HS Jos oma perhe kuuluu työväenluokkaan, yliopisto saattaa tuntua oudolta ja vieraalta.

Mietin tätä lukiessani, että todellako jonkun kotona jutellaan ruokapyödässä sitseistä perheen kesken? Olen itse neljännen polven yliopistokoulutettu, eikä meidän kotona mitään akateemista jargonia jauhettu. Ihan opin yliopistoon mennessä mitä ne sitsit ovat. 

Ymmärrän toki, että keskustelukulttuuri voi perheessä olla erilainen, jos vanhemmat ovat jotain silmäätekeviä akateemikkoja. Mutta monille se on vain koulutus, sitten mennään töihin ja mietitään jotain ihan muuta.

Samoin vanhempien asiat ja oma luokkatausta (?) tuli kyllä todella, todella harvoin millään tavalla puheeksi opiskelukavereiden kanssa. Joku mainitsi, että on perheensä ensimmäinen ylioppilas, ei juuri muuta. Omalla tekemisellä oli eniten väliä. Toki voi olla, että tästä omasta taustastani käsin en artikkelin kuvaamia vaikeuksia vaan millään pysty näkemään.

Olen toiselta puolelta sukuni ensimmäinen yliopistosta valmistunut ja suvun toinen ylioppilas. Korkeakouluopintojen suorittaminen oli samalla tavalla haastavaa kuin lukionkin suorittaminen. Joutui laittamaan itsään likoon, mutta yhteistyöllä opiskelukavereiden kanssa maistereiksi päädyttiin. Suurin osa opiskelukavereista oli myös työväenluokan lapsia. Hyvin luisti juttu ja paljon yhteistä löytyi. Muistelen lämmöllä opiskeluaikaa.

Vierailija kirjoitti:

Koska jotkut täällä niin kirkasotsaiset tai oman kuplansa sisään jumittuneet väittävät, ettei mitään luokkaeroja ole, että kyse on vain näiden "työväenluokkaisten" sosiaalisten taitojen puutteesta tai oman pään sisäisestä ongelmasta, niin tässä oma kokemukseni:

Vaikka opiskelijoiden oma tausta ja vanhempien ammatit eivät olleet usein tai edes koskaan mikään jokapäiväinen kahvipöydän keskustelun aihe, törmäsin silti lukemattomia kertoja aivan järkyttäviin ennakkoluuloihin työväenluokkaisista, esim. pelkän ammattikoulun käyneistä. Suurin osa opiskelijoista omalla alallani tuli korkeasti kouluttautuneista perheistä (tämä tosin voi vaihdella eri aloilla) ja läpi opintojeni sain kuulla miten työväenluokkaisiin viitattiin mm. "vähä-älyisinä, sairaina, tyhminä, oman elämänsä ja kouluttautumisensa omilla elämänvalinnoillaan pilanneina, sivistymättöminä, ressukoina, joita me oikeasti kouluttautuneet ja älykkäät pääsemme tulevassa työssämme auttamaan". Tämänkaltainen puhe koski vielä työväenluokkaa yleisellä tasolla, ei vain jostain huumeongelmasta tms. kärsiviä ihmisiä. On syytä kyllä miettiä uudelleen, kenellä tässä tilanteessa oikeastaan on se puute niistä sosiaalisista taidoista.

Jos sinulla, lukija, on yhtään empatiakykyä, voit miettiä miltä minusta tuntui istua vuodesta toiseen luennoilla, seminaareissa, illanistujaisissa, tapahtumissa ja porukoissa, joissa työväenluokka, johon myös koko oma sukuni kuuluu, nähtiin jonain "huonompana" ja "epäonnistuneempana" pelkän koulutuksen ja työn perusteella. Luonnollisesti en halunnut tuoda omaa taustaani koskaan yleisesti esille.

