Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
HS Jos oma perhe kuuluu työväenluokkaan, yliopisto saattaa tuntua oudolta ja vieraalta.
09.09.2021 |
"Opintojen alkaessa vastassa oli uusia yllätyksiä, Launonen kertoo. Hän kuvailee olleensa yliopiston käytävillä kuin norsu posliinikaupassa.”Kotona ei ollut mitään kertomusperinnettä siitä yliopistosta. En tiennyt tapahtumista, sitseistä tai ainejärjestöistä.”Opintojen ohessa tehdystä varastotyöstä tuli jonkinlainen takaportti omaan taustaan. Siitä riitti puhuttavaa esimerkiksi suvun miesten kesken. Hän tunsi olevansa ympäristölleen vieras, puhetyyliä myöten. Sen huomasi esimerkiksi huumorissa. Vitsimielessä heitetyt letkautukset johtivat toisinaan isoihin väärinkäsityksiin ja ongelmiin, Launonen kertoo.Launonen kuvailee yliopistomaailmaan astumisen aiheuttamaa oloa jonkinlaiseksi välitilaksi."
Muilla vastaavia kokemuksia? Omat opinnot ovat 90 -luvulta ja silloin oli todellakin norsumainen olo Helsingin yliopistolla tällaisella työväenluokan edustajalla.
Kommentit (674)
Vierailija kirjoitti:
Minäkään en tiennyt näistä mitään vaikka toisella vanhemmalla on yliopistotutkinto. En huomannut että oma tietämättömyys on poikkeavaa.
Sama tilanne minulla. Menin yliopistoon avoimin mielin opiskelemaan sekä omaa oppiainettani että elämää. Osaa opiskeluvuosista voisi kuvailla sanoilla tulin, näin, panin ja osaa sitten taas tulin, näin, luin. Joka tapauksessa valmistuin keskimääräisessä valmistumisajassa ja yliopistosta jäi hyvät muistot.
En tajua näitä menin sellaisena ja tällaisenä yliopistoon ja tunsin oloni siellä ja sellaiseksi ja tällaiseksi-juttuja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En juo, joten ei mitään väliä yliopiston ryyppäjäisten nimillä. Mitä seurasin vierestä niin ihan samaa naisten huonosti kohtelua, aliarvostamista, rikoksia naisia kohtaan kuin amisbileissäkin.
Yritin saada ainejärjestöä innostumaan viinattomista sivistyneistä tapaamisista, mutta ei.
Koulukiusaaminen yliopistossa on myös aika järkyttävää.
En silleen tuntenut kuuluvani joukkoon kun olen sivistyneempi ja raittiimpi yh-työväenluokan perheen lapsi. Mulle oli opetettu, että ketään ei kiusata ja kirjojen lukeminen on kivaa ajanvietettä.
Omien kokemuksien mukaan näitä yliopistoryyppäjäisiä hehkuttavat pääasiassa miehet. Ihan globaalisti. Kaikissa killoissa, sitseissä, vuosijuhlissa, salaseuroissa jne. tarkoitus on aina sama - p i l l u n saaminen hinnalla millä hyvänsä. Kärsijän rooleissa on aina nuoret naiset.
Edellisessä duunipaikassani korostui noin kolmekymppisten softa(dippa)inssien osuus, suurin osa nuoria naimattomia miehiä. Perjantain iltapäivän kaffitunnin aiheet olivat juuri "sen" ympärillä pyöriviä tai kuinka aikoo kiskoa pään täyteen. Eipä juuri amisporukan jutuista poikennut, joskin "tekkee mieli pXXXua" korvattiin hienovaraisemmalla "josko baarista löytäisi auliin ja antavaisen hoitsutypykän".
Softanörteillä on kolmenkympin tienoilla sama elämänvaihe meneillään kun meillä sosiaalisesti lahjakkaammilla miehillä oli lukioiässä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma kokemus 80-90-lukujen vaihteesta on se, ettei työväenluokan lapsille oikein edes kerrottu kuinka meilläkin olisi oikeus opiskella vaikka kuinka pitkälle ja että lukio+yliopistot on vaihtoehto siinä missä amikset tai töihinmeno. Opo puhui vaan autojen rassaamisesta, kauppiksesta ja kampaajaksi opiskelusta. Omalta luokalta ei lukioon tainnut edes hakea kuin pari poikaa joista kummankin äidit oli opettajia (tosin eri koulussa). Eikä tosiaan oltu mikään tarkkis-luokka vaan kyllä siellä kaikilla keskiarvo pyöri lukukaudesta toiseen 8 paremmalla puolen vaikka ei oltu kyllä mitään hikipinkojakaan. Jälkeenpäin sitä vasta on ymmärtänyt, että itselläkin olisi ollut rahkeita vaikka mihin muuhunkin kuin pelkkiin "pskaduuneihin". Kaikki ohjaus vaan oli ennemminkin lannistavaa kuin kannustavaa eli äkkiä vaan johonkin ammattiin ja tienaamaan.
Uskon siis täysin, että yliopistossa (ainakin aikanaan) karsastettiin työväentaustaisista perheistä tulevia opiskelijoita. Eihän meitä sinne edes haluttu :(
Niin meillä on erilaiset kokemukset. Omasta yläkoulusta 90 -luvun alkupuoliskolla taas useampikin oppilas on myöhemmin ihmetellyt kun painettiin päälle kaikille itsestäänselvänä lukioon hakeutumista. Niitä kenen ka. ei lukioon riittänyt koitettiin taas ajaa 10-luokalle. Amislinjat ohitettiin OPO tunnilla muutamalla lauseella.
