Hyvää on se että naiset avaavat nykyään suunsa mutta huonoa se, että rakentavaan keskusteluun kykenee harva. Tai sen näkemiseen että sekä naisten että miesten, tyttöjen ja poikien sisällä on aina ollut ja varmaan tulee aina olemaan erilaisia hierarkioita. Elämä nyt vaan ei anna niitä nallekarkkeja tasan! Voisin aina märehtiä esimerkiksi miksen syntynyt katemossin näköiseksi söpöliiniksi tai mikä nyt onkaan se kuumin luukki milloinkin.
Mutta mitä enemmän ikää tulee, tajuan että miksen kelpaisi juuri tälläisenä kuin olen. Ja olen nuoruudessa ollut kymmenisen vuotta anorektikko-bulimikko, tiedän jotain itseinhosta. Samoin tiedän sekin tunteen, kun en koe olevani oikein nainen.
Joidenkin kotitaustat ovat sillä tavalla repaleiset että niistä toipuminen oikeasti kestää.
Sitten on erikseen tämä keskiluokkaisten itseään edistyksellisinä pitävien perheiden kultteihin höyrähdys. Uskonto on kielletty, on täytynyt löytää merkitysrakenne sitten tälläisestä hattarasta. Hyvä jos aiheesta aletaan vihdoin puhua yhä suoremmin.
Miten noin nuoren sukupuoli on korjattu? Sterilisaationkin saa vasta 30-vuotiaana, ja silloinkin se on vaikeaa saada!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
8888 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
8888 kirjoitti:
Itse olen transmies, enkä ajattele Miraa petturina, enemmänkin harmittaa hänen puolestaan. Katsoin dokumentin ja minusta puhui asioista fiksusti. Itse käynyt Taysissa ja menin alaikäisenä, voin kertoa etten helpolla päässyt. Eikä oikeastaan kukaan trans tuttuni, että voitte kyllä heittää roskiin puheet siitä, että sitä mainostettaisiin apuna kaikkeen. Itsellä meni vuosia, että sain tarvitsemani hoidot sekä diagnoosin. Kärsein masennuksesta ja alkoholiongelmasta silloin johtuen sukupuoli ristiriidasta ja ironisesti siitä syystä se myös lykkääntyi. Kävin käynneillä monta kertaa ja testit oli kattavia, jopa liiankin. Jotkut asiat eivät itseni mielestä ollut tarpeellista udella ja oli kovin ahdistaviakin. Noin vuoden päästä kyseltiin jatketaan hoitoa ja tuntuuko oikealta. Tuntui ja tuntuu yhä, enkä oikeastaan aina huomaa, että olisin tehnyt mitään massiivista muutosta ellei nyt joku siitä muistuta. Voin paljon paremmin kuin aikaa ennen testoja. Ei se muita ongelmiani korjannut (kuten ahdistus, jännittäminen yms), mutta ei se ollut sen tarkoitus, nuo muut asiat johtuvat ihan muista tekijöistä ja ne olisi hyvä erottaa toisistaan. Pahin terä on kuitenkin poissa. On vaikeaa selittää miltä nyt tuntuu kun on koko elämänsä ollut näkymätön.
Olen tavannut itsekin joitakin ihmisiä, jotka ovat kyseenalaistaneet sukupuoli identiteettinsä, mutta siinä on ollut jokin haiskahdus. En voi silti sanoa, että jokainen trans etenisi saman kaavan mukaan, mutta hoitajat yleisesti kyllä aistivat tälläiset herkästi. Mikään hoito ei silti ole riskitön. Mutta kuten sanottu, Miran kaltaisia on, mutta enemmistö kokee aidosti sen mitä itse koen ja homma menee nappiin. En usko, että olisin elossa tai ainakaan toimiva yhteiskunnan jäsen jos tämä olisi liiaksi pitkittynyt. Ja kyllä kävin terapiassa ennen ja jälkeen testohoitojen. Nykyään en käy transasioista vaan aika perusluontoisista asioista millä ei ole transsukupuolisuuden kanssa mitään tekemistä.