Ennen kuin joku teistä ärähtää "no eihän kaikki keskiluokkaiset tai yläluokkaiset ole tuollaisia", niin ei olekaan. Tapasin yliopistoaikoina myös aivan ihania empatiaan kykeneviä, erilaisten näkökulmien pohdinnasta kiinnostuneita, eri taustoista lähtöisin olevia ihmisiä, joista osasta sain jopa elinikäisiä ystäviä. Mutta valitettavan moni pysyi hyvin ennakkoluuloisina ainakin koko opiskeluajan. En tiedä, jatkuuko kaikilla sama meno vielä työelämässä. Mutta voi vain kuvitella, miltä työväenluokkaisesta tuntuu istua vastaanotolla sellaisen ammatilaisen luona, joka suhtautuu häneen pöytänsä takaa arvostellen lähtökohtaisesti jonain huonompana, vaikka ei sitä ääneen sanoisi.

Voin hyvin kuvitella. Vietin suurimman osan kouluajoistani luokassa, jossa yleinen mielipide oli että akateemiset on noloja, takakireitä, tylsiä ja mitähän kaikkea. Cooleja ammatteja oli mm. rekkakuski. Yritä siinä sitten olla herkkä, filosofiasta kiinnostunut nuori akateemisesta perheestä. Oli minulla onneksi joitain kavereitakin. Surullista on, että jotkut säilyy yhtä lapsellisina vielä siellä yliopistossakin ja toisaalta korkeakoulutetuilta voisi odottaa suurempaa sivistyksen tasoa, eikä tuommoista junttimaista ennakkoluuloisuutta.

Öö, no mun vanhemmat on akateemisia, mutta en siltikään tiennyt mitään ainejärjestöistä tai sitseistä tai yliopistosta ylipäätään mennessäni yliopistoon. Koko sitsi-homma ei koskaan avautunut mulle enkä sit jaksanut edes osallistua. Että oliko nyt hiukan kaukaa haettua kuitenkin... Jos haastateltu oli varastolla töissä, ni mitä pahaa siinä on? Itse työskentelin kenkäkaupassa ja ruokakaupan kassana yliopiston ohella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni ilmiössä kyse ei ole niinkään mistään sitseistä tai vuosijuhlista, ne perinteet kyllä oppii, vaan keskustelutaidoista. Minulle yliopistossa ja työelämässä vaadittava keskustelu- ja argumentointitapa oli ihan uutta, koska lapsuudenperheessäni ei juuri puhuttu tai mietitty asioita eri näkökulmista. Olin suunnilleen järkyttynyt, kun joku kysyi mielipidettäni käsiteltävään asiaan enkä oikein osannut pohtia asioita kriittisesti. Kuuntelin toisten viiltävää argumentaatiota ihan suu auki. Samoin verkostoituminen on ollut tosi vierasta, kun on kasvanut siihen, että itseään ei missään tapauksessa saa tuoda julki.

Toki olen kehittynyt ja kehittänyt itseäni tietoisesti ja alan olla jo ihan rohkea keskustelija (olen mennyt yliopistoon melkein 20v. sitten ja ollut toki jo työelämässä pitkään), mutta en ole niitä taitoja saanut äidinmaidossa kuten moni muu kanssaopiskelija.

Seminaarit olivat ainoa paikka, jossa yliopistossa harjoiteltiin tieteellistä keskustelua ja argumentointia. Muuten tavalliseen työhön pätevöittävä koulutus ei paljonkaan akateemisia taitoja ole vaatinut, ei yliopistossa eikä töissä.

Voi riippua alasta, mutta kyllä meillä keskustelutaitoja vaadittiin alusta asti ihan jo massaluennoilla. Samoin työssäni pitää osata argumentoida taitavasti niin suullisesti kuin kirjallisestikin. T. Vtm

Pari kommenttia luennon aikana. Suurin osa vuorovaikutuksesta tapahtui muualla kuten järjestöissä ja työpaikoilla. Siksi pidin muualla osallistumista todella tärkeänä. Jotkut vaikuttivat panostavan juuri opiskelukavereiden tai opettajan koordinoiman tilaisuuden parissa työskentelyyn. Ei kovin oma-aloitteista mutta kukin tyylillään.