Ongelma oli ehkä omalla kohdalla eniten lukion olematon opinto-ohjaus. Luulin ihan oikeasti, että humanistisista tiedekunnista voi valmistua vain opettajaksi tai tutkijaksi. En kertakaikkiaan hahmottanut, mitä esim maantieteen opiskelija voi tehdä työkseen. Menin siksi AMK:aan ja olen kyllä alaani ja työpaikkaan tyytyväinen, eipä silti. Mutta en siis akateemisen perheen lapsena tajunnut yliopistomaailmasta hölkäsen pöläystä.
Tuollaisista ns. generalistialoista, jotka eivät valmista mihinkään tiettyyn yksittäiseen ammattiin, on kyllä tosi vaikea selittää mihin kaikkeen niistä voi työllistyä. Toisaalta voi vaikka mihin, toisaalta moni niistä on epätodennäköinen vaihtoehto ja perustuu muuhunkin kuin pääaineeseen. Kannattaa valita opiskelualakseen sellainen ala, jonka todennäköisimmät työllistymissuunnat kuulostavat mielenkiintoisilta ja itselle soveltuvilta.
Tutkijan uraa ja sen vaatimuksiakin kyllä käsitellään opinnonohjauksessa tosi vähän. Olin ylioppilaaksi päästessäni siinä ajatuksessa, että haluaisin olla lempiaihepiirini tutkija, joko yliopistossa tai sitten yksityisessä tuotekehityksessä (luonnontieteen ala kyseessä). Vasta yliopistossa pikkuhiljaa selvisi, miten tutkijan ura vaatii sellaisia asioita, jotka eivät ole vahvuuksiani tai minulle parhaiten soveltuvia juttuja: luovaa ideointia, epäonnistumisten sietokykyä, runsasta matkustelua ja erinomaisia p*rseennuolentataitoja.
Vierailija kirjoitti:
Entä jos on ei yliopistokoulutetun johtajan ja kotiäidin lapsi? Oletko minkäluokkainrn? 😊
Olet outo, koska äidin koulutustason on katsottu olevan merkittävä tekijä lapsen koulutuspolun valinnassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielestäni ilmiössä kyse ei ole niinkään mistään sitseistä tai vuosijuhlista, ne perinteet kyllä oppii, vaan keskustelutaidoista. Minulle yliopistossa ja työelämässä vaadittava keskustelu- ja argumentointitapa oli ihan uutta, koska lapsuudenperheessäni ei juuri puhuttu tai mietitty asioita eri näkökulmista. Olin suunnilleen järkyttynyt, kun joku kysyi mielipidettäni käsiteltävään asiaan enkä oikein osannut pohtia asioita kriittisesti. Kuuntelin toisten viiltävää argumentaatiota ihan suu auki. Samoin verkostoituminen on ollut tosi vierasta, kun on kasvanut siihen, että itseään ei missään tapauksessa saa tuoda julki.
Toki olen kehittynyt ja kehittänyt itseäni tietoisesti ja alan olla jo ihan rohkea keskustelija (olen mennyt yliopistoon melkein 20v. sitten ja ollut toki jo työelämässä pitkään), mutta en ole niitä taitoja saanut äidinmaidossa kuten moni muu kanssaopiskelija.
Seminaarit olivat ainoa paikka, jossa yliopistossa harjoiteltiin tieteellistä keskustelua ja argumentointia. Muuten tavalliseen työhön pätevöittävä koulutus ei paljonkaan akateemisia taitoja ole vaatinut, ei yliopistossa eikä töissä.
Voi riippua alasta, mutta kyllä meillä keskustelutaitoja vaadittiin alusta asti ihan jo massaluennoilla. Samoin työssäni pitää osata argumentoida taitavasti niin suullisesti kuin kirjallisestikin. T. Vtm
Pari kommenttia luennon aikana. Suurin osa vuorovaikutuksesta tapahtui muualla kuten järjestöissä ja työpaikoilla. Siksi pidin muualla osallistumista todella tärkeänä. Jotkut vaikuttivat panostavan juuri opiskelukavereiden tai opettajan koordinoiman tilaisuuden parissa työskentelyyn. Ei kovin oma-aloitteista mutta kukin tyylillään.
En koskaan ymmärtänyt, miksi jotkut pelkäsivät jopa omien alaansa koskevien ajatusten esittämistä julkisina teksteinä tai yliopiston ulkopuolisissa keskusteluissa. Mitä pelottavaa tiedon tai ajatusten esiin tuomisessa voi olla? Jokunen sellainen on kääntänyt keskustelua "minulla oli ystävä", "ystäväni sanoi" -suuntaan vielä nuorena aikuisenakin. Ikään kuin terapiaystävä korvaisi oman alan asiantuntijuutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielestäni ilmiössä kyse ei ole niinkään mistään sitseistä tai vuosijuhlista, ne perinteet kyllä oppii, vaan keskustelutaidoista. Minulle yliopistossa ja työelämässä vaadittava keskustelu- ja argumentointitapa oli ihan uutta, koska lapsuudenperheessäni ei juuri puhuttu tai mietitty asioita eri näkökulmista. Olin suunnilleen järkyttynyt, kun joku kysyi mielipidettäni käsiteltävään asiaan enkä oikein osannut pohtia asioita kriittisesti. Kuuntelin toisten viiltävää argumentaatiota ihan suu auki. Samoin verkostoituminen on ollut tosi vierasta, kun on kasvanut siihen, että itseään ei missään tapauksessa saa tuoda julki.