Yritän ymmärtää asiaa teidänkin näkökulmasta, jos siihen ei osaa samaistua niin vaikea sitä on ymmärtää. Mutta 25-30 v ikäraja on täysin kohtuuton. Harva ei oikeasti jaksa käydä tälläistä rumbaa läpi, ellei aidosti niin tunne. Lisänä pelko siitä, menettääkö perheensä, hyväksyy ketään, vastaako testo niin kuin toivon (esim. Geenien takia parta ei ehkä kasvakkaan testoista huolimatta vaikka niin olisi toivonut jne) ja väkivallan uhka. Itse olen tältä kaikelta suurimmaksi osaksi säästynyt, mutta silti. Prosessi on rankka, haastava ja menetyksen pelkoja on paljon.
Lisää saa kysyä, mutta fiksusti.
Ei ole. 25-vuotias on nuori. Sekin on siinä rajoilla, että voiko henkilö oikeasti olla valmis arvioimaan koko loppuelämään vaikuttavien hoitojen seuraukset, kun aivot vasta ovat niin sanotusti kypsyneet. Jos on niin kova kiire hoitoihin, niin se kyllä haiskahtaa epätoivolta ja epätoivoisena tehdyt ratkaisut eivät yleensä ole ne parhaimmat. Ja kuten sanottu, tuo korkeampi ikä transhoitoihin antaa aikaa puuttua muihin ongelmiin, jotka näyttävät olevan yleisiä transdiagnoosin saaneilla. Samoin vanhemmalla iällä tehdyt transhoidot näyttävät korreloivan paremmin tyytyväisyyden kanssa. Mikä käy järkeenkin: kun on rauhassa miettinut ratkaisua ja myös saanut elää elämäänsä terveellä keholla, osa jopa oman perheen ja lapset jo tehden, on päätös pitävämmällä pohjalla.
Kaikilla asia ei mene näin. Itse olen voinut pahoin jo lapsesta saakka, nyt olen 25 vuotias. Olen päässyt elämässä eteenpäin, teen töitä ja opiskelen ammattikorkeassa. Mitä ennen testoja en todellakaan olisi nähnyt tapahtuvan. Lapsia harva transmies haluaa synnyttämällä, joten sitä olisi ollut yhtä turhan kanssa odottaa. Etenkin kun olen kiinnostunut naisista, en miehistä. Kuten Mirakin nyt seurustelee transmiehen kanssa, niin lapset tulisi joka tapauksessa muulla tavalla. Toki tuo munasarjojen yms poistoa olisi saanut lykätä.
Ja ongelmat mitkä on transihmisillä yleisiä, niin miksiköhän? Siksi koska sukupuoli ei vastaa sitä, mitä sen olisi pitänyt olla. Pienellä osalla jokin muu mt vaiva. Vertaan nyt itseeni, koska se on helpointa. Miten olisin voinut korjata näitä "transihmisille tyypillisiä ongelmia" jos ainoa ja oikea olisi ja oli ollut testohoidot. Olisin odottanut 25 vuotiaaksi asti, jolloin olisin käynyt terapiassa itkemässä kuinka vihaan itseäni, kaikkialle minne menen on kylmä muistutus siitä, että en ole sitä mitä pitäisi. Ei tarvitse olla järjen jättiläinen ymmärtääkseen, ettei siinä paljoa hoitotahot auttaisi. Olisin masentunut, kehittänyt päihdeongelman, koulut olisivat jääneet ja suhteet ihmisiin rakoilleet oireilun takia. En itse näe tässä kuviossa itsensä korjautumista, koiraa, omakotitaloa ja lapsia. Näen pelkän todennäköisen lopun.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä mikä on ero ihmisellä siihen, että toisia naisia ahdistellaan ja toisia ei. Tai joitakin enemmän ja toisia hyvin vähän.
Onko ero ihmistyypissä vai omassa kokemisessa.
En sano, etteikö olisi totta, että joitain on ahdisteltu. Mutta on myös totta, ettei joitain ole tai se on ollut vähäistä.
Emme me voi kyseenalaistaa täällä eri ihmisten kertomia asioita. Ei niitäkään, jotka eivät ole ahdistelua kohdanneet tai ole kokeneet sitä jotain tilannetta ahdistavaksi.
Itse en ole koskaan vihannut olla nainen tai halunnut olla muu kuin olen. En myöskään vihaa miehiä. Emme me ole, naiset tai miehet, mitenkään täydellisiä ihmisinä. Mutta täällä vaan pitää se aika jotenkin elää joka meille on annettu.
