Lue keskustelun säännöt.
Kun oma lapsi ei halua lapsia
19.10.2014 |
Älkää nyt vetäkö hernettä nenään otsikon takia. En ole sitä mieltä että kaikkien pitäisi tehdä lapsia tai että minulla olisi oikeus lapsenlapsiin tms. Haluaisin vain vaihtaa ajatuksia muiden kanssa joilla on sama tilanne.
Kommentit (112)
[quote author="Vierailija" time="20.10.2014 klo 06:12"]
Aika monen äiti varmaan katuu, täällä olevista jutuista päätellen. Ikävää, että se oma erehdys on näytetty niin selvästi lapsille, että siitä jää elinikäinen katkeruus.
[/quote]En usko oman äitini katuvan lapsiaan, muttei silti osannut eikä osaa olla kovin hyvä äiti. Se että rakastaa lapsiaan ei automaattisesti tarkoita sitä että osaa olla hyvä vanhempi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun äitini on noita jotka kaipaisivat kovasti lastenlapsia, mutta ei tule saamaan. Minä en niitä ole tehnyt koska en ole koskaan löytänyt miestä, nyt ikää jo 40 enkä enää tekisi vaikka löytäisinkin miehen, koen olevani jo liian vanha niihin hommiiin. Minulla on nuorempi veli, mutta hän taas on kärsinyt yli 10 vuotta masennuksesta ja paniikkihäiriöstä ja on käytännössä erakko, en usko että tulee koskaan hankkimaan parisuhdetta tai lapsia.
Kamalaahan se on katsoa kun aina kun menen vanhemmille käymään, äiti kyyneleet silmissä selittää miten naapuruston samanikäiset naiset ovat taas hoitaneet lastenlapsiaan ja välillä joku naljaileekin hänelle siitä kun hänellä ei ole lastenlapsia. "Mutta täytyyhän niitä olla!" oli eräskin sanonut. Ja jokaisen kehumisen jota muut naiset sanoo lastenlapsistaan hän ottaa iskuna suoraan omaan sydämeensä, muistutuksena siitä mitä häneltä puuttuu. Mutta minkä minä sille voin, että elämäni meni näin etten koskaan löytänyt puolisoa ja siksi saanut lasta...
[quote author="Vierailija" time="19.10.2014 klo 18:54"]ei kukaan täysjärkinen - - - pilaa kroppaansa jonkun muun vuoksi.
[/quote]
Toivottavasti kukaan ei erehdy pelastamaan sinua oman henkensä uhalla.
[quote author="Vierailija" time="19.10.2014 klo 20:39"]Mulla hiukan erilainen tilanne, lapsi ei sairauden takia halua lapsia ja toinen on niin nörtti, että ei taida onnistua - poikia molemmat. Sairaus on perinnöllinen ja haittaa elämää paljon. Olen onnellinen lapsistani mutta onhan se tuskaa kun lapsi on sairas. En tiennyt asiasta raskaaksi tullessa, sukua alettiin tutkia vasta kun kolmas miehen puolella oli sairas. On noita aiemminkin ollut, mutta anopilta on kaksi lasta kuollut ja osasta ei kai ole vain tiedetty. En osaa sanoa, olisi tuskaa nähdä, jos sairas lapsi saisi taas lapsen, joka sairastaa. Sairauden kanssa elää, mutta vaikea se on. En kerro enempää, koska en halua että lastani tunnistetaan. Minusta ei olisi niin väliä.
Harmi että tästä tuli täysin ohi otsikosta velojen tappelu, aiheesta olisi ollut mukava jutustella.