Toki olen kehittynyt ja kehittänyt itseäni tietoisesti ja alan olla jo ihan rohkea keskustelija (olen mennyt yliopistoon melkein 20v. sitten ja ollut toki jo työelämässä pitkään), mutta en ole niitä taitoja saanut äidinmaidossa kuten moni muu kanssaopiskelija.
Seminaarit olivat ainoa paikka, jossa yliopistossa harjoiteltiin tieteellistä keskustelua ja argumentointia. Muuten tavalliseen työhön pätevöittävä koulutus ei paljonkaan akateemisia taitoja ole vaatinut, ei yliopistossa eikä töissä.
Voi riippua alasta, mutta kyllä meillä keskustelutaitoja vaadittiin alusta asti ihan jo massaluennoilla. Samoin työssäni pitää osata argumentoida taitavasti niin suullisesti kuin kirjallisestikin. T. Vtm
Pari kommenttia luennon aikana. Suurin osa vuorovaikutuksesta tapahtui muualla kuten järjestöissä ja työpaikoilla. Siksi pidin muualla osallistumista todella tärkeänä. Jotkut vaikuttivat panostavan juuri opiskelukavereiden tai opettajan koordinoiman tilaisuuden parissa työskentelyyn. Ei kovin oma-aloitteista mutta kukin tyylillään.
En koskaan ymmärtänyt, miksi jotkut pelkäsivät jopa omien alaansa koskevien ajatusten esittämistä julkisina teksteinä tai yliopiston ulkopuolisissa keskusteluissa. Mitä pelottavaa tiedon tai ajatusten esiin tuomisessa voi olla? Jokunen sellainen on kääntänyt keskustelua "minulla oli ystävä", "ystäväni sanoi" -suuntaan vielä nuorena aikuisenakin. Ikään kuin terapiaystävä korvaisi oman alan asiantuntijuutta.
Se on pelottavaa sellaiselle, joka ei ole tottunut tuomaan ilmi ajatuksiaan. Siitähän tuossa artikkelissa nimenomaan on kyse.
Mä olin yliopistossa ihan kujalla, mutta se ei johtunut alemman keskiluokan vanhemmista, vaan kodin kulttuurista, jossa ei keskusteltu missään. Sääntöjä oli myös jos jonkinlaisia, mikä johti siihen että käytännössä olin eristetty siitä elämästä, mitä samanikäiset viettivät.
Seuraus: lapsuudenkoti ei ollut minkäänlainen henkinen eikä taloudellinen tuki opintojen aikana. Sillä oli merkitystä, ei vanhempien koulutuksella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omassa lähisuvussa ei ole ainuttakaan yliopiston käynyttä, mutta silti en kokenut sinne mennessäni, että olisin ollut enemmän tai vähemmän kujalla asioista. Sitsit ja muut opiskelijaelämän aspektit opittiin käytännön kaitta ensimmäsiten viikkojen aikana.
Perheessäni ei ole muita yliopiston käyneitä, joten itselleni yliopistomaailma oli vieras. En tiennyt mistään sitseistä tai vujuista tai tiennyt ylipäätään sitä miten yliopisto toimii.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on yliopistotutkinto enkä vieläkään tiedä, mikä on sitsi.
Toki se tausta näkyy. Itse olen vasta toisen polven akateeminen. Omat vanhempani muuttivat kaukaa maalta/pohjoisesta, osittain työväenluokkaisista, osittain keskiluokkaisista maalaisperheistä. Heillä ei ollut lainkaan rahaa yliopistolla ja kokivat varmasti olevansa erilaisia, kuin vaikka varakkaista ylemmän keskiluokan perheistä tulevat, joilla oli pääkaupunkiseudulla jo juuret.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mua aina ihmetyttää miten akateemisten perheiden muksut on innoissaan kieltämässä tätä ilmiötä. Kyllä meilläkin on työväen ja akateemisten välillä kuilu ja se käy esille viimeistään siinä vaiheessa kun joku pystyy kysymään proffa isältään apua raporttien tekoon tai ainejärjestö varaa opiskelijoille matkaa johon osallistumismaksu on toista tuhatta. Akateemisista perheistä tulevat ei asiaa muka vain huomaa.
Erittäin harvalla on isä proffana ja vielä samalla alalla niin, että voi kysellä. En tiedä ketään ja olen akateemisesta perheestä. Enkä osallistunut ikinä mihinkään ainejärjestöjen matkoihin, ei olisi ollut edes rahaa.