Mahdollisimman sovussa omat ja muiden epätäydellisyydet ymmärtäen.Tarkoitatko, että jonkun tyyppisiä ihmisiä ahdistellaan ja toisia ei? Toivottavasti ymmärrät, että mikään ahdistelu ei ole uhrin syy.
Ja jos sanot että kyse on omasta kokemuksesta, niin et kai nyt tarkoita, että kourimisesta ja vaikka takapuoleen käsiksi käymisestä ahdistuva on yliherkkä lumihiutale?
Minusta pitäisi olla hyvin varovainen sanoissaan ja kunnioittava toisen kokemusta kohtaan, kun puhutaan vaikka seksuaalisesta ahdistelusta.
Ei voi olla kenenkään niin vaikeaa koskettaa toisia vain luvan kanssa, ja puhua heille normaalisti.
Sitä voi myös kutsua sattumaksi, miksi toisia ahdistellaan paljon ja toisia ei käytännössä yhtään. En yhtään epäile, etteikö takapuolen kourimisista puhuvat naiset kertoisi totuutta. Mutta yhtä totta on se, että minä 36-vuotias pääkaupunkiseudulla asuva nainen en ole kohdannut sellaista.
Sen sijaan katseet ja puheet voivat olla tulkinnallisia. Joku kokee kehun ulkonäöstä ahdisteluna, toinen ei. Asiaan voi vaikuttaa esim. tapa, jolla kehu annetaan, kehujan persoonallisuus ja olemus tai kehutun ihmisen omat kokemukset ja pelot.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksei meidän lesbojen anneta olla lesboja rauhassa? Miten voi olla että nykyään jos tyttö pitää tytöistä niin aletaan tyrkyttää transhoitoja, koska eihän nyt kaksi naista voi olla yhdessä vaan toisen täytyy muuttua mieheksi??
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Halusin lapsena olla poika. MInua myös pidettiin poikana. Pukeuduin ja käyttäydyin kuin poika. Vanhempani eivät pakottaneet lemaan muuta ja antoivat minun touhuta elämässäni sellaisena kuin olen. SIlti ihastuin tyttöyteen ja naisellisuuteen murrosiässä, olin innoissani kuukautisistani ja miten rintani alkoivat kasvaa. Nyt mietin, että olisi ollut karseaa elää tänä päivänä ja jos minut olisi siirretty jonnekin terapiaan vahvistumaan sukupuoltaan vaihtavaksi transpojaksi.
Mulla on sama kokemus, paitsi että mua kyllä pilkattiin siitä poikuudesta vanhempieni osalta, sain typeriä lempinimiä jne. Sun vanhempasi toimivat ihanan fiksusti, ja noin mun mielestä pitäisikin toimia.
Ja todella olen miettinyt paljon esim. Angelina Jolien lasta Shilohia, nykyään vissiin John? Että kun on lapsena identifioitunut vahvasti pojaksi, niin mitä hänelle on tehnyt se, että asiasta on tehty julkista ja hänestä on tullut vähemmistöjen ikoni? Jos, ja vain jos hänellä olisikin mieli kasvun myötä muuttunut, niin millainen paine olisi ollut siitä?
Lasten vaan pitäisi saada kasvaa ihan rauhassa, ja rakentaa identiteettiään ilmaan painostusta mihinkään suuntaan. Sitä se sukupuolineutraalius tarkoittaa. Että jokainen saisi toteuttaa henkilökohtaisia piirteitään ilman että niitä väkisin työnnetään sukupuoli-bokseihin, koska ihan oikeasti SE on se asia, mikä päätä sekoittaa jos jokin.