[/quote]Varmaankin siksi että otsikko/aihe koskee myös näiden äitien lapsia jotka eivät halua lapsia, ja tännekin tuli heti syyllistämistä että "kadut myöhemmin kuitenkin!", "mutta MINÄ ainakin rakastan lapsiani!" "hähhää et sinä mitään tiedä, olet liian nuori!", "älä ole niin itsekäs :("
Ymmärrän täysin ap:n surutyön. Jos itse on lapsirakas tai perhekeskeinen, niin toki sitä toivoisi, että niitä omia olisi sukupolvi toisensa jälkeen. Omat lapset ovat kaikki alle 3 v, mutta ounastelen jo pahasti, että saan kunnon mummokompleksin, kun lapset varttuvat. Olin itse hyvin lapsivastainen oman huonon lapsuuden vuoksi ja satavarma, etten olisi hyvä äiti kiitos oman katkeruuden. Sitten petti pillerit ja ne hormonihöyryt laukaisivat vahvan suojeluhalun ja tarpeen olla äiti. Onneksi miehen pulkka kääntyi samalla. En endometrioosin vuoksi edes uskonut kykeneväni lisääntymään ja en myöskään kokenut, että tarvitsisin biologisia jälkeläisiä, kun maailmassa on jo valmiiksi kärsiviä lapsia.
Esikoisemme on onni onnettomuudessa ja esikoisen herättämien tunteiden vuoksi päädyimme tekemään toisenkin (joka endosta huolimatta tärppäsi tokasta kierrosta). Olin täysin varustautunut siihen, että minä olen oman sukuhaarani viimeinen jäsen, mutten osaa samalla viileällä tavalla enää suhtautua, että jompi kumpi lapsistani (tai molemmat) jäisivät lapsettomiksi. En aio painostaa lapsiani lisääntymään, mutta lapsieni lapsettomuus olisi minulle todennäköisesti kovempi pala, kuin oma lapsettomuus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="19.10.2014 klo 19:39"]
Minulla on aivan yhtä suuri oikeus osallistua tähän keskusteluun kuin sinullakin, pöh ja pah.
Joo en varmaan tajuakaan, kun en ole sinun lapsuuttasi elänyt. Minun äitini ei onneksi ollut alkoholisti vaikka isäni olikin, mutta muuten oli sekä aineellista että muunkinlaista.
Se paska lapsuus voi olla niin monenlainen, toiselle se on sitä ettei saa jotain mitä kavereilla on toisille sitä, että vanhemmat juo ja tappelee.
Kaikenlaista kaltoinkohtelua on, mutta samankin perheen lapset voivat kokea lapsuuden olosuhteet niin erilaisina. Tiedän myös ihmisiä, jotka ovat olleet sijaisperheissä huonojen kotiolojen vuoksi, mutta silti ovat halunneet ja uskaltaneet hankkia omia lapsia. Pöh ja pah vielä kerran.
[/quote]
Oikeus osallistua keskusteluun ja oikeus mitätöidä toisten kokemuksia ovat kaksi eri asiaa.
Joku raiskattu on ihan kykenevä normaaliin seksielämään ja joku ei pysty siihen vuosienkaan terapian jälkeen. Joku selviää autokolarista ja lähtee seuraavana päivänä road tripille, joku näkee autoilusta painajaisia vuosienkin jälkeen. Ihmiset on erilaisia, ja on naurettavan ylimielestä tulla sanomaan että "sä oot kuvitellut traumasi kun et saanut uusia leluja, toi naapurin pirkkokin puski 5 lasta vaikka kasvoi lastenkodissa". Ja sitäpaitsi, sä et voi tietää millainen äiti se pirkko on. Se saattaa ihan hyvin jatkaa oppimiaan paskoja tapoja, ei ne aina päälle päin näy.
Minä olen kokenut elämässäni sen verran pahaa (en välttämättä mitenkään poikkeuksellisen paljon, mutta ehkä olen vain sitten heikompi ja jäljet ovat jääneet jotka satuttavat vieläkin), että luottamukseni ihmisiin on kärsinyt. Olen myös sosiaalisesti vetäytyvä. Tähän vielä lisänä rumuus ja alhainen älykkyys, niin ei ihme että olen ollut aina yksin. Aikoinaan kyllä kaipasin parisuhdetta. Joten, se tuntui kuin veitsellä kääntänyt haavasta kun äitini tuputti että "minun pitäisi hankkia joku kiva poika". Enhän minä tosin ole koskaan muutoinkaan kelvannut hänelle sellaisena kuin olen, olin sitten laiha tai lihava niin arvostelee painoani, tein niin tai näin niin se on aina väärin. :( Kyllä minä tietyllä tavalla olen hyväksynyt kelpaamattomuuteni, mutta silti se arvostelu satuttaa aina vaan. Aloittajalle sanoisin siis, että toivottavasti et koskaan ääneen lauo näitä pohdintojasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="19.10.2014 klo 20:20"]
Olen sitä mieltä, että lapsuus menee paljolti vanhempien sanelemana, ja kun se on ohi alkaa aikuisuus omine valintoineen. Eli miksi annatte huonon lapsuuden vaikuttaa pitkälle aikuisikään? On vain ja ainoastaan itsestä kiinni, millainen vanhempi olisit itse. Ja miten aikuisena ylipäätään elät.