Alkaako tässä kohtaa mikään kello soittaa? Keillä sitä rahaa sitä vastoin oli? Mä olen duunaritaustasta ja opiskellut sekä juristiksi että ekonomiksi. Kyllä se tausta alkoi näkyä heti, varakkaista perheistä tulevat voivat ottaa rennosti koska mitään pakkoa menestyä ei ole. Rahaa on jo. Mä sitä vastoin yritin, ihan hullun lailla. Se missä kävi isoin moka oli kesätyöt ja mihin keskittyä. Suhteilla saatiin paikat asianajotoimistoissa tai varsinkin yrityksissä. Niihin ei keltanokilla ollut juurikaan asiaa. Mä en juhlinut, istuin joka viikonloppuaamukin opiskelemassa. Varakkaat eivät lukeneet tai tulivat myöhään eilisen bileistä. Ja rahaahan heillä oli. Kalliit vaatteet ja jopa ostetut / maksetut asunnot monilla. Mä asuin vanhempien nurkissa enkä kehdannut edes puhua asiasta. Opiskelijakämppää en saanut kun vanhemmat asuivat Espoossa. Muut lisäksi reissasivat ja elivät aktiivista sosiaalista elämää. Mua hävetti jo se oma asumismuoto, lopulta aloin pudota kelkasta kun kesätyövalinnat ja mitä töitä ylipäätään sain ohjasivat ja sysäsivät uraa suuntaa, joka ei ollut kovin ideaali.
Koska jotkut täällä niin kirkasotsaiset tai oman kuplansa sisään jumittuneet väittävät, ettei mitään luokkaeroja ole, että kyse on vain näiden "työväenluokkaisten" sosiaalisten taitojen puutteesta tai oman pään sisäisestä ongelmasta, niin tässä oma kokemukseni:
Vaikka opiskelijoiden oma tausta ja vanhempien ammatit eivät olleet usein tai edes koskaan mikään jokapäiväinen kahvipöydän keskustelun aihe, törmäsin silti lukemattomia kertoja aivan järkyttäviin ennakkoluuloihin työväenluokkaisista, esim. pelkän ammattikoulun käyneistä. Suurin osa opiskelijoista omalla alallani tuli korkeasti kouluttautuneista perheistä (tämä tosin voi vaihdella eri aloilla) ja läpi opintojeni sain kuulla miten työväenluokkaisiin viitattiin mm. "vähä-älyisinä, sairaina, tyhminä, oman elämänsä ja kouluttautumisensa omilla elämänvalinnoillaan pilanneina, sivistymättöminä, ressukoina, joita me oikeasti kouluttautuneet ja älykkäät pääsemme tulevassa työssämme auttamaan". Tämänkaltainen puhe koski vielä työväenluokkaa yleisellä tasolla, ei vain jostain huumeongelmasta tms. kärsiviä ihmisiä. On syytä kyllä miettiä uudelleen, kenellä tässä tilanteessa oikeastaan on se puute niistä sosiaalisista taidoista.
Jos sinulla, lukija, on yhtään empatiakykyä, voit miettiä miltä minusta tuntui istua vuodesta toiseen luennoilla, seminaareissa, illanistujaisissa, tapahtumissa ja porukoissa, joissa työväenluokka, johon myös koko oma sukuni kuuluu, nähtiin jonain "huonompana" ja "epäonnistuneempana" pelkän koulutuksen ja työn perusteella. Luonnollisesti en halunnut tuoda omaa taustaani koskaan yleisesti esille.
Ennen kuin joku teistä ärähtää "no eihän kaikki keskiluokkaiset tai yläluokkaiset ole tuollaisia", niin ei olekaan. Tapasin yliopistoaikoina myös aivan ihania empatiaan kykeneviä, erilaisten näkökulmien pohdinnasta kiinnostuneita, eri taustoista lähtöisin olevia ihmisiä, joista osasta sain jopa elinikäisiä ystäviä. Mutta valitettavan moni pysyi hyvin ennakkoluuloisina ainakin koko opiskeluajan. En tiedä, jatkuuko kaikilla sama meno vielä työelämässä. Mutta voi vain kuvitella, miltä työväenluokkaisesta tuntuu istua vastaanotolla sellaisen ammatilaisen luona, joka suhtautuu häneen pöytänsä takaa arvostellen lähtökohtaisesti jonain huonompana, vaikka ei sitä ääneen sanoisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mua aina ihmetyttää miten akateemisten perheiden muksut on innoissaan kieltämässä tätä ilmiötä. Kyllä meilläkin on työväen ja akateemisten välillä kuilu ja se käy esille viimeistään siinä vaiheessa kun joku pystyy kysymään proffa isältään apua raporttien tekoon tai ainejärjestö varaa opiskelijoille matkaa johon osallistumismaksu on toista tuhatta. Akateemisista perheistä tulevat ei asiaa muka vain huomaa.
Erittäin harvalla on isä proffana ja vielä samalla alalla niin, että voi kysellä. En tiedä ketään ja olen akateemisesta perheestä. Enkä osallistunut ikinä mihinkään ainejärjestöjen matkoihin, ei olisi ollut edes rahaa.
Alkaako tässä kohtaa mikään kello soittaa? Keillä sitä rahaa sitä vastoin oli? Mä olen duunaritaustasta ja opiskellut sekä juristiksi että ekonomiksi. Kyllä se tausta alkoi näkyä heti, varakkaista perheistä tulevat voivat ottaa rennosti koska mitään pakkoa menestyä ei ole. Rahaa on jo. Mä sitä vastoin yritin, ihan hullun lailla. Se missä kävi isoin moka oli kesätyöt ja mihin keskittyä. Suhteilla saatiin paikat asianajotoimistoissa tai varsinkin yrityksissä. Niihin ei keltanokilla ollut juurikaan asiaa. Mä en juhlinut, istuin joka viikonloppuaamukin opiskelemassa. Varakkaat eivät lukeneet tai tulivat myöhään eilisen bileistä. Ja rahaahan heillä oli. Kalliit vaatteet ja jopa ostetut / maksetut asunnot monilla. Mä asuin vanhempien nurkissa enkä kehdannut edes puhua asiasta. Opiskelijakämppää en saanut kun vanhemmat asuivat Espoossa. Muut lisäksi reissasivat ja elivät aktiivista sosiaalista elämää. Mua hävetti jo se oma asumismuoto, lopulta aloin pudota kelkasta kun kesätyövalinnat ja mitä töitä ylipäätään sain ohjasivat ja sysäsivät uraa suuntaa, joka ei ollut kovin ideaali.