En koskaan ymmärtänyt, miksi jotkut pelkäsivät jopa omien alaansa koskevien ajatusten esittämistä julkisina teksteinä tai yliopiston ulkopuolisissa keskusteluissa. Mitä pelottavaa tiedon tai ajatusten esiin tuomisessa voi olla? Jokunen sellainen on kääntänyt keskustelua "minulla oli ystävä", "ystäväni sanoi" -suuntaan vielä nuorena aikuisenakin. Ikään kuin terapiaystävä korvaisi oman alan asiantuntijuutta.

Se on pelottavaa sellaiselle, joka ei ole tottunut tuomaan ilmi ajatuksiaan. Siitähän tuossa artikkelissa nimenomaan on kyse.

Ei välttämättä ole kyse samasta asiasta. On sellaisiakin, jotka samastuvat akateemisuuteen tai opettajiin mutta vierastavat muualla tapahtuvaa omasta alasta julkisesti kertomista. Omatoimisuus siis jotenkin pelottavaa ilman tiettyä statuskontekstia.

Eli ei kyse välttämättä ole tottumuksen puutteesta, vaan arvostuksista. Ikään kuin muualla tapahtuva esiintyminen ei olisi yhtä arvokasta tai kaikkien panosta ei arvosteta.

Keskustelutaito on eräänlaista älykkyyttä, jota lapset oppii vanhemmiltaan, jos näillä on keskustelun taito, ja ylipäätään tapana puhua lasten kanssa asioista.

Joistain lapsistahan huomaa jo ala-asteikäisinä, etteivät ole tottuneet juttelemaan aikuisten kanssa. Osa lapsista sen taidon varmaan oppii sitten koulussa tai muissa piireissä.

Mutta voisin lyödä vetoa, että vanhempien koulutustaustalla on tuossa merkitystä. Joten ei ole kummallista, jos keskusteluun tottumaton (työläisperheen) nuori tuntee olonsa oudoksi yliopistossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska jotkut täällä niin kirkasotsaiset tai oman kuplansa sisään jumittuneet väittävät, ettei mitään luokkaeroja ole, että kyse on vain näiden "työväenluokkaisten" sosiaalisten taitojen puutteesta tai oman pään sisäisestä ongelmasta, niin tässä oma kokemukseni:

Vaikka opiskelijoiden oma tausta ja vanhempien ammatit eivät olleet usein tai edes koskaan mikään jokapäiväinen kahvipöydän keskustelun aihe, törmäsin silti lukemattomia kertoja aivan järkyttäviin ennakkoluuloihin työväenluokkaisista, esim. pelkän ammattikoulun käyneistä. Suurin osa opiskelijoista omalla alallani tuli korkeasti kouluttautuneista perheistä (tämä tosin voi vaihdella eri aloilla) ja läpi opintojeni sain kuulla miten työväenluokkaisiin viitattiin mm. "vähä-älyisinä, sairaina, tyhminä, oman elämänsä ja kouluttautumisensa omilla elämänvalinnoillaan pilanneina, sivistymättöminä, ressukoina, joita me oikeasti kouluttautuneet ja älykkäät pääsemme tulevassa työssämme auttamaan". Tämänkaltainen puhe koski vielä työväenluokkaa yleisellä tasolla, ei vain jostain huumeongelmasta tms. kärsiviä ihmisiä. On syytä kyllä miettiä uudelleen, kenellä tässä tilanteessa oikeastaan on se puute niistä sosiaalisista taidoista.

Jos sinulla, lukija, on yhtään empatiakykyä, voit miettiä miltä minusta tuntui istua vuodesta toiseen luennoilla, seminaareissa, illanistujaisissa, tapahtumissa ja porukoissa, joissa työväenluokka, johon myös koko oma sukuni kuuluu, nähtiin jonain "huonompana" ja "epäonnistuneempana" pelkän koulutuksen ja työn perusteella. Luonnollisesti en halunnut tuoda omaa taustaani koskaan yleisesti esille.

