Lue keskustelun säännöt.
HS Jos oma perhe kuuluu työväenluokkaan, yliopisto saattaa tuntua oudolta ja vieraalta.
09.09.2021 |
"Opintojen alkaessa vastassa oli uusia yllätyksiä, Launonen kertoo. Hän kuvailee olleensa yliopiston käytävillä kuin norsu posliinikaupassa.”Kotona ei ollut mitään kertomusperinnettä siitä yliopistosta. En tiennyt tapahtumista, sitseistä tai ainejärjestöistä.”Opintojen ohessa tehdystä varastotyöstä tuli jonkinlainen takaportti omaan taustaan. Siitä riitti puhuttavaa esimerkiksi suvun miesten kesken. Hän tunsi olevansa ympäristölleen vieras, puhetyyliä myöten. Sen huomasi esimerkiksi huumorissa. Vitsimielessä heitetyt letkautukset johtivat toisinaan isoihin väärinkäsityksiin ja ongelmiin, Launonen kertoo.Launonen kuvailee yliopistomaailmaan astumisen aiheuttamaa oloa jonkinlaiseksi välitilaksi."
Muilla vastaavia kokemuksia? Omat opinnot ovat 90 -luvulta ja silloin oli todellakin norsumainen olo Helsingin yliopistolla tällaisella työväenluokan edustajalla.
Kommentit (674)
Oma kokemukseni:
allekirjoitan Hesarin jutusta joka sanan. Olen perheen ensimmäinen akateeminen ja tulenkin todella kurjista oloista. Mieheni on vähän paremmista oloista kuin minä (Tekniikan tohtori, menestynyt akateemisella uralla), mutta silti tuntee huonommuutta köyhyyden ja tiettyjen sivistyspuutteiden vuoksi.
Kun opiskelijakaverit pohtivat syvällisesti yhteiskuntarakenteen sosioekonomisia piirteitä ja pohtivat kurjien mahdottomia lähtökohtia, on siinä vieressä hajota häpeään, vihaan ja katkeruuteen. Sitsit iltapukuineen olivat budjettini ulottumattomissa, verkostoituminen jäi sitten ohueksi.
Itse kävin aamuöisin siivoamassa ennen luentoja, illalla menin toiseen työhön, että sain maksettua viulut. Kotipuolessa käydessä oli juoppohullun isän jäljiltä hakattu perhe vastassa. Usein huolehdinkin pikkusisaruksista 7-vtuotiaasta lähtien, myöhemmin vastuu vain kasvoi. Irti en ole päässyt vieläkään rasitteista.
Olin todella, todella väsynyt ja rikkinäinen opiskelija. Ja joka työpaikan eteen olen joutunut vuodattamaan verta, hikeä ja kyyneleitä.
Kyllä tuo tausta on jäljet jättänyt, tietty kovuus ja halveksunta hyväosaisten pikkuasioista valittamisesta kohtaan on syvällä. Kun minulle tuli syöpä, keskenmeno jne niin ilmekään ei värähtänyt, ei ne olleet minulle pahimpia sattuneita asioita.
Köyhiä ja huono-osaisia lapsia kohtaan tunnen suurta emptiaa ja olen omistanut harrastusaikani heidän auttamiseen. Uskon koulutuksen olevan väylän sieltä suosta pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hmm. Kummatkaan vanhempani eivät ole korkeasti koulutettuja eli teoriassa varmaan kuulun työväenluokan perheeseen, mutta en kyllä koskaan ole sellaista kokenut eikä ollut ollenkaan outoa olla yliopistossa edes amiksen jälkeen. Olen siis käynyt lukion, sen jälkeen amiksen, sen jälkeen aloitin toisen amiksen ja sitten menin yliopistoon. Nyt harkinnassa toinen yliopistotutkinto.
Vierailija kirjoitti:
Oma kokemukseni:
allekirjoitan Hesarin jutusta joka sanan. Olen perheen ensimmäinen akateeminen ja tulenkin todella kurjista oloista. Mieheni on vähän paremmista oloista kuin minä (Tekniikan tohtori, menestynyt akateemisella uralla), mutta silti tuntee huonommuutta köyhyyden ja tiettyjen sivistyspuutteiden vuoksi.
Kun opiskelijakaverit pohtivat syvällisesti yhteiskuntarakenteen sosioekonomisia piirteitä ja pohtivat kurjien mahdottomia lähtökohtia, on siinä vieressä hajota häpeään, vihaan ja katkeruuteen. Sitsit iltapukuineen olivat budjettini ulottumattomissa, verkostoituminen jäi sitten ohueksi.
Itse kävin aamuöisin siivoamassa ennen luentoja, illalla menin toiseen työhön, että sain maksettua viulut. Kotipuolessa käydessä oli juoppohullun isän jäljiltä hakattu perhe vastassa. Usein huolehdinkin pikkusisaruksista 7-vtuotiaasta lähtien, myöhemmin vastuu vain kasvoi. Irti en ole päässyt vieläkään rasitteista.
Olin todella, todella väsynyt ja rikkinäinen opiskelija. Ja joka työpaikan eteen olen joutunut vuodattamaan verta, hikeä ja kyyneleitä.
Kyllä tuo tausta on jäljet jättänyt, tietty kovuus ja halveksunta hyväosaisten pikkuasioista valittamisesta kohtaan on syvällä. Kun minulle tuli syöpä, keskenmeno jne niin ilmekään ei värähtänyt, ei ne olleet minulle pahimpia sattuneita asioita.