[/quote]
Ei tietenkään ole vain itsestä kiinni. Et ymmärrä ihmisen kehityksestä mitään, jos noin väität. Ihminen kun oppii ja sisäistää lapsena niiiin paljon siitä, kuinka lapsia kohdellaan. Osa siitä voi olla tiedostettua ja ne tavat on ehkä helppo korjata, mutta suuri osa on tiedostamatonta ja sitä on hyvin vaikea, jopa mahdoton, muuttaa.
Esim. itse olen oppinut että lapset ovat pahoja. Ne ovat taakka, elämänpilaaja ja pieniä ilkeitä paskiaisia joista on vain vaivaa. Ok, tiedostan että ajattelen näin koska vanhempani ovat ajatelleet näin ja kohdelleet minua sen mukaan. Mutta mitenkäs sen muuttaa?
Ärryn lapsista sekunnissa, enkä voi sietää niiden seuraa. En näe lapsissa mitään hyvää, koska en ole koskaan oppinut näkemään. Ei tätä asiaa voi tietoisesti muuttaa, eikä se ole järjellä muutettavissa. Voit yrittää miettiä asian toisinpäin: jos sinä olet aina pitänyt lapsista ja halunnut niitä ja nähnyt lapset positiivisena asiana, niin mitä pitäisi tehdä jotta alkaisit ajatella ninkuin minä? Kuinka saisit aivopestyä itsesi siihen, että vihaat lapsia etkä voi sietää niitä? Eikö tunnukin aika mahdottomalta ajatukselta? Nii-in, yhtä mahdotonta se on kääntää toisinpäin.
Toisekseen, olen joutunut huolehtimaan itsestäni hyvin pienestä pitäen. Sen lisäksi jouduin kantamaan huolta vanhemmistani ja sisaruksistani, kun vanhemmat kaatoivat kaikki maailman huolet minun niskaani. En siis ensinnäkään saanut itse huolenpitoa, ja toisekseen minun olisi pitänyt huolehtia muista. Ihan alle ala-asteikäisestä lähtien!
Tästä syystä koen, että olen jo koko elämäni verran saanut huolia ja murheita ja vastuuta. Kun vihdoinkin olen aikuinen ja pystyn huolehtimaan itsestäni ilman että se musertaa, en missään nimessä halua lisää vastuuta ja huolta muista ihmisistä. Koko ajatuskin tuntuu todella ahdistavalta, kun koko lapsuuteni oli niin kauhean vastuun taakan kantajana. Minä olen jo lapseni kasvattanut - minut itseni. Se riittää koko elämäksi. Nyt on minun vuoroni nauttia siitä huolettomuudesta ja elämän helppoudesta jonka useimmat saavat kokea lapsena.
[quote author="Vierailija" time="20.10.2014 klo 09:48"]Minun äitini on noita jotka kaipaisivat kovasti lastenlapsia, mutta ei tule saamaan. Minä en niitä ole tehnyt koska en ole koskaan löytänyt miestä, nyt ikää jo 40 enkä enää tekisi vaikka löytäisinkin miehen, koen olevani jo liian vanha niihin hommiiin. Minulla on nuorempi veli, mutta hän taas on kärsinyt yli 10 vuotta masennuksesta ja paniikkihäiriöstä ja on käytännössä erakko, en usko että tulee koskaan hankkimaan parisuhdetta tai lapsia.