Oletko minä?
Täsmälleen samat kokemukset. Tein hullun lailla töitä ja opiskelin, kympin tyttö kun oon. Ihmettelin miten jotkun kurssikaverit asuivat hienoissa kämpissä ja mietin miten heillä on varaa sellaista vuokrata kun eivät käyneet juuri töissäkään. Noh, asunnot olivatkin omistuasuntoja, vanhempien rahoilla ostettuja. Kävivät reissuissa vähän väliä samalla kun itse säästin päälle vuoden, että pääsin kuukaudeksi Kaakkois-Aasiaan. Ennen yliopistoon menemistä en tiennyt, että Suomessa on nuoria joille vanhemmat oikeasti ostavat asuntoja, autoja ja maailmanympärimatkoja.
Vierailija kirjoitti:
Koska jotkut täällä niin kirkasotsaiset tai oman kuplansa sisään jumittuneet väittävät, ettei mitään luokkaeroja ole, että kyse on vain näiden "työväenluokkaisten" sosiaalisten taitojen puutteesta tai oman pään sisäisestä ongelmasta, niin tässä oma kokemukseni:
Vaikka opiskelijoiden oma tausta ja vanhempien ammatit eivät olleet usein tai edes koskaan mikään jokapäiväinen kahvipöydän keskustelun aihe, törmäsin silti lukemattomia kertoja aivan järkyttäviin ennakkoluuloihin työväenluokkaisista, esim. pelkän ammattikoulun käyneistä. Suurin osa opiskelijoista omalla alallani tuli korkeasti kouluttautuneista perheistä (tämä tosin voi vaihdella eri aloilla) ja läpi opintojeni sain kuulla miten työväenluokkaisiin viitattiin mm. "vähä-älyisinä, sairaina, tyhminä, oman elämänsä ja kouluttautumisensa omilla elämänvalinnoillaan pilanneina, sivistymättöminä, ressukoina, joita me oikeasti kouluttautuneet ja älykkäät pääsemme tulevassa työssämme auttamaan". Tämänkaltainen puhe koski vielä työväenluokkaa yleisellä tasolla, ei vain jostain huumeongelmasta tms. kärsiviä ihmisiä. On syytä kyllä miettiä uudelleen, kenellä tässä tilanteessa oikeastaan on se puute niistä sosiaalisista taidoista.
Jos sinulla, lukija, on yhtään empatiakykyä, voit miettiä miltä minusta tuntui istua vuodesta toiseen luennoilla, seminaareissa, illanistujaisissa, tapahtumissa ja porukoissa, joissa työväenluokka, johon myös koko oma sukuni kuuluu, nähtiin jonain "huonompana" ja "epäonnistuneempana" pelkän koulutuksen ja työn perusteella. Luonnollisesti en halunnut tuoda omaa taustaani koskaan yleisesti esille.
Ennen kuin joku teistä ärähtää "no eihän kaikki keskiluokkaiset tai yläluokkaiset ole tuollaisia", niin ei olekaan. Tapasin yliopistoaikoina myös aivan ihania empatiaan kykeneviä, erilaisten näkökulmien pohdinnasta kiinnostuneita, eri taustoista lähtöisin olevia ihmisiä, joista osasta sain jopa elinikäisiä ystäviä. Mutta valitettavan moni pysyi hyvin ennakkoluuloisina ainakin koko opiskeluajan. En tiedä, jatkuuko kaikilla sama meno vielä työelämässä. Mutta voi vain kuvitella, miltä työväenluokkaisesta tuntuu istua vastaanotolla sellaisen ammatilaisen luona, joka suhtautuu häneen pöytänsä takaa arvostellen lähtökohtaisesti jonain huonompana, vaikka ei sitä ääneen sanoisi.
Tässä vaikuttaa varmaan myös se, mitä opiskelee. Kuvatunlaista köyhempien halveksimista voisi kuvitella esiintyvän kovien ja perinteisesti rahakkaisiin ammatteihin johtavien opintoalojen piirissä. Joku kokoomuslainen ekonominalku tuskin on se suurin myötätunnon lähde köyhemmälle kanssakulkijalleen. Historianopiskelijan ajatusmaailma taas voi olla aivan toinen.