Köyhiä ja huono-osaisia lapsia kohtaan tunnen suurta emptiaa ja olen omistanut harrastusaikani heidän auttamiseen. Uskon koulutuksen olevan väylän sieltä suosta pois.
No niin. Tässäkään syy ei ole yliopistossa vaan omassa perheessäsi. Ihan sama kulttuurishokki olisi vastassa joka puolella, sillä juoppohullu isä ei ole normi missään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mua aina ihmetyttää miten akateemisten perheiden muksut on innoissaan kieltämässä tätä ilmiötä. Kyllä meilläkin on työväen ja akateemisten välillä kuilu ja se käy esille viimeistään siinä vaiheessa kun joku pystyy kysymään proffa isältään apua raporttien tekoon tai ainejärjestö varaa opiskelijoille matkaa johon osallistumismaksu on toista tuhatta. Akateemisista perheistä tulevat ei asiaa muka vain huomaa.
Erittäin harvalla on isä proffana ja vielä samalla alalla niin, että voi kysellä. En tiedä ketään ja olen akateemisesta perheestä. Enkä osallistunut ikinä mihinkään ainejärjestöjen matkoihin, ei olisi ollut edes rahaa.
Mutta on siitä kummasti apua laskuharjoitusten teossa jos isä on diplomi-insinööri ja osaa auttaa toisin kun trukkikuski... Mä luulen että tän asian käsittäminen vaatis sulta mielettömästi itsereflektiota johon et oo valmis.
Tuo edellyttäisi sitä, että asuu ja opiskelee vanhempien helmoissa. Vastenmielinen ajatuskin.
Ja monesti, jos on päässyt sisälle yliopistoon, pitäisi selviytyä myös opinnoista, oli isä dippainssi tai ei. Omasta insinööri-isästä oli hyvin vähän apua historiaa opiskellessa, kun hänen mielestään parin kirjan lukeminen on historian tutkimista ja etäisyyttäkin oli opintojen aikana pari sataa kilometriä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma kokemukseni:
allekirjoitan Hesarin jutusta joka sanan. Olen perheen ensimmäinen akateeminen ja tulenkin todella kurjista oloista. Mieheni on vähän paremmista oloista kuin minä (Tekniikan tohtori, menestynyt akateemisella uralla), mutta silti tuntee huonommuutta köyhyyden ja tiettyjen sivistyspuutteiden vuoksi.
Kun opiskelijakaverit pohtivat syvällisesti yhteiskuntarakenteen sosioekonomisia piirteitä ja pohtivat kurjien mahdottomia lähtökohtia, on siinä vieressä hajota häpeään, vihaan ja katkeruuteen. Sitsit iltapukuineen olivat budjettini ulottumattomissa, verkostoituminen jäi sitten ohueksi.
Itse kävin aamuöisin siivoamassa ennen luentoja, illalla menin toiseen työhön, että sain maksettua viulut. Kotipuolessa käydessä oli juoppohullun isän jäljiltä hakattu perhe vastassa. Usein huolehdinkin pikkusisaruksista 7-vtuotiaasta lähtien, myöhemmin vastuu vain kasvoi. Irti en ole päässyt vieläkään rasitteista.
Olin todella, todella väsynyt ja rikkinäinen opiskelija. Ja joka työpaikan eteen olen joutunut vuodattamaan verta, hikeä ja kyyneleitä.
Kyllä tuo tausta on jäljet jättänyt, tietty kovuus ja halveksunta hyväosaisten pikkuasioista valittamisesta kohtaan on syvällä. Kun minulle tuli syöpä, keskenmeno jne niin ilmekään ei värähtänyt, ei ne olleet minulle pahimpia sattuneita asioita.
Köyhiä ja huono-osaisia lapsia kohtaan tunnen suurta emptiaa ja olen omistanut harrastusaikani heidän auttamiseen. Uskon koulutuksen olevan väylän sieltä suosta pois.
No niin. Tässäkään syy ei ole yliopistossa vaan omassa perheessäsi. Ihan sama kulttuurishokki olisi vastassa joka puolella, sillä juoppohullu isä ei ole normi missään.
Tuo rahallinen puoli...minusta ei kuitenkaan ole perhetaustaan liittyvää eroa siinä minkälaista taloudellista tukea opiskelijalla on virallisesti saatavilla? Valtaosa tuntemistani opiskelijoista eli kuitenkin ihan ilman vanhempien taloudellista tukea, tosin tokihan silläkin jokin arvo on, että voi viikonloppuna joskus mennä kotiin syömään hyvin. Töissä käytiin ja otettiin opintolainaa viimesessä hädässä.
Kuitenkin luulisin, että kirjoittajalla eniten on painanut selkää rikkinäinen perhe-elämä ja huoli perheestä, ei niinkään se, että itse yliopistoelämä tarjoaisi toisille parempaa kuin toisille
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa ihmiseltä jolla sosiaalisia haasteita. Ei mitään tekemistä "työväen luokan kanssa". Suomessa ei ole ylipäätään tuollainen luokkayhteiskunta kuin monissa muissa maissa, vaikka sitä väkisin tänne yritetään luoda.
Outoa olettaa että akateemiset vanhemmat jauhaisivat "akateemista" läppää lapsilleen ja ettei työväen"luokan" ihmiset sivitäisi itseään, yhtälailla tai enemmänkin. Kummallisia olettamuksia.
Omat hauskat akateemiset vanhemmat eivät koskaan puhuneet sanaakaan opiskeluajoista, saati akateemisuudestakaan, heille oli aivan muut asiat tärkeämpiä. Heidän vanhempansa olivat kovaa työtä tekeviä, sivistyneitä ihmisiä.