Kamalaahan se on katsoa kun aina kun menen vanhemmille käymään, äiti kyyneleet silmissä selittää miten naapuruston samanikäiset naiset ovat taas hoitaneet lastenlapsiaan ja välillä joku naljaileekin hänelle siitä kun hänellä ei ole lastenlapsia. "Mutta täytyyhän niitä olla!" oli eräskin sanonut. Ja jokaisen kehumisen jota muut naiset sanoo lastenlapsistaan hän ottaa iskuna suoraan omaan sydämeensä, muistutuksena siitä mitä häneltä puuttuu. Mutta minkä minä sille voin, että elämäni meni näin etten koskaan löytänyt puolisoa ja siksi saanut lasta...
[/quote]Onpa inhottava tilanne sinulle :( todella kurjaa kun joutuu tuntemaan syyllisyyttä asiasta jota ei tehnyt tahallaan eikä kohdallaan toiselle, jos toiselle ollenkaan, sinun elämäsihän se on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="20.10.2014 klo 10:07"][quote author="Vierailija" time="19.10.2014 klo 20:20"]
Olen sitä mieltä, että lapsuus menee paljolti vanhempien sanelemana, ja kun se on ohi alkaa aikuisuus omine valintoineen. Eli miksi annatte huonon lapsuuden vaikuttaa pitkälle aikuisikään? On vain ja ainoastaan itsestä kiinni, millainen vanhempi olisit itse. Ja miten aikuisena ylipäätään elät.
[/quote]
Ei tietenkään ole vain itsestä kiinni. Et ymmärrä ihmisen kehityksestä mitään, jos noin väität. Ihminen kun oppii ja sisäistää lapsena niiiin paljon siitä, kuinka lapsia kohdellaan. Osa siitä voi olla tiedostettua ja ne tavat on ehkä helppo korjata, mutta suuri osa on tiedostamatonta ja sitä on hyvin vaikea, jopa mahdoton, muuttaa.
Esim. itse olen oppinut että lapset ovat pahoja. Ne ovat taakka, elämänpilaaja ja pieniä ilkeitä paskiaisia joista on vain vaivaa. Ok, tiedostan että ajattelen näin koska vanhempani ovat ajatelleet näin ja kohdelleet minua sen mukaan. Mutta mitenkäs sen muuttaa?
Ärryn lapsista sekunnissa, enkä voi sietää niiden seuraa. En näe lapsissa mitään hyvää, koska en ole koskaan oppinut näkemään. Ei tätä asiaa voi tietoisesti muuttaa, eikä se ole järjellä muutettavissa. Voit yrittää miettiä asian toisinpäin: jos sinä olet aina pitänyt lapsista ja halunnut niitä ja nähnyt lapset positiivisena asiana, niin mitä pitäisi tehdä jotta alkaisit ajatella ninkuin minä? Kuinka saisit aivopestyä itsesi siihen, että vihaat lapsia etkä voi sietää niitä? Eikö tunnukin aika mahdottomalta ajatukselta? Nii-in, yhtä mahdotonta se on kääntää toisinpäin.
Toisekseen, olen joutunut huolehtimaan itsestäni hyvin pienestä pitäen. Sen lisäksi jouduin kantamaan huolta vanhemmistani ja sisaruksistani, kun vanhemmat kaatoivat kaikki maailman huolet minun niskaani. En siis ensinnäkään saanut itse huolenpitoa, ja toisekseen minun olisi pitänyt huolehtia muista. Ihan alle ala-asteikäisestä lähtien!
Tästä syystä koen, että olen jo koko elämäni verran saanut huolia ja murheita ja vastuuta. Kun vihdoinkin olen aikuinen ja pystyn huolehtimaan itsestäni ilman että se musertaa, en missään nimessä halua lisää vastuuta ja huolta muista ihmisistä. Koko ajatuskin tuntuu todella ahdistavalta, kun koko lapsuuteni oli niin kauhean vastuun taakan kantajana. Minä olen jo lapseni kasvattanut - minut itseni. Se riittää koko elämäksi. Nyt on minun vuoroni nauttia siitä huolettomuudesta ja elämän helppoudesta jonka useimmat saavat kokea lapsena.