Vierailija kirjoitti:
Koska jotkut täällä niin kirkasotsaiset tai oman kuplansa sisään jumittuneet väittävät, ettei mitään luokkaeroja ole, että kyse on vain näiden "työväenluokkaisten" sosiaalisten taitojen puutteesta tai oman pään sisäisestä ongelmasta, niin tässä oma kokemukseni:
Vaikka opiskelijoiden oma tausta ja vanhempien ammatit eivät olleet usein tai edes koskaan mikään jokapäiväinen kahvipöydän keskustelun aihe, törmäsin silti lukemattomia kertoja aivan järkyttäviin ennakkoluuloihin työväenluokkaisista, esim. pelkän ammattikoulun käyneistä. Suurin osa opiskelijoista omalla alallani tuli korkeasti kouluttautuneista perheistä (tämä tosin voi vaihdella eri aloilla) ja läpi opintojeni sain kuulla miten työväenluokkaisiin viitattiin mm. "vähä-älyisinä, sairaina, tyhminä, oman elämänsä ja kouluttautumisensa omilla elämänvalinnoillaan pilanneina, sivistymättöminä, ressukoina, joita me oikeasti kouluttautuneet ja älykkäät pääsemme tulevassa työssämme auttamaan". Tämänkaltainen puhe koski vielä työväenluokkaa yleisellä tasolla, ei vain jostain huumeongelmasta tms. kärsiviä ihmisiä. On syytä kyllä miettiä uudelleen, kenellä tässä tilanteessa oikeastaan on se puute niistä sosiaalisista taidoista.
Jos sinulla, lukija, on yhtään empatiakykyä, voit miettiä miltä minusta tuntui istua vuodesta toiseen luennoilla, seminaareissa, illanistujaisissa, tapahtumissa ja porukoissa, joissa työväenluokka, johon myös koko oma sukuni kuuluu, nähtiin jonain "huonompana" ja "epäonnistuneempana" pelkän koulutuksen ja työn perusteella. Luonnollisesti en halunnut tuoda omaa taustaani koskaan yleisesti esille.
Ennen kuin joku teistä ärähtää "no eihän kaikki keskiluokkaiset tai yläluokkaiset ole tuollaisia", niin ei olekaan. Tapasin yliopistoaikoina myös aivan ihania empatiaan kykeneviä, erilaisten näkökulmien pohdinnasta kiinnostuneita, eri taustoista lähtöisin olevia ihmisiä, joista osasta sain jopa elinikäisiä ystäviä. Mutta valitettavan moni pysyi hyvin ennakkoluuloisina ainakin koko opiskeluajan. En tiedä, jatkuuko kaikilla sama meno vielä työelämässä. Mutta voi vain kuvitella, miltä työväenluokkaisesta tuntuu istua vastaanotolla sellaisen ammatilaisen luona, joka suhtautuu häneen pöytänsä takaa arvostellen lähtökohtaisesti jonain huonompana, vaikka ei sitä ääneen sanoisi.
Lopetin kauppakorkeassa opiskelun osittain siitä syystä, että kurssitovereista niin monet olivat oikestolaisen kylmiä, empatiakyvyttömiä juntteja. Lapsena halusin ekonomiksi, nykyään halveksun heitä. Humanistisessa tiedekunnassa tapasin paljon avarakatseisimpia ihmisiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koska jotkut täällä niin kirkasotsaiset tai oman kuplansa sisään jumittuneet väittävät, ettei mitään luokkaeroja ole, että kyse on vain näiden "työväenluokkaisten" sosiaalisten taitojen puutteesta tai oman pään sisäisestä ongelmasta, niin tässä oma kokemukseni:
Vaikka opiskelijoiden oma tausta ja vanhempien ammatit eivät olleet usein tai edes koskaan mikään jokapäiväinen kahvipöydän keskustelun aihe, törmäsin silti lukemattomia kertoja aivan järkyttäviin ennakkoluuloihin työväenluokkaisista, esim. pelkän ammattikoulun käyneistä. Suurin osa opiskelijoista omalla alallani tuli korkeasti kouluttautuneista perheistä (tämä tosin voi vaihdella eri aloilla) ja läpi opintojeni sain kuulla miten työväenluokkaisiin viitattiin mm. "vähä-älyisinä, sairaina, tyhminä, oman elämänsä ja kouluttautumisensa omilla elämänvalinnoillaan pilanneina, sivistymättöminä, ressukoina, joita me oikeasti kouluttautuneet ja älykkäät pääsemme tulevassa työssämme auttamaan". Tämänkaltainen puhe koski vielä työväenluokkaa yleisellä tasolla, ei vain jostain huumeongelmasta tms. kärsiviä ihmisiä. On syytä kyllä miettiä uudelleen, kenellä tässä tilanteessa oikeastaan on se puute niistä sosiaalisista taidoista.
Jos sinulla, lukija, on yhtään empatiakykyä, voit miettiä miltä minusta tuntui istua vuodesta toiseen luennoilla, seminaareissa, illanistujaisissa, tapahtumissa ja porukoissa, joissa työväenluokka, johon myös koko oma sukuni kuuluu, nähtiin jonain "huonompana" ja "epäonnistuneempana" pelkän koulutuksen ja työn perusteella. Luonnollisesti en halunnut tuoda omaa taustaani koskaan yleisesti esille.
Ennen kuin joku teistä ärähtää "no eihän kaikki keskiluokkaiset tai yläluokkaiset ole tuollaisia", niin ei olekaan. Tapasin yliopistoaikoina myös aivan ihania empatiaan kykeneviä, erilaisten näkökulmien pohdinnasta kiinnostuneita, eri taustoista lähtöisin olevia ihmisiä, joista osasta sain jopa elinikäisiä ystäviä. Mutta valitettavan moni pysyi hyvin ennakkoluuloisina ainakin koko opiskeluajan. En tiedä, jatkuuko kaikilla sama meno vielä työelämässä. Mutta voi vain kuvitella, miltä työväenluokkaisesta tuntuu istua vastaanotolla sellaisen ammatilaisen luona, joka suhtautuu häneen pöytänsä takaa arvostellen lähtökohtaisesti jonain huonompana, vaikka ei sitä ääneen sanoisi.