Mistä näitä stereotypioita revitään. Suomessa kirjastot olleet ahkerassa käytössä pitkän aikaa ja sitä käyttävät "kaikki luokat".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koska jotkut täällä niin kirkasotsaiset tai oman kuplansa sisään jumittuneet väittävät, ettei mitään luokkaeroja ole, että kyse on vain näiden "työväenluokkaisten" sosiaalisten taitojen puutteesta tai oman pään sisäisestä ongelmasta, niin tässä oma kokemukseni:
Vaikka opiskelijoiden oma tausta ja vanhempien ammatit eivät olleet usein tai edes koskaan mikään jokapäiväinen kahvipöydän keskustelun aihe, törmäsin silti lukemattomia kertoja aivan järkyttäviin ennakkoluuloihin työväenluokkaisista, esim. pelkän ammattikoulun käyneistä. Suurin osa opiskelijoista omalla alallani tuli korkeasti kouluttautuneista perheistä (tämä tosin voi vaihdella eri aloilla) ja läpi opintojeni sain kuulla miten työväenluokkaisiin viitattiin mm. "vähä-älyisinä, sairaina, tyhminä, oman elämänsä ja kouluttautumisensa omilla elämänvalinnoillaan pilanneina, sivistymättöminä, ressukoina, joita me oikeasti kouluttautuneet ja älykkäät pääsemme tulevassa työssämme auttamaan". Tämänkaltainen puhe koski vielä työväenluokkaa yleisellä tasolla, ei vain jostain huumeongelmasta tms. kärsiviä ihmisiä. On syytä kyllä miettiä uudelleen, kenellä tässä tilanteessa oikeastaan on se puute niistä sosiaalisista taidoista.
Jos sinulla, lukija, on yhtään empatiakykyä, voit miettiä miltä minusta tuntui istua vuodesta toiseen luennoilla, seminaareissa, illanistujaisissa, tapahtumissa ja porukoissa, joissa työväenluokka, johon myös koko oma sukuni kuuluu, nähtiin jonain "huonompana" ja "epäonnistuneempana" pelkän koulutuksen ja työn perusteella. Luonnollisesti en halunnut tuoda omaa taustaani koskaan yleisesti esille.
Ennen kuin joku teistä ärähtää "no eihän kaikki keskiluokkaiset tai yläluokkaiset ole tuollaisia", niin ei olekaan. Tapasin yliopistoaikoina myös aivan ihania empatiaan kykeneviä, erilaisten näkökulmien pohdinnasta kiinnostuneita, eri taustoista lähtöisin olevia ihmisiä, joista osasta sain jopa elinikäisiä ystäviä. Mutta valitettavan moni pysyi hyvin ennakkoluuloisina ainakin koko opiskeluajan. En tiedä, jatkuuko kaikilla sama meno vielä työelämässä. Mutta voi vain kuvitella, miltä työväenluokkaisesta tuntuu istua vastaanotolla sellaisen ammatilaisen luona, joka suhtautuu häneen pöytänsä takaa arvostellen lähtökohtaisesti jonain huonompana, vaikka ei sitä ääneen sanoisi.
Lopetin kauppakorkeassa opiskelun osittain siitä syystä, että kurssitovereista niin monet olivat oikestolaisen kylmiä, empatiakyvyttömiä juntteja. Lapsena halusin ekonomiksi, nykyään halveksun heitä. Humanistisessa tiedekunnassa tapasin paljon avarakatseisimpia ihmisiä.
Vaihdoit hyvän ekonomin uran humanisti hassutteluun. Vaurauden köyhyyteen. Taidat olla aika tyhmä?
Ei se ”hyvä ekonominkaan ura” kaikille avaudu ilman suhteita ja verkostoitumista. Vanhempien oikeat suhteet auttavat monesti. Tyhjää paskan jauhamista, että ahkeruudella ja hyvillä arvosanoilla on iso merkitys.. Humanistina sen sijaan tehdään ihmisläheistä työtä, vaikkapa opettajana ja kyllä silläkin palkalla elää, ei se tarkoita aina köyhyyttä eikä kulrttuuriantropologiaa tai naistutkimusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma kokemus 80-90-lukujen vaihteesta on se, ettei työväenluokan lapsille oikein edes kerrottu kuinka meilläkin olisi oikeus opiskella vaikka kuinka pitkälle ja että lukio+yliopistot on vaihtoehto siinä missä amikset tai töihinmeno. Opo puhui vaan autojen rassaamisesta, kauppiksesta ja kampaajaksi opiskelusta. Omalta luokalta ei lukioon tainnut edes hakea kuin pari poikaa joista kummankin äidit oli opettajia (tosin eri koulussa). Eikä tosiaan oltu mikään tarkkis-luokka vaan kyllä siellä kaikilla keskiarvo pyöri lukukaudesta toiseen 8 paremmalla puolen vaikka ei oltu kyllä mitään hikipinkojakaan. Jälkeenpäin sitä vasta on ymmärtänyt, että itselläkin olisi ollut rahkeita vaikka mihin muuhunkin kuin pelkkiin "pskaduuneihin". Kaikki ohjaus vaan oli ennemminkin lannistavaa kuin kannustavaa eli äkkiä vaan johonkin ammattiin ja tienaamaan.