Tältä näyttää tuo Angelina Jolien lapsi nykyisin:
https://hollywoodlife.com/wp-content/uploads/2021/07/shiloh-jolie-oitt-…
8888 kirjoitti:
8888 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
8888 kirjoitti:
Itse olen transmies, enkä ajattele Miraa petturina, enemmänkin harmittaa hänen puolestaan. Katsoin dokumentin ja minusta puhui asioista fiksusti. Itse käynyt Taysissa ja menin alaikäisenä, voin kertoa etten helpolla päässyt. Eikä oikeastaan kukaan trans tuttuni, että voitte kyllä heittää roskiin puheet siitä, että sitä mainostettaisiin apuna kaikkeen. Itsellä meni vuosia, että sain tarvitsemani hoidot sekä diagnoosin. Kärsein masennuksesta ja alkoholiongelmasta silloin johtuen sukupuoli ristiriidasta ja ironisesti siitä syystä se myös lykkääntyi. Kävin käynneillä monta kertaa ja testit oli kattavia, jopa liiankin. Jotkut asiat eivät itseni mielestä ollut tarpeellista udella ja oli kovin ahdistaviakin. Noin vuoden päästä kyseltiin jatketaan hoitoa ja tuntuuko oikealta. Tuntui ja tuntuu yhä, enkä oikeastaan aina huomaa, että olisin tehnyt mitään massiivista muutosta ellei nyt joku siitä muistuta. Voin paljon paremmin kuin aikaa ennen testoja. Ei se muita ongelmiani korjannut (kuten ahdistus, jännittäminen yms), mutta ei se ollut sen tarkoitus, nuo muut asiat johtuvat ihan muista tekijöistä ja ne olisi hyvä erottaa toisistaan. Pahin terä on kuitenkin poissa. On vaikeaa selittää miltä nyt tuntuu kun on koko elämänsä ollut näkymätön.
Olen tavannut itsekin joitakin ihmisiä, jotka ovat kyseenalaistaneet sukupuoli identiteettinsä, mutta siinä on ollut jokin haiskahdus. En voi silti sanoa, että jokainen trans etenisi saman kaavan mukaan, mutta hoitajat yleisesti kyllä aistivat tälläiset herkästi. Mikään hoito ei silti ole riskitön. Mutta kuten sanottu, Miran kaltaisia on, mutta enemmistö kokee aidosti sen mitä itse koen ja homma menee nappiin. En usko, että olisin elossa tai ainakaan toimiva yhteiskunnan jäsen jos tämä olisi liiaksi pitkittynyt. Ja kyllä kävin terapiassa ennen ja jälkeen testohoitojen. Nykyään en käy transasioista vaan aika perusluontoisista asioista millä ei ole transsukupuolisuuden kanssa mitään tekemistä.
Yritän ymmärtää asiaa teidänkin näkökulmasta, jos siihen ei osaa samaistua niin vaikea sitä on ymmärtää. Mutta 25-30 v ikäraja on täysin kohtuuton. Harva ei oikeasti jaksa käydä tälläistä rumbaa läpi, ellei aidosti niin tunne. Lisänä pelko siitä, menettääkö perheensä, hyväksyy ketään, vastaako testo niin kuin toivon (esim. Geenien takia parta ei ehkä kasvakkaan testoista huolimatta vaikka niin olisi toivonut jne) ja väkivallan uhka. Itse olen tältä kaikelta suurimmaksi osaksi säästynyt, mutta silti. Prosessi on rankka, haastava ja menetyksen pelkoja on paljon.
Lisää saa kysyä, mutta fiksusti.
Ei ole. 25-vuotias on nuori. Sekin on siinä rajoilla, että voiko henkilö oikeasti olla valmis arvioimaan koko loppuelämään vaikuttavien hoitojen seuraukset, kun aivot vasta ovat niin sanotusti kypsyneet. Jos on niin kova kiire hoitoihin, niin se kyllä haiskahtaa epätoivolta ja epätoivoisena tehdyt ratkaisut eivät yleensä ole ne parhaimmat. Ja kuten sanottu, tuo korkeampi ikä transhoitoihin antaa aikaa puuttua muihin ongelmiin, jotka näyttävät olevan yleisiä transdiagnoosin saaneilla. Samoin vanhemmalla iällä tehdyt transhoidot näyttävät korreloivan paremmin tyytyväisyyden kanssa. Mikä käy järkeenkin: kun on rauhassa miettinut ratkaisua ja myös saanut elää elämäänsä terveellä keholla, osa jopa oman perheen ja lapset jo tehden, on päätös pitävämmällä pohjalla.
Kaikilla asia ei mene näin. Itse olen voinut pahoin jo lapsesta saakka, nyt olen 25 vuotias. Olen päässyt elämässä eteenpäin, teen töitä ja opiskelen ammattikorkeassa. Mitä ennen testoja en todellakaan olisi nähnyt tapahtuvan. Lapsia harva transmies haluaa synnyttämällä, joten sitä olisi ollut yhtä turhan kanssa odottaa. Etenkin kun olen kiinnostunut naisista, en miehistä. Kuten Mirakin nyt seurustelee transmiehen kanssa, niin lapset tulisi joka tapauksessa muulla tavalla. Toki tuo munasarjojen yms poistoa olisi saanut lykätä.