Lopetin kauppakorkeassa opiskelun osittain siitä syystä, että kurssitovereista niin monet olivat oikestolaisen kylmiä, empatiakyvyttömiä juntteja. Lapsena halusin ekonomiksi, nykyään halveksun heitä. Humanistisessa tiedekunnassa tapasin paljon avarakatseisimpia ihmisiä.
Vaihdoit hyvän ekonomin uran humanisti hassutteluun. Vaurauden köyhyyteen. Taidat olla aika tyhmä?
Vierailija kirjoitti:
Koska jotkut täällä niin kirkasotsaiset tai oman kuplansa sisään jumittuneet väittävät, ettei mitään luokkaeroja ole, että kyse on vain näiden "työväenluokkaisten" sosiaalisten taitojen puutteesta tai oman pään sisäisestä ongelmasta, niin tässä oma kokemukseni:
Vaikka opiskelijoiden oma tausta ja vanhempien ammatit eivät olleet usein tai edes koskaan mikään jokapäiväinen kahvipöydän keskustelun aihe, törmäsin silti lukemattomia kertoja aivan järkyttäviin ennakkoluuloihin työväenluokkaisista, esim. pelkän ammattikoulun käyneistä. Suurin osa opiskelijoista omalla alallani tuli korkeasti kouluttautuneista perheistä (tämä tosin voi vaihdella eri aloilla) ja läpi opintojeni sain kuulla miten työväenluokkaisiin viitattiin mm. "vähä-älyisinä, sairaina, tyhminä, oman elämänsä ja kouluttautumisensa omilla elämänvalinnoillaan pilanneina, sivistymättöminä, ressukoina, joita me oikeasti kouluttautuneet ja älykkäät pääsemme tulevassa työssämme auttamaan". Tämänkaltainen puhe koski vielä työväenluokkaa yleisellä tasolla, ei vain jostain huumeongelmasta tms. kärsiviä ihmisiä. On syytä kyllä miettiä uudelleen, kenellä tässä tilanteessa oikeastaan on se puute niistä sosiaalisista taidoista.
Jos sinulla, lukija, on yhtään empatiakykyä, voit miettiä miltä minusta tuntui istua vuodesta toiseen luennoilla, seminaareissa, illanistujaisissa, tapahtumissa ja porukoissa, joissa työväenluokka, johon myös koko oma sukuni kuuluu, nähtiin jonain "huonompana" ja "epäonnistuneempana" pelkän koulutuksen ja työn perusteella. Luonnollisesti en halunnut tuoda omaa taustaani koskaan yleisesti esille.
Ennen kuin joku teistä ärähtää "no eihän kaikki keskiluokkaiset tai yläluokkaiset ole tuollaisia", niin ei olekaan. Tapasin yliopistoaikoina myös aivan ihania empatiaan kykeneviä, erilaisten näkökulmien pohdinnasta kiinnostuneita, eri taustoista lähtöisin olevia ihmisiä, joista osasta sain jopa elinikäisiä ystäviä. Mutta valitettavan moni pysyi hyvin ennakkoluuloisina ainakin koko opiskeluajan. En tiedä, jatkuuko kaikilla sama meno vielä työelämässä. Mutta voi vain kuvitella, miltä työväenluokkaisesta tuntuu istua vastaanotolla sellaisen ammatilaisen luona, joka suhtautuu häneen pöytänsä takaa arvostellen lähtökohtaisesti jonain huonompana, vaikka ei sitä ääneen sanoisi.
Tuommoiset ennakkoluulot on kyllä kamalia :( itse en ole omissa opinnoissa ja pääasiassa korkeakoulutetussa tuttavapiirissä tuommoiseen törmännyt, mutta en epäile etteikö joissain piireissä voisi sitä ollakin. Ja onhan näitä, vaikkapa lääkäreitä, jotka ei istu hoitajien kanssa samaan pöytään vaan on mieluummin yksin.
Mutta sitten on myös se toinen suunta, johon itse olen törmännyt henkilökohtaisesti, eli se kun duunarikaverit ja pahimmillaan perhe alkaa haukkua ja dissata sitä "liian hienoa" yliopisto-opiskelijaa, mikä on ihan hirveän surullista. Oikeasti olen törmännyt mitä ihmeellisimpiin ennakkoluuloihin, kun joskus kaverin kautta tuli vietettyä aikaa duunarimiesten seurassa, tai vaikkapa baarissa juteltua semmoisen kanssa. Voin vaan kuvitella miten vaikeaa on, jos omat vanhemmat on semmoisia ja itse päätyt menemään yliopistoon :(
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mua aina ihmetyttää miten akateemisten perheiden muksut on innoissaan kieltämässä tätä ilmiötä. Kyllä meilläkin on työväen ja akateemisten välillä kuilu ja se käy esille viimeistään siinä vaiheessa kun joku pystyy kysymään proffa isältään apua raporttien tekoon tai ainejärjestö varaa opiskelijoille matkaa johon osallistumismaksu on toista tuhatta. Akateemisista perheistä tulevat ei asiaa muka vain huomaa.