Uskon siis täysin, että yliopistossa (ainakin aikanaan) karsastettiin työväentaustaisista perheistä tulevia opiskelijoita. Eihän meitä sinne edes haluttu :(
Opiskelin maakuntayliopistossa, aloitusvuosi 1992. Lähimmän kymmenen opiskelukaverini taustat: suurin osa käsityöläis-, alkutuotanto-, pienyrittäjä-, toimistotyöläis- ja keskitason toimihenkilötaustoista, monella toinen vanhempi työtön. Pikkupaikkakuntien tavallisten ihmisten lapsia aika iso osa. Näiden lisäksi yksi jonka vanhemmat isolla tehtaalla töissä ja hyvällä palkalla. Minulla toinen vanhempi akateeminen, toinen seminaarin käynyt opettaja ja näiden lisäksi yksi jonka äiti oli lääkäri. Toki tämä ei kata koko vuosikurssia mutta melko hyvä otanta.
Merkittävä tekijä on juurikin tuo maakuntayliopisto. Vanhoissa yliopistoissa on ihan meininki. Ero jo esim. teknillisellä alalla on iso Otaniemen ja vaikka Oulun välillä. Jo ihan pisterajoissakin iso ero - Otaniemeen pitää huonoimmillekin osastoille olla hyvät pisteet.
Arveletko ettei Otaniemessä opiskele pienviljelijöiden lapsia maakunnista? Tai pienen kylän lähi K-kaupan kauppiaan lapsia?
Tai toisaalta maakuntayliopistoissa pääkaupunkiseudun raharikkaiden lapsia?Tässä on ehkä sellainen sosiaalinen ilmiö, että ihminen tuppaa vertaamaan itseään aina pykälän ylöspäin, ei alas. Eli siellä lipastossakin vertaa itseään niihin opiskelijoihin, jotka on jo alunperinkin "piireistä", ei siihen tavisten massaan, vaikka siellä keskimääräisessä olisi kotoisampi olla joukossa.
Samahan se on kun töissä saa ylennyksen; jonkin aikaa on ylpeä olo ja rahakin tuntuu hyvältä, mutta sitten kun on päässyt ekaa kertaa mukaan vaikka yhtiön johtoryhmään niin alkaa pian vertaamaan itseään siinä viiteryhmässä. Aina löytyy joku joka tienaa enemmän, on pätevämpi, kokeneempi.. aina löytyy ryhmä, jossa on itse ihan pihalla keskustelussa
Tai sitten kukaan ei yliopistossa hirveesti kuuluttele, että on Laihian k-marketin kauppiaan tai pohjalaisen pienviljelijän lapsi?
Ja sen jälkeen voikin kysyä, että miksi? Miksi vanhempien ammatit tulee toiseen suuntaan esille?
Minä oon vältellyt kertomasta, että isä on lääkäri, koska usein se johtaa typeriin asenteisiin ja kommentteihin. tyyliin, 'helppohan se sun on', 'te varmaan matkustitte paljon' ja parhaat, että 'miksi teillä on noin vanha auto kun teillä on niin paljon rahaa'..
Ystäväni tietää, etten nuorena tosiaan taskurahoissa pyörinyt, ei meillä ollut pelikoneita, lomaosakkeita tai muotivaatteita. Vanhemmilla kun on ollut sellainen kulutusvastainen aatemaailma ja meidän lasten kohdalla joku ihme äärimmilleen viety työn ja pärjäämisen eetos.
Voiko näin naiivia settiä lukea aikuisten palstalla?
Akateemiset ovat näköjään kauniita, rikkaita, hyvinvoivia ja suosittuja.
Kertokaa lisää. Avioerot, mt-ongelmat, kuoleminen eivät heitä kosketa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koska jotkut täällä niin kirkasotsaiset tai oman kuplansa sisään jumittuneet väittävät, ettei mitään luokkaeroja ole, että kyse on vain näiden "työväenluokkaisten" sosiaalisten taitojen puutteesta tai oman pään sisäisestä ongelmasta, niin tässä oma kokemukseni:
Vaikka opiskelijoiden oma tausta ja vanhempien ammatit eivät olleet usein tai edes koskaan mikään jokapäiväinen kahvipöydän keskustelun aihe, törmäsin silti lukemattomia kertoja aivan järkyttäviin ennakkoluuloihin työväenluokkaisista, esim. pelkän ammattikoulun käyneistä. Suurin osa opiskelijoista omalla alallani tuli korkeasti kouluttautuneista perheistä (tämä tosin voi vaihdella eri aloilla) ja läpi opintojeni sain kuulla miten työväenluokkaisiin viitattiin mm. "vähä-älyisinä, sairaina, tyhminä, oman elämänsä ja kouluttautumisensa omilla elämänvalinnoillaan pilanneina, sivistymättöminä, ressukoina, joita me oikeasti kouluttautuneet ja älykkäät pääsemme tulevassa työssämme auttamaan". Tämänkaltainen puhe koski vielä työväenluokkaa yleisellä tasolla, ei vain jostain huumeongelmasta tms. kärsiviä ihmisiä. On syytä kyllä miettiä uudelleen, kenellä tässä tilanteessa oikeastaan on se puute niistä sosiaalisista taidoista.
Jos sinulla, lukija, on yhtään empatiakykyä, voit miettiä miltä minusta tuntui istua vuodesta toiseen luennoilla, seminaareissa, illanistujaisissa, tapahtumissa ja porukoissa, joissa työväenluokka, johon myös koko oma sukuni kuuluu, nähtiin jonain "huonompana" ja "epäonnistuneempana" pelkän koulutuksen ja työn perusteella. Luonnollisesti en halunnut tuoda omaa taustaani koskaan yleisesti esille.