Ja ongelmat mitkä on transihmisillä yleisiä, niin miksiköhän? Siksi koska sukupuoli ei vastaa sitä, mitä sen olisi pitänyt olla. Pienellä osalla jokin muu mt vaiva. Vertaan nyt itseeni, koska se on helpointa. Miten olisin voinut korjata näitä "transihmisille tyypillisiä ongelmia" jos ainoa ja oikea olisi ja oli ollut testohoidot. Olisin odottanut 25 vuotiaaksi asti, jolloin olisin käynyt terapiassa itkemässä kuinka vihaan itseäni, kaikkialle minne menen on kylmä muistutus siitä, että en ole sitä mitä pitäisi. Ei tarvitse olla järjen jättiläinen ymmärtääkseen, ettei siinä paljoa hoitotahot auttaisi. Olisin masentunut, kehittänyt päihdeongelman, koulut olisivat jääneet ja suhteet ihmisiin rakoilleet oireilun takia. En itse näe tässä kuviossa itsensä korjautumista, koiraa, omakotitaloa ja lapsia. Näen pelkän todennäköisen lopun.
No nyt puhut palturia. Kyllähän sitä transpoleilla töissä olevatkin jatkuvasti haastatteluissaan sanovat, että suurella osalla hoitoihin hakeutuvista on muita mt-ongelmia. Lähes jokainen heistä varmaan sanoo, kuten sinäkin, että ongelmat johtuvat transsukupuolisuudesta, mutta onko se todella niin?
8888 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
8888 kirjoitti:
Itse olen transmies, enkä ajattele Miraa petturina, enemmänkin harmittaa hänen puolestaan. Katsoin dokumentin ja minusta puhui asioista fiksusti. Itse käynyt Taysissa ja menin alaikäisenä, voin kertoa etten helpolla päässyt. Eikä oikeastaan kukaan trans tuttuni, että voitte kyllä heittää roskiin puheet siitä, että sitä mainostettaisiin apuna kaikkeen. Itsellä meni vuosia, että sain tarvitsemani hoidot sekä diagnoosin. Kärsein masennuksesta ja alkoholiongelmasta silloin johtuen sukupuoli ristiriidasta ja ironisesti siitä syystä se myös lykkääntyi. Kävin käynneillä monta kertaa ja testit oli kattavia, jopa liiankin. Jotkut asiat eivät itseni mielestä ollut tarpeellista udella ja oli kovin ahdistaviakin. Noin vuoden päästä kyseltiin jatketaan hoitoa ja tuntuuko oikealta. Tuntui ja tuntuu yhä, enkä oikeastaan aina huomaa, että olisin tehnyt mitään massiivista muutosta ellei nyt joku siitä muistuta. Voin paljon paremmin kuin aikaa ennen testoja. Ei se muita ongelmiani korjannut (kuten ahdistus, jännittäminen yms), mutta ei se ollut sen tarkoitus, nuo muut asiat johtuvat ihan muista tekijöistä ja ne olisi hyvä erottaa toisistaan. Pahin terä on kuitenkin poissa. On vaikeaa selittää miltä nyt tuntuu kun on koko elämänsä ollut näkymätön.
Olen tavannut itsekin joitakin ihmisiä, jotka ovat kyseenalaistaneet sukupuoli identiteettinsä, mutta siinä on ollut jokin haiskahdus. En voi silti sanoa, että jokainen trans etenisi saman kaavan mukaan, mutta hoitajat yleisesti kyllä aistivat tälläiset herkästi. Mikään hoito ei silti ole riskitön. Mutta kuten sanottu, Miran kaltaisia on, mutta enemmistö kokee aidosti sen mitä itse koen ja homma menee nappiin. En usko, että olisin elossa tai ainakaan toimiva yhteiskunnan jäsen jos tämä olisi liiaksi pitkittynyt. Ja kyllä kävin terapiassa ennen ja jälkeen testohoitojen. Nykyään en käy transasioista vaan aika perusluontoisista asioista millä ei ole transsukupuolisuuden kanssa mitään tekemistä.