[/quote]Kauniisti sanottu, ja erittäin samaistuttavaa! Oikein vedin henkeä ja hymyilin viimeisille lauseille, hyvin oivallettu ja on itselle armollista antaa vapaus valita, nyt kun niin voi vihdoin tehdä. Hyvä!
Vela ei vielä, huomasin vasta nyt..
T. 85
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="19.10.2014 klo 21:05"]
On erittäin hyvä, että et hankikaan lapsia, kun et ole pystynyt päästämään irti tuosta katkeruudestasi. Meneehän se yksi ihmiselämä noinkin siinä mutsia vihatessa.
"Lapsista pitämättömyys" on kyllä kaikkein kummallisin syy vapaaehtoiseen lapsettomuuteen. Eihän sitä voi tietää, pitääkö niistä OMISTA lapsista, jos niitä ei ole. Ei se, että rakastaa omia lapsia tarkoita sitä, että jaksaisi kaikkia maailman lapsia rakastaa ja niille leperrellä.
[/quote]
Minä en ainakaan vihaa äitiäni. Vihaan monia hänen tekojaan kyllä, niinkuin lapseen kohdistuvia pahoja tekoja saakin vihata. Ihmistä itseään lähinnä säälin. Hänellä on oikein mainio tytär, johon hän ei ole ikinä halunnut tutustua. Hän on ikänsä vellonut omassa katkeruudessaan ja pahassa olossaan, eikä halua ja/tai kykene etsimään sieltä pääsyä pois. Hän on ollut koko ikänsä onneton ja on todennäköisesti loppuun saakka onneton. Ei sellaista ihmistä voi vihata, sääliä kyllä.
Ja tuosta rakkaudesta... Hmm, mun äiti ei ole rakastanut lapsiaan, eikä mun isä ole rakastanut lapsiaan. Kaikesta päätellen myöskään kukaan isovanhemmistani ei ole rakastanut lapsiaan. En todellakaan siis usko siihen kliseeseen, että jokainen vanhempi kyllä rakastaisi omia lapsiaan. Ja taustani perusteella pitäisin hyvin mahdollista, jos en jopa todennäköisenä, että minäkään en osaisi rakastaa omia lapsia. Mutta poiketen vanhemmistani ja isovanhemmistani: minä en ala pelaamaan niiden syntymättömien lasten elämillä rulettia. En ala ottamaan sitä riskiä että pilaisin sekä oman elämäni että viattomien lasten elämän, jos se ruletti pysähtyisikin siihen kohtaan "ei rakkautta".
[/quote]
Mitä vaille sinä jäät, jos et halua kissaa ja ystäväsi alkavat hankkia kissoja? Hankitko kissan siksi, että ystäväsikin hankkivat vaikka itse et kissaa haluaisi? Onko tarve olla ns. niinkuin muutkin niin kova, että sen vuoksi on tehtävä omaa tahtoa vastaan?
[/quote]
Tämä on perin inhimillistä. Näin toimitaan joka päivä niin poliittisissa kuin uskonnollisissakin piireissä, puhumattakaan ystäväporukoista. Ok, eivät ihan kaikki toimi, mutta seura tekee monesti kaltaisekseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="20.10.2014 klo 03:48"]
Heidän itsensä takia, jotta saisivat mahdollisimman helpon elämän.
[/quote]
Varsinaiseen asiaan kantaa ottamatta, onko tuo kuitenkaan elämän itsetarkoitus?
[quote author="Vierailija" time="20.10.2014 klo 12:42"][quote author="Vierailija" time="20.10.2014 klo 03:48"]
Heidän itsensä takia, jotta saisivat mahdollisimman helpon elämän.
[/quote]
Varsinaiseen asiaan kantaa ottamatta, onko tuo kuitenkaan elämän itsetarkoitus?
[/quote]Miksei olisi? Mitäpä sitä muuta lapselleen toivoisi kuin auvoa ja stressitöntä elämää alusta loppuun, vai?