Ennen kuin joku teistä ärähtää "no eihän kaikki keskiluokkaiset tai yläluokkaiset ole tuollaisia", niin ei olekaan. Tapasin yliopistoaikoina myös aivan ihania empatiaan kykeneviä, erilaisten näkökulmien pohdinnasta kiinnostuneita, eri taustoista lähtöisin olevia ihmisiä, joista osasta sain jopa elinikäisiä ystäviä. Mutta valitettavan moni pysyi hyvin ennakkoluuloisina ainakin koko opiskeluajan. En tiedä, jatkuuko kaikilla sama meno vielä työelämässä. Mutta voi vain kuvitella, miltä työväenluokkaisesta tuntuu istua vastaanotolla sellaisen ammatilaisen luona, joka suhtautuu häneen pöytänsä takaa arvostellen lähtökohtaisesti jonain huonompana, vaikka ei sitä ääneen sanoisi.
Lopetin kauppakorkeassa opiskelun osittain siitä syystä, että kurssitovereista niin monet olivat oikestolaisen kylmiä, empatiakyvyttömiä juntteja. Lapsena halusin ekonomiksi, nykyään halveksun heitä. Humanistisessa tiedekunnassa tapasin paljon avarakatseisimpia ihmisiä.
Vaihdoit hyvän ekonomin uran humanisti hassutteluun. Vaurauden köyhyyteen. Taidat olla aika tyhmä?
Ei se ”hyvä ekonominkaan ura” kaikille avaudu ilman suhteita ja verkostoitumista. Vanhempien oikeat suhteet auttavat monesti. Tyhjää paskan jauhamista, että ahkeruudella ja hyvillä arvosanoilla on iso merkitys.. Humanistina sen sijaan tehdään ihmisläheistä työtä, vaikkapa opettajana ja kyllä silläkin palkalla elää, ei se tarkoita aina köyhyyttä eikä kulrttuuriantropologiaa tai naistutkimusta.
Aivan höpinää tup alkuosa. Mulla ei henkilkohtaisesti esim ole oikein minkäänlaista kykyä "verkostoitua", olen allerginen koko sanallekin. Johtunee siitä, ettei meillä lapsena koskaan käynyt ketään kylässä kun muutimme usein ja suku oli pieni ja kaukana. Eli ihan käsi sydämella, en ole koskaan löytänyt töitä käyttäen mitään verkostoja. ihan oon työpaikkailmoitukseen vastannut tai edennyt yityksen sisällä ja nyt olen erään yksikön johtaja perinteisen teollisuuden alalla pörssiyhtiössä. Olen ollut myös työttömänä urani aikana, tosin en koskaan ole tullut irtisanotuksi.
Saanko yhtään olla ylpeä ihan tekemästäni hyvästä työstä vai tuuriako vaan kaikki?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ilmeisesti jotkut yliopistot on kummallisia eikä opiskelu sinänsä.
Aikanaan TKK:lla oli uusien opiskelijoiden perehdytyssysteemit joilla pääsi sisään niin opiskeluun kuin noihin opiskelijaelämäjuttuihinkin. Lisäksi jos ei aiemmin (koulussa) tullut olleeksi kanssakäymisissä eri yhteiskuntaluokista olevien kanssa niin armeijassa tuli viimeistään eli ei yliopisto sen kummempi ollut kunhan vaan lähti tutustumaan muihin avoimin mielin.
Tietääkseni Aallossa on edelleen melkoinen tapahtumasirkus uusille opiskelijoille ekan vuoden alussa.
Itse tunsin oloni hyvin kotoisaksi pienessä maaseutuyliopistossa. Sitähän minä olin ikäni tavoitellut ja olin kuin kala vedessä! En usko, että olisi ollut eroa sen vuoksi, että olen pikemminkin maanviljelijä- kuin työläistautainen. Ei ollut mitään merkitystä silläkään, että suvustani oli jo pari ehtinyt yliopistoon ennen minua.
Yliopistoissa on aivan varmasti eroja. On eri asia olla Joensuun metsätieteellisessä tai Rovaniemen kasvatustieteellisessä kuin Aallon arkkitehtiopiskelijana tai Åbo akademin teologisessa.
Tämä vielä korostuu tulevaisuudessa, koska nykyään suuremmalla osalla fuksien vanhemmista on joku korkeakoulututkinto, siis amk/yliopisto. Jos tuletkin ihan kouluttamattomien vanhempien kodista, niin ero on tosi iso. Helsingissähän asuinalueet eriytyvät reipasta vauhtia, joten on entistä vaikeampaa ponnistaa sieltä huonon kaupunginosan huonosta lukiosta yliopistoon.
Joskus 70-luvulla Oulun yliopistoon tuli paljon maanviljelijöiden lapsia, vasemmistolaisuus oli jopa pop ja rakenteita vastaan kapinoitiin.
Nyt on eri asia, kun peruskoulu on ollut kohta 50 vuotta. Luokkaerot ja henkisen, ja kulttuurisen pääoman katsotaan olevan jokaisen omalla vastuulla.
Tämäkin on kumma myytti. Aiemmin oppikoulu oli maksullinen ja köyhien perheiden lapset karsiutui jo noin 10-vuotiaina pois akateemiselta polulta.
Nyt koulutus on toisellakin asteella maksuton. Lukioon voi hakea oman keskiarvon perusteella vaikka sinne eliittilukioon. Ja maaseudulla ei ikinä ole ollutkaan kuin yksi tai muutama lukio koko ikäluokalle.
Mikä on myytti? Alueellinen eriytyiminen Helsingissä?