Yritän ymmärtää asiaa teidänkin näkökulmasta, jos siihen ei osaa samaistua niin vaikea sitä on ymmärtää. Mutta 25-30 v ikäraja on täysin kohtuuton. Harva ei oikeasti jaksa käydä tälläistä rumbaa läpi, ellei aidosti niin tunne. Lisänä pelko siitä, menettääkö perheensä, hyväksyy ketään, vastaako testo niin kuin toivon (esim. Geenien takia parta ei ehkä kasvakkaan testoista huolimatta vaikka niin olisi toivonut jne) ja väkivallan uhka. Itse olen tältä kaikelta suurimmaksi osaksi säästynyt, mutta silti. Prosessi on rankka, haastava ja menetyksen pelkoja on paljon.
Lisää saa kysyä, mutta fiksusti.
Ei ole. 25-vuotias on nuori. Sekin on siinä rajoilla, että voiko henkilö oikeasti olla valmis arvioimaan koko loppuelämään vaikuttavien hoitojen seuraukset, kun aivot vasta ovat niin sanotusti kypsyneet. Jos on niin kova kiire hoitoihin, niin se kyllä haiskahtaa epätoivolta ja epätoivoisena tehdyt ratkaisut eivät yleensä ole ne parhaimmat. Ja kuten sanottu, tuo korkeampi ikä transhoitoihin antaa aikaa puuttua muihin ongelmiin, jotka näyttävät olevan yleisiä transdiagnoosin saaneilla. Samoin vanhemmalla iällä tehdyt transhoidot näyttävät korreloivan paremmin tyytyväisyyden kanssa. Mikä käy järkeenkin: kun on rauhassa miettinut ratkaisua ja myös saanut elää elämäänsä terveellä keholla, osa jopa oman perheen ja lapset jo tehden, on päätös pitävämmällä pohjalla.
Kaikilla asia ei mene näin. Itse olen voinut pahoin jo lapsesta saakka, nyt olen 25 vuotias. Olen päässyt elämässä eteenpäin, teen töitä ja opiskelen ammattikorkeassa. Mitä ennen testoja en todellakaan olisi nähnyt tapahtuvan. Lapsia harva transmies haluaa synnyttämällä, joten sitä olisi ollut yhtä turhan kanssa odottaa. Etenkin kun olen kiinnostunut naisista, en miehistä. Kuten Mirakin nyt seurustelee transmiehen kanssa, niin lapset tulisi joka tapauksessa muulla tavalla. Toki tuo munasarjojen yms poistoa olisi saanut lykätä.
Eikö kohdun ja munasarjojen poistaminen tule ajankohtaiseksi kun on ollut testolla 5 vuotta? Eli niiden poistaminenhan on kytköksissä hormoneiden aloitusajankohtaan. Yksi lisäsyy, miksi EI tulisi aloittaa hoitoja niin nuorena vaan vasta vanhemmalla iällä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En yhtään ihmettele kun pohjoismaissa aikuisten pitää sekottaanuorten päitä kaikilla roskalla mitä tulee amerikoista.
Aikuisten vika.
Kulttuuri-imperialismiahan tämä on.
En nyt sano, että kaipaisin tänne tuota itärajan takaistakaan menoa tänne (jossa vitsaillaan olevan vain yhden sukupuolen), mutta masentavaa millaiseksi pannariksi tämä moninaisuuskohkaaminen on mennyt.
Ihan kuin jotain new agea. ”Saat kaiken mitä vaan ikinä keksit toivoa ja voit olla mitä ikinä haluat”."Sukupuolen moninaisuutta"
opetetaan jo ala-asteelaisille. itseasiassa jo esikoulussakin jopa.
Siellä se on uusimmassa OPS:issa piilotettuna tasa-arvon opetuksen alle.
https://www.oph.fi/sites/default/files/documents/173318_tasa_arvotyo_on…Lukekaa vanhemmat tämä opas opetushallitukselta, tiedätte sitten miksi lapsenne yhtäkkiä sanoo olevansa toista sukupuolta.