Ennen kuin joku teistä ärähtää "no eihän kaikki keskiluokkaiset tai yläluokkaiset ole tuollaisia", niin ei olekaan. Tapasin yliopistoaikoina myös aivan ihania empatiaan kykeneviä, erilaisten näkökulmien pohdinnasta kiinnostuneita, eri taustoista lähtöisin olevia ihmisiä, joista osasta sain jopa elinikäisiä ystäviä. Mutta valitettavan moni pysyi hyvin ennakkoluuloisina ainakin koko opiskeluajan. En tiedä, jatkuuko kaikilla sama meno vielä työelämässä. Mutta voi vain kuvitella, miltä työväenluokkaisesta tuntuu istua vastaanotolla sellaisen ammatilaisen luona, joka suhtautuu häneen pöytänsä takaa arvostellen lähtökohtaisesti jonain huonompana, vaikka ei sitä ääneen sanoisi.

Lopetin kauppakorkeassa opiskelun osittain siitä syystä, että kurssitovereista niin monet olivat oikestolaisen kylmiä, empatiakyvyttömiä juntteja. Lapsena halusin ekonomiksi, nykyään halveksun heitä. Humanistisessa tiedekunnassa tapasin paljon avarakatseisimpia ihmisiä.

Vaihdoit hyvän ekonomin uran humanisti hassutteluun. Vaurauden köyhyyteen. Taidat olla aika tyhmä?

Tuossa keväällä yhden kollegan tytär pääsi kauppakorkeaan ja historiaa lukemaan. Valitsi jälkimmäisen, voipi olla että katuu myöhemmin valintaansa...

Molemmat vanhemmat ovat akateemisia, samoin kaikki isovanhempani ainakin 100 vuotta taaksepäin. Ei minulla silti ollut yliopisto-opintoja aloittaessa kovin ihmeellistä mielikuvaa ainejärjestöistä, verkostoitumisesta ja muusta täällä mainitusta. Isommissa opiskelijariennoissa jaksoin käydä ekan vuoden, sen jälkeen keskityin lähinnä opintoihin ja harrastuksiin.

Pääaineeni humanistisessa tiedekunnassa oli pieni ja opiskelijaporukka tiivis, eikä sen lisäksi ollut kiinnostusta osallistua ainejärjestöjen tmv. toimintaan. Mukana oli muistakin kuin akateemisista perheistä tulevia opiskelijoita, mutta hyvin tultiin kaikki juttuun eikä ketään jätetty ulkopuolelle. Toivottavasti eivät myöskään kokeneet olevansa ulkopuolisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten puhe tai vitsit eroavat?

Minä olen läpiakateemisesta suvusta, ja kaikki kaverinikin ovat sellaisia, ja töpaikallakin kaikki ovat sihteereitä myöten.

Puheenaiheet ja käytetty kieli ovat aivan toista. Myös maku. Voit ajatella, että vertaat ihmistä, joka tykkää esim. Yön musiikista ja kävisi mielellään iskelmäfestareilla ja akateemista tuttavapiiriäsi. 

Kävisin mielellään iskelmäfestareilla ja kuuntelen autossa iskelmäkanavaa. T: yliopistonlehtori

P.s. kollegat tykkäävät katsoa tositv:tä, esim. Temptation island ja yhden proffan suosikki on Tohtori Paise.

Vierailija kirjoitti:

Keskustelutaito on eräänlaista älykkyyttä, jota lapset oppii vanhemmiltaan, jos näillä on keskustelun taito, ja ylipäätään tapana puhua lasten kanssa asioista.

Joistain lapsistahan huomaa jo ala-asteikäisinä, etteivät ole tottuneet juttelemaan aikuisten kanssa. Osa lapsista sen taidon varmaan oppii sitten koulussa tai muissa piireissä.