Huonoimman ja parhaimman koulun välillä voi osaamisessa olla eroa 2-3 vuotta; Helsingissä on myös monia yksityiskouluja. Ovatko nämä mielestäsi myyttejä?
Pikkupaikkakunnilla voi saada parempaa opetusta esim. lukiossa, koska siellä on koko porukka samassa ja keskiarvorajat ovat matalammat.
Helsingissä voi hakea mihin tahansa lukioon. Itse kävin kouluni Itä-Helsingissä alueella, joka toistuu uutisissa yhtenä ongelmalähiönä. Mistä tahansa koulusta voi kuitenkin hakea mihin tahansa lukioon, jos keskiarvo riittää. Sen sijaan jos koulu olisi ollut maksullinen kuten ennen, olisi jäänyt opiskelut vähemmälle.
Maksullisuus tulee epäsuorasti mukaan siinä, että monille halutuille oppialoille ei enää käytännössä pääse kuin kalliit valmennuskurssit käymällä tai yksityisopetuksella preppaamalla.
Isäni on maisteri, ikänsä kunnalla töissä ja pääsi sisään aikoina, jolloin riitti suunnilleen pelkkä kohtuullinen lukiotodistus. Ei voinut ymmärtää tätä eikä halunnut sponssata kursseja. Luin omatoimisesti, ja kävin kertaalleen kokeilemassa, mutta kysymyksiä ajatellen vääriä asioita tai en osannut ennakoida pisteitä tuottavaa vastaustapaa oikein. Päädyin sitten amk-puolelle ällän lukiopapereista huolimatta.
Nykyään niillä ällän lukiopapereilla pääsee opiskelemaan, kun todistuksen painoarvoa on lisätty.
Näiden juttujen perusteella pääkaupunkiseudultakin maakuntayliopistoon hakeutumisessa.on lähinnä vain positiivisia puolia. Säästyy tarpeettomalta elitismiltä ja alemmat pääsyrajat.
Varmasti näin, jos opetuksen laadulla ei ole niin väliä.
Ylempi korkeakoulututkinto on lähinnä suorite. Opetuksen laadulla on aika pieni merkitys riippumatta mihin pyrit. Jos tiede- tai teknologiaura kiinnostaa, niin graduvaiheessa kannattaa ängetä itsensä suurempaan tutkimusryhmään, jolla on vakaa SA tai EU-rahoitus ja johtajalla hyvät kansainväliset verkostot. Siitä sitten kansainväliselle uralle.
Noita ryhmiä sitten taas löytää enemmän esim. helsingin yliopiston tai aallon liepeiltä. Mutta on niitä toki muuallakin. Samoin isoissa yliopistoissa on enemmän erilaisia assistentin paikkoja tai ohjelmia hyvin opintojaan suorittaville yms. ja kesätöitä laitoksella.
Gradua ei tarvitse tehdä edes yliopiston tiloissa. Oleellista on keskittyä siihen mitä haluaa uraltaan. 30 vuoden kokemuksella voin sanoa, että ketään ei kiinnosta missään vaiheessa mitä aineopintoja tai edes syventäviä opiskelit tai mitä arvosanoja kursseista sait. Jos kiinnostaa, olet opiskellut hyödytöntä tieteenalaa.
Tuossa puhuttiin siitä jos haluaa tieteilijäksi eli jatko-opiskelijaksi. Siellä kiinnostaa arvosanatkin. Samoin arvosanat kiinnostaa jos haluat kurssille assistentiksi tms. Helpompaa toki jos on jo tehnyt laitoksella erilaisia seminaareja tai graduja tms. ja tuntee valmiiksi professorin tai pari.
Muualle jos haluat niin aika harvaa firmaa kiinnostaa arvosanat. Enemmän ehkä voi kiinnostaa gradun aihe muttei sekään ole niin tärkeä kuin se että se on tehty ja palautettu.
Ei kiinnosta, jos alan tutkimukseen on rahaa. Eri asia sitten jotkin humanistiset tieteet, missä marginaalisesta rahoituksesta joutuu tappelemaan verissä päin. Lääketieteelliseen tutkimukseen otetaan jopa biologeja, kun omasta takaa ihmisiä ei ole tarpeeksi, vaikka väitöskirja on tänä päivänä pakollinen askel ennen erikoistumista. Jos tavoitteet asettaa Helsingin ummehtuneita seurapiirejä korkeammalle, kannattaa lähteä tekemään jo väitöskirjaa ulkomaille, eikä hakea vasta post-doc paikkaa. Jos 8-16 viran julkiselta, ei kannata jatko-opiskella lainkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voiko näin naiivia settiä lukea aikuisten palstalla?
Akateemiset ovat näköjään kauniita, rikkaita, hyvinvoivia ja suosittuja.Kertokaa lisää. Avioerot, mt-ongelmat, kuoleminen eivät heitä kosketa.
Lisäksi akateemiset opettavat latinaa lapsilleen. Näin he voivat jättää luentosalissa kurjat työläiset varjoon sivistyneillä sutkautuksillaan.
Iltapuvutkin akateemisiin juhliin odottavat kaapin perällä lasten käyttöä. Isän frakki sujahtaa vaivatta pojalle. Kunnon akateeminen äiti on huolehtinut tyttären juhla-asut kuntoon ja sivistyssanat on taottu kalloihin.
Näin elää herrasväki. Sääty-yhteiskunnan kuvauksen on laatinut av-palstan erehtymätön asiantuntijaraati.
Vierailija kirjoitti:
Voiko näin naiivia settiä lukea aikuisten palstalla?
