Minkä ikäinen olit 90-luvun laman aikana? Mitä muistat lamasta ja sen vaikutuksista elämään?

Olin lukiossa laman aikana.  Asuin paikkakunnalla,  jossa oli kärjistetysti teollisuus,  julkinen sektori ja maatalous. Vanhempani olivat viljelijöitä ja elämä sujui kuten ennenkin.  En muista varsinaisia laman vaikutuksia elämässämme. Tehdas tuprutti savua aamusta iltaan ja maaseudun puolella lehmät päästeli pieruja.  

Olin opiskelija ysärillä, enkä huomannut lamaa mitenkään elämässäni käytännössä. Ei omat vanhemmat tai muut läheisetkään joutuneet työtttömiksi, konkurssiin tms, eli lähipiirissä elämä jatkui kuten ennenkin. 

olin 47 ja pitkäaikaisesta työstä jouduin työttömäksi työvoimatoimiston virkailijoiden kuisaamaksi,missään ei ollut töitä, en muka osannut. olin liian vanha. kituutin liiton rahalla pari vuotta, selvisin perheen avulla ja pitkillä lenkeillä. Vähitellen selvisin Esko Ahon valehtelusta ja asiakkaiden vihamielisyydestä huolimatta. Sitten sinnittelin osa-aikatöissä 7 vuotta ja vihdoin pääsin eläkkeelle.

Vierailija kirjoitti:

Työt loppuivat kuin seinään. Olin opintojen ohessa tehnyt töitä samassa paikassa uvosikausia. Yhtäkkiä niitä ei enää saanut. Ei palkattu joulu- eikä kesälomasijaisia, puhumattakaan että tuntiduuniin muina aikoina. Eikä muualtakaan saanut mitään.

Valmistuin sitten suoraan työttömäksi. Onneksi opintovelan takaisinmaksuun sain työttömyyden ansiosta lykkäystä. Minulla ei ollut mitään käsitystä, mihin tukiin voisin olla oikeutettu - eihän sellaisiin ollut 80-luvun lihavina vuosina ollut mitään tarvetta, eivätkä olleet julkisuudessa esillä. Sossussa sitten kerrottiin esim. asumistuesta, jota piti hakea ennen kuin voisi saada toimeentulotukea. Opiskelija-asunnosta potkittiin pois, ja olin joutua asunnottomaksi, kun ei kukaan työtöntä vuokralaiseksi halunnut. Lopulta lykästi, sain työkkäristä työllisyystöitä puolen vuoden pätkän, ja kohta perään asunnonkin. 

Liikkeet tekivät konkursseja, katukuvassa oli paljon tyhjiä

 

Esko Ahon - Iiro Viinasen (kok.) hallitus on epäonnistuneen lamapolitiikan symboli.

Olin kahden pienen pojan äiti kotona. Touhua riitti ja mies teki paljon töitä. Asuntolainan korko oli muistaakseni 16 prosenttia. Kaikesta selvittiin.

Lama tasapäisti teini-ikäisiä ainakin. Simäätekevien firmat alkoivat mennä huonosti ja porukoihin pääsi mukaan vaatimattomimmista oloistakin. Tilanne korjaantui vuosikymmenen lopulla jossain määrin.

Valmistuin yliopistosta suoraan pahimpaan lamaan 1990.  Sain tuurilla lehtorin viransijaisuuden silloisesta teknisestä opistosta. Sinnittelin niissä tilapäisissä työsuhteissa sitten koko laman läpi. Oli siinä muutama konsulttikeikkakin.

Lama vei monessa suhteessa kaikki mahdollisuudet urakehitykseen. Perheen takia halusin pysyä täällä Itä-Suomessa, eikä töitä täällä ollut liiemmälti enää sillonkaan. Kun talous lähti viimein vetämään, oli takki koko lailla tyhjä, ja vihdoin saatu vakinainen virka tunui jotenkin kymmenen vuoden taistelun tulokselta.

Kymmenen vuotta määräaikaisissa työsuhteissa on aika kova koulu. Olet aina käytettävissä kaikkeen mahdolliseen, eikä pomolle voi koskaan sanoa ei.

Olin ala-asteella laman alkaessa. Muistan jotenkin, kuinka "kaikesta" alkoi olemaan pulaa. Äiti leipoi meille itse leipää ja teki meille lapsille vaatteita itse. Näin säästettiin, kun ei tarvinnut ostaa leipää tai vaatteita kaupasta. Ruoka oli muutenkin yksinkertaisempaa kuin aikaisemmin. Ettei ollut pelkästään se, että leipä tehtiin itse. Kaikki ruoka oli itse tehtyä ja varmasti aina mahdollisimman halpaa. Eikä meille lapsille annettu enää samalla lailla rahaa kuin ennen lamaa. Ei kuuleman mukaan ollut varaa yhtä paljon siihen kuin ennen, että ostimme karkkia ja muuta sellaista itselle.