Erittäin harvalla on isä proffana ja vielä samalla alalla niin, että voi kysellä. En tiedä ketään ja olen akateemisesta perheestä. Enkä osallistunut ikinä mihinkään ainejärjestöjen matkoihin, ei olisi ollut edes rahaa.
Alkaako tässä kohtaa mikään kello soittaa? Keillä sitä rahaa sitä vastoin oli? Mä olen duunaritaustasta ja opiskellut sekä juristiksi että ekonomiksi. Kyllä se tausta alkoi näkyä heti, varakkaista perheistä tulevat voivat ottaa rennosti koska mitään pakkoa menestyä ei ole. Rahaa on jo. Mä sitä vastoin yritin, ihan hullun lailla. Se missä kävi isoin moka oli kesätyöt ja mihin keskittyä. Suhteilla saatiin paikat asianajotoimistoissa tai varsinkin yrityksissä. Niihin ei keltanokilla ollut juurikaan asiaa. Mä en juhlinut, istuin joka viikonloppuaamukin opiskelemassa. Varakkaat eivät lukeneet tai tulivat myöhään eilisen bileistä. Ja rahaahan heillä oli. Kalliit vaatteet ja jopa ostetut / maksetut asunnot monilla. Mä asuin vanhempien nurkissa enkä kehdannut edes puhua asiasta. Opiskelijakämppää en saanut kun vanhemmat asuivat Espoossa. Muut lisäksi reissasivat ja elivät aktiivista sosiaalista elämää. Mua hävetti jo se oma asumismuoto, lopulta aloin pudota kelkasta kun kesätyövalinnat ja mitä töitä ylipäätään sain ohjasivat ja sysäsivät uraa suuntaa, joka ei ollut kovin ideaali.
Oletko minä?
Täsmälleen samat kokemukset. Tein hullun lailla töitä ja opiskelin, kympin tyttö kun oon. Ihmettelin miten jotkun kurssikaverit asuivat hienoissa kämpissä ja mietin miten heillä on varaa sellaista vuokrata kun eivät käyneet juuri töissäkään. Noh, asunnot olivatkin omistuasuntoja, vanhempien rahoilla ostettuja. Kävivät reissuissa vähän väliä samalla kun itse säästin päälle vuoden, että pääsin kuukaudeksi Kaakkois-Aasiaan. Ennen yliopistoon menemistä en tiennyt, että Suomessa on nuoria joille vanhemmat oikeasti ostavat asuntoja, autoja ja maailmanympärimatkoja.
Allekirjoitan! :D Mä ääliö jopa kysyin yhdeltä kurssikaveriltani, että miten hänellä on varaa lähteä jääkarhuja katsomaan reissuun jonnekin grönlantiin tms. ja millä elää syksyn jossei ole kesällä töissä. Tyyppi vastasi: säästöillä. Vieläkin hölmönä ihmettelin asiaa ääneen, mun maailmassa elettiin kädestä suuhun eikä ollut varaa edes kaikkeen tarpeelliseen, huveista puhumattakaan. No, paljon myöhemmin selvisi että ko. opiskelija saa osinkotuloja perheensä suurelta osin omistamasta pörssiyrityksestä satoja tuhansia vuodessa. Hän ei suinkaan ollut ainoa laatuaan, osalla oli jopa sisustussuunnittelijan laittamat keskustakämpät. Osa tokaisi yhdestä tutustamme kun hänellä ei ollut varaa johonkin eliittiharrastukseen, että eikai X ole joku köyhä. Jes. Mun tapauksessa se älytön työnteko sai mut näyttämään jopa oudolta kun en osannut enkä rahan takia pystynyt relata kuten muut. ENkä saanut niitä duunipaikkoja suhteilla kuten moni muu. Silloin vielä en myöskään tajunnut, että opiskelu EI ollut avain onneen, suhteet olisivat olleet. Sitä mun duunarivanhemmat ei mulle osanneet kertoa. Samoin moni oli kesäisin ollut kielikursseilla, tosi moni vaihdossa. Mä en tiennyt kuinka olisin päässyt kun vanhemmat eivät olisi pystyneet tukea taloudellisesti yhtään. Kaikki tietenkään eivät saaneet kämppiä, mutta kyllä esim oikis on tosi elitistinen paikka. Heidän juhannukset ym olivat isoja sukujuhlia esim hienolla mökillä. Mulla parin tunnin visiitti rahasta tappelevien isovanhempien luona. Mun kotitausta nyt oli poikkeuksellisen huono, joten olin superahdistunut kaikista esitelmistä koska koin itseni yksinkertaisesti tyhmemmäksi kuin muut vaikkei siitä ollut kyse. Myös proffat ja alkuaikoina kesätyörekryäjät kyseli vanhempien koulutuksista koska nimeni oli vieras ja olin ihan puskista tullut tiedekuntaan.
Alue: Aihe vapaa
Edellisessä duunipaikassani korostui noin kolmekymppisten softa(dippa)inssien osuus, suurin osa nuoria naimattomia miehiä. Perjantain iltapäivän kaffitunnin aiheet olivat juuri "sen" ympärillä pyöriviä tai kuinka aikoo kiskoa pään täyteen. Eipä juuri amisporukan jutuista poikennut, joskin "tekkee mieli pXXXua" korvattiin hienovaraisemmalla "josko baarista löytäisi auliin ja antavaisen hoitsutypykän".