Mutta voisin lyödä vetoa, että vanhempien koulutustaustalla on tuossa merkitystä. Joten ei ole kummallista, jos keskusteluun tottumaton (työläisperheen) nuori tuntee olonsa oudoksi yliopistossa.

Joo, tuo on totta! Meillä käy 9 ja 12 vuotiaita kavereita, joista osa juttelee luontevasti (jalkapallosta, metsäretkistä ym. lasten aiheista), kun taas toiset välttelee puhumista mistään. Ja ovat siis rampanneet täällä jo vuosia, ettei enää ujoudesta ole kyse.

Vierailija kirjoitti:

Mietin tätä lukiessani, että todellako jonkun kotona jutellaan ruokapyödässä sitseistä perheen kesken? Olen itse neljännen polven yliopistokoulutettu, eikä meidän kotona mitään akateemista jargonia jauhettu. Ihan opin yliopistoon mennessä mitä ne sitsit ovat. 

Ymmärrän toki, että keskustelukulttuuri voi perheessä olla erilainen, jos vanhemmat ovat jotain silmäätekeviä akateemikkoja. Mutta monille se on vain koulutus, sitten mennään töihin ja mietitään jotain ihan muuta.

Samoin vanhempien asiat ja oma luokkatausta (?) tuli kyllä todella, todella harvoin millään tavalla puheeksi opiskelukavereiden kanssa. Joku mainitsi, että on perheensä ensimmäinen ylioppilas, ei juuri muuta. Omalla tekemisellä oli eniten väliä. Toki voi olla, että tästä omasta taustastani käsin en artikkelin kuvaamia vaikeuksia vaan millään pysty näkemään.

Minun isä on oikeasti "silmäätekevä akateemikko", oman alansa huippuasiantuntija, mutta ei me kyllä kotona puhuttu mitään akateemista jargonia saati että olisin tiennyt mitä on sitsit tai vujut, ei semmoisia isän opiskeluaikaan ollut eikä sinne proffia kai kutsuttu. Tai alasta riippuen ehkä. Tietenkin vanhempieni koulutus heijastui elämääni ja siihen, että yliopistoon meno oli itselleni luonnollinen valinta, mutta en nyt koe että minulla olisi akateemisessa maailmassa mitään merkittävää etumatkaa ollut siksi, että tiesin jo valmiiksi mikä on karonkka ja että sinne laitetaan frakki tai iltapuku päälle. Toki alavalintani ei ole mikään eliittiala ja suurin osa kavereistani on itseasiassa muusta kuin akateemisesta perheestä lähtöisin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos se on vaan sosiaalista kömpelyyttä?

Ei suomalaiset sentään niin eriytyneitä ole. Tuleehan missä porukassa tahansa tilanteita, että vitsit ei mene jakeluun.

Ilmiöstä on kirjoitettu useita kirjoja ja tutkittu useita tutkimuksia ja yhä useampi työväenluokkainen siitä puhuu. Sinustako he kaikki ovat vain sosiaalisesti kömpelöitä? Ja sattumalta akateemisten lapset eivät ole?

Jaa. Minä olen akateemisten lapsi. Oli varsin ”kömpelö” olo kun ekaa tutkintoa tein ysärillä. Ei ollut, kun tein toisen tutkinnon 2017-2020. Siinä välissä olin lähinnä hanttihommissa ja parjattu työtön.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä hukkuu nyt asian pointti

Työläistaustalta tulevan on hyvä vaan tunnistaa, ettei se outouden ja ulkopuolisuuden tunne johdu siitä, että hän olisi jotenkin huonompi tai sosiaalisesti lahjaton. Vaan hän on ehkä uudemmassa ja vieraammassa tilanteessa kuin moni muu, ja joutuu siksi tulemaan elämänvaiheeseen vähän takamatkalta. Ja on yksinäinen olo, koska perheessä ei voi jakaa kokemusta kenenkään kanssa, he eivät yhtään ymmärrä mistä puhutaan.