Opiskelin ammattiopistossa tuolloin. Koulu alkoi kerätä oppilailta materiaalimaksuja kun valtion tuet väheni. Ne oli aika isoja summia per lukukausi.

Lisäksi ei ollut tietoa mihin se raha menee. Jotain puhuttiin kopiokonemaksuista yms.

Opiskelujen jo ollessa ohi kuulin että yksi koulun vastaava opettaja oli varastanut näitä rahoja, kerännyt siis meiltä köyhiltä opiskelijoilta rahaa itselleen.

Mä täytin 1990 18 vuotta. Olin kauppiksessa ja siellä huusi telkkarit uutisia, että sitä ja tätä tapahtuu. Moni opettaja  oli huolestuneen näköinen, mutta samalla hyvin innostunut, kun yleensä vaikeasti opetettavasta asiasta oli niinkin paljon päivänpolttavaa tietoa. Ihan kiimoissaan kävivät devalvaatiota, kellumista ja pankkikriisiä läpi, pieni kuola noro valui suu pielestä.

Opin asiota, että nyt on kurjaa ja samalla kiirehdin koulun jälkeen töihin siivoamaan. Sieltä sitten kotiin ja suihkun kautta bilettämään ke-to-pe-la.

Elin melkoisen viinanhuuruista opiskelijaelämää silloin.

Olin yläasteella.

Koulussa puolitettiin pyyhekumit ja saatiin kyniä joissa luki Säästökynä.

Porukoitten lainan korko nousi hullun korkeaksi. Ostettiin ruokaa kun lapsilisäni tuli, muuten syötiin joka päivä oman pellon perunoita ja katiskasta haukea. 

Mikä lama? Missä muka?

Vierailija kirjoitti:

Opiskelin ammattiopistossa tuolloin. Koulu alkoi kerätä oppilailta materiaalimaksuja kun valtion tuet väheni. Ne oli aika isoja summia per lukukausi.

Lisäksi ei ollut tietoa mihin se raha menee. Jotain puhuttiin kopiokonemaksuista yms.

Opiskelujen jo ollessa ohi kuulin että yksi koulun vastaava opettaja oli varastanut näitä rahoja, kerännyt siis meiltä köyhiltä opiskelijoilta rahaa itselleen.

No huh huh

Pahimmillaan pankin huonot asiakkaat maksoivat lainasta korkoa 22%, tavalliset 18% ja minä 16%. Tonttien arvot meillä Itä-Helsingissä putosivat -50%. Ostin ok-talon ja painoin työtä 357/365. Yrittäjän työ söi perhe-elämää ja vaikuttaa vieläkin.

V90 olin 32. Olin ammatinvaihtaja ja vasta valmistunut toiseen ammattiin. Tarjolla oli vain 2 viikon mittaisia pätkätöitä eri paikkakunnilla ympäri Suomea. Elämä oli jatkuvaa muuttamista paikkakunnalta toiselle  enkä missään niistä tuntenut ennalta ketään. Töissä oli joka paikassa myös väkeä vähennetty. Eläkkeelle jääneiden tilalle ei otettu uutta, lomasijaisia ei otettu täyttä määrää. Töissä otettiin ainakin lyhytaikaisista työntekijöistä todellakin kaikki irti, koska toiminta jatkui normaalina muuten, mutta vain vähemmällä väellä. Olin yhdessä välissä viikon (vai kaksi?) työttömänäkin. Mutta toisaalta en uskaltanut vuosiin pitää sijaisuuksien välissä yhtään lomaa, koska pelkäsin, että "reiät" ansioluettelossa katsottaisiin miinukseksi työnhakutilanteessa. Sikäli kyllä Olin onnekas, että töitä oli edes näin, kun niin moni joutui työttömäksi. Sukulaisistani oli pienyrittäjiä sellaisissa yhden miehen yrityksissä (osa tosin vaimon kanssa yhdessä). Aiemmin oli yrittäjille suorastaan tyrkytetty valuuttalainoja. Nyt me muuttuivat myrkyksi ja urotys meni nurin ja ihminen työttömäksi (kertomansa mukaan ilman työttömyysturvaa, koska yrittäjä). Yksi yrittäjä teki konkan jälkeen itsemurhan. Toki näitä oli Suomessa kai enemmänkin, mutta hän oli ainoa omassa lähipiirissä. Itse koen, etten kärsinyt lamasta kovin paljon, koska töitä kuitenkin oli, vaikka jouduinkin työssä pysyäkseni hakemaan jatkuvasti uutta sijaisuutta ja muuttamaan taas sen perässä eikä elämässä ollut silloin mitään muuta kiinteää kuin ammatti ja henkilöauto, jolla muuttokuormiani kuljettelin. 90-luvun lopussa sain ketjutetun määräaikaisuuden muutaman viikon pätkissä, mutta ne jatkuivat katkeamattomina 8v samalla paikkakunnalla samalla työnantajalla, joten elämä oli jo hiukan vakiintuneempaa. Tosin joskus tulin töihin maanantaina työpaikalle katsomaan, vieläkö minua tarvitaan, vaikkei uudesta työsuhteesta ollut vielä mitään tietoa ja kun työn sanottiin jatkuvan, niin jäin töihin ja kirjallisena sopimus tuli sitten loppuviikolla tai seuraavalla viikolla. Että sen verran jännityksessä ja epävarmuudessa vielä pidettiin,kun valmistumisesta oli aikaa jo 10v ja työ oli jatkunut keskeytyksittä samalla työnantajalla jo ainakin 6v. Esim asuntoa en uskaltanut edes ajatella ostaa enkä tehdä mitään muitakaan sitoumuksia omassa elämässä, kun en yhtään tiennyt, milloin taas alkaa reissuelämä.