Akateemiset ovat näköjään kauniita, rikkaita, hyvinvoivia ja suosittuja.Kertokaa lisää. Avioerot, mt-ongelmat, kuoleminen eivät heitä kosketa.
Itsetunnon puutetta selitellään tekosyillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voiko näin naiivia settiä lukea aikuisten palstalla?
Akateemiset ovat näköjään kauniita, rikkaita, hyvinvoivia ja suosittuja.Kertokaa lisää. Avioerot, mt-ongelmat, kuoleminen eivät heitä kosketa.
Lisäksi akateemiset opettavat latinaa lapsilleen. Näin he voivat jättää luentosalissa kurjat työläiset varjoon sivistyneillä sutkautuksillaan.
Iltapuvutkin akateemisiin juhliin odottavat kaapin perällä lasten käyttöä. Isän frakki sujahtaa vaivatta pojalle. Kunnon akateeminen äiti on huolehtinut tyttären juhla-asut kuntoon ja sivistyssanat on taottu kalloihin.
Näin elää herrasväki. Sääty-yhteiskunnan kuvauksen on laatinut av-palstan erehtymätön asiantuntijaraati.
Jonkinlaista sääty-yhteiskuntaa muistuttavaa saattaa pahimmillaan löytää aloilta, jotka ovat ummehtuneet täysin paikoilleen. Dynamiikka ja kehitys loistavat poissaolollaan. Mutta ei silloinkaan duunaritaustainen kohtaa yliopistolla jotain läpäisemätöntä Berliinin muuria.
Hesari rakentamalla rakentaa luokkayhteiskuntaa, niillä on tuo sama juttu ollut aiemminkin esillä... Joku on fiksoitunut ajatukseen, että ylipistolla olis jotenkin tosi eksklusiivista...Tai toiveeseen??
Itse olin hyvin työväenluokkaisesta perheestä vaikka molemmat vanhemmat olivat akateemisia. Olivat kunnallisella/valtiolla töissä, emme olleet tosiaan rikkaita emmekä yläluokkaa. Ei ollut yhtään mitään ongelmaa tai outoa yliopistolla, päin vastoin Jyväskylässä varmaan suurin osa opiskelijoista oli ihan maaseudulta kotoisin ja ei todellakaan akateemisista perheistä....
Täytyy sanoa että joissain Hkin akateemisissa ystäväperheissä oli aivan järkyttävää menoa se 70-80 luku. Eivät pitäneet itseään alkoholin väärinkäyttäjinå koska lipittivät punaviiniä.
Vaikka olivat saaneet lapsia, niin ryyppäsivät pitkin viikkoa ja lapset nukkuivat missä ja miten sattuu. Oma äitini jättäytyi täysin pois opiskeluystäviensä pidoista, ei voinut ymmärtää sitä menoa ja näitä "lapsikavereitani" sitten yöpyi meillä.
Lapsen silmiin se aikuisten touhu näyttäytyi hauskalta ja pidin äitiäni vähän tiukkapipona. Nämä lapset aikuisina avautuivat kuinka hirveää oli herätä milloin mihinkin ja kuinka olo vaikea päästä vessaan kun sammunut tielle.
Kirjastonhoitajat muuten koulutetaan yliopistossa.
Siis yrittääkö HS väkisin luoda meille jotain jenkkimallia. Ei onnistu. Rasittavia stereotypioita eikä kuulosta tutulta. En tunnista tuollaista luokkayhteiskuntaa, enkä siihen ole koskaan törmännyt. Suomi on maa jossa presidenttiin törmää Alepassa, lähdetään siitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koska jotkut täällä niin kirkasotsaiset tai oman kuplansa sisään jumittuneet väittävät, ettei mitään luokkaeroja ole, että kyse on vain näiden "työväenluokkaisten" sosiaalisten taitojen puutteesta tai oman pään sisäisestä ongelmasta, niin tässä oma kokemukseni:
Vaikka opiskelijoiden oma tausta ja vanhempien ammatit eivät olleet usein tai edes koskaan mikään jokapäiväinen kahvipöydän keskustelun aihe, törmäsin silti lukemattomia kertoja aivan järkyttäviin ennakkoluuloihin työväenluokkaisista, esim. pelkän ammattikoulun käyneistä. Suurin osa opiskelijoista omalla alallani tuli korkeasti kouluttautuneista perheistä (tämä tosin voi vaihdella eri aloilla) ja läpi opintojeni sain kuulla miten työväenluokkaisiin viitattiin mm. "vähä-älyisinä, sairaina, tyhminä, oman elämänsä ja kouluttautumisensa omilla elämänvalinnoillaan pilanneina, sivistymättöminä, ressukoina, joita me oikeasti kouluttautuneet ja älykkäät pääsemme tulevassa työssämme auttamaan". Tämänkaltainen puhe koski vielä työväenluokkaa yleisellä tasolla, ei vain jostain huumeongelmasta tms. kärsiviä ihmisiä. On syytä kyllä miettiä uudelleen, kenellä tässä tilanteessa oikeastaan on se puute niistä sosiaalisista taidoista.
Jos sinulla, lukija, on yhtään empatiakykyä, voit miettiä miltä minusta tuntui istua vuodesta toiseen luennoilla, seminaareissa, illanistujaisissa, tapahtumissa ja porukoissa, joissa työväenluokka, johon myös koko oma sukuni kuuluu, nähtiin jonain "huonompana" ja "epäonnistuneempana" pelkän koulutuksen ja työn perusteella. Luonnollisesti en halunnut tuoda omaa taustaani koskaan yleisesti esille.