"Jokaisella on oikeus määritellä sukupuolensa
Jokaisella tulee olla oikeus itse määritellä, millainen tyttö tai nainen, poika tai mies hän on, vai kokeeko hän olevansa muunsukupuolinen eli jotain naiseuden ja mieheyden ulkopuolella tai sukupuolten välissä. Kokemus omasta sukupuo- lesta voi myös muuttua ja vaihdella eri elämänvaiheissa. Yksilön sukupuoli onkin aina moninainen kokonaisuus ja kirjo ominaisuuksia. Muiden tulee kun- nioittaa yksilön kokemusta ja ymmärtää, että jokainen on oman itsensä paras asiantuntija. Sukupuolitietoinen opettaja osaa tukea oppilasta oman sukupuolen itsemäärittelyssä tämän prosessin eri vaiheissa."
"Monella lapsella on kausia, jolloin eri sukupuolia tavallaan kokeillaan. Kansanomaisesti puhumme tyttöpojista ja poikatytöistä."Eli transiuttavat "poikatytöt" ja "tyttöpojat"
Miksi eivät anna olla ihan vaan omanlaisiaan tyttöjä ja poikia jotka käyttäytyvät ei-stereotyyppisesti?
Huolestuttavaa.
Tuo taisi olla sama opas, joka sanoo lapsen tai nuoren "sukupuolen vahvistamisen" vähentävän itsemurhia. Myös Seta, joka on tainnut sanella oppaan sellaisenaan, pelottelee jatkuvasti dysforisten nuorten itsetuholla ja vaatii sen varjolla alaikäisten hoitoja ja juridisen merkinnän vaihtoa, vaikka myöntävät itse näin:
"Toteutuneiden itsemurhien osalta ei ole olemassa tilastotietoja sen osalta, kuinka monta prosenttia uhreista kuuluu sukupuolivähemmistöön, eikä ole mahdollista arvioida tarkkaan sitä, kuinka suuri osa transnuorten kuolemista johtuu juuri itsemurhista."
https://sukupuolenosaamiskeskus.fi/ammattilaisille/tutkimuskatsaukset/
Ruotsalaisessa seurantatutkimuksessa leikkaushoidot läpikäyneiden itsemurhariski oli jopa suurempi kuin ei leikkaushoitoja saaneiden transien. Tutkimus ei tue väitettä, että transhoidot (hormonit ja/tai leikkaus) parantaisi potilaiden mielenterveysongelmia, vaan ongelmat jatkuvat suurina hoidoista huolimatta.
Nykyistä keskusteluilmapiiriä kuvaa, että ko. tutkimuksen tehneet tutkijat uutisoivat ensin laajasti tutkimuksensa tulokset väärin ja väittivät sen tukevan transhoitoja. Joutuivat myöhemmin julkaisemaan korjauksen dataan ja johtopäätöksiin.
Vierailija kirjoitti:
8888 kirjoitti:
Itse olen transmies, enkä ajattele Miraa petturina, enemmänkin harmittaa hänen puolestaan. Katsoin dokumentin ja minusta puhui asioista fiksusti. Itse käynyt Taysissa ja menin alaikäisenä, voin kertoa etten helpolla päässyt. Eikä oikeastaan kukaan trans tuttuni, että voitte kyllä heittää roskiin puheet siitä, että sitä mainostettaisiin apuna kaikkeen. Itsellä meni vuosia, että sain tarvitsemani hoidot sekä diagnoosin. Kärsein masennuksesta ja alkoholiongelmasta silloin johtuen sukupuoli ristiriidasta ja ironisesti siitä syystä se myös lykkääntyi. Kävin käynneillä monta kertaa ja testit oli kattavia, jopa liiankin. Jotkut asiat eivät itseni mielestä ollut tarpeellista udella ja oli kovin ahdistaviakin. Noin vuoden päästä kyseltiin jatketaan hoitoa ja tuntuuko oikealta. Tuntui ja tuntuu yhä, enkä oikeastaan aina huomaa, että olisin tehnyt mitään massiivista muutosta ellei nyt joku siitä muistuta. Voin paljon paremmin kuin aikaa ennen testoja. Ei se muita ongelmiani korjannut (kuten ahdistus, jännittäminen yms), mutta ei se ollut sen tarkoitus, nuo muut asiat johtuvat ihan muista tekijöistä ja ne olisi hyvä erottaa toisistaan. Pahin terä on kuitenkin poissa. On vaikeaa selittää miltä nyt tuntuu kun on koko elämänsä ollut näkymätön.