EU:ta tuli käsky Suomen pankeille laittaa taseet kuntoon Euroa varten.

Kummisetä, Säästöpankinjohtaja teki itsemurhan.

Mulle velan vihaaminen alkoi kai 70-luvulla, kun opiskelin ekaan ammattiin ja rahaa oli niin vähän, että päiväbudjetti vuokran jälkeen oli 4mk. Siitä sitten opiskelumateriaalit, vanhempien luona käymiset, kaikki arjen tilpehöörit lankarullaa ja silmäneulaa myöten ja tietysti kaikki ruuat, kun ruokaa ei saatu enää koulun puolesta (niinkuin oli ollut peruskoulussa). Elin nälässä. Siitä jäi niin kova nälän pelko, että olen sen jälkeen aina säästänyt pajan päivän varalle, etten ikinä enää joutuisi kokemaan samanlaista elämää uudelleen. Se oli vuosi  jolloin opintolainasta pankit myönsivät vain puolet, enkä saanut mitään muita tukia mistään kuin sen lainanpuolikkaan. Siitä meni puolet jaetun alivuoktalaishuoneen vuokraan ja neljäsosa lukukausimaksuun. Elämiseen jäi siis valtion myöntämän  opintolainan määrästä vain yksi kahdeksasosa (=12,5%). Tarkka piti olla että sillä pärjäsi. Napin irtoaminen oli katastrofi, koska jouduin ostamaan lankaa ja silmäneulan ja ne piti vielä hakea kaupungista joten meni myös paikallisbussimaksu. Se nappi tuli kalliiksi.

Monilta meni kaikki työt,asunnot ja perhe. Hirveetä aikaa monille ihmisille.

No mulle se rahanpuute ja nälkä vaikutti päinvastoin: työ ennenkaikkea, koska se oli elämisen ehto. Vaikka mikä olisi ollut  niin työstä on selvittävä  vaikka olisi annettu kuinka monen ihmisen työt tehtäväksi ja vaikka töissä menis aamuyölle asti niinkuin joskus menikin, ja vaikka väsytyäidi niin että luulet kuolevasi väsymykseen  niin se työ on vaan tehtävä, sillä muuten saattaa jäädä ilman ruokaa ja kotia.

Vierailija kirjoitti:

Itse olin ala-asteella tuohon aikaan. Muistan uutisista pankkikriisin ja sen, että joka paikassa puhuttiin lamasta. Joidenkin kaverien vanhemmat joutuivat työttömiksi. Meillä taas äiti (yksityishammaslääkäri) ja isä (töissä valtiolla) saivat pitää duuninsa ja tienasivat hyvin. Muistan että meillä ei ollut koskaan puutetta mistään, vaan meillä oli mm. Commodore Amiga pelitietokoneena. Vanhemmat ostivat uuden auton vuonna 1992, joka oli melko kalliskin. Se herätti joissain kateutta.

Itse en omistanut mitään noita pelejä ja vehkeitä. Mutta olin sikäli onnekkaassa asemassa että tunsin ihmisiä joilla oli. Varsinkin edesmenneen serkkuni ansiosta pääsin käsiksi ysärin pelikokemuksiin joita ilman olisin jäänyt ilman häntä. 90-luvun ainoa valopilkku: pelikulttuuri. Muutoinhan koko vuosikymmenen olikin aika puosta.