Kun ymmärtää, että itsessä ei ole vikaa, vaan tilanne on mikä on, voi olla itselleen armollisempi, kokea ettei ole yksin, vaan kuuluu tiettyyn viiteeyhmään, ja myös voi olla itsestään ylpeä.

Kauniisti ajateltu, mutta eihän tämä ole vain työväenluokkaisten asia. Myös niiden akateemista lähtökohdista olevien on hyvä tunnistaa, että on olemassa muitakin lähtökohtia, jotka eroavat omista ja se kurssikaveri on voinut päästä matkaan takamatkalta eikä ole vain sosiaalisesti kömpelö, kuten täällä haluttiin leimata. 

okei, sovitaan niin, mutta miksi? Eikö siellä jokainen ole edistämässä niitä omia opintojaan, miksi jokaisen pitäisi jotenkin erityisesti tunnistaa se, että jollain toisella voi olla jotain olosuhteita ja takamatkaa? Eikö riitä normaalin ystävällinen ja yhteistyökykyinen suhtautuminen? Ei kaikkien kanssa voi muutenkaan olla ylimmät ystävät ja toisten olosuhteista useimmiten ole edes mitään tietoa..

Ei tässä kysytty kenenkään ystävyyttä, vain sitä että tiedostaa omat etuoikeutetut lähtökohtansa. 

Ai tämän tunnista etuoikeutesi- mantran varjollako tämäkin juttu oli leipaistu 😀 no ilmankos.

Taitaa olla jotkin etuoikeutettujen itsetutkiskeluviikot menossa 😅

Muu kansa onkin niitä säkki päässä pimeässä kompuroivia..kyllä niillä mahtaakin olla v a i k e a a 😉

Vierailija kirjoitti:

Keskustelutaito on eräänlaista älykkyyttä, jota lapset oppii vanhemmiltaan, jos näillä on keskustelun taito, ja ylipäätään tapana puhua lasten kanssa asioista.

Joistain lapsistahan huomaa jo ala-asteikäisinä, etteivät ole tottuneet juttelemaan aikuisten kanssa. Osa lapsista sen taidon varmaan oppii sitten koulussa tai muissa piireissä.

Mutta voisin lyödä vetoa, että vanhempien koulutustaustalla on tuossa merkitystä. Joten ei ole kummallista, jos keskusteluun tottumaton (työläisperheen) nuori tuntee olonsa oudoksi yliopistossa.

Se on varmasti totta. Ja monessa työläisperheessä on hyvin vahvana se ajattelu "herroista", semmoisen perheen vesaa varmasti jännittää mennä puhumaan esim proffalle enemmän kuin semmoista, jonka perhetuttaviin on kuulunut korkeakoulutettua väkeä ja vaikka niitä professoreitakin. Tai vaikkapa ne vuosijuhlat voi olla ihan luonteva juttu, jos on käynyt ennenkin hienoissa ravintoloissa syömässä, mutta jos ravintolakokemukset rajoittuu mäkin drive-iniin ja paikalliseen kebabbilaan niin on takuulla vaikeampi tietää mitä odottaa. Ei kyse ole niinkään siitä, että vanhemmilta saisi jotain konkreettista apua opinnoissa, saisi suhteilla parempaa kohtelua tai tietäisi jotain termejä tai käytäntöjä, vaan ennemmin muusta kasvatuksesta ja sivistyksestä ja siitä mihin on tottunut.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä allekirjoitan ap:n kokemuksen täysin. Olen ensimmäinen yliopistoon päässyt sekä omasta että puolisoni suvusta. En tiennyt mistään mitään, sitseistä enkä mistään. Ihan kaikki tuli uutena. On myös todella ulkopuolinen olo niiden seurassa, jonka perheissä selvästi on kouluttauduttu ja tiedetään asioista. Tämä kaikki ei kuitenkaan estänyt oppimasta ja osallistumasta, mutta jännitti tosi paljon kaikki asiat ja oli hölmö olo usein. 