En jaksanut lukea kuin yhden sivun vastauksia, mutta pakko sanoa kysyjälle, ettei taustalla tarvitse olla mitään lapsuuden traumaa, ei ainakaan meidän perheessä ole. Itse olen keskimmäinen kolmesta ja meistä nuorimmaisella on pieni vauva (etenkin äidilleni vihdoinkin). Me vanhemmat lapset olemme jo 40 rajapyykin ohittaneet ja ainakaan minulle ei koskaan tule lapsia, veljeni puolesta en voi mennä vannomaan, hänellä kun ei ikäkään fyysisesti ole este, mutta hän ei ole tuntunut löytävän äidiksi haluavaa puolisoa.
En muista koskaan lapsena sanoneeni, että haluaisin lapsia tai leikkineeni mitään perheleikkejä. Mulla oli nuken sijaan oikea vauva kotona, ehkä se oli sitten hiukan liian realistista? En kyllä tunne mitenkään tarpeelliseksi vatvoa syitä siihen, etten halua lapsia, minusta se on ihan normaalia, että ihmiset ja niiden halut ja tarpeet ja odotukset elämässä ovat erilaisia.
[quote author="Vierailija" time="19.10.2014 klo 21:05"]
"Lapsista pitämättömyys" on kyllä kaikkein kummallisin syy vapaaehtoiseen lapsettomuuteen. Eihän sitä voi tietää, pitääkö niistä OMISTA lapsista, jos niitä ei ole. Ei se, että rakastaa omia lapsia tarkoita sitä, että jaksaisi kaikkia maailman lapsia rakastaa ja niille leperrellä.
[/quote]
Mitäs sitten tehdään kun lapsi/lapsia hankittu ja fiilis on edelleen sama: en pidä noista?
[quote author="Vierailija" time="20.10.2014 klo 12:50"]
[quote author="Vierailija" time="20.10.2014 klo 12:42"][quote author="Vierailija" time="20.10.2014 klo 03:48"] Heidän itsensä takia, jotta saisivat mahdollisimman helpon elämän. [/quote] Varsinaiseen asiaan kantaa ottamatta, onko tuo kuitenkaan elämän itsetarkoitus? [/quote]Miksei olisi? Mitäpä sitä muuta lapselleen toivoisi kuin auvoa ja stressitöntä elämää alusta loppuun, vai?
[/quote]
♫ ♫ ♪Cu-cu-cu-curlataaaaan ♪ ♫ hei me curlataaaaaaan ♫ ♫
[quote author="Vierailija" time="20.10.2014 klo 03:48"]
Olen yllättynyt siitä, kuinka monille tuntuu olevan iso asia tulla isovanhemmaksi. Vain yksi tähän mennessä on ilmoittanut, ettei oikeastaan välittäisi saada lastenlapsia. Minäkään en, vaikka omia on kolme ja todennäköisyys siellä toisella puolella...
Itselläni oli myös karmea lapsuus. Ajattelin kuitenkin tehdä yhden lapsen. En tiedä miksi, muttei ainakaan ulkoisten syiden takia. Odotin jotain sellaista järkyttävää elämää, jota olin seurannut muita lapsiperheitä katsomalla. Ja sellaista ankeutta, jota olin kokenut joutuessani ilmaiseksi piiaksi alaikäisenä. Ja sellaista, että annan ja annan, mutta mitään niistä ei saa. Ainoa yllätys äitiydessä olikin kaikki ihanuus, kuinka erilaista se onkin kun se on oma, ja kuinka niiden paapominen tuntuukin siltä, että itse saa kokoajan. Ja teimme kaksi lisää.
Kuitenkin isovanhemmuus tuntuu ainakin tällä hetkellä ajatuksena yhtä ankealta, kuin lastenvahdin homma lapsena. Velvollisuuksia, velvollisuuksia ja velvollisuuksia. Tässäkin ehkä vaikuttaa taustalla se, jos ei ole koskaan nähnyt oman äitinsä isovanhemmuutta. Mutta ehkä lastenlapsetkin ovatkin sitten ihania, ja senkin tajuaa vasta sitten jos/kun niitä on? Mitään en kuitenkaan menetä, jos kaikki päättävät jäädä lapsettomiksi.