Ennen kuin joku teistä ärähtää "no eihän kaikki keskiluokkaiset tai yläluokkaiset ole tuollaisia", niin ei olekaan. Tapasin yliopistoaikoina myös aivan ihania empatiaan kykeneviä, erilaisten näkökulmien pohdinnasta kiinnostuneita, eri taustoista lähtöisin olevia ihmisiä, joista osasta sain jopa elinikäisiä ystäviä. Mutta valitettavan moni pysyi hyvin ennakkoluuloisina ainakin koko opiskeluajan. En tiedä, jatkuuko kaikilla sama meno vielä työelämässä. Mutta voi vain kuvitella, miltä työväenluokkaisesta tuntuu istua vastaanotolla sellaisen ammatilaisen luona, joka suhtautuu häneen pöytänsä takaa arvostellen lähtökohtaisesti jonain huonompana, vaikka ei sitä ääneen sanoisi.
Lopetin kauppakorkeassa opiskelun osittain siitä syystä, että kurssitovereista niin monet olivat oikestolaisen kylmiä, empatiakyvyttömiä juntteja. Lapsena halusin ekonomiksi, nykyään halveksun heitä. Humanistisessa tiedekunnassa tapasin paljon avarakatseisimpia ihmisiä.
Vaihdoit hyvän ekonomin uran humanisti hassutteluun. Vaurauden köyhyyteen. Taidat olla aika tyhmä?
Ei se ”hyvä ekonominkaan ura” kaikille avaudu ilman suhteita ja verkostoitumista. Vanhempien oikeat suhteet auttavat monesti. Tyhjää paskan jauhamista, että ahkeruudella ja hyvillä arvosanoilla on iso merkitys.. Humanistina sen sijaan tehdään ihmisläheistä työtä, vaikkapa opettajana ja kyllä silläkin palkalla elää, ei se tarkoita aina köyhyyttä eikä kulrttuuriantropologiaa tai naistutkimusta.
Aivan höpinää tup alkuosa. Mulla ei henkilkohtaisesti esim ole oikein minkäänlaista kykyä "verkostoitua", olen allerginen koko sanallekin. Johtunee siitä, ettei meillä lapsena koskaan käynyt ketään kylässä kun muutimme usein ja suku oli pieni ja kaukana. Eli ihan käsi sydämella, en ole koskaan löytänyt töitä käyttäen mitään verkostoja. ihan oon työpaikkailmoitukseen vastannut tai edennyt yityksen sisällä ja nyt olen erään yksikön johtaja perinteisen teollisuuden alalla pörssiyhtiössä. Olen ollut myös työttömänä urani aikana, tosin en koskaan ole tullut irtisanotuksi.
Saanko yhtään olla ylpeä ihan tekemästäni hyvästä työstä vai tuuriako vaan kaikki?
Hieman vaarallistakin vuosikymmenestä toiseen levittää tuommosta 'totuutta', ettei töitä saa jos ei ole suhteita. Mäkin uskoin siihen täysi ja ajattelin ettei mitään saumaa tehdä uraa kun asuin paikkakunnalla josta en tuntenut oikein ketään. Ja kissan viikset, eipä oo töihin verkostoja tarvittu kertaakaan!
Ilmeisesti ongelma esiintyy lähinnä Helsingin yliopistossa, sillä sinnehän nämä akateemisten sukujen jälkeläiset hakeutuvat opiskelemaan. Ehkä vielä Turun yliopistokin voisi joissakin poikkeustapauksissa tulla kyseeseen, mutta ajatuskin johonkin "maakuntayliopistoon" menosta olisi varmaan hirveä kauhistus.
Olenko arvannut oikein?
Ai niin, eihän sivistyssukujen edustajat luekaan Vauva-palstaa. :D
Olen suorittanut oman tutkintoni "maakuntayliopistossa" enkä huomannut siellä minkäänlaista luokkajakoa, sillä ihan samanlaisia tavallisten ihmisten jälkeläisiä olimme kaikki. Todennäköisesti joillakuilla oli työläistausta, jotkut polveutuivat maanviljelijäsuvusta tai muuten vaan kotoisin maalta, kuten minäkin. Jotkut olivat virkamiesperheestä, joillakin ehkä oli hieman parempi asema kuin toisilla, mutta ei se käsittääkseni vaikuttanut siihen, miten sopeutui tai oli sopeutumatta yliopistomaailmaan. Kukaan ei ollut kiinnostunut taustoistani millän tavalla sen enempää kuin minäkään muiden taustoista. Joko tultiin hyvin toimeen keskenämme tai sitten ei tultu.
Minä en solahtanut oman vuosikurssini porukkaan, vaikka se oli sosiaaliselta taustaltaan kovin heterogeeninen joukko. Syynkin olen ymmärtänyt jälkeenpäin, miksi en sopeutunut. Olin valinnut ihan väärän alan itselleni enkä sen vuoksi voinut löytää sieltä ketään hengenheimolaista. Kuitenkaan mieleeni ei tulisi etsiä syyllistä yliopiston ilmapiiristä sen enempää kuin muualtakaan. Syyllisten etsiminen ei tunnu mitenkään järkevältä toiminnalta.
Tosin elämässäni oli myös lyhyt ajanjakso, jolloin olin katkera kurssikavereilleni, koska he jättivät minut aivan yksin kaiken vapaa-ajan tapatumien, bileiden, kutsujen jne. ulkopuolelle. Löysin kuitenkin ystäviä itselleni ihan muualta yliopistosta, minkä vuoksi suurimman osan opiskeluajasta en tuntenut itseäni ollenkaan yksinäiseksi.