Mulla toinen vanhemmista oli akateeminen, mutta en saanut minkäänlaista opastusta yliopisto-opiskeluun. Ainoastaan tuli voivottelua, kuinka hänen opiskeluajastaan on niin kauan ettei muista ja kaikki on niin muuttunut. En tiennyt sitseistä eikä mun tietääkseni niitä kyllä meidän tiedekunnassa ollut tai sitten multa on mennyt jotain ihan ohi.

Mä en vielä 20 vuoden jälkeenkään tiedä kenen opiskelukaverin vanhemmat oli akateemisia vai oliko kenenkään. Onko kaikki muut heti ekana päivänä kysynyt kaikkien sukutaustat vai mistä te ne niin hyvin tiedätte? Joku fuksi tiesi ehkä jonkun sivistyssanan tai opiskeluslangisanan paremmin kuin joku toinen, mutta väitän, että suurelta osin se on harhaa, että "kaikki muut" tiesi ja itse olisi joku tollo. Varmaan suurin osa vain teeskenteli jotain ymmärtävänsä kunnes pikku hiljaa sitten tuli sisäistettyä asioita riittävästi, että ymmärsi niiden jotain tarkoittavan. Väitän, että hyvin pienellä porukalla - jos silläkään - on ollut oma akateemisten luokkansa, tai sitten se on joku Helsingin yliopiston sisäpiirin ongelma. Nimimerkillä Kehäkolmosenulkopuolinenmaisteri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Keskustelutaito on eräänlaista älykkyyttä, jota lapset oppii vanhemmiltaan, jos näillä on keskustelun taito, ja ylipäätään tapana puhua lasten kanssa asioista.

Joistain lapsistahan huomaa jo ala-asteikäisinä, etteivät ole tottuneet juttelemaan aikuisten kanssa. Osa lapsista sen taidon varmaan oppii sitten koulussa tai muissa piireissä.

Mutta voisin lyödä vetoa, että vanhempien koulutustaustalla on tuossa merkitystä. Joten ei ole kummallista, jos keskusteluun tottumaton (työläisperheen) nuori tuntee olonsa oudoksi yliopistossa.

Se on varmasti totta. Ja monessa työläisperheessä on hyvin vahvana se ajattelu "herroista", semmoisen perheen vesaa varmasti jännittää mennä puhumaan esim proffalle enemmän kuin semmoista, jonka perhetuttaviin on kuulunut korkeakoulutettua väkeä ja vaikka niitä professoreitakin. Tai vaikkapa ne vuosijuhlat voi olla ihan luonteva juttu, jos on käynyt ennenkin hienoissa ravintoloissa syömässä, mutta jos ravintolakokemukset rajoittuu mäkin drive-iniin ja paikalliseen kebabbilaan niin on takuulla vaikeampi tietää mitä odottaa. Ei kyse ole niinkään siitä, että vanhemmilta saisi jotain konkreettista apua opinnoissa, saisi suhteilla parempaa kohtelua tai tietäisi jotain termejä tai käytäntöjä, vaan ennemmin muusta kasvatuksesta ja sivistyksestä ja siitä mihin on tottunut.

Vielä puuttuu työmiehen lauantai: viideltä saunaan ja kuudelta putkaan. Muuten olet saanut kaikki ennakkoluulosi tungettua yhteen viestiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Keskustelutaito on eräänlaista älykkyyttä, jota lapset oppii vanhemmiltaan, jos näillä on keskustelun taito, ja ylipäätään tapana puhua lasten kanssa asioista.

Joistain lapsistahan huomaa jo ala-asteikäisinä, etteivät ole tottuneet juttelemaan aikuisten kanssa. Osa lapsista sen taidon varmaan oppii sitten koulussa tai muissa piireissä.

Mutta voisin lyödä vetoa, että vanhempien koulutustaustalla on tuossa merkitystä. Joten ei ole kummallista, jos keskusteluun tottumaton (työläisperheen) nuori tuntee olonsa oudoksi yliopistossa.