Olen tavannut itsekin joitakin ihmisiä, jotka ovat kyseenalaistaneet sukupuoli identiteettinsä, mutta siinä on ollut jokin haiskahdus. En voi silti sanoa, että jokainen trans etenisi saman kaavan mukaan, mutta hoitajat yleisesti kyllä aistivat tälläiset herkästi. Mikään hoito ei silti ole riskitön. Mutta kuten sanottu, Miran kaltaisia on, mutta enemmistö kokee aidosti sen mitä itse koen ja homma menee nappiin. En usko, että olisin elossa tai ainakaan toimiva yhteiskunnan jäsen jos tämä olisi liiaksi pitkittynyt. Ja kyllä kävin terapiassa ennen ja jälkeen testohoitojen. Nykyään en käy transasioista vaan aika perusluontoisista asioista millä ei ole transsukupuolisuuden kanssa mitään tekemistä.
Yritän ymmärtää asiaa teidänkin näkökulmasta, jos siihen ei osaa samaistua niin vaikea sitä on ymmärtää. Mutta 25-30 v ikäraja on täysin kohtuuton. Harva ei oikeasti jaksa käydä tälläistä rumbaa läpi, ellei aidosti niin tunne. Lisänä pelko siitä, menettääkö perheensä, hyväksyy ketään, vastaako testo niin kuin toivon (esim. Geenien takia parta ei ehkä kasvakkaan testoista huolimatta vaikka niin olisi toivonut jne) ja väkivallan uhka. Itse olen tältä kaikelta suurimmaksi osaksi säästynyt, mutta silti. Prosessi on rankka, haastava ja menetyksen pelkoja on paljon.
Lisää saa kysyä, mutta fiksusti.
Vakava masennus ja päihdeongelmat todella lykkäävät hoitoja, vaikka itse diagnoosin tekeminen muutoin olisi mahdollista. Hormonien vaikutukset ovat ensimmäisinä kuukausina ja vuosina sen verran radikaaleja (ja siihen päälle kirurgiset toimenpiteet) että pääkopan on oltava riittävässä kunnossa jo aloittaessa siinä missä fyysisen terveydenkin. Ironista ehkä jollain tasolla mutta kuten itsekin sanoit, kehonmuokkaus ei korjaa muita ongelmia. Testosteroni itsessään ei lukitse pullonkorkkia tai nosta mielialaa, vaan luultavasti masentuneesta juop osta tulee masentunut juop po jolla on murrosikä kaupan päälle...
Ja prosessiin ei kuulu turhia kysymyksiä. Jotkut kuulostavat/ovat tahallisesti muotoiltu turhanpäiväisen kuuloisiksi jotta se diagnoosiin tarvittava psykoanalyysi olisi luotettava. Se, että jotkut aktivistit väittävät tätä temppuradaksi, mainostavat nettipuoskareita ja ruokkivat mainitsemiasi pelkoja on todella vastuutonta.
Siinä olet ihan oikeassa, että päihdeongelma ja vakavan masennuksen hoito on kyllä ehdoton vaikka ironista se on. Itse sain toki vähennettyä ja hoitotaho minulla oli masennuksen puolesta. Masentunut en ole ollut testojen tulleiden muutosten myötä. Alkoholiakin menee harvemmin. Ja olen itse ollut täysin ymmärtäväinen testien ja tutkimusten kanssa. Silti en näe joidenkin kysymysten arvoa prosessin kannalta, oli enemmänkin nöyryyttäviä. Enkä oikein saanut vastaustakaan miksi niitä kysyttiin. Kaikki muut hyväksyin, enkä kyseenalaistanut. Oli hienoa, että olivat tarkkoja asian suhteen ja pystyin puhumaan asioista avoimesti sekä kysymään jos jokin oli epäselvää. Toki itsekin oli rehellinen ja kannustan syvästi siihen niitäkin jotka hoitoon hakeutuu. Toki on asioita mitä saisi muuttaakin, mutta itse en ole hirveän suuria vääryyksiä siellä kokenut.
Jaa. Jos elät 30 vuotta ilman ongelmia ja joku ilta saatkin taksijonossa turpaasi vaikka hiustesi värin takia, onko silloin liioittelua ja uhriutumista jos kokemuksesta jää traumatila päälle koska koko elämäsi on ollut muuten niin rauhallista? Vai tekisikö mieli värjätä hiukset tai ajaa kokonaan pois etteivät ne muistuta kamalasta kohtaamisesta? Toiset selviävät olankohtautuksella, toiset eivät.