Olen omille lapsilleni puhunut liikakansoituksesta. Ja siitä, että pitää harkita tarkkaan, onko valmis kaikkeen siihen rahalliseen ja muuhun rankkuuteen, mikä lasten myötä tulee. Heidän itsensä takia, jotta saisivat mahdollisimman helpon elämän. Olen myös sanonut, että vanhempiakin tarvitaan, koska lisääntymistä ei voida lopettaa kokonaan. Joten jos todella haluaa lapsia (kuten minä ja mieheni), niin silloin niitä kannattaa tehdä.
[/quote]
Minun äitini ei olosuhteiden vuoksi kyennyt olemaan minulle mitenkään loistava äiti (ikää 19, "mies" 18 ja elämä sekaisin ja hillitön köyhyys, joten antoi perheensisäiseen adoptioon, joka ei ollutkaan sitten se oikea ratkaisu), mutta mummona on loistava. Äitini katseesta näkee, kuinka tärkeä lapseni on ja miten suuri merkitys sillä on, että hän saa osallistua ja tehdä nyt ne asiat oikein, jotka eivät minun kanssa onnistuneet. Sama pätee isääni. Tätä seuraamalla olen sitten kehittänyt ehkä ylipörröiset tunteet sitä asiaa kohtaan, että joskus haluan itse isovanhemmaksi näinkin nuorella iällä. Olen siis vasta 26, joten mummo-asiat eivät tule olemaan ajankohtaisia tai edes toivottavia 20 vuoteen, mutta haluaisin kuvitella, että eläkkeelle siirtyessä olisi sitten aikaa ja lapsenlapsia, joita saisi lelliä ja tuoda ylimääräistä hupia elämään. Minun omat vanhemmat (ne biologiset) käyvät ottamassa lapsistani vain ne parhaat puolet ja itse havittelen samanlaisia etuoikeuksia :D En tosin välittäisi, vaikka molemmat lapseni olisivat homoja ja adoptoisivat tai tyytyisivät äiti/isäpuolena oloon. Perhe on muutakin, kuin verisukulaisuutta. En myöskään ottaisi itseeni tai lähtisi puuttumaan, vaikka päättäisivät kasvattaa sokerioravia lasten sijasta, koska lasteni onnellisuus on minulle tärkeämpi asia, kuin se verilinjan jatkuvuus.
Taustani takia tiedän, ettei kaikille se lisääntyminen sovi ja sitä pitää oikeasti harkita, ajatella ja pohtia, eikä vaan lisääntyä, koska kaveritkin tekee niin. Lapsen pitää olla tarve ja ennen sen tarpeen tyydyttämistä kuuluisi puntaroida onko moiseen oikeasti kykeneväinen. Ja mikä sitä tietää, että mihin hornan kuuseen tämä maailma seuraavan 30 vuoden sisällä syöksyy. Voihan se olla, että käännän takkini ja pelkään, että lapset lisääntyvät, kun nytkin jo rikollisuus ja sodat kummittelevat suht nurkan takana. Hirveintä olisi vahinkolapsi, joka sysäytyisi minulle ja päällä kansantaloudellisesti ankea aika ja itsestä riippumaton kyvyttömyys taata hyvää elämää. -51
"Tavallisempaa kuitenkin on nykyään, että lapsia hankitaan vasta tuolla 3-kympin tietämissä. Itse ja tuttavapiirini ei vielä kakskymppisenä vauvoista haaveillut, vaan opiskelimme ja matkustelimme. Nyt 3-kymppisenä monella on sitten vauva, kaikilla ei vielä ole onnistanut, vaikka yritystä on ollutkin."
Voihan mullekin käydä noin, mutta jos koko ikänsä ei ole lapsista tykännyt niin en usko että käy.
Varsinkin kun haluamani opiskelupaikka yliopistosta ei oo vielä lohjennut ja jos ens syksynä ihmeen kaupalla opintoni voisin aloittaa niin valmistuisin vasta 3-kympin kiepeillä, sitt on edessä pakolliset ammattiin liittyvät harjottelut, josta vakitöihin, niin eihän siinä mitään lapsia ehdi miettimään. Ja okei, seuraava on itsekeskeistä; houkuttaa ajatus siitä että kaikki ansaitsemani rahat tulee mulle ja voisin ostaa mitä haluisin. :) Kun jostain kavereista näkee että heillä selvästi talous kärsii lapsista.