Joo, tuo on totta! Meillä käy 9 ja 12 vuotiaita kavereita, joista osa juttelee luontevasti (jalkapallosta, metsäretkistä ym. lasten aiheista), kun taas toiset välttelee puhumista mistään. Ja ovat siis rampanneet täällä jo vuosia, ettei enää ujoudesta ole kyse.

Meillä on kaksi lasta, joista toinen juttelee mielellään ja toinen on mieluummin hiljaa vieraiden luona. Ollaanko me siis akateeminen perhe vai ei? Vai puoliksi?

Vierailija kirjoitti:

Molemmat vanhemmat ovat akateemisia, samoin kaikki isovanhempani ainakin 100 vuotta taaksepäin. Ei minulla silti ollut yliopisto-opintoja aloittaessa kovin ihmeellistä mielikuvaa ainejärjestöistä, verkostoitumisesta ja muusta täällä mainitusta. Isommissa opiskelijariennoissa jaksoin käydä ekan vuoden, sen jälkeen keskityin lähinnä opintoihin ja harrastuksiin.

Pääaineeni humanistisessa tiedekunnassa oli pieni ja opiskelijaporukka tiivis, eikä sen lisäksi ollut kiinnostusta osallistua ainejärjestöjen tmv. toimintaan. Mukana oli muistakin kuin akateemisista perheistä tulevia opiskelijoita, mutta hyvin tultiin kaikki juttuun eikä ketään jätetty ulkopuolelle. Toivottavasti eivät myöskään kokeneet olevansa ulkopuolisia.

100 vuotta taaksepäin? En usko. Että vielä kaikki sukusi naisetkin olisi korkeakoulutettuja 20-luvulle, öö..

Kyllä se on niin, että Helsinkiin lähtiessä täytyy olla pätäkkää vanhemmilla että pystyy tukemaan rahallisesti. Kyllä moni suurtilalta kotoisin oleva on mennyt aikoinaan ihan sinne Otaniemeen saakka. Omat hevoset ja kaikki. Riippuu siis enemmän tulotasosta.

Monella "olevinaan" hienoilla ihmisillä taas on vaan puhtaasti se näyttämisen halu,kehuminen. Kuulet tämän kyllä puheesta "mun isi on aina sanonut että plaa palaa plaa". Ihan kuin ajatuksissa olis jotain erikoista edes. Etenkin sieltä keskiluokan siimeksestä kurotellaan sinne ylempään. Mitä toki ihailen näissä pyrkyrimäisissä, lopulta melko tavissuvuissa on se piittaamattomuus muiden ajatuksista. Ero sellaiseen oikeaan älykkääseen ajatteluun on se, ettei edes muka tajuta, ettei ne omat ajatukset/suvut/työt ole kovin erikoisia, viis siitä, bemun ovi vaan kiinni ja menox. Oikeaa älymystöä tuollainen asenne vähän huvittaa..

Oikeasti älykkäät ihmiset on kiehtovia. Heidän kanssa on mielenkiintoista keskustella, ja siinä pääsee ihan eri sfääreihin. Lahjakkkuudessa ei ole mitään vikaa, en ainakaan itse mitenkään kadehdi esimerkiksi matemaattisesti lahjakkaita henkilöitä. Yliopistot ovat monelle ajattelijalle "elämän parasta aikaa", jos on tilaa ajatella. Kaikissa ihmisissä on toki huonot puolensa.

Toki koulutus periytyy nykyisin siten, että vähintään se vanhemman koulutus hankitaan ja korkeaoulutetut odottavat lapsiltaan menestystä ja vaalivat lastensa VAHVUUKSIA, auttavat etsimään niitä, jne. Kuten hyvän vanhemman kuuluukin.

Onneksi ei ollut pakollisia nuo turhat tapahtumat. Kävin luennolla ja sen jälkeen pois yliopiston tiloista. Olisi ollut todella rasittavaa ravata noissa mukatärkeissä pukujuhlissa ja esittää "akateemista".